VIIDES LUKU.
Liettuassa alkoi nyt kansalaissota. Onnettomuuden määrää lisäsivät ulkonaiset viholliset ja yhä itsepintaisempi sota ukrainalaisia vastaan.
Liettuan säännöllisissäkin oloissa perin pienet joukot jakautuivat nyt kahteen leiriin. Toiset, pääasiallisesti muukalaiset joukot, jäivät Radziwillin puolelle, toiset, jotka olivat julistaneet hetmanin petturiksi, vastustivat ase kädessä liittoa Ruotsin kanssa, mutta olivat ilman johtajaa ja toimintasuunnitelmaa. Näitten johtajaksi olisi mainiosti sopinut Vitebskin vojevoda, mutta hän oli paraikaa kiinni Bychowia puolustamassa eikä sentähden voinut asettua johtamaan liikettä Radziwillia vastaan.
Sillävälin Liettuan viholliset, jotka pitivät jo maata omanaan, alkoivat keskenään vaihtaa vihamielisiä ajatuksia. Heidän eripuraisuutensa olisi voinut pelastaa valtakunnan eheänä, mutta ennenkuin välit heidän kesken kehittyivät aseelliseksi otteluksi, vallitsi Liettuassa hirvittävä sekamelska. Radziwill, joka oli laskelmissaan sotajoukkoon nähden pettynyt, päätti väkivalloin pakottaa maan kuuliaisuuteen.
Tuskin oli herra Wolodyjowski Klawanin taistelun jälkeen päässyt joukkoineen Poniewieźiin saakka, kun hän sai kuulla Mirskin ja Stankiewiczin lippukuntien hajaantumisesta. Osa näistä lippukunnista oli väkisin liitetty Radziwillin joukkoihin, loput joko lyöty maahan tai hajoitettu kaikkiin tuuliin. Jäännöksiä harhaili yhä pienin joukoin metsiä ja kyliä pitkin etsien paikkaa, minne asettua suojaan hetmanin kostolta.
Joka päivä liittyi pakolaisia Wolodyjowskin joukkoihin tuoden tietoja asiain kehityksestä.
Tärkein näistä tiedoista oli se, joka kertoi Podlasiessa, Bielastokissa ja Tykocinissa alkaneesta vakituisen sotaväen kapinasta. Moskovalaisten joukkojen vallattua Vilnon näitten joukkojen oli määrä puolustaa rajaa, mutta saatuaan kuulla hetmanin petoksesta ne tekivät liiton everstien Horotkiewiczin ja Jakob Kmicicin, Radziwillin uskotun, Andrzejn sedän, johdolla. Jälkimmäisen nimi herätti kaikkialla sotilaspiireissä vihaa. Juuri hän oli ollut ennen muita syypää Stankiewiczin ja Mirskin lippukuntain perikatoon, sillä hän oli armotta ammuttanut kaikki vangiksi joutuneet. Hetmani luotti häneen sokeasti ja oli äskettäin lähettänyt hänet Niewiarowskin lippukuntaa vastaan, joka ei ollut seurannut everstinsä esimerkkiä eikä osoittanut kuuliaisuutta.
Tästä syystä herra Wolodyjowski kutsui asetoverinsa neuvotteluun ja sanoi heille:
— Mitä sanoisitte, hyvät herrat, jos me sen sijaan, että lähtisimme Bychowiin Vitebskin vojevodan avuksi, rientäisimmekin Podlasieen liittoon yhtyneitten lippukuntain luo?
— Kuin minun suustani! — sanoi Zagloba. — Siellä tulemme olemaan kuin kotona.
— Pakolaiset ovat kertoneet kuulleensa, — selitti Jan Skrzetuski, — että kuningas oli käskenyt muutamia lippukuntia palaamaan Ukrainasta ja vastustamaan ruotsalaisten hyökkäystä. Jos se toteutuu, niin me voisimme liittyä vanhoihin tovereihimme, sen sijaan että täällä ajelehdimme…
— Niin teemme! — virkkoivat Osklerka ja Stankiewicz
— Mutta se ei ole mikään helppo tehtävä, — selitti pienikasvuinen ritari. — Podlasieen voi päästä ainoastaan hetmanin sormien lomitse. Koettakaamme kuitenkin. Jos sitäpaitsi sattuisin matkalla tapaamaan Kmicicin, niin sanoisin hänelle korvaan pari kolme kovaa sanaa, joista hänen nahkansa varmaan sinistyisi…
— Sen hän on arvoinenkin! — tokaisi Mirski. — En ihmettele kovasti sitä, että jotkut vanhat soturit, jotka ikänsä ovat Radziwilleja palvelleet, ovat nyt hetmanin puolella, mutta se roisto petti vain oman etunsa ja kunnianhimonsa tähden.
— Siis Podlasieen? — kysyi Oskierka.
— Podlasieen! Podlasieen! — huusivat kaikki kuorossa.
Mutta matka sinne oli vaikea, kuten Wolodyjowski oli huomauttanut, koska se kulki ihan Kiejdanyn, tuon jalopeuran pesäpaikan sivuitse.
Tiet ja polut, kaupungit ja kylät olivat Radziwillin hallussa, ja Kiejdanyn läheisyydessä majaili Kmicic joukkoineen. Hetmani oli myös saanut tiedon everstien kohtaamisesta, Wolodyjowskin lippukunnan kapinasta ja Klawanin taistelusta ja oli pakahtua hirvittävään vihaansa.
Ja hänellä olikin syytä vihoitella jalolla epätoivoissaan, sillä etenkin viimeksimainittu taistelu oli koonnut hänen päänsä päälle kokonaisen myrskyn ruotsalaisten tyytymättömyyttä. Vähäistä myöhemmin olivat näet talonpojat ja aateliset omin päin alkaneet hävittää pienempiä ruotsalaisia joukko-osastoja, minkä kaiken ruotsalaiset panivat Radziwillin laskuun. Vangitut upseerit ja sotilaat, jotka taistelun jälkeen lähetettiin Birźeen, kertoivat siellä ruotsalaiselle komendantille, että radziwillilainen lippukunta oli hetmanin käskystä hyökännyt heidän kimppuunsa. Viikon kuluttua saapui sitten komendantilta kirje ruhtinaalle, ja kymmenen päivän kuluttua itse Pontus de la Gardie, ruotsalaisten joukkojen ylipäällikkö, kirjoitti:
»Joko teidän ruhtinaallinen ylhäisyytenne on vailla voimia ja merkitystä tai tahtoo pettää. Jos näin on, niin te pian saatte rangaistuksenne, jollette kadu ja nöyryydellä ja luottamuksella sovita syntejänne…»
Radziwill lähetti heti kuriireja selittämään, miten kaikki oli tapahtunut, mutta hänen ylpeä sielunsa oli haavoittunut. Hän, jonka sana vielä äskettäin oli ollut tämän Ruotsia paljon suuremman maan lakina, hän, joka puolella omaisuudellaan olisi voinut ostaa kaikki Ruotsin ylhäiset, hän, joka vastusti itse kuningasta ja piti itseään monarkin arvoisena, hän oli nyt pakotettu kuuntelemaan ruotsalaisen kenraalin nuhteita ja nöyryyttävää moitetta. Tosin kyllä tuo kenraali oli kuninkaan sukulainen, mutta eihän itse kuningaskaan ollut mikään muu kuin Jan Kasimirille oikeuden ja veren perusteella kuuluvan valtaistuimen anastaja!
Ennen kaikkea kohdistui hetmanin raivo niihin, jotka olivat syypäät tähän nöyryytykseen, ja hän vannoi tallaavansa maahan herra Wolodyjowskin, kaikki tämän everstit ja koko laudalaisen lippukunnan. Ja hetmani ryhtyi hyökkäykseen heitä vastaan, ja niinkuin metsästäjät ympäröivät hongikon piirittääkseen suden pesän, niin hänkin piiritti vihollisensa ja alkoi ahdistaa heitä hellittämättä.
Silloin saapui hänen tietoonsa viesti, että Kmicic oli lyönyt
Niewiarowskin lippukunnan ja liittänyt osan vankeja omiin joukkoihinsa.
Hetmani vaati heti lähettämään osan sotavoimista hänelle.
»Miehet», — kirjoitti hän Kmicicille, — »joitten elämästä sinä niin huolehdit, etenkin Wolodyjowski ja ne muut kuljeksivat, ovat karanneet, matkalla Birźeen. Lähetin tahallani heidän matkaansa kaikkein typerimmän upseerin, jotteivät he voisi häntä käännyttää, mutta hänkin joko petti tai tuli petetyksi. Nyt on Wolodyjowskin hallussa koko laudalainen lippukunta, ja häneen yhtyy paljon karkureita ja pakolaisia. Klawanyn luona he löivät 120-miehisen ruotsalaisen joukkueen ja levittivät sitten huhua, että se tehtiin muka meidän käskystämme, minkä johdosta meidän ja Pontus de la Gardien välillä on ilkeätä väärinkäsitystä. Koko asia voi ajautua karille noitten petturien tähden, jotka ilman sinun vastalausettasi olisivat varmasti päänsä menettäneet. Näin meidän hyväsydämisyytemme nyt palkitaan. Mutta toivomme kuitenkin, että he kohta saavat ansaitun palkkansa. Olemme saaneet tietää, että miekankantaja Billewiczin luo kokoontuu aatelisia, jotka ovat salaliitossa meitä vastaan; heidän toimensa on tuhottava. Lähetä meille ratsuväkeä, mutta pidätä Kiejdanyssa jalkaväki puolustamassa linnaa ja kaupunkia, sillä niiltä pettureilta voi odottaa mitä hyvänsä. Aja itse, otettuasi myötä muutamia kymmeniä ratsumiehiä, Billewiczien luo ja tuo miekankantaja ja hänen sukulaisneitonsa sinne. Tämä ei ole tarpeen ainoastaan sinun, vaan meidänkin tähtemme, sillä se, jonka käsissä he ovat, on Laudan herra; Wolodyjewskin esimerkkiä seuraten nousevat näet Laudan aateliset meitä vastaan. Sinun sedälläsi Jakobilla on suuri vaikutusvalta heihin; kirjoita hänelle, jos luulet kirjeellä voivasi taivuttaa hänet meidän puolellemme.
Pysyen sinulle yhä suosiollisena toivotamme sinulle Jumalan armoa.»
Luettuaan kirjeen Kmicic sydämestään iloitsi, että everstien oli onnistunut paeta ruotsalaisten käsistä — kunpa he voisivat paeta Radziwillin satimesta! — mutta siitä huolimatta hän täytti ruhtinaan kaikki käskyt.
»Minä en tule käyttämään väkivaltaa muussa kuin äärimmäisessä tapauksessa», — ajatteli hän, — »enkä millään muotoa loukkaa Oleńkaa. Sitäpaitsi, se ei ole minun tahtoni, vaan ruhtinaan käsky! Oleńka vastaanottaa minut epäystävällisesti, sen tiedän, mutta aikaa voittaen hän tulee vakuutetuksi vilpittömistä aikomuksistani, etten ole isänmaata vastaan, vaan päinvastoin sen puolesta ja sentähden palvelen Radziwillia.»
Näissä mietteissään hän ahersi varustusten vahvistamiseksi Kiejdanyssa, josta oli tuleva hänen Oleńkansa asuinkaupunki.
Sillävälin herra Wolodyjowski vältteli hetmania, ja hetmani ajoi Wolodyjowskia takaa kuin myrsky. Michal-herralla ei ollutkaan liikoja tiloja, sillä Birźestä läheni huomattavia ruotsalaisia joukkoja etelää kohti, idässä oli tsaarin väkeä ja Kiejdanyn tiellä väijyili hetmani.
Herra Zagloba oli tyytymätön tällaiseen asiain tilaan ja kääntyi yhä useammin Wolodyjowskin puoleen kysyen:
— Michal Wolodyjowski, Herran nimessä, lyömmekö läpi vai emmekö?
— Siitä ei kannata puhua! — vastasi pienikasvuinen ritari. — Tiedäthän, etten ole arkalasta kotoisin ja että isken vaikka itse paholaiseen… mutta hetmanin kanssa en pidä puoliani. Itse sanoit, että me olemme ahvenia, mutta hän hauki. Teen kaikkeni lyödäksemme läpi, mutta jos avoin taistelu tulee kysymykseen, niin sanon suoraan, että hän nujertaa meidät.
— Ja käskee hirttämään ja antamaan koirille! Hyvä Jumala, ennemmin olisin kenen muun käsissä hyvänsä kuin Radziwillin!… Eiköhän meidän olisi parempi kääntyä herra Sapiehaan päin?
— Nyt se on jo myöhäistä, sillä sekä hetmanni että ruotsalaiset joukot sulkevat meiltä tien.
— Piruko minut sai yllyttämään Skrzetuskeja Radziwillin luo! — huudahti
Zagloba epätoivoissaan.
Mutta Michal Wolodyjowski ei menettänyt toivoaan; aateliset ja talonpojatkin tekivät hänelle selkoa hetmanin liikkeistä, — kaikki kääntyivät pois Radziwillista. Wolodyjowski luovaili parhaansa mukaan, ja siinä hän olikin taitava, sillä hän oli nuoruudesta saakka ollut mukana retkillä ja kahakoissa tataareja ja kasakoita vastaan taisteltaessa. Jo ruhtinas Jeremin armeijassa hän oli tullut kuuluisaksi yllättävistä hyökkäyksistään ja nopeista liikkeistään.
Suljettuna nyt muutaman penikulman laajuiselle alalle hän vältteli itsepintaisesti avoimia taisteluita ja väsytti Radziwillin joukkoja, joita hän silloin tällöin näykki niinkuin susi takaa-ajavia koiria.
Mutta kun Kmicicin ratsuväkeä saapui, niin hetmani sulki sillä kaikki mahdolliset pujahduspaikat ja läksi itse tarkkaamaan, kuinka nuotan molemmat kyljet yhtyivät..
Se tapahtui Niewiaźan luona. Mieleszkon ja Ganchoffin joukot ja pari lippukuntaa ratsuväkeä ruhtinaan itsensä johdolla muodostivat ikäänkuin jousen, jonka jänteenä oli joki. Wolodyjowski joukkonsa kanssa oli jousen kaaren sisäpuolella. Yksi kohta oli tosin avoin, mutta siinä oli esteenä soinen joki, jonka toisella rannalla oli skottilaisia ja pari sataa Radziwillin kasakkaa ja sitäpaitsi kuusi kenttätykkiä, jotka oli asetettu niin, että niiden tulen alla yksikään ihminen ei voinut nousta toiselle rannalle.
Silloin alkoi jousen kaari supistua. Sen keskustaa johti hetmani itse.
Michal Wolodyjowskin onneksi yö ja myrsky rankkasateineen häiritsivät hyökkäystä. Piiritettyjen hallussa ei ollut kuin muutama tynnyrin ala vesikkopensaston peittämää niittymaata Radziwillin joukkojen puoliympyrän ja jokea vartioivain skottilaisten välillä.
Aamun tullen, kun päivän sarastus tuskin valaisi puitten latvoja, hyökkäsivät ruhtinaan joukot joelle saakka, mutta pysähtyivät siihen hämmästyneinä.
Wolodyjowski oli kadonnut kuin maan alle, eikä pensastosta löytynyt ainoatakaan elävää sielua.
Itse hetmanikin ihmetteli kovasti. Mutta kyllä sitten joen kahluupaikkaa vartioivat upseerit saivat kuulla kunniansa. Vihan aiheuttama hengenahdistus kävi niin voimakkaasti ruhtinaan kimppuun, että pelättiin hänen heittävän henkensä. Kaksi upseeria sai hengellään maksaa Wolodyjowskin katoamisen, mutta vihdoin Ganchoff sai ruhtinaan vakuutetuksi siitä miten peto oli paennut satimesta.
Saatiin selville, että Wolodyjowski oli yön pimeyttä ja sadetta hyväkseen käyttäen ajanut joukkoineen jokeen ja uinut myötävirtaa ruhtinaan oikean, jokeen saakka ulottuvan sivustan ohi. Muutamat nähtävästi vatsaa myöten joen saveen takertuneitten hevosten jäljet osoittivat, missä Wolodyjowski oli noussut oikealle rannalle.
Kauempana näkyneistä jäljistä saattoi päättää, että hän oli täyttä laukkaa ajanut Kiejdanyyn päin. Tästä hetmani teki heti sen johtopäätöksen, että hän tahtoi päästä Horotkiewiczin ja Jakob Kmicicin kanssa yhteyteen.
Mutta kuka tietää, eikö hän Kiejdanyn ohi ajaessaan polttaisi kaupunkia tai hyökkäisi ryöstämään linnaa?
Kauhea pelko kouristi ruhtinaan sydäntä, sillä suurin osa ruhtinaan rahastoa ja arvoesineitä oli Kiejdanyssa. Andrzej Kmicicin oli määrä varustaa kaupunki jalkaväellä, mutta jollei hän sitä ole tehnyt, voi varustamaton linna helposti joutua rohkean everstin saaliiksi. Radziwill ei edes epäillyt, että Wolodyjowskilta puuttuisi rohkeutta hyökätä ruhtinaan hallituskaupunkiin. Ja jos hän oli alkuyöstä pujahtanut pois, olihan nyt jo ainakin kuuden tunnin matkan päässä.
Joka tapauksessa oli nyt mitä pikimmin riennettävä Kiejdanyn avuksi. Ruhtinas jätti jalkaväen ja ajaa karahdutti koko ratsuväkensä kanssa eteenpäin.
Saavuttuaan Kiejdanyyn ruhtinas ei tavannut siellä Kmiciciä. Kaikki oli rauhallista. Radziwillin käsitys nuoresta everstistään kasvoi yhä hänen nähdessään tämän toimesta tehdyt vallit ja niillä kenttätykkejä. Vielä samana päivänä hän tarkasti ne yhdessä Ganchoffin kanssa ja sanoi illalla tälle:
— Hän on tehnyt ne omin päin ja tehnyt niin hyvin, että täällä voisi pitkän aikaa puolustautua tykistöltäkin. Jollei se mies taita niskaansa nuorena, niin varmasti hän vielä pääseekin pitkälle.
Mutta olipa toinen mies, joka herätti ruhtinaassa ihmetystä, vaikkakin tähän ihmetykseen sekaantui vihaa, sillä se mies oli Michal Wolodyjowski.
— Pianhan minä tämän kapinan nujertaisin, — selitti hän Ganchoffille, — jos nuo molemmat olisivat minun käytettävissäni. Kmicic saattaa olla hurjempi, mutta hänellä ei ole sitä kokemusta kuin toisella, joka on käynyt Jeremin koulua Dnjeprin takana.
— Teidän ylhäisyytenne, ettekö käske ajamaan häntä takaa? — kysyi
Ganchoff.
Ruhtinas loi häneen silmäyksen ja virkkoi painostaen sanojaan:
— Teidät lyödään, minut hylätään.
Hetken kuluttua hän lisäsi:
— Täällä on toistaiseksi kaikki rauhallista. Mutta Podlasieen on meidän lähdettävä tuota pikaa ja tehtävä siellä selvä kaikesta.
— Teidän ylhäisyytenne, — huomautti Ganchoff, — kun me olemme lähteneet täältä, nousevat kaikki täällä ruotsalaisia vastaan.
— Kutka kaikki?
— Aateliset ja talonpojat. Mutta he eivät tule rajoittumaan ruotsalaisiin, vaan lyövät toisuskoisetkin, koska pitävät heitä syynä kaikkeen ja sanovat, että me olemme menneet vihollisen puolelle ja kutsuneet sen tänne.
— Kysymyksessä on veljemme Boguslaw. En tiedä, tuleeko hän aikoihin siellä Podlasiessa liittolaisten kanssa.
— Kysymyksessä on Liettua ja sen pitäminen kuuliaisena.
Ruhtinas alkoi astella lattiata pitkin ja virkkoi:
— Jospa saisimme Horotkiewiczin ja Jakob Kmicicin jotenkuten käsiimme… He saattavat löytää maatiloilleni, ryöstää ja hävittää ne jättämättä kiveä kiven päälle.
— Eiköhän olisi ryhdyttävä neuvottelemaan kenraali Pontus de la Gardien kanssa siitä, että hän lähettäisi tänne mahdollisimman paljon sotaväkeä siksi aikaa kuin me olemme Podlasiessa?
— Pontuksen kanssa?… — Ei ikänä! — vastasi Radziwill veren syöstessä päähän. — Jos kenen kanssa neuvotteluihin ryhdymme, niin itse kuninkaan. Meidän ei tarvitse välittää palvelijoista silloin, kun voimme kääntyä itse isännän puoleen. Jos kuningas antaisi Pontukselle käskyn lähettää käytettäväkseni kaksituhatta ratsumiestä, niin se vielä kävisi päinsä… mutta Pontusta minä en ikänä tule pyytämään. Pitäisi lähettää joku kuninkaan luo aloittamaan neuvotteluja.
Ganchoffin laihat kasvot punastuivat, silmät alkoivat palaa.
— Jos teidän ylhäisyytenne käskisi…
— Niin te lähtisitte, sen tiedän, mutta pääsisittekö perille saakka, se on toinen seikka se. Te olette saksalainen, eikä ole vieraalle vaaratonta painua keskelle kapinoivaa maata. Kuka tietää, missä kuningas tällä hetkellä on ja missä hän on viikon tai kuukauden kuluttua? Sitäpaitsi on turhaa ajatella, että te sinne lähtisitte, koska matkalle on saatava mies huomatusta puolalaisesta suvusta, jotta kuningas uskoisi, ettei koko aatelisto ole minua hylännyt.
— Kokematon mies voi pilata asian, — virkkoi Ganchoff arkaillen.
— Minun lähettinä tulee vain ojentamaan kirjeen, ottamaan vastauksen ja selittämään, että ruotsalaisia ei lyöty Klawanyssa minun käskystäni.
Ganchoff vaikeni.
Ruhtinas alkoi taas astella rauhattomana pitkin huonetta. Saattoi nähdä, että hänessä erilaiset ajatukset taistelivat ylivallasta. Siitä hetkestä saakka, jolloin oli tehnyt liiton ruotsalaisten kanssa, hän ei ollut rauhaa nähnyt. Häntä kannusti ylpeys, kalvoi omatunto, peloitti armeijan ja maan odottamaton vastustus, hermostutti epävarma tulevaisuus ja kukistumisen pelko. Hän vääntelihe, vietti unettomia öitä, menetti terveytensä. Silmät painuivat sisään, kerran niin punakat kasvot sinistyivät, ja ohimoille ja viiksiin ilmaantui hopeisia hapsia. Sanalla sanoen, hän eli tuskissaan, ja hänen vartalonsa köyristyi ylivoimaisen taakan alla.
Ganchoff seurasi hänen käyntiään katseellansa ja toivoi, että ruhtinas muuttaa mielensä ja lähettää kuitenkin hänet.
Yht'äkkiä ruhtinas pysähtyi keskelle huonetta ja löi kämmenellään otsaansa.
— Kaksi lippukuntaa ratsuväkeä ja heti paikalla! Minä lähden yksin.
Ganchoff katseli häneen ihmetellen.
— Sotaretkellekö? — kysyi hän ikäänkuin vasten tahtoaan.
— Menkää! — käski ruhtinas. — Jumala suokoon, ettei se olisi myöhäistä.