ENSIMMÄINEN LUKU.
Vaikka Ketling oli saanut olla ruhtinas Boguslawin läheisyydessä, niin hän ei kuitenkaan tietänyt kaikkea eikä voinut kertoa Kmicicille kaikkea, mitä Taurogissa oli tapahtunut, ja häntä sokaisi myös se, että hän itse oli rakastunut neiti Billewicziin.
Ruhtinas Boguslawilla oli toinen uskottu, nimittäin herra Sakowicz, ja vain tämä tiesi, miten kovasti ruhtinas oli rakastunut kauniiseen vankiinsa ja mitä keinoja hän käytti voittaakseen tämän sydämen.
Tämä rakkaus oli suorastaan polttava intohimo, eikä Boguslawin sydän kyennytkään tuntemaan muunlaista tunnetta, mutta tunne oli niin raju, että tämä lemmen asioissa kokenut ritari suorastaan joutui pois suunniltaan. Usein iltaisin, kun Boguslaw oli kahdenkesken Sakowiczin kanssa, hän repi tukkaansa ja huusi:
— Sakowicz, minä tulen hulluksi!
Mutta Sakowicz tiesi keinon:
— Ken tahtoo koota hunajaa, — sanoi hän, — sen pitää ensin pökerryttää mehiläiset. Vähänkö teidän korkeutenne henkilääkärillä on huumaavia aineita? Jos sanotte hänelle tänään sanan, niin huomenna on juttu selvä.
Mutta ruhtinas ei tahtonut ryhtyä tähän keinoon, ja siihen hänellä oli useita syitä. Ensiksikin oli muutama päivä sitten hänelle ilmestynyt unessa vanha eversti Billewicz, Oleńkan isoisä, ja seisoen vuoteen ääressä katsellut häntä ankarasti aamun sarastukseen saakka. Yhtä rohkea kuin Boguslaw oli taistelussa, yhtä paljon hän pelkäsi kaikkea yliluonnollista, unessa saatuja varoituksia ja kaikenlaisia ilmestyksiä, ja vavisten hän ajatteli, miten uhkaavana ja missä muodossa saattaisikaan sama haamu hänelle ilmestyä toistamiseen, jos hän seuraisi Sakowiczin neuvoa. Itse Sakowiczkin, joka ei kovin paljon uskonut Jumalaan, mutta pelkäsi unia ja näkyjä, joutui hieman hämilleen.
Toinen syy Boguslawin pidättyväisyyteen oli se, että Janusz-ruhtinaan puoliso oli Taurogissa. Tämä ruhtinatar, joka oli kotoisin maasta, missä naisilla oli verraten vapaat tavat, ei tosin ollut ylen ankara ja saattoi kyllä ymmärtää hoviherrain ja hovinaisten lemmenleikkiä, mutta hän ei olisi mitenkään voinut sietää, että aivan hänen silmiensä edessä mies, josta oli tuleva hänen tytärpuolensa puoliso, tekisi teon, joka taivaaseen asti huutaisi kostoa.
Mutta ei myöhemminkään, kun ruhtinatar tyttärineen oli lähtenyt Kuurinmaalle, Boguslaw uskaltanut ryhtyä tekoon. Hän pelkäsi sitä hirveätä huutoa, joka aivan varmasti oli nouseva koko liettuassa. Billewiczit, jotka olivat mahtavaa väkeä, olisivat aivan varmasti ryhtyneet käräjänkäyntiin häntä vastaan, ja laki taas rankaisi tämmöiset teot riistämällä syylliseltä omaisuuden, kunnian ja hengen.
Radziwillit olivat tosin niin mahtavia, että saattoivat olla välittämättä laista, mutta jos Jan Kasimir pääsi sodassa voitolle, niin ruhtinas joutuisi vaikeaan asemaan, ja ystävät ja puolustajat saattaisivat hänet hylätä. Sodan lopputulosta oli nyt sangen vaikea tietää, koska Jan Kasimir voimistui päivä päivältä, kun taas mieshukka ja rahanpuute yhä vähensivät Kaarle Kustaan mahtia.
Ruhtinas Boguslaw oli intohimoinen mies, mutta hän oli myös poliitikko ja otti huomioon olevat olot, lisätekijänä oli vielä hänen itserakkautensa. Hänellä oli hyvin suuret käsitykset itsestään. Hän piti itseään verrattomana valtiomiehenä, suurena sotapäällikkönä, erinomaisena ritarina ja vastustamattomana naissydämien voittajana. Oliko hänen turvauduttava huumaaviin juomiin, hänen, joka kuljetti mukanaan rautalippaassa monien huomattavien ulkomaalaisten ylhäisten naisten rakkauskirjeitä? Eivätkö hänen rikkautensa, arvonimensä, mahtavuutensa, joka ei ollut vähäisempi kuin kuninkaan, hänen suuri nimensä, hänen kauneutensa ja käytöstapansa riittäisi voittamaan tavallista aatelistyttöä?
Sitäpaitsi on voitonriemukin suurempi ja nautintokin niinikään, kun tytön vastarinta herpautuu ja hän vapaaehtoisesti, sykkivin sydämin, hehkuvin kasvoin ja himmenevin silmin lankeaa syliin, joka on hänelle avoinna.
Väristys kulki pitkin Boguslawin pintaa, kun hän ajatteli tätä hetkeä. Hän toivoi tämän hetken tuloa, oli kärsimätön, petti itseään, huusi väliin tulevansa hulluksi, mutta teki kaiken aikaa työtä.
Ennen kaikkea hän osoitti tytölle yksityiskohtiin asti ulottuvaa huolenpitoa, niin että tämän täytyi olla hänelle kiitollinen ja ajatella, että ruhtinas oli hyvä. Boguslaw ymmärsi, että kiitollisuuden ja ystävyyden tunne on lempeä ja lämmin liekki, jonka myöhemmin sopivasti puhaltamalla saa leimahtamaan suureksi paloksi. Tiheään sattuvien tapaamisten oli määrä vaikuttaa, että seuraus tulisi sitä varmemmin, mutta Boguslaw ei ollut millään tavoin maltiton, että ei peloittaisi tyttöä.
Samalla ei yksikään katse, ei yksikään käden kosketus eikä sana ollut merkityksetön, vaan sen oli oltava pisarana, joka kovertaa kiven. Kaiken, mitä ruhtinas teki Oleńkan hyväksi, saattoi selittää isännän huomaavaisuudeksi, viattomaksi myötätunnoksi, jota ihminen tuntee toista kohtaan, mutta kaikki oli kuitenkin tehty niin, kuin olisi siihen johdattanut rakkaus. Raja oli tahallisesti tehty epämääräiseksi, jotta sen yli olisi helpompi mennä ja jotta tyttö helpommin erehtyisi noihin harhakuviin nähden, joista jokainen saattoi merkitä jotakin ja myös olla merkitsemättä. Tämä leikki ei tosin ollut Boguslawin luonteen mukaista, mutta hän ymmärsi, että vain sellainen menettelytapa johtaa tuloksiin, ja hän nautti niinkuin linnustaja, joka asettelee verkkoja, tahi metsästäjä, joka kärsivällisesti ajaa otusta. Ruhtinas ihaili omaa terävänäköisyyttään ja sukkeluuttaan, jotka olivat kehittyneet hänen oleskellessaan Ranskan hovissa.
Hän kohteli Oleńkaa kuin ruhtinatarta, mutta teki sen sillä tavoin, että taaskaan ei ollut helppoa päästä selville, tekikö hän sen yksinomaan tytön takia vai johtuiko se hänen synnynnäisestä ja tavaksi tulleesta kohteliaisuudestaan kauniimpaa sukupuolta kohtaan.
Oleńkasta tuli kaikkien huvien ja retkien päähenkilö, mutta se oli tavallaan luonnollista. Kun Janusz-ruhtinaan puoliso oli lähtenyt Kuurinmaalle, oli Oleńka huomattavin niistä naisista, jotka olivat joutuneet Taurogiin. Koska Taurogi oli lähellä rajaa, oli sinne keräytynyt koko Samogitiasta paljon aatelisnaisia ruhtinaan turviin ruotsalaisten tieltä, ja nämä myönsivät Billewiczin tyttärelle ensi sijan. Samaan aikaan kuin veri virtaili kaikkialla Puolassa, seurasivat Taurogissa kemut toisiaan. Olisi luullut kuninkaan hovin kaikkine hoviherroineen ja hovineiteineen muuttaneen maalle huvittelemaan.
Boguslaw oli itsevaltias hallitsija Taurogissa ja sen naapurina olevassa vaaliruhtinaan Preussissa, jossa hän usein vieraili. Kaikki tottelivat hänen käskyjään. Kaupungit hankkivat määräysten mukaan hänelle rahaa ja sotaväkeä, preussilainen aateli saapui mielellään ottamaan osaa hänen kemuihinsa ja retkiinsä. Neitonsa vuoksi Boguslaw elvytti eloon silloin jo unohtumassa olevat turnajaiset.
Kerran hän otti itsekin niihin henkilökohtaisesti osaa, ja puettuna hopeaisiin varuksiin sekä merkkinään Oleńkan hänen ympärilleen sitoma sininen nauha hän pudotti hevosen selästä neljä etevintä preussilaista ritaria, viidentenä Ketlingin ja kuudentena Sakowiczin, vaikka tämä oli niin harvinaisen väkevä, että saattoi pysähdyttää kulkevat vaunut tarttumalla niiden pyörään. Ja mikä innostus syntyikään katsojain joukossa, kun hopeainen ritari notkisti polvensa naisensa edessä ja otti hänen käsistään vastaan voittajan palkinnon! Huudot olivat voimakkaat kuin tykkien jyrinä, liinat liehuivat, liput tekivät kunniaa, mutta ritari nosti kasvojen suojuksen ja katsoi neidon hehkuviin kasvoihin kauniilla silmillään, samalla kuin hän painoi neidon käden huulilleen.
Toisen kerran taas, kun aitauksen sisällä raivostunut karhu raateli koirat, hyppäsi ruhtinas vain kevyeen espanjalaiseen pukuun puettuna keskelle areenaa keihäs kädessä ja työnsi sen ei vain läpi pedon, vaan myös läpi henkivartijan, joka vaaran nähtyään oli rientänyt hänelle avuksi.
Oleńka, vanhan sotilaan jälkeläinen, oli saanut sen kasvatuksen, minkä veri, sota ja ritarin kunnian ihailu vaativat, eikä hän voinut olla ihmettelemättä ja ihailematta näitä tekoja, sillä jo pienestä asti oli häntä opetettu pitämään miehuutta miehen suurimpana hyveenä.
Joka päivä ruhtinas antoi melkein yli-inhimillisen rohkeuden näytteitä, ja aina se tapahtui Oleńkan kunniaksi. Ylistellessään ja ihaillessaan ruhtinasta sillä tavoin, että se olisi tyydyttänyt jumalallista olentoakin, monilukuiset vieraat pakostakin puheissaan yhdistivät hänen nimeensä Oleńkan nimen. Ruhtinas oli vaiti, mutta hänen silmänsä sanoivat sen, mitä suu ei uskaltanut lausua… Lumous ympäröi neitoa joka puolelta.
Kaikki muodostui sellaiseksi, että se oli omiaan heitä lähentämään ja yhdistämään sekä samalla erottamaan muusta joukosta. Vaikeata oli kenenkään mainita ruhtinasta mainitsematta samalla Oleńkaa. Itsensä Oleńkan ajatusten kulkuun vaikutti Boguslaw voimakkaasti. Jokainen päivän hetki käytettiin niin, että lumous tulisi voimakkaammaksi.
Illalla leikkinäytelmien jälkeen valaisivat huoneita eriväriset lamput, jotka levittivät salaperäistä ja miellyttävää valoa tehden ympäristön unelmien maailmaksi. Suloiset itämaiset tuoksut täyttivät ilman, näkymättömien harppujen, luuttujen ja muiden soitinten hiljaiset sävelet hivelivät korvia, mutta näitten tuoksujen, valojen ja sointujen keskellä kulki ruhtinas kaikkien ihailun loisteessa kuin sadun prinssi nuorena, kauniina, ritarillisena, loistavana kuin aurinko, kun timanttikoristeet hänen yllään välkkyivät, ja rakastuneena kuin paimen.
Mikä neito olisi voinut vastustaa tätä ihanuutta, mikä hyve pitää puoliaan tämmöistä lumousta vastaan?… Karttaa nuorta ruhtinasta oli aivan mahdotonta, kun asui saman katon alla ja nautti hänen kuninkaallista vieraanvaraisuuttaan. Sitäpaitsi Oleńka oli mielellään lähtenyt Taurogiin, sillä hän ikävöi pois kolkosta Kiejdanysta, aivan kuin ritarillinen Boguslawkin, joka hänen edessään teeskenteli rakkautta hylättyyn kuninkaaseen ja isänmaahan, ikävöi pois julkisen petturin, Janusz-ruhtinaan luota. Taurogissa olonsa alkuaikoina Oleńka oli täynnä myötätuntoa nuorta ruhtinasta kohtaan, ja kun hän pian huomasi, miten innokkaasti ruhtinas tavoitteli hänen ystävyyttään, niin hän käytti vaikutusvaltaansa tehdäkseen ihmisille hyvää.
Kun hän oli ollut jo kolmatta kuukautta linnassa, niin ruhtinas tuomitsi ammuttavaksi erään tykistöupseerin, Ketlingin ystävän. Saatuaan tietää tämän nuorelta skotlantilaiselta pyysi neiti Billewicz tuomitulle armahdusta.
— Jumalatar käskee eikä pyydä! — vastasi hänelle Boguslaw, repi kuolemantuomion ja heitti palaset hänen jalkoihinsa. — Hallitkaa! Käskekää! Poltan Taurogin, jos sillä saan hymyn ilmestymään kasvoillenne! En tahdo muuta palkintoa kuin että olette iloinen ja unohdatte sen, mikä on mieltänne pahoittanut!
Mutta Oleńka ei voinut olla iloinen, sillä hänen sydämensä täytti suru, sääli ja ääretön halveksiminen sitä miestä kohtaan, joka oli voittanut hänen lempensä ja joka nyt hänen silmissään oli pahempi rikollinen kuin isänmurhaaja. Tuo Kmicic, joka rahasta oli valmis pettämään kuninkaan niinkuin Juudas Kristuksen, tuli yhä inhoittavammaksi hänen silmissään ja muuttui aikaa myöten jonkinmoiseksi ihmishirviöksi sekä omantunnonvaivojen tuottajaksi hänelle itselleen. Hän ei voinut antaa itselleen anteeksi, että oli rakastanut tätä, mutta ei myöskään voinut häntä unhottaa eikä vihata.
Tämmöisten tunteitten vallitessa hänen oli vaikea edes teeskennellä iloisuutta. Sen sijaan hän ei voinut olla tuntematta kiitollisuutta ruhtinasta kohtaan siitäkin, että tämä ei ollut tahtonut osallistua Kmicicin rikokseen. Se hänestä kuitenkin oli omituista, että nuori ruhtinas, joka oli niin ritarillinen ja jalo, ei rientänyt pelastamaan isänmaata, vaikka ei hyväksynyt Janusz-ruhtinaan tekoja, mutta hän ajatteli, että niin suuri valtiomies kyllä tietää, mitä tekee, ja että ruhtinas noudattaa politiikkaa, jota tavallisen neidon järki ei riitä käsittämään. Tätä käsitystä ylläpiti hänessä Boguslaw selittämällä tiheitä käyntejään Preussin puolella sillä, että hän puuhasi sopimusta Jan Kasimirin, vaaliruhtinaan ja Kaarle Kustaan välillä ja toivoi voivansa siten pelastaa isänmaan turmiosta.
— En tee tätä palkintojen enkä kunnian tähden, — puhui Boguslaw neidolle, — vaan teen mitä minulle Jumala, omatunto ja isänmaanrakkaus käskevät. Uhraan Janusz-serkkuni, joka on ollut minulle kuin isä, sillä enpä tiedä, onnistuuko minun saada aikaan, että vihastunut kuningatar Ludwika säästää hänen henkensä.
Kun hän puhui näin ja murhe kuvastui hänen kauniilla kasvoillaan, joiden silmät olivat ylöspäin luotuina, niin hän oli Oleńkasta vanhan ajan sankarien kaltainen, joista vanha eversti Billewicz oli hänelle kertonut ja joista hän itse oli lukenut Corneliuksesta. Ja ihailu täytti neidon sydämen. Vähitellen hän joutui niin pitkälle, että kun vastenmielisen Andrzej Kmicicin muisto kovin häntä kiusasi, hän ajatteli Boguslawia siten rauhoittuakseen ja saadakseen uutta voimaa. Edellinen edusti hänelle kaameata pimeyttä, jälkimmäinen valoa, joka teki hyvää murheiselle sielulle.
Jos Boguslaw olisi ollut vain tunnettua sukua oleva aatelismies, mutta ei Radziwill, ei ruhtinas, ei ylimys, joka melkein oli hallitsijan asemassa, niin Oleńka kenties olisi silmittömästi rakastunut häneen, huolimatta vanhan everstin testamentista, joka jätti hänelle valittavaksi vain Kmicicin tahi luostarin. Mutta hän oli itseään kohtaan ankara ja sangen oikeamielinen neito eikä antanut päähänsä nousta minkäänlaisia turhia unelmia, vaan tunsi vain kiitollisuutta ja ihailua ruhtinasta kohtaan.
Hänen sukunsa oli liian alhainen, jotta hänestä olisi voinut tulla Radziwillin vaimo, liian ylhäinen, jotta hänestä olisi voinut tulla tämän rakastajatar. Turhaan ruhtinas itse koetti saada hänet toiseen käsitykseen, turhaan ruhtinas lemmenkiihkossaan osaksi laskelmia tehden ja osaksi vilpittömästi toisti usein sen, mitä oli puhunut heidän ensi kertaa tavatessaan Kiejdanyssa, nimittäin että Radziwillit ovat useamman kuin yhden kerran menneet naimisiin tavallisen aatelisneidon kanssa. Tuommoiset ajatukset eivät tarttuneet häneen, samoin kuin vesi ei tartu joutsenen rintaan. Hän pysyi semmoisena kuin oli, kiitollisena, ystävyyttä tuntevana, ihailevana; hän etsi lohdutusta ajattelemalla sankaria, mutta sydän oli tyyni.
Boguslaw ymmärsi tytössä herättää mieltymystä, ja usein hän luuli olevansa saavuttamaisillaan päämääränsä. Mutta itsekseen hän häveten ja vihastuen tunnusti, että hän Oleńkaan nähden ei ollut yhtä rohkea kuin oli ollut ensimmäisiin lemmittyihinsä nähden Pariisissa, Brüsselissä ja Amsterdamissa. Kenties se johtui siitä, että hän todellakin oli rakastunut, kenties myös siitä, että tässä neidossa, hänen kasvoissaan, tummissa kulmissaan ja vakavissa silmissään oli jotakin, mikä vaati kunnioitusta.
Mutta Boguslawin kärsivällisyys alkoi loppua. Vähitellen alkoi kauhea
unennäkö unhottua, ja yhä useammin hän alkoi miettiä sitä, mitä
Sakowicz oli hänelle neuvonut. Intohimo kalvoi häntä yhä voimakkaammin.
Mutta äkkiä sattui tapahtuma, joka kokonaan muutti elämän Taurogissa.
Eräänä päivänä tuli ukkosen iskun kaltaisena viesti, että herra Sapieha oli valloittanut Tykocinin ja että ruhtinas Janusz Radziwill oli kuollut linnan raunioihin.
Kaikki Taurogissa joutuivat kuohuksiin. Boguslaw itse lähti samana päivänä Kroleweciin, jossa hänen piti tavata Ruotsin kuninkaan ministereitä ja vaaliruhtinas.
Hän viipyi matkallaan kauemmin kuin ensin oli aikonut. Samaan aikaan alkoi Taurogiin saapua preussilaista ja myös ruotsalaista sotaväkeä. Alettiin puhua retkestä Sapiehaa vastaan. Alaston totuus, että Boguslaw oli ruotsalaisten liittolainen aivan samoin kuin Janusz oli ollut, tuli yhä ilmeisemmäksi.
Sattui niin, että samoihin aikoihin miekankantaja sai kuulla Lewenhauptin joukon polttaneen Billewiczien maatalon ja hävittävän tulella ja miekalla maata, sen jälkeen kuin ruotsalaiset olivat saaneet voiton vastarintaan nousseista samogitialaisista Szawlin luona.
Silloin miekankantaja lähti tarkastamaan omin silmin vahinkojen suuruutta. Ruhtinas Boguslaw ei ollenkaan pidätellyt häntä, vaan antoi mielellään hänen lähteä ja sanoi:
— Nyt ymmärrätte, miksi toin teidät Taurogiin. Suoraan sanoen saatte olla minulle kiitolliset henkenne säilymisestä.
Oleńka jäi yksin neiti Kulwiecin kanssa. Hän vetäytyi huoneisiinsa eikä ottanut puheilleen muita kuin joitakuita naisia. Kun nämä hänelle kertoivat ruhtinaan valmistelevan sotaretkeä puolalaisia sotajoukkoja vastaan, hän ei tahtonut muitta mutkitta heitä uskoa. Päästäkseen selvyyteen asiasta hän kutsutti puheilleen Ketlingin, sillä hän oli huomannut, että nuori skotlantilainen oli vilpitön häntä kohtaan.
Ketling tuli heti, sillä hän oli onnellinen saadessaan hetkisen puhella sen kanssa, joka oli voittanut hänen sydämensä.
Neiti Billewicz alkoi kysellä häneltä.
— Herra ritari! — sanoi hän. — Kaikenlaisia uutisia kiertelee Taurogissa, ja me olemme aivan kuin metsään eksyneet. Jotkut sanovat, että ruhtinas Janusz kuoli luonnollisen kuoleman, toiset, että hänet hakattiin kuoliaaksi sapeleilla. Mikä oli hänen kuolemansa syy?
Ketling empi hetkisen. Näkyi, että hän taisteli ujouttaan vastaan.
Viimein hän punastui korvia myöten ja sanoi:
— Syynä vojevodan tappioon ja kuolemaan olette te, neiti!
— Minä?… — kysyi neiti Billewicz hämmästyen.
— Niin, sillä meidän ruhtinaamme jäi mieluummin Taurogiin kuin meni auttamaan serkkuaan. Hän unohti kaikki… teidän tähtenne.
Nyt Oleńka vuorostaan sävähti tulipunaiseksi. Syntyi vähän aikaa kestävä äänettömyys. Skotlantilainen seisoi hattu kädessä, katse maahan luotuna ja pää rinnalle painettuna, ja koko hänen olemuksensa huokui kunnioitusta. Viimein hän nosti päänsä pystyyn ja sanoi:
— Neiti, jos sanani ovat loukanneet teitä, niin sallikaa minun polvistua eteenne ja pyytää anteeksi!
— Älkää tehkö sitä, herra ritari! — vastasi neito vilkkaasti nähdessään nuoren ritarin jo alkavan notkistaa polveaan. — Tiedän, että olette puhunut vilpittömällä mielellä, sillä kauan jo olen nähnyt, että olette minulle myötätuntoinen. Eikö olekin niin?
Upseeri kohotti kauniit silmänsä ylöspäin, pani käden sydämelleen ja sanoi äänellä, joka oli hiljainen kuin tuulen humina, mutta myös surullinen kuin huokaus:
— Ah, neiti! Neiti!…
Samassa hän pelästyi luullen sanoneensa liikaa, painoi taas päänsä rinnalleen ja oli niinkuin hovimies, joka kuuntelee rakastetun kuningattaren käskyä.
— Olen täällä vieraitten keskellä ilman turvaa, — sanoi Oleńka, — ja vaikka luotankin siihen, että Jumala minua varjelee, niin tarvitsen ihmistenkin apua. Tahdotteko olla minulle veljenä? Tahdotteko varoittaa minua tarvittaessa, jotta tietäisin, mitä minun on tehtävä ja miten vältettävä paulat?
Oleńka ojensi kätensä nuorelle ritarille. Tämä polvistui hänen estelyistään huolimatta ja suuteli hänen sormiensa päitä.
— Sanokaa, mitä täällä ympärilläni on tekeillä? sanoi Oleńka.
— Ruhtinas rakastaa teitä! — vastasi Ketling. — Ettekö ole sitä huomannut?
Oleńka peitti kasvot käsiinsä.
— Olen huomannut, enkä ole. Toisinaan minusta on tuntunut, että se on vain hyvyyttä hänen puoleltaan.
— Hyvyyttä!… toisti upseeri kuin kaiku.
— Niin. Toisinaan taas, kun mieleeni tuli, että hänessä saattoi herätä onneton kiihko, lohdutin itseäni sillä, että häntä ei minun puoleltani uhkaa mikään. Olin hänelle kiitollinen siitä, mitä hän oli tehnyt hyväkseni, ja Jumala tietää, että en osannut aavistaa hänen uusia ystävyydenosoituksiaan, vaan pelkäsin jo entisiäkin.
Ketling päästi huokauksen.
— Saanko puhua vapaasti? — kysyi hän oltuaan vähän aikaa vaiti.
— Puhukaa!
— Ruhtinaalla on vain kaksi uskottua, nimittäin Sakowicz ja Paterson. Minulle on Paterson hyvin suopea, koska olemme samoilta seuduilta kotoisin ja hän on minua kantanut käsillään. Sen, mitä tiedän, olen kuullut häneltä. Ruhtinas on teihin mielettömästi rakastunut. Kaikki, mitä täällä tapahtuu, kaikki nuo pidot, metsästysretket, näytelmät, niinkuin myös ne turnajaiset, joitten jälkeen minulta ruhtinaan käden iskusta tähän saakka on vuotanut verta suusta, kaikki ne on teidän takianne pantu toimeen. Ruhtinas rakastaa teitä, mutta hänen rakkautensa ei ole puhdasta, sillä hän tahtoo häväistä teidät, mutta ei mennä naimisiin kanssanne, sillä hänelle on määrätty ruhtinatar Anna. Älkää uskoko ruhtinasta, älkää luottako hänen hyviin töihinsä, älkää antako hänen näennäisen pidättyväisyytensä viedä itseänne harhaan, olkaa valpas ja varovainen, sillä täällä vaanii petos joka askelella. Ihan sydän jähmettyy siitä, mitä Paterson on kertonut minulle. Ei ole maailmassa Sakowiczin veroista konnaa. En voi siitä puhua, suorastaan en voi! Jos en olisi vannonut ruhtinaalle puolustavani hänen henkeään ja loukkaamattomuuttaan, niin tämä käsi ja tämä miekka vapauttaisivat teidät, neiti, uhkaavasta vaarasta!… Mutta ensiksi surmaisin Sakowiczin… Niin! Hänet ennen kuin kenenkään muun, hänet mieluummin kuin ne miehet, jotka kotimaassani vuodattivat isäni veren, ryöstivät omaisuutemme ja tekivät minusta maanpakolaisen palkkasoturin.
Ketling alkoi vavista kiihtymyksestä eikä saanut vähään aikaan sanaa suustaan, vaan puristi, vain miekkansa kahvaa, mutta sitten hän kertoi yhdessä hengenvedossa, mitä keinoja Sakowicz oli neuvonut ruhtinaalle.
Hänen suureksi hämmästyksekseen neiti Aleksandra pysyi varsin tyynenä huomatessaan tuon uhkaavan vaaran, vain hänen kasvonsa kalpenivat ja tulivat vielä vakavammiksi. Taipumaton tahto kuvastui hänen ankarassa katseessaan.
— Minä osaan puolustaa itseäni, — lausui hän, — niin totta kuin Jumala minua auttakoon!
— Ruhtinas ei vielä tähän saakka ole tahtonut seurata Sakowiczin neuvoa, — lisäsi Ketling, — mutta kun hän näkee, että hänen valitsemansa tie ei vie perille…
Ja hän alkoi kertoa syistä, jotka olivat Boguslawia pidättäneet.
Neiti kuunteli kulmakarvat rypyssä, mutta hyvin tarkkaavaisesti, sillä hän oli jo alkanut ajatella, miten voisi vapautua tuosta peloittavasta holhouksesta. Mutta koko maassa ei ollut paikkaa, jossa ei veri olisi virtaillut, ja kun hänellä ei vielä ollut selvää pakosuunnitelmaa, ei hän tahtonut siitä puhua.
— Herra ritari! — sanoi hän viimein. — Vastatkaa minulle vielä yhteen kysymykseen. Onko ruhtinas Boguslaw Ruotsin vaiko Puolan kuninkaan puolella?
— Ei kenellekään meistä ole salaisuus, — vastasi nuori upseeri, — että ruhtinaamme tahtoo olla osallisena tämän valtakunnan jakamisessa saadakseen Liettuan itselleen läänitysruhtinaskunnaksi.
Hän vaikeni, mutta näytti siltä, kuin hänen ajatuksensa olisivat vaistomaisesti kulkeneet samoja ratoja kuin Oleńkan, sillä vähän ajan kuluttua hän lisäsi:
— Vaaliruhtinas ja ruotsalaiset auttavat ruhtinasta, ja jos he saavat haltuunsa koko valtakunnan, ei ole turvapaikkaa missään.
Oleńka ei vastannut mitään.
Ketling odotti vielä jonkin aikaa, kysytäänkö häneltä vielä muuta, mutta kun Oleńka oli kokonaan omissa ajatuksissaan, niin hän ei tahtonut häiritä, vaan kumarsi jäähyväisiksi.
— Kiitän teitä, herra ritari! — sanoi Oleńka ojentaen hänelle kätensä.
Upseeri alkoi lähestyä ovea.
Äkkiä Oleńka hiukan punastui, epäröi silmänräpäyksen ja sanoi sitten:
— Sana vielä, herra ritari!
— Jokainen sananne on minulle suosionosoitus…
— Tunsittehan herra… Andrzej Kmicicin?…
— Kyllä, neiti, Kiejdanyn ajoilta. Viimeksi näin hänet Pilwiszkissä, kun kuljimme Podlasiesta siihen suuntaan.
— Onko totta… puhuiko ruhtinas totta kertoessaan, että herra Kmicic oli tarjoutunut hänelle käymään Puolan kuninkaan kimppuun?
— En tiedä… Tiedän vain, että he neuvottelivat keskenään Pilwiszkissä, minkä jälkeen ruhtinas lähti hänen kanssaan metsään ja viipyi siellä niin kauan, että Paterson alkoi olla levoton ja lähetti sotaväkeä häntä vastaan. Minä sitä joukkoa johdinkin. Kohtasimme ruhtinaan, kun hän jo oli tulossa takaisin. Panin merkille, että hän oli hyvin kuohuksissa aivan kuin olisi kokenut hyvin voimakkaan mielenliikutuksen. Hän puheli itsekseen, mitä hänelle ei koskaan tapahdu. Kuulin hänen sanovan: "Vain itse paholainen pystyy semmoiseen…" Muuta mitään en tiedä… Jälkeenpäin vain, kun ruhtinas kertoi, minkä tarjouksen herra Kmicic oli hänelle tehnyt, ajattelin: kai se niin oli…
Neiti Billewicz puristi yhteen huulensa.
— Kiitos! — sanoi hän.
Hetkistä myöhemmin hän oli yksin.
Pakenemisen ajatus sai vallan hänen mielessään. Hän päätti vapautua mistä hinnasta hyvänsä näitten inhottavien seinien sisältä ja tuon petollisen ruhtinaan vallasta. Mutta minne hän menisi? Kylät ja kaupungit olivat ruotsalaisten käsissä, luostarit myöskin oli vallattu, linnat hävitetty maan tasalle, koko maa oli täynnä sotilaita ja sotarosvoja sekä kaikenlaista roskaväkeä. Mikä olisi tämän myrskyn keskelle joutuneen tytön kohtalo? Kuka lähtisi hänen kanssaan? Täti Kulwiec, miekankantaja ja muutamat heidän palvelijansa. Mutta kykenevätkö he häntä suojelemaan?… Kenties mukaan lähtisi myös Ketling, kenties löytyisi kourallinen uskollisia sotamiehiä ja ystäviä, jotka seuraisivat häntä, mutta Ketling rakasti häntä ilmeisesti, ja kuinka voisi joutua hänelle kiitollisuuden velkaan, josta saisi maksaa liian kalliin hinnan?
Mikä oikeus loppujen lopuksi hänellä oli ratkaista tuon nuorukaisen, melkein lapsen, kohtaloa ja saattaa hänet vaaraan, kun ei voinut luvata hänelle vastalahjaksi muuta kuin ystävyyttä? Hän kysyi yhä uudelleen itseltään: mitä tehdä, minne paeta, kun sekä siellä että täällä uhkasi tuho ja häpeä?
Sielunsa ahdistuksessa hän alkoi palavasti rukoilla ja toisteli hartaasti varsinkin erästä rukousta, johon muinoin vanha eversti aina vaikeina aikoina turvautui ja joka alkoi sanoilla: "Jumala lapsukaisena pelastui Herodeksen vihan alta."
Hänen rukoillessaan alkoi tuuli kovasti puhaltaa ja puut ikkunain edessä alkoivat humista. Silloin äkkiä tytön mieleen muistuivat kotiseudun salot, missä hän oli viettänyt lapsuutensa ajat, ja kuin salamana välähti hänen päähänsä ajatus, että saloseudut ovat ainoa varma turvapaikka.
Oleńka huokasi syvään, sillä hän oli vihdoin löytänyt, mitä etsi. Juuri niin! Zielonkaan, Rogowskaan! Sinne ei vihollinen tule eikä rosvo saavu saalista etsimään. Siellä voi seudun asukaskin, jos ei ole varovainen, eksyä ja harhailla kuolemaansa saakka, kuinka sinne siis löytäisi vihollinen, joka ei tunne tietä! Siellä suojelevat häntä Domaszewiczit ja Stakjanit, ja jos heitä ei siellä ole, vaan kaikki ovat lähteneet herra Wolodyjowskin mukaan, niin noiden metsien kautta pääsee muihin vojevodakuntiin ja voi etsiä rauhaa muissa saloissa.
Muistaessaan Wolodyjowskin Oleńka ilostui. Sellainen pitäisi holhoojan olla! Siinä on oikea sotilas, jonka sapeli turvaa sekä Kmiciceiltä että Radziwilleilta. Hän muisti nyt, että Wolodyjowski aikoinaan oli neuvonut häntä etsimään turvaa Bialowiezen korvesta.
Oikein hän oli puhunut! Rogowska ja Zielonka ovat liian lähellä Radziwilleja, mutta Bialowiezen luona on juuri tuo Sapieha, joka äsken oli poistanut elävien joukosta mitä peloittavimman Radziwillin.
Siis Bialowiezeen vaikka jo tänään, huomenna!… Kunhan miekankantaja vain tulee takaisin, niin ei viivytellä.
Hänet kätkevät suojaansa salot ja sitten myöhemmin myrskyn mentyä ohi — luostari. Vain siellä on todellinen rauha, vain siellä voi unhottaa kaikki ihmiset, kaikki murheet…