TOINEN LUKU.
Miekankantaja palasi muutamaa päivää myöhemmin. Vaikka hänellä oli Boguslawin antama suojeluskirje, niin hän ei päässyt perille asti, eikä itse Billewiczeen maksanut vaivaa mennäkään, sillä sitä ei enää ollut olemassa. Linna, rakennukset, kylä, kaikki oli palanut poroksi viime taistelussa. Väki oli metsissä tahi oli liittynyt aseellisiin joukkoihin. Rikkaan kylän paikalla ei ollut enää muuta kuin maata ja vettä.
Heti, kun miekankantaja oli tullut, vei Oleńka hänet huoneeseensa ja kertoi hänelle kaikki, mitä Hassling-Ketling oli ilmoittanut.
Vanha aatelismies kauhistui. Hänellä ei ollut lapsia, ja hän rakasti
Oleńkaa kuin omaa tytärtään. Vähään aikaan hän ei tehnyt muuta kuin
puristeli sapelinsa kahvaa ja toisteli: "Iske, jos olet kunnon mies!"
Viimein hän alkoi puhua tukkaansa repien:
— Mea culpa, mea maxima culpa! Minulle itsellenikin nousi mieleen, ja moni kuiskuttelikin, että tuo riivattu on iskenyt sinuun silmänsä, mutta minä en sanonut mitään, vieläpä kopeilin ja ajattelin: "Menköön vain naimisiin! Olemme sukua Gosiewskeille ja Tiesenhauseneille, miksi emme voisi olla Radziwilleillekin?" Tuon ylpeyteni vuoksi on Jumala minua rangaissut… Hyvänpä sukulaisuuden tuo petturi suunnitteli! Vai sillä tavoin hän tahtoi olla meille sukua, hitto vieköön!… Mutta maltahan! Vielä jaksaa tämä käsi ja tämä miekka heilua!
— Nyt on ajateltava pelastumista! — sanoi Oleńka.
Ja hän alkoi selittää pakosuunnitelmaansa. Miekankantaja tyyntyi jonkin verran, kuunteli tarkkaavaisesti ja sanoi viimein:
— Minä kokoan joukon ja rupeamme ahdistelemaan ruotsalaisia niinkuin muutkin ahdistelevat, niinkuin Kmicic muinoin ahdisteli Chowańskia. Turvallisempaa on metsässä ja kedolla kuin tämän petturin ja vääräuskoisen linnassa!
— Hyvä! — vastasi neiti.
— Mitä pikemmin, sitä parempi! — jatkoi innostuen miekankantaja. — Miehiä kyllä kertyy. Minun asuinpaikkani on poltettu, mutta se on pieni asia, toisista kylistä tulee talonpoikia. Kaikki Billewiczit yhtyvät meihin. Näytetäänpä herralle sukulaisuutta! Näytetäänpä, mitä siitä seuraa, kun tahtoo loukata Billewiczien kunniaa!… Sinä olet Radziwill! Mitäpä siitä! Billewiczien suvussa ei ole hetmaneja, mutta ei myöskään pettureita. Katsotaanpa, ketä koko Samogitia seuraa!
Sitten hän kääntyi neidin puoleen:
— Sinut sijoitamme Bialowiezeen, mutta itse tulemme takaisin! Juuri niin! Hän saa katua tätä häväistystä, sillä se kohdistuu koko aatelistoon. Infamis se, joka ei ole puolellamme, infamis se, joka ei välähdytä sapelia petturin silmien edessä! Kuningas, valtiopäivät, koko Puola on puolellamme!
Ja niin alkoi vanha veri kuohahdella, että Oleńkan täytyi ruveta miestä rauhoittelemaan. Tytöllä oli häneen suuri vaikutusvalta, ja hän sai hänet tyyntymään selittämällä, että heidän onnistuakseen täytyi toimia erittäin salaisesti eikä antaa ruhtinaan saada vihiä heidän aikeistaan.
Laadittiin sellainen suunnitelma, että, miekankantaja lähettäisi ensin luotettavan rengin viemään kirjeitä kaikille voudeille, jotta nämä heti kokoaisivat ja asestaisivat kaikki hänen ja muiden Billewiczien kyläin talonpojat. Sitten olisi kuuden luotettavan palvelijan lähdettävä Billewiczeen muka noutamaan rahoja ja hopeaa sisältäviä, kätkössä olevia ruukkuja, mutta jäätäväkin Girlakolin metsään ja odotettava siellä isäntäväkeään varattuaan hevoset ja muonaa. Miekankantaja ja neiti Billewicz lähtisivät Taurogista reellä kahden palvelijan kanssa muka vain lähellä olevaan Kuczukin taloon, jossa he toisinaan olivat olleet yötäkin, minkä vuoksi heidän lähtönsä ei pariin kolmeen päivään herättäisi huomiota. Mutta he nousisivatkin ratsujen selkään ja poistuisivat hyvää vauhtia ja olisivat pian aseellisen joukon keskuudessa salojen suojassa. Onnistumisen toiveita vahvisti sekin, että ruhtinas Boguslaw oli poissa.
Miekankantaja ryhtyi sangen toimeliaasti valmistuksiin. Jo seuraavana päivänä lähti renkipoika viemään kirjeitä. Kolmantena päivänä miekankantaja puhui Patersonille laajasti maahan kaivetuista rahoistaan, joita hänen kertomansa mukaan oli yli sata tuhatta ja jotka olisi siirrettävä Taurogiin parempaan turvaan. Paterson uskoi muitta mutkitta, koska miekankantajaa yleensä pidettiin sangen varakkaana, jota hän olikin.
— Tuotakoon ne ensi tilassa! — sanoi skotlantilainen. — Jos tarvitaan, niin annan siihen sotamiehiäkin käytettäväksi.
— Mitä harvemmat tietävät rahaa kuljetettavan, sitä parempi, — sanoi miekankantaja. — Palvelijani ovat luotettavia, ja ruukut käsken peittämään hampulla, sillä sitä viedään usein meidän seuduiltamme Preussiin, tahi panen peitteeksi kimpiä; niitä ei kenenkään mieli tee.
— Mieluummin kimpiä, — sanoi Paterson, — sillä hampun läpi voi pistää sapelin tahi keihään tutkimistarkoituksessa. Rahat voitte parhaiten antaa ruhtinaan huostaan kuittia vastaan. Tiedän hänen olevan rahan tarpeessa, kun saatavien periminen käy hitaasti.
— Kaikki omaisuuteni on ruhtinaan käytettävissä, — sanoi miekankantaja.
Siihen keskustelu päättyi, ja kaikki näytti sujuvan hyvin. Palvelijat lähtivät heti matkaan, ja miekankantajan piti lähteä yhdessä Oleńkan kanssa seuraavana päivänä.
Mutta illalla tuli äkkiä Boguslaw kotiin mukanaan kaksi rykmenttiä preussilaista ratsuväkeä. Hänen asiansa eivät mahtaneet olla loistavalla kannalla, sillä hän oli vihainen ja tuskastunut.
Vielä samana päivänä hän piti neuvottelukokouksen, johon ottivat osaa vaaliruhtinaan valtuutettu, kreivi Seidewitz, Paterson, Sakowicz ja ratsuväen eversti Kyritz. Neuvottelua kesti kello kolmeen asti yöllä, ja kysymyksessä oli retki Podlasieen Sapiehaa vastaan.
— Vaaliruhtinas ja Ruotsin kuningas ovat antaneet minulle lisäväkeä, — sanoi ruhtinas. — On vain kaksi mahdollisuutta: joko tapaamme Sapiehan vielä Podlasiessa, ja siinä tapauksessa meidän on hänet voitettava, tahi emme tapaa häntä siellä, jolloin valtaamme Podlasien kohtaamatta vastarintaa. Kaikkeen tarvitaan kuitenkin rahaa, mutta sitä en saanut vaaliruhtinaalta enkä Ruotsin kuninkaalta, sillä heillä ei ole itselläänkään.
— Keneltä sitten rahaa saadaan, jos ei teidän korkeudeltanne! — sanoi kreivi Seidewitz. — Koko maailma puhuu Radziwillien loppumattomista rikkauksista.
— Herra Seidewitz! — vastasi tähän Boguslaw. — Jos saisin viipymättä minulle tulevat saatavat, niin varmasti minulla olisi rahaa enemmän kuin viidellä teidän saksalaisella ruhtinaallanne yhteensä. Mutta maassa on sota, saatavien periminen on vaikeata, tahi ne joutuvat kapinoitsijain käsiin.
— Olen onnellinen voidessani antaa teidän ruhtinaalliselle korkeudellenne hyvän neuvon, — sanoi Paterson.
— Mieluummin ottaisin käteistä rahaa!
— Neuvoni on rahan arvoinen. Eilen juuri puhui minulle herra Billewicz, että hänellä on melkoisia rahasummia maahan kätkettyinä kotitilallaan ja että hän tahtoo ne siirtää turvallisempaan paikkaan ja voi antaa teidän korkeutenne huostaan kuittia vastaan.
— Sehän tulee kuin taivaasta! — huudahti Boguslaw. — Paljonko hänellä on?
— Yli satatuhatta ja sen lisäksi hopeata ja kalleuksia, joita kenties on saman verran.
— Hopeata ja kalleuksia ei aateli halua ottaa käteisen rahan asemesta, mutta sen voi siihen pakottaa. Kiitos, Paterson, tämä tuli oikeaan aikaan! Puhunpa huomenna Billewiczin kanssa.
— Siinä tapauksessa on minun huomautettava asiasta hänelle, sillä hän aikoo mennä huomenna neidin kanssa Gawnaan Kuczikien luo.
— Pyytäkää, että hän ei lähtisi ennenkuin on tavannut minut!
— Palvelijat on jo lähetetty, kunhan vain palaisivat onnellisesti.
— Niiden turvaksi voi lähettää kokonaisen rykmentin. Puhumme siitä aikanaan. Tämä sattui todella sopivasti! Olisipa samalla lystikästäkin, jos irroittaisimme Podlasien valtakunnasta tuon kuningasmielisen isänmaanystävän rahoilla!
Näin sanoen ruhtinas lopetti neuvottelukokouksen, sillä hänen oli vielä mentävä kamaripalvelijani käsiteltäväksi, joiden tehtävänä oli joka päivä ennen maatamenoa kylvettämisellä, voiteilla ja erinäisillä keinoilla, jotka tunnettiin vain ulkomailla, säilyttää hänen harvinainen kauneutensa. Käsittely kesti tavallisesti tunnin, toisinaan kaksikin.
Varhain seuraavana aamuna Paterson pidätti miekankantajan ja Oleńkan lähtemästä ilmoittamalla heille, että ruhtinas halusi heitä tavata. Matka piti lykätä, mutta he eivät tulleet levottomiksi, sillä Paterson kertoi, mistä oli kysymys.
Tuntia myöhemmin ruhtinas tuli. Vaikka herra Tomasz ja Oleńka olivat päättäneet ottaa hänet vastaan aivan samoin kuin ennenkin ja luonnollisella tavalla, eivät he siinä kuitenkaan onnistuneet.
Neidin kasvojen ilme muuttui, ja miekankantajan päähän tulvahti veri, kun hän näki nuoren ruhtinaan. Vähän aikaa kumpikin oli ymmällä ja hämillään ja koetti turhaan tyyntyä.
Ruhtinas huomasi heti, että vastaanotto ei ollut aivan samanlainen kuin ennen ja että hänen saapumisensa oli vähemmän mieluisa kuin tavallisesti. Hän ajatteli heti, että nämä kaksi kuningasmielistä varmaankin olivat kuulleet hänen suhteistaan ruotsalaisiin ja että tuo kylmyys johtui siitä.
Hän päätti heittää heille pölyä silmiin ja lausui tavanmukaisten tervehdysten jälkeen:
— Olette, herra miekankantaja, varmaankin jo kuullut, mikä onnettomuus minua on kohdannut?
— Teidän ruhtinaallinen korkeutenne tahtoo puhua ruhtinas vojevodan kuolemasta? — vastasi miekankantaja.
— En vain kuolemasta. Se on hirveän kova isku, mutta minä olen jo tyytynyt Jumalan tahtoon. Mutta minua on kohdannut uusi onnettomuus. Minun täytyy käydä kansalaissotaa, ja sellainen on katkeraa jokaiselle isänmaata rakastavalle kansalaiselle.
Miekankantaja ei vastannut mitään, vilkaisi vain salaa Oleńkaan.
Mutta ruhtinas jatkoi:
— Työlläni, vaivannäölläni ja kustannuksilla, jotka vain Jumala tietää, olin jo saada rauhan syntymään. Oli enää kysymys vain sopimusten allekirjoittamisesta. Ruotsalaisten oli määrä poistua Puolasta vaatimatta mitään hyvitystä paitsi kuninkaan ja säätyjen lupausta, että Jan Kasimirin kuoltua Carolus valitaan Puolan kuninkaaksi. Niin suuri ja mahtava soturi olisi Puolan pelastus. Lisäksi vielä hänen olisi ollut jo nyt jätettävä meille apujoukkoja sodankäyntiin Ukrainaa ja Moskovaa vastaan. Valtakuntamme alue olisi laajentunut. Mutta tämä ei sopinut herra Sapiehan tuumiin, sillä hän ei olisi silloin voinut kukistaa Radziwilleja. Kaikki olivat jo hyväksyneet tuon sopimuksen, hän yksin vastustaa sitä ase kädessä. Hänelle ei isänmaa merkitse mitään, kunhan vain saa tavoitella yksityistä etuaan. Asiat ovat nyt niin pitkällä, että täytyy ryhtyä aseelliseen toimintaan häntä vastaan, ja minä olen Jan Kasimirin ja Kaarle Kustaan salaisen sopimuksen perusteella saanut sen tehtäväkseni. Semmoinen on asia! En ole koskaan vetäytynyt pois palveluksesta enkä vetäydy nytkään, vaikka moni tuomitsee minua väärin ja luulee minun vain kostaakseni käyvän sotaa serkkuni murhaajaa vastaan.
Tähän sanoi miekankantaja:
— Ken tuntee niin hyvin teidän ruhtinaallisen korkeutenne kuin me, se ei erehdy, vaan ymmärtää aina teidän korkeutenne todelliset tarkoitusperät.
Ihastuneena oman vastauksensa oveluuteen miekankantaja iski silmää
Oleńkalle.
Ruhtinas huomasi tämän.
— Minua ei uskota! — ajatteli hän.
Se koski häneen kipeästi, vaikka hänen kasvonsa eivät ilmaisseetkaan vihastusta. Hän oli ollut aivan vilpittömästi vakuutettu siitä, että kukaan ei uskalla olla uskomatta Radziwilleja silloinkaan, kun nämä katsovat sopivaksi valehdella.
— Paterson kertoi minulle, — sanoi ruhtinas, — että te tahdotte antaa minulle rahanne kuittia vastaan. Otan ne mielelläni vastaan, sillä käteinen raha on minulle nyt tarpeen.
Sitten hän kääntyi Oleńkan puoleen.
— Suokaa anteeksi, että noin ihanan olennon läsnäollessa puhumme näin runottomista asioista. Ajat ovat semmoiset, että ihailulle ja ihastelulle ei aina voi suoda niille tulevaa sijaa.
Oleńka loi silmänsä alas ja tarttuen sormiensa päillä hameeseensa teki asianmukaisen niiauksen vastaamatta mitään.
Miekankantaja oli tällä välin jo ennättänyt laatia päässään suunnitelman, joka oli varsin kömpelö, mutta jota hän itse piti erinomaisen älykkäänä.
— Vien tytön pois enkä anna rahojakaan, — ajatteli hän.
Yskäistyään hän lausui sitten ääneen:
— Minusta on mieluisaa olla avuksi teidän korkeudellenne. Patersonille en voinut sanoa kaikkea. Juttu on semmoinen, että kultarahojakin on ruukullinen eri paikkaan kaivettuina, jotta pahimmassa tapauksessa ei koko omaisuus menisi. Sitäpaitsi on vielä muiden Billewiczien rahoja, mutta ne on piilotettu minun poissa ollessani tämän neidin osoitusten mukaan, ja hän yksin voi ne kätköpaikat löytää, sillä mies, joka hänellä oli tässä työssä, on kuollut. Luvallanne lähdemme matkaan molemmat ja tuomme kaikki rahat.
Boguslaw katsoi häneen terävästi.
— Kuinka? Paterson kertoi teidän jo lähettäneen palvelijat matkaan, ja jos he ovat lähteneet, niin he tietysti tietävät, missä rahat ovat.
— Mutta noista toisista rahoista ei tiedä kukaan muu kuin neiti
Billewicz.
— Niiden täytyy olla jossakin helposti tunnettavassa paikassa, jonka voi selittää sanoilla tahi helposti delineare paperille.
— Sanat ovat tuulta, — vastasi miekankantaja, — eivätkä palvelijat ymmärrä mitään piirroksista. Me lähdemme molemmat, sillä hyvä!
— Hyväinen aika! Tottahan te itse tunnette hyvin omat puistonne ja voitte lähteä yksin. Miksi neiti Aleksandran pitäisi vaivautua.
— Yksin en lähde! — sanoi miekankantaja päättävästi.
Boguslaw katsahti uudelleen tutkivasti häneen, istuutui mukavammin nojatuoliinsa ja koputteli kädessään olevalla kepillä saappaitaan.
— Niinkö? — sanoi hän. — Hyvä on! Siinä tapauksessa annan kaksi rykmenttiä ratsuväkeä saattamaan teitä sinne ja takaisin.
— Emme me tarvitse mitään rykmenttejä. Yksin menemme ja tulemme. Se on meidän puoltamme, ei meitä siellä vaara uhkaa.
— Vieraistani huolehtivana isäntänä minä en voi sallia, että neiti Aleksandra matkustaa ilman asestettua saattojoukkoa. Valitkaa siis itse: joko menette yksin tahi teitä seuraa vartiosto!
Miekankantaja huomasi takertuneensa omaan verkkoonsa, ja hän suuttui siitä niin, että unhottaen kaiken varovaisuuden huusi:
— Valitkaa itse, teidän korkeutenne! Joko lähdemme me kahden ilman vartiostoa tahi minä en anna rahoja!
Oleńka loi häneen rukoilevan katseen, mutta hän oli jo aivan punainen kiivastuksesta. Luonnostaan hän oli varovainen mies, jopa arkakin, ja koetti kaikesta päästä vähällä, mutta kun hänen kärsivällisyytensä loppui ja kun oli kysymyksessä Billewiczien kunnia, niin hän jonkinmoisella epätoivon rohkeudella hyppäsi vaikka kaikkein mahtavimmankin vihamiehen silmille.
Nytkin hän asetti vasemman kätensä puuskaan, puristi samalla sapeliaan ja huusi täyttä kurkkua: — Ollaanko täällä vankeja? Onko tarkoitus sortaa vapaata kansalaista? Poljetaanko perusoikeuksia?
Boguslaw nojasi hartioitaan nojatuolin selustinta vasten, katseli häntä tarkkaavaisesti, eikä hänen kasvoillaan kuvastunut mitään vihastusta, vain hänen katseensa tuli hetki hetkeltä kylmemmäksi ja kävelykeppi iski tiheämmin saappaisiin. Jos miekankantaja olisi paremmin tuntenut ruhtinaan, niin hän olisi huomannut, että oli joutumassa suureen vaaraan.
Boguslawin kanssa oli suorastaan peloittavaa olla tekemisissä, sillä ei koskaan voinut tietää, millä hetkellä tämä kohtelias ritari ja itsensä hillitsemään tottunut diplomaatti muuttui julmaksi ja hillittömäksi ylimykseksi, joka yhtä julmasti kuin itämaiden yksinvaltiaat kukisti kaiken vastarinnan. Hieno sivistys, Euroopan huomattavimmissa hoveissa opittu käytöstapa, ihmisten parissa saavutettu tyyni ja hieno esiintyminen olivat kuin kauniita, suuria kukkia, joiden takana piileksi tiikeri.
Mutta miekankantaja ei sitä tietänyt, vaan huusi vihastuksensa sokaisemana edelleen:
— Älkää teeskennelkö enää, teidän korkeutenne, sillä teidät tunnetaan!… Ei Ruotsin kuningas eikä vaaliruhtinas, joita molempia te palvelette isänmaan vahingoksi, eikä teidän ruhtinasarvonne suojele teitä tuomioistuimen edessä, ja aatelin sapelit opettavat kyllä tapoja… senkin nulikka!
Boguslaw nousi, taittoi voimakkaissa käsissään keppinsä, heitti palaset miekankantajan jalkoihin ja sanoi peloittavana, käheällä äänellä:
— Tuossa ovat teidän tuomioistuimenne! Tuossa ovat teidän säätyoikeutenne!
— Törkeätä väkivaltaa! — huusi miekankantaja.
— Vaiti, kurjimus, tahi lyön sinut mäsäksi, — huusi ruhtinas.
Hän astui miekankantajaa kohti tarttuakseen tämän rinnuksiin ja paiskatakseen hänet seinää vasten. Mutta samassa Oleńka asettui heidän väliinsä.
— Mitä teidän korkeutenne tahtoo tehdä? — sanoi hän.
Ruhtinas pysähtyi.
Tyttö seisoi sieraimet laajentuneina, kasvot hehkuvina ja silmät säkenöivinä kuin vihastunut Minerva. Rinta kohoili kuin meren pinta, ja hän oli niin ihana seisoessaan siinä vihastuneena, että Boguslawin katsoessaan häntä valtasi voimakas intohimo.
Ruhtinaan viha lauhtui, hän tyyntyi ja katsoi vielä vähän aikaa Oleńkaan, hänen ilmeensä tuli lempeäksi, hän painoi pään rinnalleen ja sanoi:
— Antakaa anteeksi, taivaallinen neiti!… Sydämeni on niin täynnä murheita ja ikävyyttä, että en voi hillitä itseäni.
Sen sanottuaan hän poistui huoneesta. Oleńka väänteli käsiään, ja miekankantaja, joka oli tullut taas järkiinsä, repi tukkaansa huudahtaen:
— Minä olen turmellut kaikki, minä olen syynä sinun onnettomuuteesi!
Ruhtinas ei näyttäytynyt koko päivänä. Hän söi päivällistäkin omassa huoneessaan kahden kesken Sakowiczin kanssa. Hän oli kuohuissaan sydämen pohjaa myöten eikä kyennyt ajattelemaan niin selvästi kuin tavallisesti. Kuume jäyti häntä. Se oli alkua siihen ankaraan kuumetautiin, jonka kohtaukset häntä myöhemmin hirveästi vaivasivat. Mutta tällä kertaa hän katsoi tilansa johtuvan harvinaisen voimakkaasta rakkaudesta ja ajatteli, että hänen piti joko saada himonsa tyydytetyksi tahi kuolla.
Kerrottuaan koko keskustelunsa miekankantajan kanssa Sakowiczille hän sanoi:
— Käteni ja jalkani ovat tulessa, tulikipunoita liikkuu suonissani, suuni on kuiva. Tuhannen sarvipäätä, mitä tämä merkitsee?… Ei koskaan ennen minulle ole sattunut tällaista!…
— Teidän korkeutenne on täyteen ahdettu ennakkoluuloja aivan kuin paistettu salvokukko puuroa. Ruhtinas Puuropää!… Hahhahhah!
— Hölmö!
— Hyvä on!
— En tarvitse sukkeluuksianne!
— Ottakaa, teidän korkeutenne, luuttu ja menkää soittamaan tytön ikkunain alle. Kenties näette ikkunassa… miekankantajan nyrkin. Hyi hitto! Semmoistako on Boguslaw Radziwillin rohkeus?
— Hölmö!
— Hyvä! Huomaan, että teidän korkeutenne alkaa puhella itsekseen ja lausua itselleen totuuden päin silmiä. Rohkeammin vain, ei pidä antaa korkean arvon peloittaa itseään!
— Katsokaahan, Sakowicz, jos Kastorini heittäytyy kovin tuttavalliseksi, niin potkaisen sitä kuonoon! Teille voi kyllä käydä huonomminkin!
Sakowicz hyppäsi pystyyn yhtä raivostuneen näköisenä kuin aikaisemmin miekankantaja ja alkoi, erinomainen matkija kun oli, huutaa äänellä, joka hämmästyttävästi muistutti miekankantajan ääntä:
— Ollaanko täällä vankeja? Tahdotaan sortaa vapaata kansalaista, polkea perusoikeuksia?
— Riittää jo, — sanoi ruhtinas kuumeisesti. — Siellä suojeli tyttö omalla ruumiillaan tuota vanhaa aasia, mutta täällä ei ole ketään, joka suojelisi teitä.
— Koska hän astui esille, niin hänet olisi pitänyt ottaa!
— Sen teenkin! Mutta tässä on jotakin noituutta. Joko hän on taikonut minut tahi muuten ovat asianhaarat muodostuneet sellaisiksi, että minä suorastaan en voi hallita järkeäni… Kunpa olisitte nähnyt, miltä hän näytti suojellessaan tuota ukon rahjusta!… Mutta tehän olette tomppeli!… Katsokaa, miten käteni ovat tuliset! Rakastaa semmoista, pitää semmoinen omanaan, saada semmoisen kanssa…
— Perillisiä! — lisäsi Sakowicz.
— Niin, niin! Niin on oleva, muuten intohimoni vuoksi räjähdän kappaleiksi kuin kranaatti! Herra Jumala, kuinka on laitani!… Menenkö minä naimisiin vai mitä, piru soikoon?
Sakowicz tuli vakavaksi.
— Sitä ei teidän ruhtinaallisen korkeutenne pidä ajatellakaan!
— Minä ajattelen mitä tahdon ja teen mitä tahdon, vaikka kokonainen rykmentti Sakowiczeja koko päivän huutaisi korvaani: "Sitä ei teidän ruhtinaallisen korkeutenne pidä ajatellakaan!"
— Ah, näen, että tästä on leikki kaukana!
— Olen sairas, noiduttu, minun on se tehtävä!
— Miksi teidän ruhtinaallinen korkeutenne ei halua noudattaa minun neuvoani?
— Minäpä noudatan! Vieköön piru kaikki unet, kaikki Billewiczit, koko Liettuan ja sen tuomioistuimet ja Jan Kasimirin kaupan päällisiksi! Muuten en saa mitään aikaan… Riittää! Tässä on suuri asia kysymyksessä. Ja minä, tomppeli, olen tähän asti horjunut puoleen ja toiseen! Pelkäsin unia, Billewiczejä, oikeusjuttuja, aatelin mielipidettä, Jan Kasimirin menestystä. Sanokaa minulle, että olen tomppeli! Kuuletteko? Minä käsken teitä nimittämään itseäni tomppeliksi!
— Mutta minä en tottele, sillä nyt näen edessäni todellisen Radziwillin. Mutta sairas te varmaankin olette, teidän korkeutenne, sillä noin kiihtyneenä en ole teitä koskaan nähnyt. Kaikki selviää vielä kyllä.
Äkkiä Sakowicz löi otsaansa.
— Nyt tiedän, teidän korkeutenne! — sanoi hän. — Olen kuullut tämänkaltaisen tapauksen sattuneen Preussissa…
— Kuiskuttaako piru jotakin korvaanne? Sanokaa se pian!
Mutta Sakowicz ei vastannut pitkään aikaan mitään. Viimein hänen kasvonsa kirkastuivat, ja hän sanoi:
— Kiittäkää onneanne, teidän korkeutenne, siitä, että se on antanut ystäväksenne Sakowiczin!
— Mitä uutta! Mitä uutta!
— Tilsitissä on muuan Plaska, vai mikä hän lienee, joka aikoinaan oli pappina Noworanyssa, kääntyi sitten Lutherin uskoon, meni naimisiin ja siirtyi vaaliruhtinaan turviin ja on nykyjään kalakauppias. Aikoinaan koetti piispa Parczewski saada hänet takaisin Samogitiaan, missä häntä varmaankin olisi odottanut polttorovio, mutta vaaliruhtinas ei tahtonut luovuttaa samanuskoista.
— Mitä se minuun kuuluu? Älkää puhuko pötyä!
— Mitäkö se teidän korkeuteenne kuuluu? Täytyyhän sen kuulua. Hän ompelee teidät kaksi yhteen niinkuin päällyksen ja aluksen, ymmärrättekö? Mutta kun poropeukaloa ei lasketa ammattilaisiin kuuluvaksi, niin hänen ompeluksensa voi helposti purkaa, ymmärrättehän. Tätä ompelua eivät asianomaiset ammattimiehet tunnusta päteväksi, ja senpä vuoksi ei siitä nouse huutoa eikä hölyä. Mestarilta voi sitten vääntää niskat nurin, ja teidän korkeutenne on ensimmäinen lausumaan valittelunsa siitä, että olette joutunut petoksen uhriksi, ymmärrättekö? Sitten ei muuta kuin crescite et multiplicamini. Minä ensimmäisenä annan siunaukseni.
— Ymmärrän ja en, — sanoi ruhtinas. — Piru vieköön, ymmärrän täydelleen! Sakowicz, lienette syntynyt maailmaan hampaat suussa. Hirsipuussa te päätätte päivänne, ei ole muuta mahdollisuutta… Oi, herra staarosta! Niin kauan kuin minä elän, ei hiuskarvakaan putoa päästänne eikä palkinto jää tulematta… kyllä minä…
— Teidän ruhtinaallinen korkeutenne! Te pyydätte juhlallisesti neiti Billewiczin kättä häneltä itseltään ja miekankantajalta. Jos nämä vastaavat kieltävästi, niin käskekää nylkeä minulta nahka, tehkää siitä rensselit sandaaleihinne ja menkää katuvaisena pyhiinvaellusmatkalle… Roomaan. Teidän on vain sanottava miekankantajalle ja neidille, että vaaliruhtinaan ja Ruotsin kuninkaan takia, jotka tahtovat naittaa teille Bipontin ruhtinattaren, avioliitto on pidettävä salassa rauhan tuloon asti. Avioehdot voitte muuten laatia millaiset hyvänsä, sillä missään tapauksessa ei kumpikaan kirkko niitä tunnusta. Mitä arvelette?
Boguslaw oli vaiti vähän aikaa, ja hänen kuumeisille kasvoilleen nousi vielä toinen puna. Sitten hän sanoi:
— Minulla ei ole aikaa, kolmen päivän kuluttua minun on lähdettävä
Sapiehaa vastaan.
— Siksipä juuri! Jos olisi enemmän aikaa, niin ei voisi sopivasti selittää, miksi on niin kiire. Vain ajan niukkuus tekee ymmärrettäväksi sen, että otetaan ensimmäinen pappi, mikä käsiin saadaan. Se on reipas tyttö, ja voitte ottaa hänet retkelle mukaan. Jos Sapieha teidät voittaisi, niin te kuitenkin puoleksi olisitte voitolla.
— Hyvä! Hyvä! — sanoi ruhtinas.
Mutta samassa hän sai ensimmäisen kuumekohtauksensa, niin että ei kyennyt puhumaan. Hän kangistui, mutta alkoi sitten nytkähdellä kuin vedestä nostettu kala. Mutta ennenkuin pelästynyt Sakowicz ennätti hakea lääkärin, meni kohtaus jo ohi.