KOLMAS LUKU.
Seuraavana päivänä ruhtinas Boguslaw meni miekankantajan luo.
— Herra miekankantaja! — sanoi hän jo kynnyksellä. — Tein itseni viime kerralla syypääksi pahaan rikkomukseen, sillä kiivastuin omassa talossani. Mea culpa! Vikani on sitä suurempi, kun loukkasin miestä, joka kuuluu Radziwilleille vanhastaan ystävälliseen sukuun. Mutta nyt olen tullut pyytämään anteeksi. Palauttakoon vilpitön katumukseni välimme entiselleen. Te tunnette vanhastaan Radziwillit ja tiedätte, että me emme hevin pyydä anteeksi. Ettehän te, perheemme vanha ystävä, vetäne pois kättänne, kun ojennan teille omani?
Näin sanoen hän ojensi kätensä, ja miekankantaja, jonka sydämestä jo pahin kiivastus oli haihtunut, tarttui hänen käteensä, vaikkakin empien, ja sanoi:
— Teidän korkeutenne! Antakaa meille jälleen vapautemme, se on paras hyvitys!
— Te olette vapaat ja voitte lähteä vaikka tänään!
— Kiitän teidän korkeuttanne! — sanoi miekankantaja ihmeissään.
— Vain yhden ehdon panen ja toivon, että Herran tähden ette sitä hylkää.
— Mikä se on? — kysyi miekankantaja peloissaan.
— Että tahdotte kuunnella kärsivällisesti, mitä minulla on sanottavaa.
— Jos se vain on ehtona, niin kuuntelen vaikka iltaan asti.
— Älkää antako minulle heti vastausta, vaan harkitkaa tunti tahi pari.
— Jumala tietää, että vapaaksi päästäkseni olen valmis myönnytyksiin.
— Vapauden te kyllä saatte, mutta en tiedä, halunnetteko sitä käyttää ja onko tarpeellista jättää minun taloni. Olisin iloinen, jos pitäisitte kotiani Taurogissa omananne, mutta kuunnelkaa nyt! Tiedättekö, miksi vastustin neiti Billewiczin lähtöä? Sentähden, että arvasin teidän tahtovan yksinkertaisesti paeta, mutta minä olen niin rakastunut pojantyttäreenne, että häntä nähdäkseni olisin valmis uimaan joka päivä Hellespontoksen yli niinkuin Leander teki Heron tähden…
Miekankantaja tuli tulipunaiseksi.
— Ja tämmöistä teidän korkeutenne uskaltaa puhua minulle?
— Teille nimenomaan, rakas ystävä!
— Herra ruhtinas! Etsikää menestystä hovinaisten parista, mutta älkää rohjetko koskettaa aatelisneitoa! Voitte pitää häntä vankina, mutta ei ole lupa häntä häväistä!
— Ei ole lupa häväistä, — vastasi ruhtinas, — mutta on lupa kumartaa vanhalle Billewiczille ja sanoa hänelle: Kuulkaa minua, isä! Antakaa minulle pojantyttärenne vaimoksi, sillä en voi elää ilman häntä!
Miekankantaja hämmästyi niin, että ei saanut sanaa suustaan, kierteli vain viiksiään ja katseli silmät selällään. Sitten hän alkoi hieroa käsin kasvojaan ja katsella vuoroin ruhtinaaseen ja vuoroin ympärilleen. Viimein hän sanoi:
— Näenkö unta vai olenko valveilla?
— Ette nuku, hyvä ystävä, ette nuku, mutta jotta vielä paremmin tulisitte vakuutetuksi, toistan cum omnibus titulis: minä, ruhtinas Boguslaw Radziwill, Liettuan suuriruhtinaskunnan tallimestari, pyydän teiltä, Tomasz Billewicziltä, Rosienin miekankantajalta, pojantyttärenne, jahtimestarintyttären neiti Aleksandran kättä.
— Kuinka? Herran tähden? Onko teidän ruhtinaallinen korkeutenne tarpeeksi punninnut asiaa?
— Minä olen punninnut, nyt punnitkaa te, onko ritari neidon arvoinen!
— Onko teidän korkeutenne ottanut huomioon säätyerotuksen?
— Puhuuko Billewicz tuolla tavoin? Niinkö vähän arvoa annatte vanhalle suvullenne?
— Teidän korkeutenne, minä tiedän, että sukumme juuri on etsittävä vanhasta Roomasta, mutta…
— Mutta suvussanne ei ole ollut hetmaneja eikä kanslereita, — keskeytti ruhtinas. — Vähät siitä! Kun kerran aatelismies meidän valtakunnassamme voi tulla valituksi kuninkaaksi, niin hänen tiellään ei ole mitään kynnyksiä. Minä polveudun Brandenburgin prinsessasta, isäni Ostrogin ruhtinattaresta, mutta isoisäni, muistossa kuuluisa Krzysztof I, se, jonka liikanimenä oli salama, suurhetmani, kansleri ja Vilnon vojevoda, nai neiti Sobekin, eikä silti kruunu pudonnut hänen päästään, sillä neiti Sobek oli aatelia ja siis saman veroinen kuin kuka muu hyvänsä. Mutta kun isävainajani meni naimisiin vaaliruhtinaan tyttären kanssa, niin ihmeteltiin, että hän ei kylliksi pitänyt kiinni arvostaan, vaikka hänestä tuli hallitsijahuoneen sukulainen. Noin peijakkaan pöyhkeätä on aateli! No, hyvä ystävä, ettehän vain arvelle, että Sobek oli parempi kuin Billewicz?
Näin puhuen ruhtinas kutkutti tuttavallisesti miekankantajan polvea.
Aatelismies taipui kuin vaha ja vastasi:
— Jumala palkitkoon teidän ruhtinaallisen korkeutenne jalomielisyyden!… Taakka putoaa sydämeltäni! Kunpa ei olisi tuota erotusta uskonnoissa…
— Katolinen pappi saa meidät vihkiä, minä en itsekään halua toista!
— Koko elämämme ajan olemme siitä kiitolliset, sillä tässä on kysymys
Jumalan siunauksesta!
— Perillisiin nähden taas, — sanoi ruhtinas hymyillen, — en tahdo kiistellä, sillä ei ole sellaista asiaa, jota en olisi valmis tekemään ihanan pojantyttärenne takia.
Miekankantajan kasvot kirkastuivat aivan kuin aurinko olisi niitä valaissut.
— Jumala ei todellakaan ole kitsastellut antaessaan hänelle kauneutta! — sanoi hän.
Boguslaw nipisti aatelismiestä käsivarresta, nojautui häneen päin ja kuiskutti hänen korvaansa:
— Ensimmäisestä tulee poika, ja kaunis poika tuleekin, sen minä takaan!
— Hihihii!
— Eihän muuten voi olla, kun äiti on Billewicz.
— Äiti Billewicz ja isä Radziwill! — lisäsi miekankantaja nauttien näiden nimien yhdistämisestä. — Hihii! Kylläpä syntyy puheen porinaa yli koko Samogitian! Entä mitä sanovat vihamiehemme Siciriskit, kun Billewiczit noin kohoavat arvossa?
— Me karkoitamme heidät Samogitiasta!
— Suuri Jumala, laupias Jumala, tutkimattomat ovat Sinun tiesi, mutta jos olet tuominnut Sicinskit halkeamaan kateudesta, niin tapahtukoon Sinun tahtosi!
— Amen! — lisäsi Boguslaw.
Jonkin aikaa vaiti oltuaan Boguslaw puhui:
— Eilen teidän vielä sopi, mutta nyt ei enää sovi otaksua, että tahdoin vain heittää teille pölyä silmiin, kun puhuin olevani kuninkaan ja isänmaan puolella. Toistan nyt vaitioloonne luottaen niinkuin sukulaiselle ainakin, että se, mitä puhuin rauhasta ja sen ehdoista, oli silkkaa totuutta. Teki minunkin mieleni syöksyä taistelutanterelle, ja semmoiseenhan minua luontoni vetää, mutta kun huomasin, että pelastus ei ole sitä tietä saavutettavissa, niin oli pakko turvautua toiseen keinoon. Tärkeätä olisi nyt saada sopimukset aikaan. Ruotsin kuningas on käyttänyt minua välittäjänään neuvotteluissa, ja tiedättekö minkätähden? Kas, Caroluksen toinen sisar on naimisissa De la Gardien kanssa, mutta toinen, Bipontin prinsessa, on vielä naimaton, ja hänet kuningas tahtoisi antaa minulle puolisoksi, jotta saisi sukumme liittolaisekseen ja valmiin puolueen itselleen Liettuassa. Siitä johtuu hänen suopeutensa minua kohtaan, johon myös vaaliruhtinas häntä kehoittaa.
— Kuinka siis? — kysyi miekankantaja levottomana.
— Minä en tietysti teidän kyyhkyläistänne vaihda mihinkään prinsessaan.
Mutta minun ei sovi suututtaa ruotsalaista petoa, ja siksi vitkastelen.
Mutta sitten, kun sopimus on saatu allekirjoitetuksi, sitten katsotaan!
— Entäpä jos ne eivät allekirjoitakaan, kun saavat kuulla, että teidän korkeutenne menee naimisiin?
— Herra miekankantaja! — sanoi ruhtinas vakavasti. — Olette syyttänyt minua epäisänmaallisuudesta… Nyt minä kansalaisena kysyn teiltä: onko minulla oikeus yksityisen onneni takia uhrata valtion onni?
Miekankantaja mietti.
— Minusta näyttää, — sanoi hän sitten, — että häät täytyy lykätä, vaikka sanotaankin, että mikä pitkistyy, se mutkistuu.
— Minun mieleni ei muutu, sillä tämä rakkaus kestää elämäni ajan, ja mitä uskollisuuteen tulee, niin siinä suhteessa ei Penelope ole minun veroiseni.
Miekankantaja alkoi entistä enemmän olla peloissaan, sillä hänellä oli aivan päinvastainen käsitys ruhtinaan uskollisuudesta, mutta ruhtinas lisäsi vielä ikäänkuin kukkuraksi kaikelle:
— Te olette oikeassa: asiat voivat mutkistua. Huomispäivästä ei kukaan voi olla varma. Minä voin sairastua, — parhaillaan on jotakin tulossa, sillä eilen sain niin ankaran taudinkohtauksen, että Sakowicz oli pulassa kanssani. Voin kuolla, kaatua retkellä Sapiehaa vastaan, ja paljonhan siellä onkin kaikenlaista tulossa.
— Jumalan tähden, keksikää jokin neuvo, teidän korkeutenne!
— Mitä minä voin keksiä! — sanoi ruhtinas surullisesti. — Itsekin mielelläni tahtoisin sitoa itseni suloisilla siteillä.
— Antakaa siis vihkiä itsenne, tuli sitten mitä tuli!
Boguslaw hypähti pystyyn.
— Kautta pyhän evankeliumin! Teidän pitäisi älynne vuoksi olla Liettuan kansleri! Kolmeen päivään ei toinen olisi keksinyt sitä, minkä te heti oivalsitte. Juuri niin! Antaa vihkiä ja olla sitten mitään hiiskumatta! On siinä pää! Minä lähden joka tapauksessa kahden päivän kuluttua Sapiehaa vastaan, sillä se on pakko. Siihen mennessä valmistan salaisen käytävän neidin huoneeseen ja sitten lähden matkaan. Teillä on valtiomiehen pää! Kaksi tahi kolme uskottua saa tietää salaisuuden ja olla todistajina, jotta avioliitto tulisi solmituksi kaikkia muodollisuuksia noudattaen. Sopimuskirja tehdään, myötäjäisistä annetaan takuu, ja sitten toistaiseksi — sh! ei hiiskahdusta! Hyvä ystävä, kiitän teitä sydämestäni! Tulkaa syliini ja menkää sitten lemmittyni luo! Odotan hänen vastaustaan kuin tulisilla hiilillä! Sillävälin lähetän Sakowiczin noutamaan pappia. Näkemiin!
Ruhtinas päästi hämmästyneen miekankantajan irti syleilystään ja riensi pois huoneesta.
— Jumala nähköön, — sanoi miekankantaja itsekseen päästyään hiukan tasapainoon, — annoin ilmeisesti hänelle niin hyvän neuvon, että Salomonkaan ei tarvitsisi semmoista hävetä, mutta toivoisin, että sitä ei tarvitsisi noudattaa. Salaperäistä, salaperäistä… Mutta katsoipa asiaa miten päin tahansa, näin sen täytyy mennä… Hm! Se on ainoa mahdollisuus, huomaahan sen sokeakin. Kunpa nuo hiiden ruotsalaiset paleltuisivat kuoliaiksi! Jos ei olisi noita neuvotteluja, niin olisi loistavat häät, ja koko Samogitia saapuisi niihin. Mutta nyt täytyy miehen hiipiä oman vaimonsa luo töppösissä, että kukaan ei kuulisi. Hyi hitto! Sicinskit eivät vielä lähitulevaisuudessa halkea kateudesta, mutta se heidän kohtalokseen kuitenkin vielä tulee.
Hän lähti Oleńkan luo.
Sillä välin ruhtinas taas neuvotteli Sakowiczin kanssa.
— Aatelismies tanssi takajaloillaan kuin karhu, — puhui hän Sakowiczille, — mutta kyllä hän minut ikävystytti! Uh! Sen sijaan puristin häntä syleilyssäni niin, että hänen luunsa rutisivat. Ja kun sanoin häntä sedäksi, niin kylläpä oli ukolla suu messingillä. Hyi, hyi, maltahan! Kyllä sinusta teen sedän, jommoisia minulla on koko joukko eri puolilla maailmaa! Sakowicz! Minä näen jo, miten tyttö odottaa minua huoneessaan ja miten hän ottaa minut vastaan sulkien silmänsä ja pannen kätensä ristiin… Maltahan sinäkin! Suutelen silmät päästäsi!… Sakowicz, saatte elämänne ajaksi omaksenne Prudyn!… Milloin Plaska voi saapua tänne?
— Ennen iltaa! Kiitän teidän ruhtinaallista korkeuttanne Prudystä.
— Ei kestä… Ennen iltaako? Siis millä hetkellä tahansa… Kun voisi vihkiä vielä tänään, vaikkapa yöllä!… Onko teillä avioliittosopimus valmiina?
— On. Olen ollut runsaskätinen teidän ruhtinaallisen korkeutenne nimessä. Olen merkinnyt neidille myötäjäisiksi Birzen. Enkö sanonutkin teidän ruhtinaalliselle korkeudellenne, että he kyllä suostuvat?
— Ukko ei tehnyt ollenkaan vaikeuksia.. Olen utelias kuulemaan, mitä tyttö sanoo… Kumma, kun ei äijää vielä kuulu!
— He ovat langenneet toistensa kaulaan, itkevät liikutuksesta ja siunaavat teidän ruhtinaallista korkeuttanne ihaillen hyvyyttänne ja kauneuttanne.
— Tokkopa sentään kauneuttani? Olen surkean näköinen. Tunnen olevani sairas ja pelkään eilisen kohtauksen uudistuvan.
Ruhtinas meni kuvastimen luo.
— Silmänalukset ovat siniset, ja tuo poropeukalo Fouret on laittanut tänään kulmakarvoistani kierot. Katsokaa, eivätkö ne olekin aivan kierot? Annan vääntää hänen sormensa muskettien hanoiksi ja otan apinan kamaripalvelijakseni! Miksi ei miekankantajaa kuulu?… Tahtoisin jo päästä tytön luo. Kai hän antaa suudella jo ennen vihkimistä… suudella… päästä makuun! Kuinka pian tänään tulikaan pimeä! Kunhan Plaska ei eksyisi…
— Plaska ei eksy, se veijari on pimeyden lapsia.
— Veijarin hommaa ovat vihkiäisetkin.
— Veijari naittaa veijarin veijarin tavoin. Ruhtinas tuli hyvälle tuulelle.
— Häät eivät voi olla toisenlaiset, kun parittaja on sulhaspoikana!
He vaikenivat hetkeksi ja alkoivat molemmat nauraa, mutta heidän hohotuksensa kaikui omituisen kolkolta pimeässä huoneessa. Ilta pimeni yhä.
Ruhtinas alkoi astua edestakaisin huoneessa kolahdutellen keppiä, johon hän raskaasti nojasi, sillä viime taudinkohtauksen jälkeen olivat hänen jalkansa vielä heikot.
Poikaset toivat huoneeseen monihaaraisia kynttilänjalkoja kynttilöineen ja poistuivat, mutta ilmavirta sai kynttiläin liekit lepattamaan, niin että ne pitkään aikaan eivät voineet palaa suorina, vaan valuttivat runsaasti vahaa.
— Katsokaa, miten kynttilät palavat! — sanoi ruhtinas. — Mitä se ennustaa?
— Että yhden neidon siveys tänä iltana sulaa kuin vaha.
— Omituista, miten kauan tuota lepatusta kestää!
— Kenties vanhan Billewiczin sielu liitelee liekkien päällä.
— Hölmö! — sanoi Boguslaw ärtyisästi. — Valitsittepa sopivan ajan puhuaksenne hengistä!
Syntyi taas äänettömyys.
Kuului askelten ääniä, ja huoneeseen tuli miekankantaja sekä neiti Kulwiec. Ruhtinas astui kiireesti heitä vastaan. Sakowicz nousi seisomaan.
— No, mitä? Saanko jo mennä Oleńkan luo? — kysyi ruhtinas.
Miekankantaja levitti vain kätensä ja painoi päänsä alas.
— Teidän korkeutenne! Pojantyttäreni sanoo, että eversti Billewiczin testamentti kieltää häntä määräämästä kohtalostaan, mutta vaikka se ei kieltäisikään, niin hän ei tulisi teidän ruhtinaallisen korkeutenne puolisoksi, koska ei teitä rakasta.
— Sakowicz, kuulitteko? — lausui peloittavalla äänellä Boguslaw.
— Tuosta testamentista kyllä minäkin tiesin, — sanoi miekankantaja, — mutta en alussa käsittänyt niin, että se olisi voittamaton impedimentum.
— Minä välitän vähät teidän aatelistestamenteistanne! — sanoi ruhtinas.
— Syljen teidän aatelistestamenteillenne! Ymmärrättekö?
— Mutta me välitämme! — sanoi herra Tomasz loukkaantuneena. —
Testamentin mukaan tyttö saa joko mennä luostariin tahi puolisoksi
Kmicicille.
— Kenelle, sinä viheliäinen? Kmicicille!… Kyllä minä näytän teille
Kmicicin!
— Ketä teidän korkeutenne sanoo viheliäiseksi? Billewicziä?!
Miekankantaja tarttui raivostuneena miekkansa kahvaan, mutta Boguslaw iski häntä rintaan niin, että mies kiljahtaen kaatui maahan. Sitten ruhtinas potkaisi kaatuneen tieltään ja syöksyi avopäin ulos huoneesta.
— Jeesus! Maria! Joosef! — huusi neiti Kulwiec.
Mutta Sakowicz tarttui hänen käsivarteensa, asetti tikarin hänen rintaansa vastaan ja sanoi.
— Hiljaa, kullanmuru, hiljaa, armas kyyhkyläiseni, muuten katkaisen sinulta sulokaulan kuin ontuvalta kanalta! Istu täällä rauhallisesti äläkä mene yläkerrokseen, sillä siellä vietetään sinun sisarentyttäresi häitä!
Mutta neiti Kulwiecin suonissa virtaili ritariverta. Heti kun hän kuuli
Sakowiczin sanat, hänen pelkonsa muuttui epätoivoksi ja vihastukseksi.
— Roisto! Rosvo! Hulttio! — huusi hän. — Teurasta minut, sillä minä huudan tämän yli koko valtakunnan! Veljeni on surmattu, omaiseni häväisty, en tahdo minäkään elää! Iske, roisto, surmaa! Ihmiset hoi, tulkaa! Katsokaa!…
Enempää hän ei saanut sanotuksi, sillä Sakowicz pani ison kätensä hänen suulleen.
— Hiljaa! — sanoi hän. — En minä sinua surmaa. Miksi rupeaisin antamaan pirulle sitä, mikä muutenkin on hänen? Mutta että et kirkuisi kuin riikinkukko, sidon ihanat huulesi sinun omaan liinaasi ja otan itse luutun ja soitan sinulle lemmenlaulun. Et voi olla lempimättä minua!
Näin sanoen hän taitavasti kuin rosvo kietoi neiti Kulwiecin pään huiviin, sitoi silmänräpäyksessä vyöllä hänen kätensä ja jalkansa ja paiskasi hänet sohvalle.
Sitten hän istuutui hänen luokseen mukavaan asentoon ja kysyi niin tyynesti kuin olisi aloittanut aivan tavallisen keskustelun:
— Mitä te ajattelette? Luulenpa, että myös Boguslaw helposti suorittaa asiansa?
Samassa hän hypähti pystyyn, sillä ovi aukeni nopeasti ja huoneeseen tuli neiti Aleksandra.
Hänen kasvonsa olivat valkeat kuin liitu, hiukset hiukan epäjärjestyksessä, kulmakarvat rypyssä ja silmät säkenöivät.
Nähdessään maassa makaavan miekankantajan hän kumartui tämän puoleen ja alkoi käsillään sivellä hänen päätään ja rintaansa.
Miekankantaja huokasi syvään, avasi silmänsä, kohottautui puoleksi ja alkoi katsella ympärilleen kuin unesta heräävä. Viimein hän kätensä varassa koetti nousta, mikä vähän ajan kuluttua neidin avulla onnistuikin. Huojuen hän kulki nojatuolin luoja vaipui siihen.
Nyt vasta Oleńka huomasi neiti Kulwiecin, joka makasi sohvalla.
— Oletteko surmannut hänet? — kysyi hän Sakowiczilta.
— Jumala varjelkoon! — sanoi Sakowicz.
— Käsken päästämään hänet siteistä! Hänen äänensä oli niin käskevä, että Sakowicz ei vastannut sanaakaan, aivan kuin käskijänä olisi ollut itse ruhtinatar Radziwill, vaan alkoi päästää siteistä pökertynyttä neiti Kulwiecia.
— Ja nyt, — sanoi tyttö, — menkää herranne luo! Hän makaa tuolla yläkerroksessa.
— Mitä on tapahtunut? — huudahti Sakowicz. — Te vastaatte hänestä!
— En sinulle, palvelija! Pois!
Sakowicz riensi pois huoneesta kuin mieletön.