NELJÄS LUKU
Sakowicz ei kahteen päivään poistunut ruhtinaan vuoteen äärestä, sillä toinen taudinkohtaus oli ankarampi kuin ensimmäinen. Radziwillin hampaat olivat niin lujasti yhteen puristuneet, että ne täytyi vääntää tikarilla erilleen, jotta voitiin kaataa lääkettä suuhun. Sen jälkeen hän tuli tajuihinsa, mutta vapisi ja heittelehti vuoteellaan ja ojentautui kuin kuolettavasti haavoitettu peto. Kun tämä tila meni ohi, seurasi tavaton raukeus. Koko yön hän tuijotti kattoon mitään puhumatta. Aamulla hän unilääkkeitä saatuaan vaipui sikeään uneen, josta heräsi puolenpäivän aikaan kovasti hikoillen.
— Kuinka teidän ruhtinaallinen korkeutenne voi? — kysyi Sakowicz.
— Minun on parempi. Onko tullut kirjeitä?
— On vaaliruhtinaalta ja Stenbockilta. Ne ovat tuolla pöydällä, mutta niiden lukeminen on lykättävä tuonnemmaksi, koska teidän korkeutenne vielä on heikko.
— Antakaa ne heti tänne… kuuletteko! Sakowicz antoi kirjeet. Boguslaw luki ne läpi kahdesti, mietti vähän aikaa ja sanoi:
— Huomenna lähdemme Podlasieen.
— Huomenna teidän korkeutenne on vuoteessa, kuten tänäänkin.
— Hevosen selässä kuten tekin! Olkaa vaiti, älkää väittäkö vastaan!
Sakowicz vaikeni, ja jonkin aikaa kesti hiljaisuutta, jossa vain kuului danzigilaisen kellon tikutus.
— Neuvo oli typerä ja suunnitelma tyhmä, — sanoi ruhtinas äkkiä. —
Minäkin olin tyhmä, kun kuuntelin teitä.
— Tiesin kyllä, että jos asia ei onnistu, niin minä saan syyn niskoilleni, — vastasi Sakowicz.
— Koska neuvoitte hassutuksia.
— Neuvo oli hyvä, mutta jos niillä on jokin piru suojelijanaan, joka heidät auttaa kaikesta selviytymään, niin en minä siitä ole vastuussa.
Ruhtinas kohottautui vuoteellaan.
— Luuletteko?… — sanoi hän katsoen terävästi Sakowicziin.
— Eikö teidän ruhtinaallinen korkeutenne sitten tunne paavinuskolaisia?
— Tunnen, tunnen! Minäkin olen usein ajatellut, että tässä on noituutta. Eilisestä lähtien olen varma asiasta. Lausuitte juuri minun oman ajatukseni, ja sentähden kysyin, onko se todellakin luulonne. Mutta kuka heistä voi olla yhteydessä pahan hengen kanssa?… Ei ainakaan tyttö, sillä hän on siveä… eikä miekankantajakaan, sillä hän on liian tyhmä…
— Vaikkapa tuo täti…
— Olisiko se mahdollista?
— Varmuuden vuoksi sidoin hänet eilen, pantuani sitä ennen tikarini hänen kurkulleen ja… voitteko kuvitella, teidän korkeutenne… kun tänään katsoin tikarin terää, oli se kuin tulessa sulatettu.
— Näyttäkää!
— Viskasin tikarin kaivoon, vaikka sen kahvassa oli kallis turkoosi. En tahtonut sitä enää koskettaa.
— Minä kerron nyt, mitä minulle eilen tapahtui… Riensin tytön luo kuin mielipuoli. En muista, mitä puhuin… sen vain tiedän, että tyttö huudahti: "Mieluummin syöksyn tuleen!" Tiedätte, että siellä on hyvin suuri takka. Hän hyppäsi siihen. Minä hänen jäljessään, sain hänet osittain vedetyksi pois tulesta. Hänen vaatteensa olivat jo tulessa. Minun piti sammuttaa ja samalla pidellä häntä kiinni. Silloin tunsin taudinkohtauksen tulevan, hampaani kiristyivät, oli kuin joku olisi kuristanut kurkusta. Sitten näyttivät kipinät, jotka lentelivät ympärillämme, muuttuvan mehiläisiksi ja surisevan kuin mehiläiset…
— Entä senjälkeen?
— En muista mitään, olin vain pelon vallassa ja ikäänkuin putoamassa pohjattomaan kaivoon. Se oli kamalaa! Vieläkin sitä muistaessani hiukset nousevat pystyyn. Eikä se vain ollut kauhua, vaan… kuinka sanoisin… ääretöntä tyhjyyttä ja kaihoa ja käsittämätöntä raukenemista… Onneksi auttoivat taivaalliset voimat minua, muuten en nyt puhelisi kanssanne.
— Teidän ruhtinaallisella korkeudellanne oli taudinkohtaus, ja silloin näkee kaikenlaisia harhanäkyjä. Varmuuden vuoksi voisi kuitenkin hakkauttaa jokeen avannon ja uittaa tuota akkaa.
— Hitto hänestä! Huomennahan lähdemme matkaan, sitten tulee kevät, yöt lyhenevät ja pahat henget kaikkoavat.
— Jos huomenna lähdetään, niin on parasta, että teidän ruhtinaallinen korkeutenne ei enää välitä tuosta tytöstä.
— On pakkokin olla välittämättä… Mutta nyt olen vapaa koko himostani.
— Päästäkää heidät, menkööt hiiteen täältä!
— Ei käy päinsä!
— Miksi?
— Tuo aatelismies tunnusti omistavansa paljon rahoja, jotka on kaivettu maahan Billewiczissä. Jos päästän heidät, ottavat he rahat ja piiloutuvat metsiin. Tahdon pidättää heidät täällä ja ottaa rahat pakko-otolla… Nyt on sota, ja se on luvallista. Muutenhan hän itsekin niitä tarjosi. Annan kaivaa joka kohdasta Billewiczien puistoja, kyllä rahat löytyvät. Kun miekankantaja istuu täällä, niin hän ei pääse huutamaan yli Liettuan, että häneltä on ryöstetty rahat. Minä vihastun ajatellessani, miten paljon rahaa olen tuhlannut noihin huveihin ja turnajaisiin, ja aivan hyödyttömästi.
— Minua on tuo tyttö jo kauan harmittanut. Sanonpa teidän ruhtinaalliselle korkeudellenne, että kun hän eilen tuli ja sanoi minulle kuin kaikkein alhaisimmalle rengille: "Mene, palvelija, yläkertaan, siellä makaa sinun herrasi!" — niin olin vähältä vääntää häneltä niskat nurin, sillä ajattelin, että hän itse oli pistänyt teidän ruhtinaallista korkeuttanne veitsellä tahi ampunut pistolilla.
— Olitte viisas, kun ette sitä tehnyt. Varokaa kajoamasta häneen!
— Onko meidän todellakin huomenna lähdettävä Podlasieen?
— Niin varmasti kuin Jumala on taivaassa. Onko sotajoukot lähetetty käskyni mukaisesti?
— Ratsumiehet ovat jo menneet Kiejdanyyn, josta heidän on riennettävä Kovnoon ja odotettava siellä… Puolalaiset rykmenttimme ovat vielä täällä, en saanut vielä järjestetyksi heidän lähtöään. Glowbicz lähtee mukanamme, Karlström ruotsalaisineen kulkee etujoukkona. Hänelle olen antanut määräyksen, että matkalla ei saa sääliä kapinoitsijoita ja varsinkaan ei talonpoikia.
— Hyvä. Onko tykistö lähtenyt?
— On.
— Siis myös Paterson?
— Ei! Paterson on täällä ja hoitaa Ketlingiä, joka on pahasti haavoittunut omaan miekkaansa. Jos en tietäisi, että Ketling on rohkea upseeri, luulisin hänen tahallaan haavoittaneen itseään päästäkseen ottamasta osaa retkeen.
Ruhtinas kutsutti luokseen Patersonin, ja hänen vuoteensa ääressä pidettiin neuvottelu, jonka tuloksena oli, että seuraavana päivänä lähdetään hyvissä ajoin liikkeelle ja edetään nopeasti Podlasieen.
Illalla Boguslaw tunsi itsensä jo niin hyvinvoivaksi, että otti osaa upseeriensa kemuihin ja laski siellä leikkiä myöhään yöhön kuunnellen hyvillä mielin hevosten hirnuntaa ja aseitten kalinaa, kun joukot tekivät lähtövalmistuksia.
— Aavistan, että tämä retki palauttaa minulle terveyden, — puhui hän upseereilleen. — Olen täällä neuvottelujen ja huvien keskellä homehtunut. Mutta Jumalan avulla toivon, että käteni iskuja saavat tuntea sekä liittoutuneet että ex-kardinaali.
Tähän rohkeni Paterson lausua:
— On onni, että Delila ei ole leikannut Simsonin hiuksia.
Boguslaw katseli häntä vähän aikaa omituisin katsein, joka sai skotlantilaisen hämilleen. Sitten valaisi peloittava hymy ruhtinaan kasvot.
— Jos Sapieha on pylväs, — sanoi hän, — niin huojutan häntä niin, että koko valtakunta romahtaa hänen päälleen.
Keskustelu oli käynyt saksaksi, jonka vuoksi kaikki läsnäolevat palkkaupseerit sen täydelleen ymmärsivät ja vastasivat kuorossa:
— Amen!
Aamun sarastaessa lähti joukko liikkeelle, ruhtinas etunenässä. Preussilainen aateli, jota oli ollut loistavassa hovissa, alkoi lähteä kotiinsa.
Heidän kanssaan lähtivät Tilsitiin ne, jotka Taurogissa olivat olleet sodan vaaroja paossa ja joille Tilsit nyt oli turvallisempi olinpaikka. Jäljelle jäivät vain miekankantaja, neiti Kulwiec ja Oleńka, jos ei oteta lukuun Ketlingiä ja vanhaa upseeri Braunia, joka oli vähälukuisen turvajoukon päällikkönä.
Miekankantaja oli muutamia päiviä vuoteessa ja sylki verta, mutta hän ei ollut saanut mitään varsinaista vammaa, tervehtyi vähitellen ja alkoi miettiä pakoa.
Saapui kirjeentuoja Billewiczestä ja antoi Boguslawin lähettämän kirjeen. Miekankantaja ei aluksi tahtonut lukea kirjettä, mutta muutti mieltään, kun Oleńka arveli, että oli parasta tietää kaikki vihollisen aikeet.
"Rakas herra Billewicz! Concordia res parvae crescunt, discordia maximae dilabuntur! Kohtalo määräsi, että me emme eronneet niin hyvässä sovussa kuin myötätuntoni teitä ja ihanaa pojantytärtänne kohtaan olisi vaatinut, mutta syy ei ole minun, sillä tiedätte itse parhaiten, miten vilpittömät aikeeni palkittiin kiittämättömyydellä. Mitä vihapäissä tulee tehneeksi, se on ystävyyden takia jätettävä lukuunottamatta, ja siksi toivon, että te tahdotte kiivaan käytökseni antaa anteeksi sen vääryyden takia, jonka puoleltanne kärsin. Minä puolestani annan teille sydämestäni anteeksi, niinkuin kristillinen rakkaus vaatii, ja haluan saattaa välimme entiselleen. Vakuuttaakseni teidät siitä, että sydämeeni ei ole jäänyt kaunaa, olen tahtonut suostua vastaanottamaan palveluksen, jota minulle tarjositte, ja otan siis tarjoamanne rahat…"
Miekankantaja keskeytti tässä lukemisensa, iski nyrkkinsä pöytään ja huusi:
— Ennen minä kuolen kuin killinkikään minun rahalippaastani hänelle liikenee!
— Lukekaahan eteenpäin! — sanoi Oleńka. Miekankantaja nosti taas kirjeen silmiensä lähelle. "… Tämän rahasumman hakemisella en tahdo teitä vaivata enkä panna henkeänne näinä levottomina aikoina vaaraan, minkä vuoksi olen antanut määräyksen kaivaa sen maasta ja laskea."
Miekankantajan ääni loppui, ja kirje putosi hänen käsistään lattialle. Jonkin aikaa näytti siltä, kuin hän olisi menettänyt puhelahjansa, sillä hän repi vain sormillaan tukkaansa. Viimein hän huudahti:
— Iskeköön häntä jokainen, joka uskoo Jumalaan!
Mutta Oleńka sanoi:
— Taas yksi vääryys lisää, siis Jumalan rangaistus lähenee, sillä mitta on kohta täysi!