ENSIMMÄINEN LUKU.
Aikana, jolloin Puolassa kaikki nousivat sotaratsun selkään, oleskeli Kaarle Kustaa yhä Preussissa valloitellen siellä kaupunkeja ja käyden neuvotteluja vaaliruhtinaan kanssa.
Odottamattoman helppojen valloitusten jälkeen taitava sotapäällikkö vihdoin alkoi huomata, että Ruotsin leijona oli ahminut enemmän kuin sen vatsa jaksoi sulattaa. Jan Kasimirin palattua valtakuntaansa hän ei enää toivonutkaan voivansa pitää koko Puolaa vallassaan, mutta halusi sentään saada säilytetyksi käsissään mahdollisimman suuren osan saaliista ja ennen kaikkea kuninkaallisen Preussin, tuon maakunnan, joka oli hänen rannikkonsa naapurina sekä rikas, viljava ja täynnä suuria kaupunkeja.
Mutta tämä maakunta alkoi ensimmäisenä puolustautua ja seisoi edelleen lujana laillisen kuninkaansa puolella. Jan Kasimirin paluu ja Tyszowiecin konfederatsionin aloittama sota saattoivat rohkaista preussilaisia ja vahvistaa heidän uskollisuuttaan. Siksi Kaarle Kustaa päätti kukistaa kapinan ja lyödä hajalle kuninkaan sotajoukon, jotta preussilaiset menettäisivät kaiken avunsaannin toivon.
Hänen oli näin tehtävä myöskin vaaliruhtinaan takia, joka aina oli valmis menemään voimakkaamman puolelle. Ruotsin kuningas oli jo oppinut tuntemaan hänet perin pohjin eikä epäillyt hetkeäkään, että jos onni kääntyy Jan Kasimirille myötäiseksi, niin vaaliruhtinaskin uudelleen liittyy tähän.
Koska Marienburgin piiritys kävi hitaasti, niin Kaarle Kustaa riensi Puolaan joutuakseen kosketuksiin Jan Kasimirin kanssa vaikkapa valtakunnan äärimmäisessä reunassa.
Ja kun hänellä teko aina seurasi päätöstä yhtä nopeasti kuin ukkosen jyrähdys seuraa salaman välähdystä, niin hän sotajoukkoineen oli jo sivuuttanut Varsovan ja syöksynyt pahimpaan tuleen, ennenkuin tieto hänen retkestään oli ennättänyt levitä.
Hän eteni myrskyn vauhdilla täynnä vihaa, katkeruutta ja kostonhimoa. Kymmenentuhatta ratsua polki hänen jäljessään kenttiä, joita lumi vielä peitti, ja linnoituksista tuli jalkaväkeä, joka niinikään kulki nopeasti etelää kohti.
Matkallaan hän poltti ja löi maahan kaikki. Tämä ei ollut enää entinen Carolus Gustavus, lempeä, kohtelias ja iloinen herra, joka taputti käsiään puolalaiselle ratsasjoukolle, iski silmää kemuissa ja imarteli sotamiehiä. Nyt vuoti sekä aatelisten että talonpoikain veri kaikkialla, missä hän näyttäytyi. Hän ei säälinyt mitään "puoluetta", hirtätti vangit, ei osoittanut suopeutta kenellekään.
Mutta niinkuin korvessa mahtavan karhun kulkiessa eteenpäin ja raskailla jaloillaan ja ruumiillaan murtaessa puiden oksat oikealla ja vasemmalla sudet hiipivät sen jäljessä ja uskaltamatta asettua sen tielle lähestyvät takaapäin yhä rohkeammin, samoin nuo "puolueet" seurasivat Kaarle-kuninkaan armeijan jäljessä ja kulkivat ruotsalaisten takana niinkuin varjo seuraa ihmistä, ja uskollisemminkin kuin varjo, sillä ne olivat kintereillä päivällä ja yöllä, kauniilla ja rumalla säällä. Hänen edessään taas oli sillat särjetty ja ruokavarat tuhottu, niin että hän kulki kuin erämaassa tietämättä mihin päänsä kallistaisi ja millä nälkäänsä sammuttaisi.
Kaarle Kustaa itse alkoi huomata yrityksensä vaarallisuuden. Sota levisi hänen ympärillään niinkuin meri haaksirikkoutuneen laivan ympärillä. Kaikki paloi — Preussi, Suur-Puola, joka ensimmäisenä oli alistunut ruotsalaisten ikeeseen ja ensimmäisenä tahtoi sen heittää niskoiltaan, Vähä-Puola, Venäjä, Liettua ja Samogitia, linnoitukset ja suuret kaupungit olivat vielä ruotsalaisten käsissä, mutta kaikki muu, kylät, metsät, pellot ja joet olivat puolalaisten vallassa. Ei vain joka mies erikseen, vaan myös suuremmat joukot ja kokonaiset rykmentit olivat pakotettuja pysyttelemään ruotsalaisen pääjoukon läheisyydessä, sillä jos ne erkanivat vaikkapa pariksi tunniksi, niin ne katosivat jäljettömiin, ja vangit, jotka joutuivat talonpoikien käsiin, kidutettiin kuoliaaksi.
Turhaan antoi Kaarle Kustaa kuuluttaa kaupungeissa ja kylissä, että jokainen talonpoika, joka toi asestetun aatelismiehen elävänä tahi kuolleena, sai palkinnoksi koko iäkseen vapauden ja maata. Talonpojat yhdessä aatelin ja porvarien kanssa lymyilivät metsissä, laittoivat ansoja ruotsalaisille, hyökkäsivät pienempien joukkojen kimppuun ja hakkasivat maahan tiedustelujoukot. Varstat, hangot ja viikatteet punoittivat aivan yhtä paljon kuin aatelismiesten sapelit ruotsalaisten verestä.
Kaarle Kustaan mieltä kuohutti viha sitäkin voimakkaammin, kun hän muutamia kuukausia aikaisemmin oli tämän maan niin helposti valloittanut. Hän ei voinut oikein ymmärtää, mitä oli tapahtunut, mistä olivat peräisin nuo sotavoimat ja tuo vastarinta, mistä tuo kamala sota elämästä ja kuolemasta, jonka loppua hän ei nähnyt eikä voinut arvata.
Vähän väliä oli ruotsalaisten päämajassa neuvotteluja. Kuninkaan mukana oli hänen veljensä Aadolf, Robert Douglas, Henrik Horn, sen sukulainen, joka Częstochowon luona sai iskun talonpojan viikatteesta, Tanskan kreivi Waldemar, Częstochowon luona sotapäällikkömaineensa menettänyt Müller, kenraali Forgell, taitava ratsuväen päällikkö Aschenberg, tykistön päällikkö Hammarskiöld ja vanha rosvo Arvid Wittenberg, joka oli tunnettu julmuudestaan, ynnä monta muuta — kaikki niin taitavia ja kokeneita sotapäälliköitä, että vain kuningas itse oli heitä etevämpi.
Nämä kaikki pelkäsivät sydämessään, että koko sotajoukko ja kuningas sen mukana sortuu vaivoihin ja ravinnon puutteeseen. Vanha Wittenberg suoraan neuvoi luopumaan retkestä ja lausui lopuksi:
— En ole teidän majesteettinne veroinen maineessa, mutta jos olisin Kaarle Kustaa, niin en panisi niin loistavilla voitoilla saatua mainetta sodan vaihtelevan onnen varaan.
Mutta siihen Kaarle Kustaa vastasi vain:
— En minäkään, jos olisin Wittenberg.
Sitten hän muistutti mieliin Aleksanteri Suuren, johon hän mielellään näki itseään verrattavan, ja jatkoi retkeä ajaen takaa Czarnieckia. Tämä taas, jonka sotavoimat olivat pienemmät ja huonommin järjestetyt, peräytyi ruotsalaisten tieltä, mutta teki sen niinkuin susi, joka on aina valmis kääntymään päin. Toisinaan hän kulki ruotsalaisten edellä, toisinaan vierellä, toisinaan hän painui synkkiin metsiin ja päästi heidät edelle, erotti myöhästyneet toisista, tuhosi kokonaisia osastoja ja sieppasi muonakuormia. Eivätkä ruotsalaiset koskaan tietäneet, missä hän oli ja mistäpäin hyökkäsi. Usein he alkoivat yön pimeydessä ampua viidakkoja kohti luullen siellä vihollisen väijyvän. He olivat kauhean uupuneita, kärsivät kylmää ja nälkää ja olivat peloissaan, mutta tuo "vir molestissimus" oli alituisesti heitä uhkaamassa niinkuin viljapellon yllä riippuva raepilvi.
Viimein ruotsalaiset joutuivat kosketuksiin hänen kanssaan lähellä Wieprzen ja Veikselin yhtymäkohtaa. Muutamat puolalaiset rykmentit hyökkäsivät rajusti vihollisen kimppuun synnyttäen pelkoa ja hämminkiä. Mutta pian tuli paikalle Kaarle Kustaa pääjoukkoineen ja tykkeineen, ja silloin taistelun kulku muuttui. Czarnieckin tottumattomat ja kurittomat joukot eivät pysyneet järjestyksessä. Czarnieckin oli pakko antaa peräytymiskäsky.
Ruotsalaisten leirissä vallitsi rajaton, riemu. Saalis oli tosin niukka, jokunen kaurasäkki vain ja tyhjiä rattaita, mutta Kaarle Kustaalle ei saalis tällä kertaa ollut tärkeä asia. Häntä ilahdutti se, että voitto kuten ennenkin seurasi hänen aseitaan ja että hänen oli tarvinnut vain näyttäytyä voittaakseen tuon samaisen Czarnieckin, joka oli Jan Kasimirin ja koko valtakunnan toivo ja varmin tuki. Saattoi olla varma siitä, että sanoma tästä kulkee kautta maan, kaikki suut toistavat: "Czarniecki on joutunut tappiolle", pelokkaat liioittelevat tappion suuruutta ja saavat siten niiden mielet masentumaan, jotka Tyszowiecin liittoutuneitten kehoitus oli saanut tarttumaan aseihin.
Kun kuninkaan eteen tuotiin vähäinen sotasaalis ja kahden hänen kaatuneen päällikkönsä ruumiit, niin hän kääntyi murheellisten kenraaliensa puoleen sanoen:
— Älkää surko, hyvät herrat, sillä tämä on suurin voitto, minkä olen vuoden sisään saanut, ja se voi lopettaa koko sodan!
— Teidän majesteettinne! — sanoi Wittenberg, joka oli nyt tavallista sairaampi ja näki asiat synkästi — Kiittäkäämme Jumalaa jo siitäkin, että saamme rauhassa jatkaa retkeämme, vaikka sellaiset sotajoukot kuin Czarnieckin helposti hajaantuvat ja helposti taas kokoontuvatkin.
Siihen vastasi kuningas:
— Pidän teitä yhtä hyvänä johtajana kuin Czarnieckia, mutta luulenpa, että tekään ette tällaisessa tapauksessa kahteen kuukauteen saisi sotajoukkoa kokoon.
Wittenberg vain kumarsi ääneti, mutta kuningas jatkoi:
— Niin, matkaa voimme jatkaa rauhassa, sillä ainoastaan Czarniecki saattoi meitä todella pidättää. Nyt ei ole Czarnieckin joukkoa eikä siis esteitäkään!
Kenraalit ilostuivat tästä puheesta. Voitosta huumaantunut sotajoukko kulki kuninkaan ohi huutaen ja laulaen. Czarniecki ei ollut enää uhkaavana pilvenä heitä peloittamassa, Czarniecki oli kuin olikin lyöty! Kuninkaan sanat, joita useat upseerit olivat olleet kuulemassa, levisivät ympäri leirin, ja kaikki olivat sitä mieltä, että voitolla todellakin oli suuri merkitys.
Kuningas myönsi joukoille muutamia tunteja lepoaikaa. Ratsumiehet polttivat joitakin tyhjiä taloja, muutamia ase kädessä tavattuja talonpoikia hirtettiin, sitten pidettiin kemuja ja niiden päälle sotamiehet nukkuivat sikeästi ja ensikerran pitkästä aikaa huolettomina.
Seuraavan aamun koittaessa he heräsivät reippaina, ja ensimmäiset sanat, jotka nousivat jokaisen huulille, kuuluivat:
— Ei ole Czarnieckia!
Retki alkoi iloisesti. Ilma oli kuiva, kylmä ja kirkas. Hevosten sieraimet ja karvat tulivat valkeiksi huurusta. Kylmä tuuli oli jäädyttänyt lätäköt ja tehnyt tien hyväksi. Sotajoukko venyi melkein penikulman mittaiseksi jonoksi, jota se tätä ennen ei koskaan ollut tehnyt. Kaksi rakuunarykmenttiä ranskalaisen Dubois'n johtamina eteni noin penikulman päähän pääjoukosta. Jos ne kolme päivää sitten olisivat tehneet näin, niin ne olisivat kulkeneet varmaa kuolemaa kohti, mutta nyt oli pelko poissa.
— Ei ole Czarnieckia! — toistelivat upseerit ja sotamiehet.
Retki sujui häiriöittä. Metsästä ei kuulunut huutoja eikä viidakoista sadellut näkymättömien käsien lähettämiä nuolia.
Illalla Kaarle Kustaa saapui Grabowoon iloisena ja hyvällä tuulella. Hän oli jo menossa levolle, kun Aschenberg päivystävän upseerin kautta pyrki hänen puheilleen tärkeässä asiassa.
Hetken kuluttua astui sisälle Aschenberg, mutta ei yksin, vaan mukanaan rakuunakapteeni. Kuningas, jolla oli terävä silmä ja niin tavaton muisti, että tiesi melkeinpä joka sotamiehen nimen, tunsi heti kapteenin.
— Mitä uutta, Fred? — kysyi hän. — Onko Dubois palannut?
— Dubois on tapettu! — vastasi Fred.
Kuningas joutui ymmälle. Nyt hän vasta huomasi, että kapteeni oli kalpea kuin haudasta otettu ja repaleisessa puvussa.
— Entä rakuunat? — kysyi hän. — Nuo kaksi rykmenttiä?
— Kaikki tuhottu! Minut yksin päästettiin hengissä.
Kuninkaan tummaihoiset kasvot tulivat vielä synkemmiksi. Hän siveli hiuksiaan. — Kuka sen on tehnyt?
— Czarniecki!
Kaarle Kustaa oli vaiti ja katseli hämmästyneenä Aschenbergia, mutta tämä nyökäytteli vain päällään ikäänkuin olisi tahtonut vakuuttaa:
— Czarniecki! Czarniecki! Czarniecki!
— Kaikki tuo tuntuu uskomattomalta! — sanoi kuningas vähän ajan kuluttua. — Näittekö hänet omin silmin?
— Aivan niinkuin nyt näen teidän majesteettinne! Hän käski viemään terveisiä teidän majesteetillenne ja ilmoittamaan, että hän nyt taas lähtee Veikselin toiselle puolelle, mutta sitten seuraa jälkiämme. En tiedä, puhuiko hän totta.
— Hyvä on! — sanoi kuningas. — Paljonko hänellä on väkeä?
— En voinut tehdä tarkkoja havaintoja, mutta noin neljätuhatta miestä näin itse, ja metsässä oli myös jokin ratsujoukko. Meidät saarrettiin Krasiczynin luona, jonne Dubois tahallaan poikkesi maantieltä saatuaan eräitä tietoja, jotka luultavasti olivat vain meille viritetty ansa. Paitsi minua ei kukaan jäänyt henkiin, sillä talonpojat tappoivat haavoittuneet.
— Tuo mies on liitossa pirun kanssa! — sanoi kuningas pannen käden otsalleen — Sotajoukon kokoaminen tuommoisen tappion jälkeen ja meidän kimppuumme käyminen menee yli ihmisen voimien.
— Kävi niinkuin kenraali Wittenberg aavisteli! — sanoi Aschenberg.
Mutta kuningas kivahti:
— Te kaikki osaatte aavistaa, mutta neuvon antajiksi ei teistä ole!
Aschenberg kalpeni ja vaikeni. Kun Kaarle Kustaa oli iloinen, näytti hän olevan pelkkää hyvyyttä, mutta kun hän rypisti kulmiaan, herätti hän kuvaamatonta pelkoa ympärillään olevissa, eivätkä pikku linnut niin piiloudu kotkan tieltä kuin vanhimmat ja ansioituneimmat kenraalit hänen edessään.
Mutta nyt kuningas pian tyyntyi ja sanoi:
— Pääasia on, että Czarniecki ei ole tappiostaan millänsäkään ja että hän jo on koonnut sotajoukon. Sitä nopeammin on meidän kuljettava eteenpäin kohdataksemme puolalaisen Dariuksen. Saatte nyt mennä. Sotajoukon keskuuteen on levitettävä tieto, että nuo rykmentit tuhoutuivat talonpoikien käden kautta jouduttuaan suosilmään. Me lähdemme eteenpäin!
Upseerit poistuivat, ja Kaarle Kustaa oli yksin. Jonkin aikaa hän oli synkissä mietteissä. Eikö saatu voitto kantaisikaan mitään hedelmiä? Eikö se muuttaisikaan asemaa, vaan herättäisi vain yhä suurempaa raivoa koko maassa?
Kaarle Kustaa osoitti sotajoukon ja kenraaliensa edessä aina suurta itseluottamusta ja varmuutta, mutta kun hän jäi yksikseen ja alkoi muistella tätä sotaa, joka oli alussa ollut niin helppo ja nyt käynyt niin vaikeaksi, niin hän alkoi empiä. Asiain kulku näytti hänestä omituiselta. Ei voinut nähdä, miten kaikki päättyisi ja miten selviydytään. Toisinaan hän tunsi olevansa kuin ihminen, joka on meren rannalla astunut veteen, mutta huomaa joka askelella vaipuvansa syvemmälle ja kohta menettävänsä pohjan jalkainsa alta.
Mutta hän uskoi tähtiin. Nytkin hän astui ikkunan luo katsomaan omaa tähteään. Taivas oli pilvetön, ja hänen tähtensä loisti kirkkaana, tuikkien sinisenä ja punertavana. Ainoastaan kaukaa alempaa häämötti tummalta taivaanrannalta yksinäinen musta pilvi ja näytti lähestyvän kuninkaan; tähteä.