TOINEN LUKU.
Kaksi rykmenttiä, jotka olivat enimmän kärsineet kahakassa Kaarle Kustaata vastaan, katsoi Czarniecki tarpeelliseksi lähettää Zamośćien linnoitukseen, jotta ne siellä saisivat levätä ja virkistyä ja vaihtaa hevosensa toisiin. Linnoituksen päällikkö Zamoyski otti heidät vieraanvaraisesti vastaan, ja kuultuaan, että joukossa oli kuuluisia sotureita, hän piti näitä hyvänä ja kutsui myötäänsä ruokapöytäänsä.
Mutta kuka voisikaan kuvata ruhtinatar Gryzeldan iloa, kun hän saapuneitten joukossa näki Skrzetuskin ja Wolodyjowskin, jotka olivat aikoinaan hänen miesvainajansa toimeliaimmat päälliköt. Molemmat lankesivat hänen jalkojensa juureen kyyneleitä vuodattaen, eivätkä ruhtinattarenkaan silmät pysyneet kuivina. Heräsi muistoja menneiltä ajoilta, kun hänen miehensä, kansan kunnia ja suosikki, täysissä miehuuden voimissa mahtavana hallitsi villiä maan äärtä ja kuin Jupiter vain kulmakarvojaan rypistämällä herätti pelkoa barbaareissa. Niin oli ennen, mutta missä olivat ne ajat? Nyt oli valtias haudassa, maa vihollisten vallassa ja hän istui leskenä onnensa ja suuruutensa raunioilla eläen vain murheessa ja rukouksissa.
Mutta tiedustelujoukot toivat yhä varmempia tietoja siitä, että ruotsalaiset lähestyivät linnoitusta. Ryhdyttiin tekemään valmistuksia puolustautumista varten. Skrzretuski ja Wolodyjowski määrättiin toimiin muureilla, koska he tunsivat ruotsalaiset ja näiden sodankäyntitavan. Zagloba kohotti innostusta ja kertoi vihollisesta niille, jotka sitä eivät vielä tunteneet, ja semmoisia sotilaita olikin Zamośćiessa koko joukko.
Zagloba näki pian, mikä linnanpäällikkö Zamoyski oli miehiään, ja tämä puolestaan mieltyi suuresti häneen ja kysyi kaikissa asioissa häneltä neuvoa, etenkin kun hän oli kuullut ruhtinatar Gryzeldaltakin, miten ruhtinas Jeremi aikoinaan oli pitänyt Zaglobaa arvossa ja nimittänyt häntä "vir incomparabilis". Joka päivä saivat kaikki pöydässä kuulla Zagloban kertovan entisistä ja nykyisistä ajoista, sodasta kasakkain kanssa, Radziwillin petturuudesta ja siitä, miten hän oli tehnyt herra Sapiehasta huomattavaan asemaan päässeen miehen.
— Neuvoin häntä, — kertoi hän, — pitämään aina taskussaan hampunsiemeniä ja pureskelemaan niitä tuon tuostakin. Nyt hän on niihin niin tottunut, että hän vähän väliä pistää siemenen suuhunsa, puree sen rikki ja sylkäisee kuoret pois. Tätä hän tekee yölläkin joka kerta kun herää. Siitä lähtien on hänelle siinä määrin lisääntynyt järkeä, että hänen lähimmät tuttunsa eivät tunne häntä entiseksi.
— Kuinka niin? — kysyi Zamoyski.
— Hampussa on öljyä, ja se nousee syöjän päähän, jossa öljymäärä lisääntyy.
— Mitä te puhuttekaan! — sanoi eräs upseereista.
— Öljy menee vatsaan eikä päähän.
— Est modus in rebus! — vastasi Zagloba. — Pitää juoda mahdollisimman paljon viiniä: öljy, ollen kevyempää, pysyy koko ajan pinnalla, ja viini, joka muutenkin menee päähän, vie mukanaan sinne jokaisen hyödyllisen substanssin. Tämän konstin neuvoi minulle hospodaari Lupulo. Kuten ehkä tiedätte, tahdottiin minut Valakiassa hänen jälkeensä panna hospodaariksi, mutta sulttaani, joka tahtoo, että hospodaareilla ei olisi perillisiä, pani minulle tämän vuoksi erään ehdon, johon en voinut suostua.
— Lienette syönyt aika paljon hampunsiemeniä itsekin? — sanoi siihen
Zamoyski.
— En ole tarvinnut, mutta teille suosittelen niitä sydämeni pohjasta! — vastasi Zagloba.
Muutamat säpsähtivät kuullessaan nuo rohkeat sanat, mutta Zamoyski ei ollut mitään huomaavinaan, naurahti vain ja kysyi:
— Eivätkö auringonkukan siemenet kelpaa hampun siementen asemesta!
— Kelpaavat, — vastasi Zagloba, — mutta koska niiden öljy on raskaampaa, niin pitää juoda vahvempaa viiniä kuin tämä, jota nyt juomme.
Zamoyski ymmärsi yskän, purskahti nauramaan ja käski heti tuoda parasta viiniä. Kaikki ilostuivat, ja mieliala kohosi yhä. Juotiin kuninkaan, isännän ja Czarnieckin malja. Zagloba tuli mainiolle tuulelle eikä antanut kenellekään suunvuoroa. Hän kertoi seikkaperäisesti äskeisestä taistelusta ruotsalaisten kanssa, johon hän todellakin oli tehokkaasti ottanut osaa. Eräältä Dubois'n rykmenttiin kuuluneelta ruotsalaiselta vangilta hän oli kuullut, että taistelussa ruotsalaisten puolella kaatui kreivi Waldemar, ja hän otti heti vastuulleen tämän kuoleman.
— Tuo taistelu olisi mennyt aivan toisella lailla, — selitti Zagloba, — jos en minä juuri edellisenä päivänä olisi mennyt Baranowoon sikäläisen papin luo, joten Czarnieckilla, kun hän ei tietänyt olinpaikkaani, ei ollut tilaisuutta neuvotella kanssani. Kun tulin takaisin, oli neuvottelu jo myöhäistä, Ruotsin kuningas oli tullut, ja täytyi hyökätä häntä vastaan. Me hyökkäsimmekin, mutta mitä semmoisesta tulee, kun nostoväki vastustaa vihollista sillä tavoin, että kääntää sille selkänsä! En tiedä, miten Czarniecki nyt tulee toimeen, kun minä en ole neuvomassa.
— Kyllä hän jotenkuten selviää, älkää olko huolissanne! — sanoi
Wolodyjowski.
— Tiedän kyllä, miksi selviää. Ruotsin kuningas tahtoo nyt päästä minun kimppuuni Zamośćieen eikä välitä ajaa häntä takaa. En minä kiellä, että Czarniecki on hyvä sotilas, mutta kun hän alkaa partaansa punoa ja katsella villikissan silmillään, niin parhaaseen rykmenttiin kuuluvasta toverista tuntuu, että hän on vain tavallinen rakuuna. Ei hän välitä mitään ihmisten arvosta ja syntyperästä, kuten itse näitte silloin, kun hän rankaisi herra Zyrskiä vain siitä, että tämä ei tehnyt määräyksen mukaan. Aatelismiehiä, hyvät herrat, on kohdeltava isällisesti eikä rakuunain tavoin. Kun sanot aateliselle: "Hyvä veli, ole niin ystävällinen ja mene!" niin hän muistaa isänmaan ja kunnian, heltyy ja tekee enemmän kuin vain palkasta palveleva rakuuna.
— Aatelismies on aatelismies ja sota on sota! — sanoi Zamoyski.
— Oivallisesti sanottu! — huomautti Zagloba.
— Mutta herra Czarniecki laittaa kuitenkin Carolus Gustavukselle lopulta kovat paikat! — sanoi Wolodyjowski. — Olen ollut siksi monessa sodassa, että voin sen sanoa.
— Ensin kuitenkin me häntä höyhennämme Zamośćiessa! — huudahti Zamoyski pöyhistellen ja silmät pullollaan. — Hyh! Mikä hän on! Heh! Kenet kutsun vieraakseni, sille avaan oveni! Vai mitä? Hän on itse Ruotsin kuningas, mutta minä olen Itse Zamoyski Zamośćiessa. Eques polonus sum, en sen enempää, heh! Mutta minä olen kotonani. Minä olen Zamoyski ja hän on Ruotsin kuningas. Maksimihan oli itävaltalainen, eikö niin? Hänkö tulee? Tulkoon!… Katsotaanpa! Hänelle ei riitä Ruotsi, minulle riittää Zamośćie, mutta sitä minä en anna pois.
— On nautinto, hyvät herrat, kuulla tuollaista kaunopuheisuutta ja noin yleviä tunteita! — huudahti Zagloba.
— Zamoyski on Zamoyski! — vastasi linnan päällikkö ilostuneena kehumisesta. — Emme ole kumarrelleet emmekä tee sitä… ma foi! En anna Zamośćiea, ja sen pituinen se!
— Isännän malja! — huusivat upseerit.
— Vivat! Vivat!
— Herra Zagloba! — huudahti Zamoyski. — Ruotsin kuningasta en päästä
Zamośćieen, teitä en Zamośćiesta!
— Herra staarosta, kiitän ystävällisyydestä, mutta ei se käy päinsä, sillä niin paljon kuin ensimmäinen päätöksenne Carolusta harmittaa, yhtä paljon toinen päätöksenne häntä ihastuttaa.
— Luvatkaa sitten tulla luokseni sodan päätyttyä!
— Lupaan!
Kauan jatkui vielä kemuja, ja myöhään mentiin levolle.
— Hän ei todellakaan anna Zamośćiea, — sanoi Zagloba palatessaan asuntoonsa Skrzetuskin ja Wolodyjowskin kanssa. — Huomasitteko, miten hyvät ystävät meistä tuli? Hyvä meidän on olla Zamośćiessa. Kelpo mies hän on… Hm!… Jos hän olisi minun veitseni, niin usein minä häntä hioisin, sillä hän on tylsänpuoleinen… Mutta hän on oikea mies eikä petä isänmaata niinkuin Radziwill-roistot… Huomaatteko, miten ylimykset lyöttäytyvät vanhaan Zaglobaan?… On työtä niitä torjuessa… Tuskin pääsin irti Sapiehasta, kun jo ilmestyi toinen… Mutta tämän minä viritän kuin viulun ja soitan sillä sellaisen aarian ruotsalaisille, että he tanssivat itsensä kuoliaiksi Zamośćien edustalla…
Keskustelun katkaisi kaupungilta kuuluva humu. Vähän ajan kuluttua ajoi tuttu upseeri keskustelijain ohi.
— Seis! — huusi Wolodyjowski. — Mitä siellä on?
— Valleilta näkyy tulen loimo! Szczebrzeszyn palaa! Ruotsalaiset saapuvat!
— Mennään valleille, hyvät herrat! — sanoi Skrzetuski.
— Menkää te, mutta minä menen nukkumaan, sillä huomenna minulla on paljon tehtävää! — vastasi Zagloba.