KAHDEKSAS LUKU.
Seuraavana päivänä Zagloba oli edelleen murheellinen ja meni Czarnieckin luo pyytämään, että tämä lähettäisi ottamaan ruotsalaisten leiristä selkoa siitä, miten Rochille oli käynyt, onko hän elossa ja onko hän vankina, vai maksoiko hän hengellään rohkeutensa.
Czarniecki suostui siihen helposti, sillä hän piti Zaglobasta. Hän alkoi lohduttaa tätä:
— Luulen, että sisarenpoikanne on elossa, sillä muuten olisi vesi kuljettanut hänen ruumistaan.
— Suokoon Jumala! — sanoi Zagloba suruissaan. — Muuten ei tuollainen juuri pysy veden pinnalla, sillä hänellä ei ollut vain raskas käsi, vaan pääkin oli kuin lyijyä, niinkuin näkyy hänen teostansakin.
— Oikein! — sanoi Czarniecki. — Jos hän olisi elossa, niin minun pitäisi rangaista häntä kurin rikkomisesta. Hän hälyytti molemmat leirit, eikä ole lupa ruotsalaisiakaan ahdistaa ilman minun määräystäni. Piru vieköön nosto väen, joka aina tahtoo toimia omin päin!
— Hän on syypää, assentior. Rankaisen itse häntä, kunhan vain Jumala antaisi hänen palata takaisin.
— Minä annan hänelle anteeksi Rudnikin tapahtuman vuoksi. Meillä on paljon vankeja, ja minä vaihdan parhaat upseerit Kowalskiin. Menkää te ruotsalaisten luo ja esittäkää vaihtoa. Annan kaksi tai kolme hänen sijaansa, sillä en soisi sydämenne vuotavan verta. Pistäytykää luonani hakemassa kirje hänen majesteetilleen kuninkaalle ja lähtekää pian.
Zagloba kiiruhti iloissaan Kmicicin telttaan ja kertoi tovereille asian. Andrzej ja Wolodyjowski ilmoittivat heti tahtovansa lähteä hänen kanssaan, sillä molemmat olivat uteliaita näkemään ruotsalaisia. Kmicicistä saattoi sitäpaitsi olla suurta hyötyä senvuoksi, että hän puhui sujuvasti saksaa.
Valmistuksiin ei mennyt paljon aikaa. Czarniecki ei odottanut Zagloban tuloa, vaan lähetti kirjeensä hänelle. Sitten he ottivat mukaansa torvensoittajan ja riukuun kiinnitetyn valkean vaatekappaleen, astuivat veneeseen ja lähtivät.
He etenivät rannasta äänettöminä. Kuului vain airojen loiske ja kolina venheen laitoja vastaan. Zagloba alkoi viimein olla hiukan levoton ja sanoi:
— Soittakoon vain torvensoittaja kuuluvat merkit, sillä muuten voivat lurjukset ampua meitä valkeasta lipusta huolimatta!
— Mitä puhutte? — vastasi Wolodyjowski. — Barbaaritkin pitävät lähettiläitä loukkaamattomina, saati sitten sivistynyt kansa.
— Soittakoon torvensoittaja kovasti, sanon minä! Ensimmäinen sotamies, joka sattuu meidät näkemään, saattaa ampua, puhkaista veneen, ja niin joudumme kylmään veteen. En tahdo kastua heidän politiikkansa vuoksi.
— Kas, vartijat näkyvät! — sanoi Kmicic.
Torvensoittaja alkoi puhaltaa. Venhe läheni rantaa nopeasti. Toisella rannalla syntyi liikettä, ja kohta ratsasti paikalle upseeri, jolla oli keltainen nauha hatussa. Tultuaan aivan rantaan tämä varjosti kädellään silmiään ja alkoi tähystää.
Muutaman askelen päässä rannasta Kmicic otti hatun päästään tervehtien, ja upseeri kumarsi heille vastaten yhtä kohteliaasti tervehdykseen.
— Kirje herra Czarnieckilta hänen majesteetilleen Ruotsin kuninkaalle! — huusi Andrzej näyttäen kirjettä.
Samassa vene saapui rantaan. Zagloba rauhoittui täydellisesti ja laittoi kasvojensa ilmeen arvokkaaksi, kuten lähettiläälle sopikin, sekä lausui latinaksi:
— Viime yönä eräs ritari otettiin kiinni tällä rannalla. Olen tullut saamaan tietoja hänestä.
— En osaa latinaa — vastasi upseeri.
— Moukka! — murahti Zagloba.
Upseeri kääntyi Andrzejn puoleen:
— Kuningas on leirin toisessa päässä. Tahtoisitteko olla hyvät ja olla tässä sillä välin kuin minä menen ilmoittamaan!
Hän lähti. Toverukset alkoivat katsella ympärilleen. Leiri oli sangen suuri ja täytti koko Veikselin ja Sanin välisen kulman. Kolmion huipussa oli Pniew, sen pohjan toisella rannalla Tarnobrzeg ja toisella Rozwadow. Koko alaa ei voinut nähdä yhdellä silmäyksellä. Niin pitkälle kuin silmä kantoi näkyi kaivantoja sekä valleja ja niillä tykkejä ja miehiä. Keskustassa, Gorzycyssa, oli kuninkaan asunto, ja siellä oli myös armeijan pääosa.
— Jos ei niitä nälkä täältä karkoita, niin emme heille mitään voi! — sanoi Kmicic. — Koko tienoo on linnoitettu, ja hevosillekin on laidunta.
— Olipa heillä äsken koko Puola, mutta nyt on vain pieni kiila! — sanoi
Zagloba. — Istukoot täällä terveydekseen tahi palatkoot Jaroslawiin!
— Puhukaahan noille heittiöille sitä koiran kieltä ja kysykää Rochin kohtaloa! — sanoi sitten Zagloba Kmicicille.
— Ette tunne säännöllisen sotajoukon sotilaita! — vastasi Andrzej. — Ei kukaan heistä avaa suutaan ilman käskyä. Turha vaiva puhua heille!
— Tiedän, että noilla lurjuksilla ei ole käytöstä. Kun meidän aatelin luo tulee lähettiläitä, niin heti on juttu käymässä, kysytään lähettilään vointia ja hänen lapsistaan, ryypätään hänen kanssaan viinaa ja ruvetaan puhumaan politiikkaa, mutta nämä seisovat kuin pylväät ja töllistävät meitä.
Yhä enemmän jalkaväkeä kertyi lähettiläiden luo heitä uteliaasti katselemaan. Nämä taasen komeissa puvuissaan ottivat arvokkaan asenteen. Enimmän huomiota herätti Zagloba, joka oli mahtavan näköinen kuin senaattori, vähimmän Wolodyjowski pienen kokonsa vuoksi.
Upseeri, joka ensin oli ottanut heidät vastaan rannalla, palasi nyt mukanaan toinen, korkeampi upseeri ja sotamiehiä, jotka taluttivat suitsista hevosia. Tuo ylhäisempi upseeri kumarsi lähettiläille ja sanoi puolankielellä:
— Hänen majesteettinsa kuningas pyytää teitä asuntoonsa, mutta koska sinne on matkaa, toimme teille hevoset.
— Oletteko puolalainen? — kysyi Zagloba.
— En, olen tshekkiläinen, Sadowski, upseeri Ruotsin armeijassa.
Kmicic meni äkkiä hänen eteensä.
— Tunnetteko minut?
Sadowski katsoi nopeasti hänen kasvojaan.
— Kyllä! Częstochowon edustalta! Te räjähdytitte suurimman tykkimme ja
Müller antoi teidät Kuklinowskille. Tervetuloa, kuuluisa ritari!
— Entä mitä Kuklinowskille kuuluu?
— Ettekö sitä tiedä?
— Tiedän, että maksoin hänelle samalla tavalla kuin hän tahtoi minua kohdella, mutta jätin hänet henkiin.
— Hän kuoli.
— Luulin kyllä, että hän kuolee, — sanoi Andrzej viitaten kädellään.
— Herra eversti! — sanoi Zagloba. — Onko täällä leirissänne muuan Roch
Kowalski?
Sadowski naurahti:
— Onpa kylläkin!
— Kiitos Jumalan ja Pyhän Neitsyen! Poika on elossa, ja minä lunastan hänet täältä. Jumalan kiitos!
— En tiedä, luovuttaneeko kuningas hänet, — sanoi Sadowski
— Miksi ei luovuttaisi?
— Koska hän on mieltynyt mieheen. Kuningas tunsi hänet heti samaksi mieheksi, joka häntä ahdisti Rudnikin luona. Hytkimme naurusta, kun vankia kuulusteltiin. Kuningas kysyi: "Miksi te minua niin vihaatte?" Vanki vastasi: "Olen luvannut." Kuningas jatkoi: "Aiotteko vastakin minua ahdistaa?" "Kuinkas muuten!" vastasi mies. Kuningasta nauratti ja hän sanoi: "Luopukaa siitä, niin lahjoitan teille henkenne ja vapautenne!" "Ei se käy päinsä!" "Miksi?" "Koska silloin eno sanoisi minua tomppeliksi". "Oletteko min varma siitä, että voittaisitte minut kaksintaistelussa?" "Selviäisin toki viidestäkin tuommoisesta!" Vielä sanoi kuningas: "Ja uskallatte nostaa kätenne majesteettia vastaan?" Hän vastasi: "Kun se kerran tunnustaa iljettävää uskoa!" Käänsimme kuninkaalle joka sanan, ja hän tuli yhä iloisemmaksi ja toisteli: "Minua miellyttää tämä veikko!" Viimein hän, nähdäkseen oliko vanki todellakin jytymiehiä, käski valita kaksitoista vahvaa kaartilaista ja antaa näiden vuorotellen painia vangin kanssa. Mutta hän on ihmemies. Minun lähtiessäni hän oli kellistänyt jo kymmenen miestä niin, että yksikään niistä ei päässyt omin voimin ylös. Tulemme parhaiksi näkemään näytelmän lopun!
— Tunnen Rochin! Minun vereni! — huudahti Zagloba. — Annamme hänestä vaikkapa kolme hyvää upseeria.
— Tapaatte kuninkaan hyvällä tuulella — sanoi Sadowski. — Se on nykyisin harvinaista.
— Sen kyllä uskon, — sanoi pikku ritari. Sadowski kääntyi Kmicicin puoleen ja alkoi kysellä, miten hän pääsi Kuklinowskin käsistä, vieläpä sai tämän valtaansa. Kmicic alkoi kertoa seikkaperäisesti, sillä hän kehuskeli mielellään. Sadowski oli aivan ymmällä ihmettelystä ja puristi sitten Kmicicin kättä.
— Uskokaa minua, — sanoi hän, — että iloitsen sydämestäni, sillä vaikka olen ruotsalaisten palveluksessa, niin jokaisen oikean sotilaan sydän riemastuu, kun kelpo ritari tekee lopun heittiöstä. Täytyy tunnustaa, että teidän kaltaistanne ritaria saa etsiä kynttilä kädessä in universo.
— Te olette sangen kohtelias, herra upseeri! — sanoi Zagloba.
— Ja myös kuuluisa soturi, me tiedämme sen! — sanoi Wolodyjowski.
— Koska olen oppinut teiltä sekä kohteliaisuutta että sotataitoa! — vastasi Sadowski nostaen kätensä lakin reunaan.
Näin puhellen ja kilpaillen kohteliaisuudessa he saapuivat Gorzyciin, jossa oli kuninkaan asunto. Se oli täynnä sotilaita kaikista aselajeista. Lähettiläät katselivat uteliaina sotamiesryhmiä. Jotkut tahtoivat nukkumalla haihduttaa pahimman nälän ja makasivat penkeillä, sillä päivä oli sangen kaunis ja lämmin. Jotkut kiilloittivat laulellen kypäräänsä ja haarniskaansa. Toiset taas taluttivat hevosia. Sanalla sanoen, leiri eli ja kihisi kirkkaan taivaan alla. Muutamilla kasvoilla tosin näkyi kauheitten vaivojen ja nälän jälkiä, mutta aurinko heitteli niillekin hohdettaan, ja kun näille verrattomille sotilaille nyt oli alkanut levon aika, niin heissä oli taas reippautta ja ryhtiä. Wolodyjowski ihaili heitä mielessään, varsinkin jalkaväkirykmenttejä, jotka olivat maailmankuuluja kestävyydestään ja rohkeudestaan, Sadowski puolestaan selitteli eteenpäin kuljettaessa:
— Tuossa on kuninkaan smoolantilainen kaartinrykmentti! Tuossa on taalalaista jalkaväkeä!
— Mitä ihmettä! Mitä nuo pienet kummitukset ovat? — huudahti äkkiä Zagloba osoittaen pieniä, tummaihoisia miehiä, joiden mustat hiukset riippuivat kahden puolen päätä.
— Ne ovat lappalaisia, kaikkein pohjoisimpana asuvaa kansaa.
— Ovatko ne hyviä taistelemaan? Minusta tuntuu kuin voisin niitä ottaa yht'aikaa kolme kappaletta kouraani ja keikutella siinä.
— Sen te varmasti voisitte tehdä! Ei niistä ole taisteluun. Ruotsalaiset kuljettavat niitä mukanaan palvelusväkenä ja osaksi vain kummana. Sen sijaan ne ovat exquisitissimi noitina; jokaisella heistä on palveluksessaan vähintään yksi, mutta useilla viisikin pirua.
— Mistä tuommoinen yhteys pahojen henkien kanssa johtuu? — kysyi Kmicic tehden ristinmerkin.
— Siitä, että heillä vallitsee yö puoli vuotta ja kauemminkin, ja tiettyähän on, että öisin helpoimmin joutuu kosketuksiin pirujen kanssa.
— Onko niillä sielu?
— Ei tiedetä, omasta puolestani luulen, että ne enimmän lähenevät animalibus.
Kmicic kannusti hevostaan, tarttui yhtä lappalaista kurkkuun, nosti hänet kuin kissan ilmaan, katseli häntä uteliaasti, laski hänet sitten takaisin maahan ja sanoi:
— Jos kuningas antaisi minulle yhden tuommoisen lahjaksi, niin antaisin hänet savustaa ja ripustaisin Orszan kirkkoon, jossa muitten harvinaisuuksien ohella on myös kamelikurjen munia.
— Menkäämme eteenpäin, muuten niistä voi meihin vielä tarttua jotakin iljetystä! — sanoi Zagloba.
— Menkäämme! — sanoi Sadowskikin. — Oikeastaanhan minun olisi ollut peitettävä silmänne, niinkuin tapana on, mutta meillä ei ole täällä mitään salattavaa, ja jos olette vilkaisseet valleille, niin sitä parempi.
He lisäsivät vauhtia ja olivat pian Gorzycissa kuninkaan asunnon luona. Portilla he astuivat alas satulasta, ottivat lakit päästään ja lähestyivät taloa, jonka edustalla oli itse kuningas.
He näkivät siinä monta kuuluisaa kenraalia. Siellä oli vanha Wittenberg, Douglas, Lewenhaupt, Müller, Eriksen ja monta muuta. Kaikki istuivat kuistilla kuninkaan takana ja katselivat Kaarle Kustaan keksimää näytelmää. Roch sai silloin juuri kahdennentoista vastustajansa maahan ja seisoi läähättäen, hikisenä ja nuttu repaleisena. Kun hän näki enonsa Kmicicin ja Wolodyjowskin kanssa, luuli hän heidänkin joutuneen vangiksi ja jäi suu auki sekä silmät selällään heitä katsomaan, mutta Zagloba viittasi hänelle kädellään, että hän olisi rauhallinen, ja astui tovereineen kuninkaan eteen. Kun Sadowski oli esitellyt tulijat ja nämä syvään kumartaneet kuten tapa ja etiketti vaati, antoi Zagloba Czarnieckin kirjeen.
Kuningas otti kirjeen ja alkoi lukea. Lähettiläät katselivat sillä välin häntä uteliaasti, sillä he eivät vielä koskaan olleet häntä nähneet. Kuningas oli mies parhaimmillaan. Hänen kasvonsa olivat tummat kuin italialaisen tahi espanjalaisen. Hiukset, jotka olivat kiiltävän mustat, valuivat pitkinä suortuvina korvien yli hartioille. Silmien välke ja väri muistutti mieleen Jeremi Wisniowieckin, kulmakarvat vain olivat suuresti ylöspäin kohoavat aivan kuin hän olisi myötäänsä ihmetellyt. Siinä kohti, missä kulmakarvat yhtyivät, muodosti otsa melkoisen kohopaikan, mikä teki hänet leijonan näköiseksi. Hänen kasvonsa ilmaisivat, että hän oli tavallisuudesta poikkeava mies, yksi niitä, jotka maan päällä kulkiessaan jättävät verisen jäljen. Noissa kasvoissa oli ylevyyttä ja hallitsijan ylpeyttä, jalopeuran voimaa ja nerokkuuden leima, puuttui vain lempeä hymy huulilta ja se sydämen hyvyys, joka luo kasvoihin lempeän valon sisältäpäin kuin alabasterimaljakon sisään asetettu lamppu.
Kuningas istui nojatuolissa jalka nostettuna toisen päälle ja luki hymyillen Czarnieckin kirjettä. Äkkiä hän nosti silmänsä, loi katseen herra Michaliin ja sanoi:
— Tunsin teidät heti: te tapoitte Kannenbergin! Kaikkien silmät kääntyivät heti Wolodyjowskiin, joka kiersi viiksiään, kumarsi ja sanoi:
— Palvelukseksenne, teidän majesteettinne!
— Arvonne? — kysyi kuningas.
— Laudalaisen rykmentin eversti. — Missä palvelitte aikaisemmin?
— Vilnon vojevodan sotajoukossa.
— Ja jätitte hänet yhdessä toisten kanssa? Petitte hänet ja minut.
— Olen oman kuninkaani alamainen, en teidän majesteettinne.
Kuningas ei vastannut mitään. Kaikkien otsat rypistyivät ja silmät alkoivat tarkastaa herra Michalia, mutta hän seisoi rauhallisena.
Äkkiä kuningas sanoi:
— Mieluisaa on minusta tutustua niin etevään ritariin. Kannenbergia pidettiin meidän joukossamme voittamattomana. Te olette varmaan paras sapelin käyttäjä tässä valtakunnassa…
— In universo! — sanoi Zagloba.
— En viimeinen, — vastasi Wolodyjowski.
— Lausun teidät tervetulleiksi! Herra Czarnieckia kohtaan tunnen todellista kunnioitusta, sillä hän on suuri soturi, vaikka on rikkonut lupauksensa, sillä hän oli sitoutunut pysymään paikoillaan Siewierskissä.
— Teidän majesteettinne! — huudahti Kmicic. — Ei herra Czarniecki, vaan kenraali Müller rikkoi ensimmäisenä lupauksensa saartamalla kuninkaallisen jalkaväkirykmentin, jota johti Wolf.
Müller astui askelen eteenpäin, katsahti Kmicicin kasvoihin ja alkoi kuiskailla jotakin kuninkaalle, joka silmiään vilkuttaen kuunteli tarkasti, katseli Andrzejta ja lausui lopulta:
— Huomaan herra Czarnieckin lähettäneen luokseni parhaat ritarinsa. Tiedän vanhastaan, että joukossanne ei ole puutetta urhoollisista miehistä, puuttuu vain uskollisuutta lupausten ja valojen pitämisessä.
— Teidän majesteettinne lausui totisen totuuden! — sanoi Zagloba.
— Mitä sillä tarkoitatte?
— Jos kansallamme ei olisi tuota vikaa, niin teidän majesteettinne ei olisi täällä!
Kuningas vaikeni taas vähäksi aikaa, ja kenraalit rypistivät kulmakarvojaan lähettilään rohkeitten sanojen johdosta.
— Jan Kasimir on itse vapauttanut teidät uskollisuuden valasta, — sanoi
Kaarle Kustaa, — sillä hän jätti teidät ja pakeni ulkomaille.
— Valasta voi vapauttaa vain Kristuksen sijainen, joka asuu Roomassa, eikä hän ole meitä vapauttanut.
— Vähät siitä! — sanoi kuningas. — Tämän valtakunnan olen saanut tällä (hän löi kädellään miekkaansa), ja tällä sen myös pidän hallussani. En tarvitse vaalejanne enkä valojanne. Jos tahdotte sotaa, niin saatte sitä. Kai herra Czarniecki vielä muistaa hyökkäyksensä leiriämme vastaan Golembiessa, vai kuinka?
— Hän on unohtanut sen matkalla Jaroslawista, — vastasi Zagloba.
Kuningas ei vihastunut, vaan naurahti.
— Minä palautan sen hänen mieleensä!
— Jumalalla on onnen ohjat.
— Sanokaa hänelle, että hän tulisi minua tervehtimään. Hän saa hyvän vastaanoton. Mutta pitäköön kiirettä, sillä kun olen syöttänyt hevoseni, jatkan matkaa!
— Silloin me otamme vastaan teidän majesteettinne! — sanoi Zagloba kumartaen ja laskien kevyesti kätensä miekalleen.
Kuningas sanoi:
— Huomaan, että herra Czarniecki ei ole lähettänyt tänne vain parhaita taistelijoita, vaan myös parhaat puhujat. Silmänräpäyksessä te torjutte jokaisen lausuman. Onpa onni, että sotaa ei käydä sillä keinoin, sillä siinä olisi vastustaja minun veroiseni. Mutta siirtykäämme asiaan! Herra Czarniecki kirjoittaa minulle, että jos päästän tämän vangin, niin hän sen korvaukseksi antaa kaksi hyvää upseeria. Minä en pidä sotureitani niin halpa-arvoisina kuin te luulette enkä lunasta heitä liian huokeasta, sillä se ei olisi minun eikä heidän arvon mukaista. Mutta kun minä en tahtoisi kieltää mitään herra Czarnieckilta, niin annan hänelle lahjaksi tuon ritarin vapautuksen.
— Teidän majesteettinne! — sanoi Zagloba. — Herra Czarniecki ei suinkaan tahtonut vähäksyä ruotsalaisten upseerien arvoa, vaan osoittaa minulle suopeuden, sillä tämä vankinne on minun sisareni poika, ja minä taas olen, teidän majesteettinne luvalla sanoen, herra Czarnieckin neuvonantaja.
— Oikeastaan, — sanoi kuningas nauraen, — minun ei pitäisi vapauttaa tätä vankia, koska hän on antanut lupauksen, että vainoaa minua, eikä ole peruuttanut tuota lupaustaan.
Hän viittasi kädellään Rochille, joka yhä seisoi paikoillaan:
— Tulkaahan lähemmäksi!
Roch saapui muutaman askelen päähän ja seisoi suorana.
— Sadowski! — sanoi kuningas. — Kysykää häneltä, lakkaako hän minua ahdistamasta, jos päästän hänet vapaaksi!
Sadowski toisti vangille kuninkaan kysymyksen.
— En lakkaa! — huudahti Roch.
Kuningas ymmärsi vastauksen ja alkoi taputtaa käsiään.
— Mitä? Tuommoinenko olisi päästettävä vapaaksi? Kahdeltatoista sotilaaltani hän on vääntänyt niskat nurin ja minut valinnut kolmanneksitoista uhrikseen. Hyvä! Hyvä! Uljas mies hän on! Kenties hänkin on herra Czarnieckin neuvonantaja? Siinä tapauksessa hän pääsee heti vapaaksi.
— Älä ynähdäkään, poika! — kuiskasi Zagloba.
— Mutta riittää jo leikinlaskua! — sanoi äkkiä Kaarle Kustaa. — Ottakaa hänet, ja olkoon siinä teille uusi todistus lempeydestäni. Tämän valtakunnan hallitsijana minä voin armahtaa, mutta mihinkään sopimusten tekoihin kapinoitsijain kanssa en ryhdy.
Kuninkaan kulmakarvat rypistyivät, ja hymy oli kadonnut hänen huuliltaan.
— Ken nostaa kätensä minua vastaan, hän on kapinoitsija, sillä minä olen täällä laillinen hallitsija. Lempeydessäni en tähän saakka ole teitä rangaissut, niinkuin olisitte ansainneet, vaan olen odottanut parannustanne. Mutta aika tulee, jolloin lempeyteni on lopussa ja rangaistus kohtaa. Teidän omavaltaisuutenne ja epäluotettavaisuutenne tähden on valtakunta liekeissä, teidän valapattoisuutenne tähden virtailee veri. Mutta sanon teille: aika on kulumassa loppuun… jos ette halua totella muistutuksia ja lakia, niin saatte totella miekkaa ja hirsipuuta!
Kuninkaan silmät alkoivat salamoida. Zagloba katseli häntä hämmästyneenä eikä ymmärtänyt, miten noin äkkiä kirkkaalta taivaalta oli alkanut sinkoilla salamoita. Mutta sitten alkoi hänen sydämeensä hiipiä pelko, hän kumarsi ja lausui vain:
— Kiitämme teidän majesteettianne!
Sitten hän lähti ja hänen jäljessään Kmicic, Wolodyjowski ja Roch
Kowalski.
— Lempeä! Lempeä! — puhui Zagloba. — Mutta ennenkuin osaat varoakaan, ärähtää jo kuin karhu. Kaunis loppu! Toiset tarjoavat lähtiäisiksi ryypyn, mutta tämä tarjoaa hirsipuuta! Koiriahan hirtetään, mutta ei aatelismiehiä! Oi, Jumala, Jumala! Raskaasti olemme rikkoneet kuningastamme vastaan, joka oli, on ja on oleva isämme, sillä hänellä on Jagiellon sydän! Ja semmoisen kuninkaan ovat petturit hylänneet mennäkseen veljeilemään merentakaisen kummituksen kanssa! Se on oikein meille, parempaa emme ole ansainneet. Hirsipuu! Hirsipuu! Hänet itsensä olemme jo painaneet seinää vastaan, niin että tuskin henki hänessä enää pihisee, mutta hän uhkaa vielä miekalla ja hirsipuulla! Odotahan! Älä nuolaise ennenkuin tipahtaa! Tulee teille vielä ahtaat paikat. Roch! Sinun pitäisi saada korvillesi tahi selkääsi, mutta annan sinulle nyt anteeksi, sillä sinä esiinnyit kuin ritari ja lupasit häntä edelleen ahdistella. Tule tänne, niin suutelen sinua! Olen sinuun tyytyväinen!
— Kas, kun enokin on tyytyväinen! — sanoi Roch.
— Hirsipuuta ja miekkaa! — puheli Zagloba edelleen. — Ja sen hän sanoi minulle päin naamaa! Onpa teillä suojelija! Noin suojelee susi pässiä… Ja milloin hän sitä puhuu? Silloin, kun jo on henkihieverissä. Ottakoon lappalaiset neuvonantajikseen ja pyytäköön niiden välityksellä pirulta suojelusta! Mutta meitä auttaa Pyhä Neitsyt! Kun on semmoinen auttaja, niin me heidät jokaisen otamme niskasta ja vedämme kuin ravut pyydyksestä.