Vedenpaisumus III

by Henryk Sienkiewicz

YHDEKSÄS LUKU.

Kului muutamia päiviä. Kuningas oli yhä jokien yhtymäkohdassa ja lähetti joka suuntaan lähettejä linnoituksiin ja kaikille kenraaleilleen ja päälliköilleen viemään määräyksiä, että jokaisen oli riennettävä hänen avukseen. Muonaa kuljetettiin Veikseliä pitkin, mikäli mahdollista, mutta sitä ei tullut riittävästi. Kun kymmenkunta päivää oli kulunut, alettiin syödä hevosia, ja kuningas kenraaleineen joutui epätoivoon ajatellessaan, miten käy, kun ratsumiehillä ei ole hevosia, eikä tykkejä saada kuljetetuksi. Kaikkialta tuli sen lisäksi huonoja sanomia. Yli koko maan oli kapinan liekki niin leimahtanut kuin koko valtakunta olisi tervattu ja sytytetty palamaan. Pienemmät joukko-osastot eivät voineet tulla avuksi, sillä ne eivät uskaltaneet lähteä liikkeelle. Liettua, jota Pontus de la Gardie oli rautakourin pitänyt kurissa, nousi yhtenä miehenä. Suur-Puola, joka ensimmäisenä oli alistunut, heitti myös ensimmäisenä ikeen niskastaan ja oli esimerkkinä koko valtakunnalle sankaruudessa, kestäväisyydessä ja uhrautuvaisuudessa. Aatelis- ja talonpoikaisjoukot eivät hyökänneet vain kylissä olevien ruotsalaisten joukkojen niskaan, vaan kävivät kaupunkienkin kimppuun. Turhaan ruotsalaiset kostivat julmasti, turhaan he hakkasivat pois kädet vangeilta, polttivat kylät, pystyttivät hirsipuita ja tuottivat Saksasta kidutuskojeita kapinallisten kiduttamista varten. Ken joutui uhriksi, hän kärsi ja kuoli, mutta jos hän oli aatelismies, kuoli hän sapeli kädessä, jos oli talonpoika, kaatui viikate kädessä. Ja ruotsalaisten veri virtasi kaikkialla Suur-Puolassa, kansa asui metsissä, naisetkin tarttuivat aseihin. Rangaistukset herättivät vain yhä suurempaa raivoa ja kostonhimoa. Pellot jäivät viljelemättä, ja kauhea nälänhätä levisi yli maan, mutta enimmän siitä kärsivät ruotsalaiset, jotka olivat kaupungeissa suljettujen porttien takana eivätkä uskaltaneet lähteä niistä.

Myöskin heidän mielensä alkoi lannistua. Masowiassa olivat asiat samalla kannalla. Syvällä metsissä asuvat ihmiset jättivät mökkinsä, asettuivat väijyksiin teitten varsille ja kaappasivat muonakuormat ja sananviejät. Pikkuaateli Podlasiessa yhtyi tuhatlukuisin joukoin Sapiehaan. Lublin oli liittoutuneitten käsissä. Kaukaa Rusjista tuli tataarilaisia ja näiden mukaansa pakottamina kasakoita. Kaikki olivat jo varmoja siitä, että ennemmin tahi myöhemmin Kaarle Kustaasta ja Ruotsin pääarmeijasta on jäljellä vain suuri hauta kansan kunniaksi ja kauheaksi opetukseksi niille, joiden mieli tekisi hyökätä Puolan kimppuun. Katsottiin sodan jo lähestyvän loppuaan, ja oli niitä jotka sanoivat Kaarle Kustaan voivan pelastua ainoastaan siten, että luovuttaa lunnaikseen Puolalle Liivinmaan.

Mutta äkkiä Kaarle Kustaan ja ruotsalaisten asema parani.

Maaliskuun 20 päivänä antautui Marienburg, jota Stenbock oli kauan piirittänyt. Näin vapautui sieltä vahva ja hyvin varustettu sotajoukko, joka saattoi rientää auttamaan kuningasta.

Toiselta puolen Badenin maakreivi oli saanut värvätyksi sotajoukon ja riensi vereksin voimin jokien kulmauksessa olevaa leiriä kohti.

Molemmat sotajoukot etenivät lyöden pienemmät kapinoitsijajoukot, hävittäen, polttaen ja ryöstäen. Matkan varrella niihin liittyi ruotsalaisia joukkoja, ja ne kasvoivat kuin joki, johon yhtyy puroja.

Sanoma Marienburgin antautumisesta sekä Stenbockin ja maakreivin armeijain tulosta saapui pian kummankin joen rannalle leiriytyneitten puolalaisten tietoon ja vaikutti lamauttavasti mieliin. Stenbock oli vielä kaukana, mutta Badenin maakreivi, joka läheni pikamarssissa, saattoi pian ilmestyä paikalle ja muuttaa koko aseman Sandomirin edustalla.

Puolalaiset päälliköt pitivät sotaneuvottelun, ja siinä päätettiin, että Sapieha joukkoineen jäisi vartioimaan, ettei Kaarle Kustaa pääse pois loukusta, mutta että Czarniecki rientäisi Badenin maakreiviä vastaan, ryhtyisi ensitilassa taisteluun, ja jos Jumala soisi hänelle voiton, palaisi takaisin saartamaan kuningasta.

Asianmukaiset määräykset annettiin heti, ja aamulla lähdettiin liikkeelle kaikessa hiljaisuudessa, sillä Czarniecki tahtoi, että lähtö pysyisi salassa ruotsalaisilta. Leiripaikalle sijoitettiin aatelisten ja talonpoikain vapaajoukkoja. Nämä virittivät tulia ja melusivat estääkseen vihollista pääsemästä selville sotajoukon lähdöstä.

Koko armeija pysähtyi Zawadaan. Czarniecki ratsasti joukkonsa etunenään ja antoi sen sitten kulkea ohitseen saadakseen tarkan käsityksen sen suuruudesta ja laadusta. Tuo ohikulku oli komea näky, ja kastellaanin sydän paisui. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, lainehti hevosta ja miestä, näkyi tuimia sotilaitten kasvoja ja päiväpaisteessa välkkyviä aseita. Se ei ollut mikään tilapäisesti koottu vapaaehtoisten joukko, vaan sodassa karaistua väkeä, järjestettyä ja kouliintunutta ja taisteluissa niin rohkeata, että mikään ratsuväki maailmassa ei sitä voinut vastustaa. Czarniecki tunsi tällä hetkellä, että hän aivan varmasti näillä miehillä hajoittaa maakreivin sotajoukon kuin akanat tuuleen, ja tuo voitonvarmuus sai hänen kasvonsa kirkastumaan.

— Jumalan avulla voittoon! — huusi hän.

— Jumalan avulla! Voitamme! — vastasivat voimakkaat äänet.

Tuo huuto lensi joukosta joukkoon niinkuin ukkosen jyrinä kulkee läpi pilvien. Czarniecki kannusti ratsuaan ja joukko lähti liikkeelle.

He kulkivat kuin petolintujen parvi, jotka kaukaa ovat vainunneet haaskan. Ei koskaan oltu kuultu edes arojen tataarilaisten keskuudessa tämmöisestä vinhasta kulusta. Sotamiehet nukkuivat satulassa, söivät ja joivat laskeutumatta maahan. Hevosia syötettiin käsistä. Joet, metsät, kylät, kaupungit vilahtelivat ohi. Kun talonpojat kylissä tulivat ulos mökeistään katsomaan sotajoukkoa, oli se jo kiitänyt ohi ja kadonnut pölypilveen. Kuljettiin yötä päivää ja levättiin vain sen verran kuin oli välttämätöntä hevosten takia.

Viimein Kozienican luona he kohtasivat kahdeksan ruotsalaista eskadroonaa. Laudalaiset, jotka kulkivat etumaisina, näkivät ensimmäiseksi vihollisen ja hyökkäsivät heti kimppuun. Toiset seurasivat jäljessä.

Ruotsalaiset luulivat olevansa tekemisissä joittenkin sissijoukkojen kanssa ja antautuivat taisteluun avoimella kentällä. Kahden tunnin kuluttua ei ollut jäljellä ainoatakaan elävää sielua, joka olisi voinut mennä maakreivin luo ja ilmoittaa Czarnieckin olevan tulossa.

Sitten puolalaiset jatkoivat matkaa entistä hurjaa vauhtia Magnuszewin luo. Vakoojat olivat nimittäin saaneet selville, että Badenin maakreivi koko sotajoukkoineen oli Warkassa.

Wolodyjowski lähetettiin yöllä tiedustelujoukon kanssa ottamaan selville, miten sotajoukko oli asettunut ja mikä oli miesten lukumäärä.

Tämä retki ei ollut ensinkään mieleen Zagloballe, kun ei kuuluisa Wisniowieckikaan koskaan ollut tämmöisiä määrännyt. Vanha soturi murisi, mutta lähti mieluummin Wolodyjowskin kanssa kuin jäi toisten joukkoon.

— Elimme kultaista aikaa Sandomirin edustalla, — sanoi hän venyttäytyen satulassa. — Syötiin, nukuttiin ja katseltiin kaukaa saarroksissa olevia ruotsalaisia, mutta nyt ei ole aikaa edes nostaa tuoppia huulille. Tunnen minä sotataidon antiquorum: suuren Pompeiuksen ja Caesarin, mutta herra Czarniecki keksii uusia tapoja. On vastoin kaikkia sääntöjä tärisyttää ruumistaan satulassa niin monta päivää ja yötä yhtämittaa. Nälkä saa jo mielikuvitukseni nousemaan kapinaan, niin että tähdet minusta ovat kuin puuroa ja kuu on silavanpala. Hitto vieköön tämmöisen sodan! Totisesti, olisin valmis nälissäni syömään oman hevoseni korvat!

— Huomenna, jos Jumala suo, lepäämme voitettuamme ruotsalaiset!

— Mieluummin ruotsalaiset kuin tämä rasitus! Oi, Herra Jumala! Milloin suot rauhan tälle valtakunnalle ja lämpimän nurkan sekä tuopin lämmitettyä olutta vanhalle Zagloballe?… Huoju vain, vanhus, hevosen selässä, huoju, kunnes huojut hautaan… Eikö siellä kellään ole nuuskaa. Pärskäyttäisin tämän uneliaisuuden pois sierainten kautta… Kuu paistaa niin päin naamaani kuin tahtoisi katsoa vatsani pohjaan asti, vaikka en ymmärrä mitä se sieltä etsii, missä ei mitään ole. Hitto vieköön tämmöisen sodan, sanon sen vieläkin!

— Kun enosta kuu näyttää silavanpalalta, niin enopa voisi syödä sen! — sanoi Roch.

— Jos söisin sinut, niin voisin sanoa syöneeni härän lihaa, mutta pelkään, että se ateria veisi järkeni jäännöksetkin!

— Jos minä olen härkä ja eno on minun enoni, niin mikä on eno sitten?

— Luuletko sinä teräväpäisyydessäsi, että Althaea senvuoksi synnytti tulen, että hän istui uunin ääressä?

— Mitä se minuun kuuluu?

— Kuuluu sen verran, että jos sinä olet härkä, niin kysy ensin, kuka
oli isäsi, äläkä etsi enoasi, sillä härkä ryösti Euroopan, mutta
Euroopan veli, joka oli hänen jälkeläistensä eno, oli silti ihminen.
Ymmärränkö?

— En ymmärrä, mutta jos olisi syötävää, niin söisin.

— Syö mikä hitto tahansa, mutta anna minun nukkua! Mitä siellä on, herra Michal? Miksi me pysähdyimme?.

— Warka näkyy! — sanoi Wolodyjowski. — Kirkon torni loistaa kuutamossa.

— Olemmeko kulkeneet Magnuszewin ohitse?

— Magnuszew on jäänyt oikealle. Omituista on minusta, että joen tällä puolen ei ole yhtään ruotsalaista joukkoa. Menkäämme tuonne metsikköön ja seisokaamme siellä! Kenties joku tulee.

Näin sanottuaan Wolodyjowski johti joukkonsa tien vieressä olevaan metsään asettaen sen tien kahden puolen noin sadan askelen päähän tiestä ja käskien kaikkien olla hiljaa ja pitää suitset kireällä, että yksikään hevonen ei hirnahtaisi.

Seisottiin kuulematta pitkään aikaan mitään muuta kuin satakielten innokasta laulua läheisestä lepikosta. Väsyneet sotilaat alkoivat nuokkua satulassaan, Zagloba painautui hevosen kaulaa vastaan ja nukkui sikeästi. Hevosetkin torkkuivat. Kului tunti. Viimein Wolodyjowskin tottunut korva erotti kavioitten kapseen kaltaisen äänen tieltä.

— Valmiit! — huusi hän sotureilleen.

Itse hän tunkeutui tien reunaan ja katseli. Tie kimalteli kuutamossa kuin hopeanauha, mutta siinä ei näkynyt mitään. Kavioitten kapse kuitenkin läheni.

— Tulevat! — sanoi Wolodyjowski.

Kaikki vetivät suitset tiukalle ja pidättivät henkeään. Ei kuulunut muuta kuin satakielten laulu lepikosta.

Mutta sitten ilmestyi tielle ruotsalainen ratsumiesjoukko, johon kuului noin kolmekymmentä miestä. He etenivät hitaasti eivätkä olleet rivissä, vaan vapaana joukkona. Sotamiehistä jotkut puhelivat keskenään, jotkut laulelivat hiljalleen, sillä lämmin toukokuun yö sai sotamiestenkin rinnat lämpenemään. He kulkivat mitään aavistamatta niin läheltä herra Michalia, että hän tunsi hevosten hajun ja ratsumiesten suussa palavien piippujen savun.

Viimein he katosivat näkyvistä tien käänteessä. Wolodyjowski odotti, kunnes kavioitten kopina lakkasi kuulumasta. Sitten hän palasi miestensä luo ja sanoi Skrzetuskeille:

— Ajakaamme heidät nyt kuin hanhet kastellaanin leiriin! Kukaan ei saa päästä pakoon, jotta ei veisi tietoa toisille!

— Jos sen jälkeen herra Czarniecki ei anna meidän syödä ja nukkua kylliksemme, — sanoi Zagloba; — niin kiitän häntä palveluksesta ja palaan herra Sapiehan luo. Herra Sapiehalla kun on taistelu, niin taistellaan, ja kun on välihetki, niin pidetään pitoja. Jos olisi vaikka neljä suuta, niin kaikille riittäisi sopivaa työtä. Se on johtaja!

— Älkää moittiko valtakunnan suurinta sotapäällikköä! — sanoi Jan
Skrzetuski.

— En minä moiti, vaan minun suoleni, joita nälkä soittelee kuin viulua.

— Ruotsalaiset saavat tanssia niiden tahdissa! — keskeytti Wolodyjowski. — Nyt lisätkäämme vauhtia. Tahtoisin tavata heidät sen kapakan luona metsässä, jonka ohi ajoimme mennessämme.

He jatkoivat matkaa nopeammin, mutta ei kovin nopeaan. Kuljettiin metsässä, josta heitä ei voitu nähdä. Kun alettiin lähestyä kapakkaa, hiljennettiin vielä vauhtia ja kuljettiin askel askelelta, että ei kuuluisi melua. Kun oltiin jo pyssyn kantaman päässä, kuului ihmisten ääniä.

— Siellä ne ovat! — sanoi Wolodyjowski.

Ruotsalaiset olivat todellakin pysähtyneet kapakan luo ja etsivät sieltä jotakuta elävää olentoa saadakseen hiukan kastella kaulaansa. Mutta kapakka oli autio. Jotkut tutkivat päärakennuksen, jotkut taas aitan ja ulkohuoneet, toisten ulkona pidellessä etsijäin hevosia.

Wolodyjowskin joukko lähestyi sadan askelen päähän ja alkoi tataarilaisen puolikuun muodossa saartaa kapakkaa. Äkkiä kuului huuto: "Allah!" ja muutamia pyssyn laukauksia. Musta rivi sotamiehiä ilmestyi aivan kuin maasta kasvaneena. Syntyi mellakka, sapelit kalisivat, kuului sadatuksia ja huutoja, mutta lyhyessä ajassa oli koko asia saatettu loppuun.

Kapakan edustalle jäi muutamia miesten ruumiita ja hevosten raatoja. Wolodyjowskin joukko jatkoi matkaansa kuljettaen mukanaan viisikolmatta vankia.

Päivän koittaessa he saapuivat Magnuszewiin. Czarnieckin leirissä ei kukaan nukkunut. Kaikki olivat täysin valmiina. Kastellaani itse tuli vastaan laihana ja kalpeana rasituksesta.

— No? — kysyi hän Wolodyjowskilta. — Onko vankeja.

— On viisikolmatta.

— Ja paljonko pääsi pakoon?

— Nec nuntius cladis. Kaikki on otettu tahi tapettu.

— Teidät kelpaa lähettää vaikka mihin! Hyvä! Ottakaa ne heti kuulusteltaviksi. Minä kuulustelen heitä itse.

Czarniecki kääntyi menemään ja sanoi poistuessaan:

— Olkaa valmiina, sillä saattaa tapahtua, että heti hyökkäämme!

— Kuinka? — kysyi Zagloba.

— Hiljaa nyt! — sanoi Wolodyjowski.

Ruotsalaiset vangit tunnustivat heti ilman kidutusta, mitä he tiesivät Badenin maakreivin sotavoimista, tykkien lukumäärästä, jalkaväestä ja ratsuväestä. Czarniecki tuli hieman miettiväiseksi, sillä hän kuuli nyt, että armeija tosin oli äsken värvätty, mutta että siihen kuului veteraaneja, jotka olivat ottaneet osaa jo Herra tiesi miten moneen sotaan. Joukossa oli paljon saksalaisia ja huomattava ranskalainen osasto. Koko sotajoukko oli muutamia satoja miehiä suurempi kuin puolalainen. Mutta sen sijaan ilmeni tunnustuksista, että maakreivi ei aavistanutkaan Czarnieckin olevan niin lähellä, vaan luuli puolalaisten kaikkine voimineen piirittävän kuningasta Sandomirin luona.

Tuskin ennätti Czarniecki kuulla tämän, kun hän hypähti paikaltaan ja huusi:

— Witowski, käskekää soittamaan lähtömerkki!

Puoli tuntia myöhemmin sotajoukko lähti liikkeelle ja kulki raikkaassa kevätaamun ilmassa läpi kasteisten metsien ja kenttien. Lopulta alkoi näkyä Warka, eli oikeastaan sen rauniot, sillä kaupunki oli kuusi vuotta sitten palanut perustuksiaan myöten.

Czarnieckin sotajoukko kulki nyt avoimella paikalla eikä voinut pysyä näkymättömänä. Ruotsalaiset huomasivatkin sen, mutta maakreivi arveli, että jotkut partiojoukot olivat yhtyneet peloittaakseen heitä.

Vasta kun yhä uusia lippuja ilmestyi näkyviin metsän sisältä, alkoi kuumeinen liike ruotsalaisten leirissä. Nähtiin pienten ratsuväkiosastojen ja upseerien liikkuvan kiireesti rykmenttien välillä. Kirjava ruotsalainen jalkaväki alkoi keräytyä keskelle tasankoa, rykmentit asettuivat järjestykseen puolalaisten sotamiesten nähden, ja pian välkkyivät auringon paisteessa pitkät keihäät, joilla jalkamiehet tavallisesti torjuivat ratsuväen hyökkäyksiä. Viimein saapuivat rautapukuiset ruotsalaiset ratsumiehet ja asettuivat paikoilleen siipien päihin. Tykkejä vedettiin myös kentälle. Kaikki nämä valmistelut ja liikkeet näkyivät aivan selvästi, sillä aurinko valaisi kirkkaasti koko seudun.

Pilica erotti toisistaan kaksi sotajoukkoa.

Ruotsalaisten puoleisella rannalla soivat torvet, pärisivät rummut ja kajahtelivat huudot joukkojen asettuessa kiireesti järjestykseen. Czarniecki jatkoi samaan aikaan marssiaan jokea kohti.

Äkkiä hän nelisti eversti Wasowiczin luo, jonka rykmentti oli lähinnä jokea.

— Vanha soturi! — huudahti hän. — Kiiruhtakaa sillan luo, siellä alas hevosten selästä ja musketit käsiin! Te saatte koko vihollisen voiman vastaanne! Johtakaa!

Wasowicz punastui innostuksesta ja kohotti komentosauvansa. Huutaen lähtivät hänen miehensä kiitämään ja seurasivat häntä tomupilvessä.

Kolmensadan askelen päässä sillasta he hiljensivät vauhtia. Kaksi kolmasosaa joukosta hyppäsi satulasta ja juoksi siltaa kohti.

Ruotsalaiset juoksivat toiselta puolen vastaan, ja kohta alkoivat musketit paukkua, ensin harvaan, sitten yhä tiheämpään. Savu levisi joen ylle. Kehoitushuutoja kaikui molemmin puolin. Molempien sotajoukkojen huomio keskittyi siltaan, joka oli puinen ja kapea, vaikea valloittaa, mutta helppo puolustaa. Sen yli oli joka tapauksessa ainoa mahdollisuus päästä ruotsalaisten puolelle.

Neljännestuntia myöhemmin lähetti Czarniecki Lubomirskin rakuunat
Wasowiczin avuksi.

Mutta ruotsalaiset alkoivat nyt ampua myös tykeillä vastapäistä rantaa. Uusia tykkejä tuotiin yhä paikalle, ja kuulat lensivät vinkuen yli rakuunain päiden, putoilivat niitylle ja myllersivät maan.

Badenin maakreivi seisoi armeijansa takana metsän laidassa ja katseli kaukoputkella taistelun kulkua. Mutta silloin tällöin hän otti sen pois silmiensä edestä ja viittoi käsillään katsellen ihmetellen esikuntaansa.

— He ovat tulleet hulluiksi! — sanoi hän. — Tahtovat anastaa tuon sillan. Muutama tykki ja pari, kolme rykmenttiä voi sen pitää hallussaan kokonaista armeijaakin vastaan.

Mutta Wasowicz miehineen tunkeutui yhä itsepintaisemmin eteenpäin, mikä teki puolustuksenkin kiihkeämmäksi. Sillasta tuli taistelun keskipiste, jota kohti lopulta koko ruotsalaisten sotavoima vetäytyi. Sillalle suorastaan satoi rautaa ja tulta. Wasowiczin miehiä kaatui tiheinä joukkoina, mutta samaan aikaan tuli Czarnieckilta yhä tiukempia käskyjä, että heidän on mentävä eteenpäin.

— Czarniecki tapattaa nuo miehet! — huudahti äkkiä Lubomirski.

Myös Witowski kokeneena sotilaana huomasi, että asiat olivat huonosti, ja vapisi kärsimättömyydestä. Viimein hän ei jaksanut hillitä itseään, vaan nelisti Czarnieckin luo, joka kaiken aikaa jostakin käsittämättömästä syystä oli kuljettanut joukkojaan yhä lähemmäksi jokea.

— Teidän ylhäisyytenne! — huudahti Witowski — Verta vuodatetaan turhaan! Tuota siltaa emme saa haltuumme!

— En minä sitä tahdokaan! — vastasi Czarniecki.

— Mitä teidän ylhäisyytenne sitten tahtoo? Mitä meidän on tehtävä?

— Jokea kohti kaikki! Jokea kohti! Menkää paikallenne!

Ja Czarnieckin silmät alkoivat salamoida niin peloittavasti, että
Witowski puhumatta enää sanaakaan palasi paikalleen.

Armeija oli nyt kahdenkymmenen askelen päässä rannasta ja seisoi sen suunnassa pitkänä rivinä. Ei kukaan upseereista eikä sotamiehistä tietänyt, mitä tämä tarkoitti.

Äkkiä ilmestyi Czarniecki kuin salama rintaman eteen. Hänen kasvonsa hehkuivat ja silmänsä säkenöivät. Hänen viittansa kohosi tuulessa aivan kuin siiviksi hartioille, hänen hevosensa hypähteli hänen allaan. Hän tempasi hatun päästään ja huusi kaikuvalla äänellä joukolleen:

— Veljet! Vihollinen turvautuu jokeen ja pilkkaa meitä! Se on tullut yli meren tuhoamaan isänmaamme ja luulee, että me sen puolustukseksi emme kykene uimaan tuon joen yli!

Hän paiskasi hattunsa maahan ja osoitti sapelillaan lainehtivaa jokea. Innostus valtasi hänet, hän kohosi satulassaan ja huusi vielä voimakkaammin:

— Se, jolle Jumala, usko ja isänmaa on rakas, seuratkoon minua!

Hän kannusti hevostaan ja syöksyi jokeen. Vesi räiskähti, mies ja hevonen hävisivät aaltoihin, mutta olivat kohta taas veden pinnalla.

— Herrani jäljessä! — huusi Michalko, sama, joka Rudnikin luona oli kunnostautunut.

Ja hänkin syöksyi veteen.

— Seuratkaa minua! — huusi terävällä, kuuluvalla äänellä Wolodyjowski.

Hän oli jo vedessä, ennenkuin oli lopettanut huudahduksensa.

— Jeesus Maria! — huusi Zagloba kannustaen hevostaan.

Rykmentit painuivat toinen toisensa jälkeen veteen, joka vaahtosi nyt maidonkarvaisena. Virta vei niitä jonkin verran syrjään, mutta miehet kannustivat hevosiaan, ja nämä uivat kuin delfiinit ja pärskyttivät sieraimillaan. Joki oli niin täynnä, että ihmisten ja hevosten päistä muodostui silta, jota myöten olisi päässyt kuivin jaloin joen yli.

Czarniecki saapui ensimmäisenä toiselle rannalle, mutta veden vielä valuessa hänestä saapui hänen luokseen jo koko laudalainen rykmentti. Kastellaani kohotti komentosauvan ja huusi Wolodyjowskille:

— Eteenpäin! Lyö!

Szandarowskin johtamalle rykmentille hän huusi:

— Noitten jälkeen!

Ja näin hän lähetti kaikki rykmentit. Viimeisen johtoon asettui hän itse ja hyökkäsi eteenpäin huutaen: — Jumalan nimessä voittoon!

Kaksi varaväkenä seisovaa ruotsalaista rykmenttiä näki, mitä tapahtui, mutta niiden päälliköt olivat niin ällistyneet, että tuskin ennättivät lähteä liikkeelle, kun jo laudalaiset hurjasti hyökkäsivät heitä vastaan. Ensimmäisen ruotsalaisrykmentin hajoittivat puolalaiset heti kuin lehdet tuuleen, ja toinen rykmentti lähti lyhyen vastarinnan jälkeen epäjärjestyksessä pakenemaan pääarmeijaa kohti.

Czarnieckin joukot ajoivat sitä huutaen takaa ja löivät sapeleillaan niin kiivaasti, että maa peittyi kaatuneista.

Nyt vihdoin selvisi, miksi Czarniecki oli käskenyt Wasowiczia anastamaan sillan, vaikka ei aikonutkaan kulkea sen yli. Koko armeijan huomio oli kiintynyt siltaan, ja siksi ei kukaan estänyt eikä ennättänyt estää joen yli uintia. Sen lisäksi oli koko vihollisarmeijan rintama ja tykkien suut siltaan päin, ja nyt, kun kolmetuhatta ratsumiestä hyökkäsi sivulta, oli pakko kiireesti muodostaa uusi rintama ja päästä toisenlaiseen järjestykseen, jos mieli edes jotenkuten saada hyökkäys torjutuksi. Syntyi suuri hämminki ja sekamelska. Jalkaväkirykmentit ja ratsuväki kääntyivät kiireesti viholliseen päin, rivit sekaantuivat, komentosanoja ei yleisessä mylläkässä kuultu, vaan kukin toimi omin päin. Turhaan upseerit tekivät yli-inhimillisiä ponnistuksia, turhaan maakreivi lähetti taisteluun metsän reunassa seisovat ratsuväkirykmentit. Ennenkuin nämä pääsivät toimimaan ja ennenkuin jalkaväki ennätti asettaa pitkien keihäitten varret maahan torjuakseen vihollisen ratsuväen, oli laudalainen rykmentti hyökännyt kuin kuoleman henki rivien keskelle. Sitä seurasi toinen, kolmas, neljäs, viides, kuudes. Oli kuin tuomiopäivä olisi tullut. Muskettien savu verhosi koko taistelun kuin pilveen, josta kuului huutoja, valitusta, epätoivon outoja äännähdyksiä, riemuhuutoja, aseitten kalsketta ja kammottavaa takomista. Väliin vilahti jokin lippu näkyviin ja kajosi taas savuun, väliin näkyi kullattu komentosauva, ja sitten se taas hävisi näkyvistä, kuului vain melskettä ja jyrinää, kuin maa olisi haljennut ja vedet syöksyneet syvyyteen.

Sivulta kajahti äkkiä uusia huutoja. Wasowicz oli päässyt sillan yli ja hyökkäsi nyt. Se teki pian lopun taistelusta.

Savupilvestä tuli ulos ja alkoi juosta metsää kohti suuret joukot miehiä epäjärjestyksessä, repaleisina, avopäin ja aseettomina. Näitten jälkeen syöksähti kokonainen lauma aivan sekasortoisena. Tykkimiehet, jalkaväki, ratsuväki kiirehtivät sikin sokin ja mielettömän kauhun vallassa metsää kohti. Jotkut sotamiehet huusivat täyttä kurkkua, jotkut juoksivat äänettöminä päätään suojellen, jotkut koettivat pidättää pakenevia, mutta kaatuivat nurin, ja heidän päittensä ja selkiensä yli syöksyivät takaa-ajavat puolalaiset ratsumiesjoukot. Joka hetki nähtiin niiden hyökkäävän pakenijain tiheimpiin parviin. Ei kukaan enää puolustautunut, kaikki antoivat surmata itsensä, ruumiita makasi vieretysten, ja koko aukeamalla joen ja metsän välillä näkyi vain pakenevia ja takaa-ajajia. Tykit olivat vaienneet. Taistelu oli lakannut olemasta taistelua ja muuttunut joukkomurhaksi.

Koko se osa armeijaa, joka pakeni metsään, tuhoutui. Vain muutamat eskadroonat ratsumiehiä pääsivät sinne asti, ja heitä ajoivat takaa kevyet ratsuväkiosastot.

Mutta metsässä odotti talonpoikia, jotka taistelun melske oli kutsunut ympäröivistä kylistä sinne. Nämä surmasivat pakenijat.

Hurjinta oli kuitenkin takaa-ajo Varsovaan vievällä maantiellä, jonne ruotsalaisten päävoimat olivat paenneet. Kahdesti koetti nuorempi maakreivi Aadolf pysähdyttää siellä takaa-ajon, mutta epäonnistui ja joutui viimein itsekin vangiksi. Neljäsataa miestä hänen ranskalaista jalkaväkeään laski aseensa, kolmetuhatta valiomiestä, muskettisotureita ja ratsuväkeä, pakeni aina Mniszewiin asti. Muskettisoturit hakattiin kuoliaiksi Mnizewissä, ratsuväkeä ajettiin takaa, kunnes se kokonaan hajosi metsiin ja erämaihin.

Ennenkuin aurinko laski, oli Badenin maakreivi Fredrikin sotajoukosta tehty loppu.

Alkuperäisellä taistelupaikalla oli vain lipunkantajia lippuineen, sillä kaikki miehet olivat ajamassa vihollista takaa. Aurinko oli jo laskemassa, kun ensimmäiset palaavat ratsumiesosastot tulivat esiin metsästä ja Mnizewin suunnalta. Ne tulivat takaisin laulellen ja ääntä pitäen, heittelivät ilmaan lakkejaan ja ampuivat pistoleilla. Kaikki kuljettivat mukanaan vankeja. Nämä kulkivat hevosten vieressä avopäin, aseettomina, pää rinnalle painuneena, repaleisina, verisinä, vähän väliä kompastuen kaatuneitten toveriensa ruumiisiin. Taistelukenttä oli kaamean näköinen. Muutamissa kohdin, missä kamppailu oli ollut kiivain, oli ruumiita kasoissa. Jotkut jalkamiehet pitelivät vielä kangistuneissa käsissään keihäitä. Kaikkialla oli surkeassa sekamelskassa ruumiita, katkenneita aseita, musketteja, rumpuja, torvia, lakkeja, vöitä ja irtautuneita jäseniä.

Hieman kauempana, joen luona, oli jo jäähtyneitä tykkejä, jotkut miesten rynnistyksestä kumoon kaatuneina, toiset aivan kuin valmiina laukaistaviksi. Niitten vieressä makasivat ikuiseen uneen nukkuneina tykkimiehet. Nähtiin useita ruumiita, jotka olivat painautuneet tykkejä vastaan ja syleilivät niitä aivan kuin suojellakseen niitä vielä kuoltuaankin. Veren ja aivojen tahrima teräs kimalteli kaameasti laskevan auringon valossa. Auringon säteet heijastuivat verilätäköistä. Veren haju sekaantui kaikkialla koko taistelukentällä ruudin hajuun ja hevosten hikeen.

Czarniecki oli palannut jo ennen auringonlaskua ja pysähtyi aukeaman keskelle. Sotajoukko tervehti häntä riemuhuudoin. Hän seisoi auringon valossa perin uupuneena, mutta säteilevänä, paljain päin ja vastaili hurraaville joukoille:

— Ei minulle, hyvät herrat, ei minulle, vaan Jumalallemme!

Hänen vieressään seisoivat Witowski ja Lubomirski, jälkimmäinen kirkkaana kuin aurinko, sillä hänellä oli kullattu haarniska. Hänen kasvoilleen oli räiskynyt verta, sillä hän oli innokkaasti ottanut osaa taisteluun, heiluttanut miekkaa ja hakannut maahan vihollisia omin käsin kuin tavallinen sotamies. Mutta hän synkistyi, kun hänen omat joukkonsakin huusivat:

— Vivat Czarniecki, dux et victor!

Kateus oli jo alkanut jäytää marsalkan sydäntä.

Yhä uusia joukkoja tuli yhtämittaa joka taholta taistelukentälle, ja kaikki ne heittivät Czarnieckin jalkojen eteen vihollisen lippuja. Syntyi uutta riemua, hurraahuutoja, lakkien heittelemistä ilmaan ja pistoleilla ampumista.

Aurinko painui yhä alemmaksi.

Silloin alkoi Warkan ainoasta, tulipalolta säilyneestä kirkosta kuulua iltakellon ääni. Heti paljastuivat kaikkien päät, sotaväen pappi Piekarski aloitti virren: "Herran enkeli ilmestyi Pyhälle Neitsyt Marialle…", ja tuhannet rautaan verhotut rinnat yhtyivät siihen voimakkain äänin.

Kun laulu oli lopussa, saapui hiljaista ravia laudalainen rykmentti, joka oli seurannut kauimmas vihollista. Taaskin paiskattiin Czarnieckin jalkain juureen lippuja. Hän ilostui ja nähtyään Wolodyjowskin kysyi:

— Pääsikö niitä paljon karkuun? Wolodyjowski pyöritti vain päätään merkiksi, että semmoisia ei ollut paljon, mutta oli niin uupunut, että ei jaksanut puhua sanaakaan, vaan haukkoi suu auki ilmaa. Viimein hän osoitti kädellään suutaan ilmoittaakseen, että ei voi puhua, ja Czarniecki ymmärsi merkin.

Mutta Zagloba oli jo paremmin päässyt hengästyksestä ja alkoi hampaat kalisten puhua katkonaisella äänellä:

— Hyväinen aika! Olemme hikisiä, ja tuuli on kylmä!… Vilu puistattaa ruumistani… Riisukaa takki jonkun suurikokoisen ruotsalaisen yltä ja antakaa minulle, sillä minulla on kaikki märkää… Läpimärkää joka paikassa. En tiedä, onko se vettä vai hikeä vaiko ruotsalaisten verta… Jos olisin koskaan aavistanut… että vielä elämässäni nitistän semmoisen määrän ruotsalaisia… niin ihme se olisi ollut… Suurin voitto tässä sodassa!… Mutta toiste en ratsasta veteen!… Syömättä, juomatta, nukkumatta, ja sitten kylmä kylpy kaiken päälle… Jo se riittää minun ikäiselleni… Halvaus tästä tulee… Viinaa, Herran tähden!…

Kuultuaan tämän ja nähdessään, että vanha soturi oli kokonaan vihollisen veren tahrima, Czarniecki ojensi hänelle oman pullonsa.

Zagloba pani sen huulilleen ja antoi kohta takaisin tyhjänä.

— Ottakaapa todellakin yllenne toinen puku, vaikkapa ruotsalainen! — sanoi Czarniecki.

— Minä etsin enolle isokokoisen ruotsalaisen! — lausahti Roch.

— Miksi pukeutuisin verisiin vaatteisiin? — sanoi Zagloba. — Riisu kaikki paitaa myöten siltä kenraalilta, jonka toin tänne!

— Otitteko vangiksi kenraalin? — kysyi Czarniecki vilkkaasti.

— Mitäpä minä en olisi tehnyt! — vastasi Zagloba.

Nyt oli Wolodyjowski jo saanut takaisin puhelahjansa.

— Me olemme vanginneet — sanoi hän, — nuoremman maakreivi Aadolfin, kreivi Falkensteinin, kolme kenraalia ja muita upseereita.

— Entä maakreivi Fredrik? — kysyi Czarniecki.

— Jos hän ei makaa täällä maassa, niin hän on paennut metsään, ja jos hän on paennut, niin talonpojat hänet tappavat.

Tässä kohdin Wolodyjowski erehtyi. Maakreivi Fredrik yhdessä kreivi Schlippenbachin ja Ehrensheinin kanssa harhaili metsissä, piileksi linnan raunioissa vilua ja nälkää kärsien ja pääsi pakenemaan. Varsovaan. Myöhemmin he kyllä joutuivat vangeiksi, mutta tällä kertaa pelastuivat.

Oli jo myöhä, kun Czarniecki lähti taistelukentältä Warkaan. Se oli kenties hänen elämänsä iloisin yö, sillä näin suurta tappiota eivät ruotsalaiset vielä olleet kärsineet sodan alusta asti. Kaikki tykit, kaikki liput, kaikki päälliköt, paitsi ylipäällikkö, olivat joutuneet puolalaisten käsiin. Armeija oli perin pohjin tuhottu. Sen kaikkiin suuntiin hajaantuneet jäännökset joutuivat talonpoikaisjoukkojen uhriksi. Mutta sen lisäksi oli osoitettu, että ruotsalaiset, jotka itse pitivät itseään voittamattomina avoimessa taistelussa, juuri avoimella kentällä eivät voineet pitää puoliaan säännöllistä puolalaista sotajoukkoa vastaan. Czarniecki ymmärsi myös, minkä valtavan vaikutuksen tämä voitto tekisi koko valtakunnassa, kuinka se kasvattaisi rohkeutta ja herättäisi innostusta. Hän näki jo hengessään, että Puola lyhyen ajan kuluttua on vapaa vihollisesta ja riemuitsee… Ehkäpä hän näki edessään myös kultaisen suurhetmaninsauvan…

Hänen sopi kyllä uneksia semmoisesta, sillä hän oli todellakin sotilas ja isänmaan puolustaja, jossa ei ollut vilppiä eikä petosta.

Nyt hän ei jaksanut hillitä riemua, joka täytti hänen mielensä, vaan kääntyi vierellään ratsastavan Lubomirskin puoleen ja puhui:

— Nyt Sandomiriin! Sandomiriin ensi tilassa! Sotajoukko on jo oppinut uimaan jokien yli. Ei meitä peloita San eikä Veiksel!

Marsalkka ei vastannut sanaakaan, mutta sen sijaan Zagloba, joka ratsasti jonkin matkan päässä ruotsalaisessa puvussa, uskalsi lausua:

— Menkää minne tahdotte, mutta ilman minua, sillä minä en ole mikään kirkonkukko, joka pyörähtelee yöt päivät tarvitsematta syödä ja nukkua!