KOLMASTOISTA LUKU.
Vangittuaan Braunin ja annettuaan nylkeä häneltä nahan Sakowicz heti asettui yhteyteen eversti Hamiltonin, ruotsalaisten palveluksessa olevan englantilaisen, kanssa, joka oli päällikkönä Poniewiezessä, ja he päättivät yhteisvoimin hyökätä miekankantaja Billewiczin joukon kimppuun.
Babinicz oli tällöin kadonnut jonnekin metsien kätköihin eikä hänestä oltu moneen päivään kuultu mitään. Muuten ei Sakowicz puolestaan olisi vähääkään välittänyt, vaikka hän olisi ollut lähelläkin, sillä huolimatta eräänlaisesta pelosta, jota hän tunsi Babiniczia kohtaan, hän oli nyt valmis vaikkapa menettämään henkensä, kunhan vain sai kostaa. Anusian paosta saakka hän oli ollut raivoissaan. Pettyneet laskelmat ja loukattu itserakkaus saivat hänet pois tasapainosta, mutta myöskin hänen sydämensä kärsi. Alussa hän oli tahtonut ottaa Anusian vaimokseen vain sen omaisuuden takia, jonka tämän ensimmäinen sulhanen oli tälle testamentissaan määrännyt, mutta sitten hän oli häneen silmittömästi rakastunut sillä tavalla kuin hänenkaltaisensa mies voi. Asiat menivät niin pitkälle, että hän, joka ei pelännyt koko maailmassa ketään muuta kuin Boguslawia, hän, jonka katsekin jo sai ihmiset pelosta kalpenemaan, katsoi kuin koira tuon tytön silmiin, totteli häntä, alistui hänen oikkuihinsa, täytti kaikki hänen toivomuksensa, koetti arvata hänen ajatuksensa.
Tyttö oli käyttänyt vaikutusvaltaansa, pannut hänen päänsä pyörälle sanoillaan ja katseillaan, antanut hänen palvella kuin orja ja lopuksi pettänyt hänet.
Sakowicz oli sitä lajia ihmisiä, joiden mielestä vain se on hyvää, mistä heille on etua, mutta kaikki se on pahaa, mikä heitä vahingoittaa. Hänen silmissään oli Anusia tehnyt hirveän rikoksen ja ansaitsi mitä kovimman rangaistuksen. Jos tämä olisi sattunut jollekin muulle, olisi herra staarosta vain nauranut ja laskenut leikkiä, mutta kun se oli kohdistunut häneen itseensä, niin hän karjui kuin haavoitettu peto ja ajatteli vain kostoa. Hän tahtoi saada syyllisen käsiinsä elävänä tai kuolleena. Mieluummin hän olisi tahtonut hänet haltuunsa elävänä voidakseen kostaa sotilaan tavalla, mutta jos kuolema kohtaisi tytön heti, niin samapa se, kunhan vain ei kukaan muu häntä saisi.
Päästäkseen varmemmin tarkoituksensa perille hän lähetti miekankantajan luo lahjotun miehen, joka toi kirjeen muka Babiniczilta. Tässä valekirjeessä Babinicz ilmoitti tulevansa viikon sisällä Wolmontowicziin.
Miekankantaja meni ansaan, ja luottaen Babiniczin vastustamattomaan voimaan hän ei edes salannut kirjeen sisällystä. Hän leiriytyi vakavasti Wolmontowicziin, ja levittämällä uutista hän sai sinne tulemaan melkein koko Laudan väestön. Metsistä tulivat viimeisetkin pakolaiset osaksi senkin vuoksi, että syksy oli jo loppumassa ja pakkaset olivat alkaneet, osaksi uteliaina näkemään kuuluisan soturin.
Samaan aikaan lähestyi Poniewiezesta päin Hamilton ja Kiejdanysta
Sakowicz.
Viimeksimainittu ei kuitenkaan aavistanutkaan, että hänen jäljessään hiipi kuin susi muuan kolmas, joka tosin ei ollut saanut mitään kutsua, mutta jolla, oli tapana ilmestyä sinne, missä häntä vähimmän osattiin odottaa.
Kmicicillä ei ollut aavistustakaan siitä, että Oleńka oli Billewiczin vapaajoukossa. Taurogissa, jonka hän oli hävittänyt tulella ja miekalla, hän oli saanut tietää, että Oleńka oli paennut neiti Borzobohatan kanssa, mutta hän otaksui heidän menneen Bialowiezen korpeen, jossa oli turvassa rouva Skrzetuski ja paljon muita aatelisnaisia. Tähän otaksumaan oli sitä enemmän aihetta, kun hän tiesi, että vanha miekankantaja oli aikonut viedä tytön turvaan juuri noihin läpipääsemättömiin metsiin.
Herra Andrzejta harmitti aika lailla, kun hän ei löytänyt Oleńkaa Taurogista, mutta toiselta puolen häntä lohdutti se, että tyttö oli päässyt Sakowiczin käsistä ja oli sodan loppuun saakka turvallisessa paikassa.
Koska hän ei nyt voinut lähteä Oleńkan jäljessä tuonne salolle, niin hän päätti ahdistaa vihollista Samogitiassa siihen asti kunnes saisi sen kokonaan karkoitetuksi. Onni seurasikin häntä. Puolentoista kuukauden aikana hän sai voiton toisensa jälkeen, ja aseellista väkeä tulvi hänen johdettavakseen niin runsaasti, että tataarilaisjoukko pian oli vain neljäsosa hänen koko sotavoimastaan. Viimein hän oli karkoittanut viholliset koko läntisestä Samogitiasta, ja kun hän kuuli Sakowiczista, jonka kanssa hänellä oli selvittämättömiä asioita, hän suuntasi kulkunsa vanhoille tutuille seuduille ajaakseen häntä takaa. Näin lähestyivät molemmat Wolmontowiczia. Miekankantaja, joka aikaisemmin oli ollut kauempana, oli nyt jo viikon ajan ollut joukkoineen siellä, eikä hänen mieleensäkään noussut ajatus, että niin peloittavia vieraita oli tulossa.
Eräänä iltana ilmoitti kaksi Butrym-nimistä nuorukaista, jotka olivat paimentamassa karjaa Wolmontowiczin läheisyydessä, jonkin sotajoukon ilmestyneen näkyviin metsästä ja lähestyvän etelän puolelta. Miekankantaja oli liian vanha ja kokenut soturi ollakseen ryhtymättä mihinkään varokeinoihin. Osan jalkaväestään, joka jo oli saanut pyssyjä, hän sijoitti äsken rakennettuihin taloihin, ja osan kylän reunaan. Itse hän ratsuväen kanssa asettui hiukan taemmaksi laajalle kedolle, joka yhdeltä puolen rajoittui jokeen. Miekankantaja teki näin etupäässä saadakseen kiitosta Babiniczilta, joka varmaankin ymmärsi antaa arvon järkeville toimenpiteille. Mutta hänen asemansa oli todellakin luja. Kylää, jonka Kmicic aikoinaan oli polttanut kostaakseen toveriensa surman, oli alettu vähitellen taas rakentaa. Mutta väliin oli tullut ruotsalaisten sota ja keskeyttänyt työn, minkä vuoksi tiellä oli hirsi- ja lautakasoja. Aitojen vierellä niitä oli niin suuret pinot, että harjaantumatonkin jalkaväki saattoi niiden takana kauan pitää puoliaan.
Joka tapauksessa ne olivat ratsuväelle hyvänä turvana ensimmäistä hyökkäystä vastaan. Näyttääkseen Babiniczille sotataitoaan miekankantaja lähetti pienen tiedustelujoukonkin.
Mutta miten suuri olikaan hänen hämmästyksensä ja alussa myös pelästyksensä, kun hän kuuli kaukaa metsän reunasta laukauksia ja sitten näki tiedustelujoukkonsa ajavan täyttä laukkaa takaisin suuri vihollisjoukko kintereillään!
Miekankantaja riensi heti jalkaväen luo antamaan lopullisia määräyksiä. Sillävälin alkoi metsästä tulla esille yhä suurempia vihollisjoukkoja, ja niinkuin heinäsirkkaparvi ne lähestyivät Wolmontowiczia. Niiden aseet välkkyivät laskevan auringon valossa. Metsä oli aivan lähellä kylää, ja kohta metsästä tultuaan viholliset lähtivät ratsastamaan täyttä laukkaa päästäkseen suoraan kylään sisälle. Mutta äkkiä jalkaväen muskettituli pysähdytti heidät. Ensimmäiset rivit peräytyivät melkoisessa epäjärjestyksessä, ja vain muutamat pääsivät aivan hirsikasojen luo.
Miekankantaja oli ennättänyt täydelleen tyyntyä. Hän riensi ratsuväen luo ja käski jokaisen, jolla oli pistoli tai pyssy, mennä auttamaan jalkaväkeä. Vihollinen oli ilmeisesti myös musketeilla varustettu, sillä se alkoi heti ampua sangen kiivaasti, vaikkakin epäsäännöllisesti.
Molemmilla puolin ammuttiin siis milloin kiivaammin, milloin laimeammin. Vinkuen lensivät luodit aina ratsuväen luokse asti, sattuivat taloihin, aitoihin ja hirsikasoihin. Wolmontowicz alkoi peittyä savuun, ja ruudin haju täytti tien.
Anusia siis sai nähdä, mitä oli toivonut, nimittäin taistelun.
Miekankantajan käskystä olivat molemmat neidit jo taistelun alkaessa nousseet ratsujensa selkään siltä varalta, että vihollisten lukumäärän ollessa kovin suuri he voisivat paeta muun joukon mukana. Heidän paikkansa oli ratsumiesten viimeisessä rivissä. Mutta vaikka Anusialla oli pikku sapelinsa vyöllään, niin hän kohta menetti rohkeutensa. Hän, joka niin hyvin selviytyi upseereista rauhan aikana, menetti kokonaan tarmonsa, kun näki edessään Bellonan poikia taistelukentällä. Luotien vinkuna ja kalahtelu peloitti häntä. Sekamelska, lähettien kiireinen liikkuminen, muskettien pauke ja haavoittuneitten vaikertelu olivat saattaa hänet tainnoksiin, ja ruudin haju tukahdutti häntä. Hän tunsi itsensä aivan raukeaksi, kasvot kalpenivat, ja hän alkoi uikuttaa kuin pieni lapsi. Viimein täytyi yhden upseereista, nuoren herra Oleczan, ottaa hänet syliinsä. Hän puristi tyttöä rintaansa vastaan lujemmin kuin oli tarpeellista ja olisi mielellään pidellyt häntä vaikkapa tuomiopäivään asti.
Mutta ympärillä olevat sotamiehet alkoivat nauraa.
— Hamesankari! — huusivat useat äänet. — Menkää vahtimaan kanoja ja kynimään höyheniä!
Toiset taas huusivat:
— Herra Olecza! Olette saanut kilven käsivarrellenne, mutta sen läpi tunkeutuvat Cupidon nuolet varsin helposti!
Ja sotamiehet tulivat oikein hyvälle tuulelle.
Monet kuitenkin katselivat mieluummin Oleńkaa, joka esiintyi aivan toisella tavalla. Alussa oli hänkin kalvennut, painanut päänsä alas ja sulkenut silmänsä, kun muutamia luoteja oli pudonnut lähelle häntä. Mutta sitten oli sotilasveri hänessä päässyt voitolle, hänen poskensa alkoivat punoittaa, hän nosti päänsä pystyyn ja katseli pelkäämättä eteensä. Hänen sieraimensa laajenivat aivan kuin hän olisi nauttinut ruudin hajusta. Kun savupilvet aidan luona sakenivat ja estivät näkemästä taistelun kulkua, niin rohkea tyttö ratsasti upseerien mukana eteenpäin ollenkaan ajattelematta vaaraa.
Ratsuväen riveistä kuului ihailevaa äänten sorinaa:
— Kas siinä on sotilasverta! Siinä olisi soturin vaimo!
— Vivat neiti Billewicz!
— Kunnostautukaamme, hyvät herrat! Se maksaa vaivan, kun tuollaiset silmät ovat katselemassa!
— Eivät amatsonitkaan olleet näin urhoollisia muskettitulessa! — huudahti muuan nuori upseeri unohtaen innoissaan, että amatsonit elivät ennen ruudin keksimistä.
— Olisipa aika saada tämä jo loppumaan. Jalkaväki on suorittanut tehtävänsä hyvin ja hevoset ovat aika lailla uuvuksissa.
Vihollinen ei todellakaan saanut mitään aikaan ratsuväellään. Tavan takaa se kannusti hevosiaan ja syöksyi aidan luo, mutta muskettituli sai sen peräytymään epäjärjestyksessä. Ja niinkuin aalto vetäytyessään takaisin matalalta rannalta jättää jälkeensä simpukoita, pieniä kiviä ja kuolleita kaloja, samoin jäi joka hyökkäyksen jälkeen tielle aidan eteen joitakin hevosten ja miesten ruumiita.
Viimein hyökkäykset loppuivat. Vain yksityisiä ratsumiehiä lähestyi vähän väliä, ja he laukaisivat kylään päin pistolinsa tahi muskettinsa vetääkseen puoleensa kylässä olijain huomion. Mutta miekankantaja kiipesi tekeillä olevan talon vieressä olevalle tiilikasalle ja huomasi vihollisen takajoukkojen siirtyvän niitä peltoja ja viidakkoja kohti, jotka olivat Wolmontowiczin vasemmalla puolella.
— Ne yrittävät tuolta päin! — huudahti hän ja lähetti heti osan ratsuväkeä talojen väliin estämään puutarhoista käsin vihollisen hyökkäystä.
Puolen tunnin kuluttua oli vapaajoukon vasemmalla siivellä alkanut uusi taistelu, jossa niinikään käytettiin ampuma-aseita.
Puutarhat vaikeuttivat hyökkäystä, mutta vaikeuttivat myös puolustusta. Sitäpaitsi vihollinen oli levittäytynyt pitkäksi rintamaksi ja oli siten vähemmän alttiina luodeille.
Taistelu muuttui vähitellen yhä rajummaksi ja yhä vaivalloisemmaksi, sillä hyökkäykset aidan puolelta jatkuivat samaan aikaan.
Miekankantaja alkoi tulla levottomaksi. Hänen oikealla puolellaan oli soita ja joki, joka ei ollut kovin leveä, mutta syvä ja liejuinen, niin että sen yli ei ollut helppo mennä ainakaan nopeasti. Vain yhdessä paikassa johti karjan käyttämä polku laakealle rannalle.
Herra Tomasz alkoi yhä useammin katsahdella siihen suuntaan.
Äkkiä hän näki lehdettömien pajujen lomitse iltaruskon valossa kimaltelevia aseita ja tumman ryhmän sotamiehiä.
— Babinicz saapuu! — ajatteli hän. Mutta samassa riensi hänen luokseen herra Chrzastowski, joka oli ratsuväkieskadroonan johtaja.
— Joen luona näkyy ruotsalaista jalkaväkeä! — huusi hän kauhuissaan.
— Tämä on petosta! — huudahti herra Tomasz.
— Kautta Kristuksen haavojen! Hyökätkää eskadroonanne kanssa tuon jalkaväen kimppuun, muuten ne hyökkäävät sivulta!
— Niitä on suuri joukko! — vastasi herra Chrzastowski.
— Koettakaa pidättää niitä edes tunti, niin me pelastaudumme sillä välin metsiin!
Herra Chrzastowski riensi pois, ja kohta nähtiin hänet kedolla kahdensadan miehen etunenässä kulkemassa vihollisen jalkaväkeä vastaan, joka tämän nähtyään nopeasti asettui taisteluasentoon viidakkoon. Ratsuväki hyökkäsi, ja pajukosta vastattiin muskettitulella.
Miekankantaja ei nyt enää toivonutkaan voittoa, vaan epäili päinvastoin, saisiko edes jalkaväkensä pelastetuksi.
Hän saattoi vielä peräytyä mukanaan osa ratsuväkeä ja tytöt sekä etsiä pelastusta metsästä, mutta tuommoinen peräytyminen oli samaa kuin täydellinen tappio, sillä silloin olisi suurin osa vapaajoukosta tuhoutunut ja sen mukana myös Laudan väestö, joka oli keräytynyt Wolmontowicziin nähdäkseen Babiniczin. Koko Wolmontowicz olisi siinä tapauksessa tietysti hävitetty maan tasalle.
Ainoana toivona oli, että Chrzastowski saisi torjutuksi vihollisen jalkaväen.
Taivas oli jo pimentynyt, mutta kylässä oli aivan valoisaa, sillä aitaa lähinnä olevan talon luona oleva lastukasa oli syttynyt tuleen. Pian syttyi itse talokin palamaan, ja veripunainen loimo valaisi kylää. Tässä valossa näki miekankantaja Chrzastowskin ratsuväen palaavan kiireesti ja epäjärjestyksessä ja sen jäljessä ruotsalaisen jalkaväen rientävän kylää kohti hyökätäkseen sitä vastaan.
Silloin miekankantaja ymmärsi, että täytyi paeta ainoata vapaana olevaa tietä.
Hän kiiruhti jo ratsuväen jäännösten luo, kohotti sapelinsa ja huudahti: "Peräytykää, hyvät herrat! Mutta järjestyksessä! Järjestyksessä!" — kun äkkiä takaakin päin pamahti laukauksia ja kuului sotamiesten huutoja.
Miekankantaja ymmärsi tulleensa saarretuksi ja joutuneensa satimeen, josta ei ollut pääsyä eikä pelastusta.
Hän saattoi enää vain kaatua kunnialla. Siksi hän ratsasti ratsuväkensä eteen ja huusi:
— Kaatukaamme joka mies! Vuodattakaamme veremme uskon ja isänmaan puolesta!
Hänen jalkaväkensä muskettituli aidan luona ja kylän vasemmalla reunalla heikkeni, ja vihollisen yhä voimakkaammat huudot osoittivat voiton varmuutta.
Mutta mitä merkitsivät nuo kiivaat torven törähdykset Sakowiczin joukon keskellä ja rumpujen pärinä ruotsalaisten riveissä?
Melu kasvaa yhä ja on omituisen sekavaa, aivan kuin se ei ilmaisisikaan voittoa, vaan pelkoa.
Tuli aidan luona lakkaa yht'äkkiä. Vasemmalla olevat Sakowiczin ratsumiesjoukot kiiruhtavat suin päin valtatielle. Oikealla puolella oleva jalkaväki ei hyökkääkään eteenpäin, vaan alkaa peräytyä pajukkoon.
— Mitä tämä on? Kautta Kristuksen haavojen! Mitä tämä on? — huutaa miekankantaja.
Vastaus tulee siitä osasta metsää, josta Sakowiczin joukko oli saapunut. Nyt sieltä tulee esille miehiä, hevosia, lippuja ja sapeleita, ja ne kulkevat — ei, ne kiitävät kuin tuulispää eteenpäin. Palon punaisten liekkien valossa ne näkyvät aivan selvästi. Niitä on tuhansia! Hän vavahtelee niiden alla, ja on kuin metsästä olisi tullut esille jokin tuhatpäinen hirviö, joka nyt oli tulossa kylää kohti nielläkseen sen. Pelkoa ja kuoleman kauhistusta ne synnyttävät lähestyessään. Nyt, nyt ne jo ovat aivan lähellä, nyt ne hyökkäävät! Ne lakaisevat maahan Sakowiczin joukon.
— Voi suuri Jumala! — huutaa miekankantaja riemuiten. — Ne ovat meikäläisiä! Varmaankin se on Babinicz.
— Babinicz! — huutavat kaikki hänen miehensä.
— Babinicz! — huutavat kauhistuneet äänet Sakowiczin joukon riveistä.
Ja koko vihollisjoukko kääntyy oikealle päästäkseen jalkaväkensä luo.
Aita kaatuu rytisten hevosten työntyessä sitä vastaan. Laidunmaa täyttyy pakenevista, mutta uudet tulokkaat ovat jo heidän kimpussaan ja hakkaavat heitä armottomasti maahan. Kuuluu huutoja, valitusta ja sapelien viuhinaa. Sitten hyökätään jalkaväen kimppuun, se poljetaan jalkoihin ja hajoitetaan. Viimein koko joukko vyöryy joelle päin, katoaa pajukkoon, siirtyy toiselle rannalle. Ne ovat vielä näkyvissä, lyövät ja pistelevät yhtä mittaa. Mutta ne siirtyvät yhä edemmäksi. Vielä kerran nähdään sapelien välähtävän, sitten koko joukko katoaa viidakon taakse, pimeyteen, etäisyyteen.
Miekankantajan jalkaväki alkoi lähteä pois aidan luota ja taloista, joita ei enää tarvinnut puolustaa. Ratsuväki taas seisoi jonkin aikaa paikoillaan äänettömänä hämmästyksestä. Vasta kun palava talo rytisten sortui, kuului äkkiä jokin ääni:
— Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! Se oli myrskyn puuska!
— Noista vainotuista ei yksikään pääse hengissä! — lisäsi toinen.
— Hyvät herrat! — sanoi äkkiä miekankantaja.
— Miksi emme aja takaa niitä, jotka hyökkäsivät kimppuumme takaapäin?
He ovat pakenemassa, mutta me voimme heidät vielä saavuttaa.
— Lyö! Iske! — huusivat monet äänet yht'aikaa. Koko ratsujoukko syöksyi vihollisten viimeisen osaston jälkeen. Wolmontowicziin jäi vain ukkoja, naisia, lapsia ja molemmat neidit.
Tulipalo sammutettiin silmänräpäyksessä, ja sitten päästettiin riemu valloilleen. Itkien ja nyyhkyttäen kohottivat naiset kätensä taivasta kohti ja huusivat kääntyen siihen suuntaan, mihin Babinicz oli mennyt:
— Jumala sinua siunatkoon, voittamaton soturi! Pelastajamme, joka olet meidät, lapsemme ja kotimme pelastanut tuhosta!
Ja vanhat Butrymit sanoivat kuin yhdestä suusta:
— Jumala sinua siunatkoon! Jumala sinua johtakoon! Ilman sinua olisi
Wolmontowicz jo mennyttä!
Oi, jospa he olisivat tietäneet, että se, joka nyt pelasti kylän, oli sama mies, joka kaksi vuotta sitten oli sen hävittänyt tulella ja miekalla!…
Kun tulipalo oli sammutettu, lähtivät kaikki korjaamaan haavoittuneita. Hurjistuneet pojat kuljeksivat ympäri taistelukentän kartut käsissä ja antoivat kuoliniskun ruotsalaisille ja Sakowiczin joukon rosvoille.
Oleńka ryhtyi heti johtamaan sairasten hoitoa. Toimeliaana ja tarmokkaana hän puuhasi niin kauan, kunnes jokainen haavoittunut oli saanut hoitoa ja haavansa sidotuiksi.
Sitten koko väestö hänen esimerkkiään noudattaen polvistui rukoilemaan kaatuneitten puolesta. Koko yönä ei kukaan Wolmontowiczissa ummistanut silmiään, vaan kaikki odottivat miekankantajan ja Babiniczin paluuta ja puuhasivat valmistaakseen voittajille mahdollisimman arvokkaan vastaanoton. Kaikki metsästä tuodut härät ja lampaat saivat antaa henkensä. Tulet paloivat aamuun asti.
Ainoastaan Anusia ei voinut ottaa osaa mihinkään, sillä häneltä oli vienyt kaikki voimat ensin pelko ja sitten niin suuri riemastus, että hän oli kuin suunniltaan. Oleńkan täytyi hoidella häntäkin, sillä hän itki ja nauroi vuorotellen ja heittäytyi tuon tuostakin ystävättärensä kaulaan puhellen sekavia sanoja.
— No! Kuka meidät pelasti, miekankantajan ja hänen joukkonsa ja koko Wolmontowiczin? Ketä Sakowicz pakeni? Kuka voitti sekä hänet että ruotsalaiset?… Herra Babinicz! Mitä? Minä tiesin, että hän tulisi, tiesin! Minä hänet tänne kutsuin! Oleńka! Oleńka! Minä olen onnellinen! Enkö sanonut sinulle? Häntä ei voita kukaan! Hänelle ei edes herra Czarniecki vedä vertoja! Oi Jumalani, Jumalani! Tuleeko hän tänne takaisin, sano?… Kuuletko, Oleńka? Kaukaa, kuuluu hevosten hirnuntaa…
Mutta mitään hevosten hirnuntaa ei kuulunut. Vasta aamulla kuului kavion kapsetta, huutoja ja lauluja. Miekankantaja palasi. Koko kylä täyttyi ratsumiehistä, joitten hevoset olivat vaahdossa. Ei tahtonut tulla loppua huudoista, lauluista ja kertomuksista.
Veren tahrimana, hengästyneenä, mutta iloisena miekankantaja kertoi yksityiskohtaisesti, kuinka hän oli ajanut vihollisen ratsuväkiosastoa takaa kaksi penikulmaa ja tuhonnut sen viimeiseen mieheen. Hän ja koko sotajoukko samoinkuin kaikki laudalaisetkin olivat vakuutettuja, että Babinicz saattoi palata millä hetkellä tahansa.
Mutta tuli keskipäivä ja tuli iltapäivä, eikä Babiniczia kuulunutkaan.
Anusian kasvoihin oli ilmestynyt punaisia läikkiä.
— Tahtoiko hän todellakin tavata vain ruotsalaiset eikä minua? — ajatteli hän. — Tietysti hän on saanut kirjeen, koska hän tuli tänne…
Tyttö raukka ei tietänyt, että Braun ja Jur Billewicz jo olivat toisessa maailmassa eikä Babinicz ollut saanut mitään kirjettä.
Jos hän olisi sen saanut, niin hän olisi palannut kuin salama
Wolmontowicziin, mutta… ei sinun tähtesi, Anusia!
Kului taas päivä. Miekankantaja ei ollut vielä menettänyt toivoaan eikä poistunut kylästä.
Anusia ei puhunut mitään.
— Hän nöyryytti minua kauheasti! Mutta sen olen ansainnut huonoudellani ja synneilläni! — ajatteli hän.
Kolmantena päivänä herra Tomasz lähetti muutamia miehiä tiedusteluretkelle.
Nämä palasivat neljäntenä päivänä tuoden sen tiedon, että Babinicz oli valloittanut Poniewiezin ja surmannut kaikki ruotsalaiset. Mihin hän senjälkeen oli mennyt, sitä ei kukaan tietänyt.
— Nyt emme häntä löydä, ennenkuin hän itse taas tulee esille! — sanoi miekankantaja.
Anusia oli tämän jälkeen kuin nokkonen. Jokainen nuori aatelismies tai upseeri, joka häntä lähestyi, poltti näppinsä.
Viidentenä päivänä hän sanoi Oleńkalle:
— Herra Wolodyjowski on aivan yhtä hyvä soturi, mutta vähemmän epäkohtelias!
— Mutta kenties, — vastasi Oleńka miettiväisenä, — kenties herra
Babinicz pysyy uskollisena sille, josta hän sinulle puhui.
— Pysyköön! Minusta se on aivan samantekevää…
Mutta hän ei puhunut totta, sillä hänestä se ei ollenkaan ollut samantekevää.