KAHDESTOISTA LUKU.
Oleńka ja Anusia poistuivat Braunin turvin Taurogista ja saapuivat onnellisesti miekankantajan joukon luo, joka silloin oli Olszan luona lähellä Taurogia.
Kun vanha aatelismies näki heidät molemmat hengissä ja terveinä, hän ei ensin ollut uskoa silmiään, mutta alkoi sitten itkeä ilosta ja tuli niin sotaiselle tuulelle, että ei enää pelännyt mitään vaaroja. Tulkoonpa ei vain Boguslaw, vaan itse Ruotsin kuningaskin koko sotavoimansa kera, niin miekankantaja kyllä oli valmis suojelemaan tyttöjään!
— Ennen kaadun kuin hiuskarvakaan päästänne putoaa! — sanoi hän. — En ole enää sama mies, jonka te tunsitte Taurogissa, ja luulenpa ruotsalaisten kauan vielä muistavan tekojani. Totta on, että petturi Sakowicz yllättäen hyökkäsi kimppuumme ja löi meidät, mutta käytettävissäni on taas useita satoja sapeleita.
Miekankantaja oli todellakin suuresti muuttunut. Vaikea oli tuntea häntä entiseksi masentuneeksi Taurogin vangiksi. Hän oli täynnä tarmoa. Kedolla hevosen selässä hän oli omassa elementissään, ja, hyvä sotilas kun oli, hän oli jo tuottanut ruotsalaisille paljon vahinkoa. Koska hän oli hyvin arvossapidetty mies paikkakunnalla, kokoontui hänen ympärilleen sekä aatelia että talonpoikia.
Miekankantajan joukkoon kuului kolmesataa talonpoikaa jalkaväkeä ja noin viisisataa ratsumiestä. Vain harvoilla jalkamiehistä oli tuliaseita. Useimmilla oli aseina viikatteet ja hangot. Aatelin asestus oli parempaa, mutta hyvin kirjavaa sekin. Monella oli humalaseipäät keihäitten asemesta. Toisilla oli isiltä perityt, upeat aseet, jotka enimmäkseen olivat aivan vanhanaikaiset. Hevoset olivat myös hyvin erilaisia.
Tämmöisellä joukolla saattoi miekankantaja sulkea tien ruotsalaisilta patrulleilta, vieläpä tuhota suurempia ratsuväkiosastoja sekä puhdistaa metsät ja kylät rosvoilevista joukoista, mutta hän ei kyennyt käymään minkään kaupungin kimppuun.
Ruotsalaiset olivat viisastuneet vastoinkäymisistä. Heti kapinan alettua oli kaikkialla Liettuassa ja Samogitiassa tuhottu pienemmät joukko-osastot, jotka olivat hajaantuneina kyliin. Nyt jäljelläolevat pysyttelivät linnoitetuissa kaupungeissa ja tekivät niistä retkiä vain läheisyyteen. Tästä seurasi, että kedot, metsät, kylät ja pikkukaupungit olivat puolalaisten käsissä, mutta kaikki suuremmat kaupungit olivat ruotsalaisten hallussa, eikä heitä voitu niistä mitenkään karkoittaa.
Miekankantajan "puolue" oli laatuaan parhaita. Muut saivat vielä vähemmän toimeen. Liivinmaan rajalla olivat kapinoitsijat tosin menneet uhkarohkeudessa niin pitkälle, että olivat kahdesti piirittäneet Birzeä, jonka oli toisella kertaa täytynyt antautua, mutta tämä tilapäinen menestys johtui siitä, että De la Gardie oli vienyt kaikki joukkonsa puolustamaan Riikaa tsaarin hyökkäykseltä.
Hänen harvinaisen loistavat voittonsa saattoivat kuitenkin odottamaan, että sota siellä pian päättyy, ja sen jälkeen tulisivat voittoisat ruotsalaiset sotajoukot taas Samogitiaan. Sillä aikaa saattoivat kuitenkin lukuisat kapinoitsijain joukot olla turvallisina metsissä varmoina siitä, että vihollinen ei tule heitä etsimään salojen suojasta.
Näin ollen miekankantaja oli luopunut ajatuksesta etsiä turvaa Bialowiezen korvesta, jonne oli pitkä matka ja matkan varrella monta suurta kaupunkia, joissa oli vahva varusväki.
— Jumala on antanut meille kauniin syksyn, — puhui hän tytöilleen, — ja siksi käy helpommin päinsä elää sub Jove. Annan laittaa teille mukavan teltan ja hankin jonkun naisen teitä palvelemaan, niin että voitte jäädä leiriin. Ei ole nykyaikoina turvallisempaa olinpaikkaa kuin metsät. Minun Billewiczini on porona, ja siellä kuljeksii sekä rosvoja että ruotsalaisia. Missäpä teillä olisi turvallisempaa kuin minun luonani, jolla on käytettävänä satoja sapeleita? Jos taas myöhemmin tulee sateita, niin löytyy teille kyllä jokin maja korvessa.
Tämä ajatus miellytti suuresti neiti Borzobohataa, sillä joukossa oli muutamia nuoria Billewiczejä, sieviä ritareita, ja sitäpaitsi huhuttiin edelleen, että Babinicz oli tulossa sinne.
Anusia toivoi, että Babinicz saavuttuaan heti tekee lopun ruotsalaisista, ja sitten… sitten käyköön niinkuin Jumala tahtoo. Oleńkakin oli sitä mieltä, että turvallisinta oli leirissä, mutta hän tahtoi olla mahdollisimman kaukana Taurogista, koska pelkäsi Sakowiczin vainoa.
— Menkäämme Wodoktyyn, — sanoi hän, — siellä olemme omien ihmisten joukossa. Jos Wodokty on poltettu, on jäljellä Mitruny ja kaikki ympäristön aateliskylät. On mahdotonta, että koko seutu olisi autiona. Vaaran tullen suojelee Lauda meitä.
— Kaikki laudalaiset ovat lähteneet herra Wolodyjowskin mukaan, — huomautti nuori Jur Billewicz.
— Vanhukset ja poikaset ovat jääneet jäljelle, ja sitäpaitsi naisetkin siellä osaavat käyttää aseita. Myös salot ovat siellä suuremmat. Domaszewiczit tai Gosiewiczit opastavat meidät Rogowskin korpeen, josta meitä ei kukaan löydä.
— Ja minä saatettuani teidät turvaan käyn ruotsalaisten kimppuun ja teen lopun niistä, jotka uskaltavat lähestyä salon reunaa, — sanoi miekankantaja. — Tuo on oivallinen ajatus! Täällä meillä ei ole mitään tekemistä, siellä voi saada aikaan paljon enemmän.
Kenpä tietää, eikö miekankantaja senvuoksi niin mieltynyt Oleńkan ehdotukseen, että hänkin kaikessa hiljaisuudessa pelkäsi Sakowiczia, joka nyt epätoivoissaan saattoi olla hirmuinen.
Neuvo oli muuten itsessäänkin hyvä ja miellytti senvuoksi kaikkia. Vielä samana päivänä lähetti miekankantaja Jur Billewiczin johdolla jalkaväen pyrkimään metsien läpi Krakinowiin. Itse hän lähti kaksi päivää sen jälkeen ratsuväen kanssa liikkeelle otettuaan ennen sitä selville, että Kiejdanyn ja Rosielnin välillä, mistä hänen oli kuljettava, ei ollut ruotsalaista sotaväkeä.
He kulkivat hitaasti ja varovasti. Neidit ajoivat talonpoikaisrattailla ja ratsastivat välillä miekankantajan heille hankkimilla hevosilla.
Anusia, joka oli saanut Jurilta lahjaksi pienen sapelin, sitoi sen vyölleen ja ratsasti kuin mikäkin ratsumestari joukon edessä. Hän nautti retkestä ja auringonpaisteessa kimaltelevista sapeleista ja öisistä leiritulista. Monet nuoret upseerit ja sotamiehet olivat ihastuneet häneen, mutta hän heitti silmäyksiä joka puolelle, päästi kulkiessa suortuvansa valloilleen ja sitten kolmasti päivässä palmikoi ne taas käyttäen kuvastimenaan kirkasta lähdettä. Usein hän sanoi haluavansa nähdä taistelun ja osoittaa rohkeuttaan, mutta se ei ollut totta. Hän tyytyi vain valloittamaan kaikkien nuorten soturien sydämet.
Myöskin Oleńka oli ikäänkuin uudelleen elpynyt paettuaan Taurogista. Siellä häntä oli ahdistanut ainainen epävarmuus ja pelko, mutta täällä metsän sydämessä hän tunsi olevansa turvassa. Raikas ilma vahvisti häntä. Sotilaiden, aseiden ja leirielämän näkeminen vaikuttivat kuin balsami hänen kiusattuun sieluunsa. Hänkin nautti retkestä, eivätkä vaarat häntä ollenkaan peloittaneet, sillä hänen suonissaan virtaili sotilasverta. Hän ei pyrkinyt kulkemaan joukon etunenässä, minkä vuoksi hän myös vähemmän veti katseita puoleensa. Mutta sen sijaan hän nautti yleistä kunnioitusta.
Kaikkien sotilaitten partaisille kasvoille levisi hymy, kun he näkivät Anusian. Kun Oleńka lähestyi nuotioita, paljastuivat päät. Tämä kunnioitus muuttui myöhemmin ihailuksi. Oli niitäkin, joiden nuoressa rinnassa sydän sykki hänelle, mutta silmät eivät uskaltaneet katsoa häneen yhtä rohkeasti kuin mustakiharaiseen ukrainattareen.
Kuljettiin läpi metsien ja viidakoiden ja lähetettiin usein edelle tiedustelijoita, ja vihdoin myöhään seitsemännen päivän illalla saavuttiin Lubicziin, joka oli Laudan rajalla ja ikäänkuin sen porttina. Hevoset olivat sinä päivänä niin väsyneet, että Oleńkan esityksistä huolimatta ei voitu jatkaa matkaa, vaan miekankantaja yöpyi sinne joukkoineen. Hän itse neitien kanssa asettui taloon, sillä ilma oli sumuinen ja kylmä. Omituisen sattuman kautta talo ei ollut joutunut tulen uhriksi. Vihollinen oli säästänyt sen luultavasti ruhtinas Janusz Radziwillin käskystä, koska se oli Kmicicin, ja vaikka ruhtinas myöhemmin oli saanut tietää Kmicicin luopuneen hänestä, hän ei ollut muistanut tai ennättänyt antaa uusia määräyksiä. Kapinalliset luulivat sitä Billewiczien omaisuudeksi, rosvot taas eivät uskaltaneet sitä ryöstää, koska se oli niin lähellä Laudaa. Kaikki oli siellä senvuoksi ennallaan.
Katkeraa surua ja harmia tuntien Oleńka astui tämän katon alle. Hän tunsi täällä joka nurkan, mutta joka paikkaan liittyi muisto Kmicicistä. Oleńka kulki ruokasalin läpi, jossa oli Billewiczien muotokuvia ja metsäeläinten kalloja. Luotien puhkomat kallot riippuivat vielä nauloissaan, sapeliniskujen repimät muotokuvat katselivat ankarina seiniltä aivan kuin olisivat tahtoneet sanoa: "Katso, tyttö, katso, jälkeläisemme, kuinka hänen kätensä on häväissyt jo kauan sitten hautaan vaipuneitten esi-isiesi kuvia!"
Oleńka tunsi, että tässä häväistyssä talossa hän ei saa hetkeksikään unta. Kaikkialla pimeissä nurkissa hän oli näkevinään Kmicicin hurjia tovereita. Miten nopeasti olikaan tuo mies, jota hän niin oli rakastanut, lipunut mielivallasta lain rikkomiseen, siitä yhä suurempiin rikoksiin, Radziwillin palvelukseen ja petokseen, jonka huippuna oli käden kohottaminen kuningasta, koko valtakunnan isää vastaan.
Yö kului, mutta uni ei ottanut tullakseen onnettoman Oleńkan silmiin. Hänen sydämensä kaikkia haavoja alkoi kirvellä. Häpeä sai uudelleen hänen poskensa hehkumaan, silmistä ei nyt vuotanut kyyneliä, mutta sydämen täytti niin määrätön murhe, että se ei ollut mahtua tuohon sydänparkaan.
Mitä hän suri? Sitä, että asiat voisivat olla toisin, jos tuo mies olisi toisenlainen, jos hänellä kaikessa hillittömyydessään ja hurjuudessaan edes olisi rehellinen sydän, jos hänen rikollisuudellaan olisi edes jokin määrä, jos olisi jokin raja, jonka yli hän ei voisi mennä. Hänelle voisi sentään antaa niin paljon anteeksi!…
Anusia huomasi ystävättärensä kärsimykset ja aavisti niiden syyn, sillä vanha miekankantaja oli jo aikaisemmin salaa kertonut hänelle koko asian. Koska hänellä oli hyvä sydän, hän meni Oleńkan luo, kietoi kätensä hänen kaulaansa ja sanoi:
— Oleńka! Sinun on katkeraa olla tässä talossa… Oleńka ei alussa tahtonut mitään sanoa, alkoi vain väristä kuin haavanlehti, mutta viimein hän purskahti hurjasti ja epätoivoisesti itkemään. Hän tarttui suonenvedontapaisesti Anusian käteen, painoi vaaleat kiharansa hänen olkaansa vastaan, ja nyyhkytykset puistelivat hänen ruumistaan. Anusia sai odottaa kauan, ennenkuin kohtaus meni ohitse. Viimein, kun Oleńka oli jonkin verran rauhoittunut, Anusia kuiskasi:
— Oleńka, rukoilkaamme hänen puolestaan! Mutta Oleńka peitti kasvot käsiinsä.
— En… voi!… — sai hän vaivoin sanotuksi. Ja vähän ajan kuluttua hän heittäen kuumeisin liikkein taaksepäin hiuksensa, jotka olivat valuneet hänen otsalleen, alkoi puhua tukahtuneella äänellä:
— Katsohan… en voi!… Sinä olet onnellinen!… Sinun Babiniczizi on jalo, mainehikas… Jumalan… ja isänmaan edessä… Sinä olet onnellinen! Mutta minun ei ole lupa rukoillakaan… Täällä on kaikkialla verta… raunioita! Jospa hän ei edes olisi pettänyt isänmaata eikä olisi tarjoutunut myymään kuningasta!… Olin jo antanut anteeksi kaikki… Kiejdanyssa… sillä ajattelin… sillä rakastin häntä… koko sydämestäni… Mutta nyt en voi… oi laupias Jumala! Minä en voi!… Soisin olevani kuollut… ja hänenkin kuolleen!
— Voimme rukoilla jokaisen sielun puolesta, sillä Jumala on armahtavaisempi kuin ihmiset ja tuntee vaikuttimet, joita ihmiset usein eivät tiedä, — sanoi Anusia.
Näin sanoen hän polvistui rukoilemaan, ja Oleńka heittäytyi pitkäkseen lattialle ja oli siinä asennossa aamuun asti.
Seuraavana aamuna levisi ympäristöön tieto, että miekankantaja Billewicz oli tullut Laudaan. Kaikki, jotka kynnelle kykenivät, tulivat häntä tervehtimään. Läheisistä metsistä tuli tutisevia vanhuksia ja naisia lapset sylissä. Kahteen vuoteen ei täällä kukaan ollut kylvänyt eikä niittänyt. Kylät olivat suurimmaksi osaksi porona ja autioina. Väestö asusti metsissä. Asekuntoiset miehet olivat lähteneet Wolodyjowskin mukaan tahi liittyneet partiojoukkoihin. Vain poikaset vartioivat omaisuuden jäännöksiä.
Miekankantajaa tervehdittiin pelastajana ja ilokyynelin, sillä näitten yksinkertaisten ihmisten mielestä hänen ja neidin paluu kotipaikoilleen oli merkkinä sodan ja onnettomuuksien loppumisesta. Alettiin palata kyliin ja ajaa sinne metsästä puoleksi villiintynyttä karjaa. Tosin ruotsalaisia oli lähellä Poniewiczin vallien suojassa, mutta heistä ei nyt välitetty, kun miekankantajan joukko oli tullut, ja sitä voitiin sitäpaitsi tarpeen vaatiessa vahvistaa lisämiehillä.
Aikoipa herra Tomasz hyökätä Poniewiezin kimppuun puhdistaakseen koko seudun vihollisista. Hän odotti vain, että vielä enemmän miehiä kerääntyisi hänen lippujensa alle, ja varsinkin hän koetti saada jalkaväelleen riittävästi ampuma-aseita, joita oli suuri määrä piilossa metsissä. Niitä odotellessaan hän tarkasteli seutua kulkien kylästä kylään.
Mutta näky, joka hänet kohtasi, oli surullinen. Kaikkialla oli palon ja hävityksen jälkiä. Suuri osa väestöä oli surmattu ja miehiltä hakattu kädet pois.
Näin kauheasti oli sota hävittänyt näitä seutuja, tämmöiset seuraukset oli tuottanut ruhtinas Janusz Radziwillin petturuus.
Mutta ennenkuin miekankantaja oli lopettanut tarkastusmatkansa, saapui uusia, samalla kertaa iloisia ja kamalia uutisia, jotka nopeasti kulkivat suusta suuhun.
Jur Billewicz, joka pienen joukon kanssa oli ollut tiedusteluretkellä ja saanut vangiksi muutamia ruotsalaisia, sai ensimmäisenä tiedon Prostkin taistelusta. Senjälkeen tuli uusia sanomia, jotka olivat toinen toistaan satumaisempia.
— Herra Gosiewski, — kerrottiin, — on voittanut kreivi Waldeckin, Israelin ja ruhtinas Boguslawin. Vihollisarmeija on kokonaan tuhottu ja sen johtajat vangittu. Koko Preussi on tulessa.
Muutamia viikkoja myöhemmin oli uusi peloittava nimi yhtä mittaa kaikkien huulilla: Babinicz.
— Babiniczin ansiota on pääasiallisesti tuo voitto Prostkin luona, — puhuttiin koko Samogitiassa. — Babinicz voitti ja otti kiinni omin käsin ruhtinas Boguslawin.
Ja edelleen:
— Babinicz polttaa vaaliruhtinaan Preussia ja kulkee kuin surman enkeli
Samogitiaa kohti hävittäen kaikki maan tasalle.
Ja lopuksi:
— Babinicz on polttanut poroksi Taurogin. Sakowicz on paennut häntä ja piileksii metsissä.
Viimeksimainittu tapahtumapaikka oli niin lähellä, että varsin pian huomattiin uutinen täydelleen paikkansa pitäväksi.
Koko ajan, kun näitä uutisia saapui, eli Anusia kuin kuumeessa, nauroi ja itki vuorotellen, polki jalkaa, kun joku ei uskonut, ja toisteli kaikille, halusivatpa nämä kuulla tai ei:
— Minä tunnen herra Babiniczin! Hän vei minut Zamośćiesta herra Sapiehan luo. Hän on suurin soturi maailmassa. En luule edes herra Czarnieckin vetävän vertoja hänelle, Sapiehan joukossa palvellessaan hän retken alussa kukisti ruhtinas Boguslawin. Olen varma siitä, että juuri hän voitti ruhtinaan myös Prostkin luona. Hän voittaa vaikka kymmenen Sakowiczin kaltaista… Kuukaudessa hän varmasti on karkoittanut ruotsalaiset koko Samogitiasta.
Hänen ennustuksensa alkoi nopeasti toteutua. Ei ollut enää epäilystäkään, että kuuluisa soturi Babinicz oli tulossa Taurogista pohjoista kohti.
Koltyniassa hän voitti eversti Baldonin ja tuhosi perin pohjin hänen joukkonsa. Wornin luona hän voitti Telsziin kulkevan ruotsalaisen jalkaväen, ja Telszin luona hän taisteli suuren ja voittoisan taistelun everstejä Normania ja Hudensköldiä vastaan, jossa Hudensköld kaatui ja Norman miestensä jäännösten kera pakeni aina Samogitian rajoille asti. Telszistä Babinicz kulki Kurszaniin ajaen edellään pienempiä ruotsalaisjoukkoja, jotka pakenivat suurempien joukkojen turviin.
Taurogista ja Polagista aina Birzeen ja Wilkomierziin lensi voittajan maine. Kerrottiin julmuuksista, joita hän harjoitti ruotsalaisia kohtaan. Sanottiin, että hänen sotajoukkonsa, johon alussa oli kuulunut vain pieni tataarilaisrykmentti ja jonkin verran vapaaehtoisia, kasvoi päivä päivältä, sillä ken vain voi ja kaikki partiojoukotkin liittyivät häneen, ja hän taivutti ne kaikki rautaisen tahtonsa alle ja johti vihollista vastaan.
Huomio oli niin kiintynyt hänen voittoihinsa, että tieto tappiosta, jonka Stenbock oli tuottanut Gosiewskille, Filipowin luona, jäi melkein huomaamatta. Babinicz oli lähempänä, ja hänen toimiaan kaikki seurasivat.
Anusia rukoili joka päivä miekankantajaa yhtymään mainehikkaaseen soturiin. Oleńka kannatti häntä. Niin tekivät myös kaikki upseerit ja aateli, joita uteliaisuuskin vaivasi.
Mutta tuuma ei ollut helppo toteuttaa. Ensiksikin Babinicz oli aivan toisella seudulla. Toiseksi hän usein katosi viikkomääriksi tietymättömiin, ja sitten taas yht'äkkiä kuultiin jotakin hänen uudesta voitostaan. Kolmanneksi olivat tiet täynnä häntä pakenevia ruotsalaisia. Vihdoin oli myös Sakowicz lähtenyt liikkeelle melkoisen suuren joukon kanssa ja hävitti kauheasti kaikki tieltään sekä koetti kiduttamalla saada ihmisiltä tietää, missä Billewiczien vapaajoukko oli.
Kaiken lisäksi miekankantaja vielä pelkäsi, että olo Laudan seuduilla käy pian hänelle liian vaikeaksi.
Tietämättä oikein itsekään, mitä oli tehtävä, hän uskoi Jur Billewiczille aikovansa vetäytyä länteen päin saloille. Jur kertoi tämän heti Anusialle, ja tämä meni oikopäätä miekankantajan puheille.
— Rakas setä, — sanoi hän hänelle (näin hän nimitti häntä aina, kun tahtoi saada hänet johonkin suostumaan), — olen kuullut, että aiomme paeta. Eikö ole häpeä noin kuuluisalle soturille lähteä pakoon heti, kun vain kuulee vihollisen olevan tulossa?
— Teidän täytyy pistää joka paikkaan nenänne! sanoi miekankantaja loukkaantuneena. — Tämä ei ole teidän asianne!
— Hyvä! Jos te pakenette, niin minä jään!
— Jottako Sakowicz voisi teidät vangita?
— Sakowicz ei vangitse minua, sillä Babinicz puolustaa minua.
— Eihän hän tiedä, missä te olette! Olenhan sanonut, että emme voi päästä hänen luokseen.
— Mutta hän voi tulla meidän luoksemme. Olen hänen tuttunsa. Jos vain voisin lähettää hänelle kirjeen, niin olen varma siitä, että hän tulisi heti, kun on voittanut Sakowiczin. Hän piti minusta hiukan, ja siksipä hän ei kieltäisi apuaan.
— Ja kuka vie hänelle kirjeen?
— Sitä viemään voi lähettää jonkun talonpojan.
— Kannattaahan joka tapauksessa koettaa. Oleńkalla on terävä järki, mutta onpa järkeä teilläkin. Vaikka meidän sillä välin pitäisikin piillä ylivoimaista vihollista metsässä, niin on kuitenkin hyvä, että Babinicz tulee näille seuduille, sillä siten pääsemme pikemmin häneen yhtymään. Yrittäkää! Luotettavan sanansaattajan kyllä löydämme.
Anusia ryhtyi iloissaan toimimaan semmoisella menestyksellä, että hänellä jo samana päivänä oli kaksikin kirjeenviejää, Jur Billewicz ja Braun. Molempien oli määrä saada mukaansa samanlainen kirje, jotta joka tapauksessa Babinicz saisi sanan. Enemmän puuhaa oli Anusialla itse kirjeen sepittämisessä. Viimein hän laati sen näin kuuluvaksi: "Suuressa vaarassa ollen kirjoitan Teille, jos ehkä muistatte minut (vaikka mitä syytä minulla olisi luulla, että muistatte), pyytäen Teitä tulemaan apuun. Muistaen sen hyväntahtoisuuden, jota osoititte minulle matkalla Zamośćiesta, rohkenen toivoa, että ette minua vaarassa hylkää. Olen herra miekankantaja Billewiczin joukon turvissa. Hän on antanut minulle suojaa, koska olen auttanut hänen sukulaisensa neiti Billewiczin pakoon vankeudesta Taurogista. Sekä häntä että meitä ahdistaa joka puolelta vihollinen, nimittäin ruotsalaiset sekä muuan herra Sakowicz, jonka tunkeilevaisuutta paetakseni minun oli pakko hakea turvaa sotilasleiristä. Tiedän, että Te ette minusta pitänyt, mutta Jumala näkee, että en ole tehnyt teille mitään pahaa ja että aina koko sydämestäni olen ollut teille myötätuntoinen. Mutta pelastakaa kuitenkin orpo tyttöraukka vihollisen käsistä! Jumala palkitsee sen teille satakertaisesti, ja minä rukoilen aina Teidän puolestanne, jota nyt nimitän vain hyväksi suojelijakseni, mutta sitten pelastajakseni aina kuolemaani asti."
Kun lähettiläät jo olivat lähdössä, alkoi Anusia ajatella niitä vaaroja, joihin he saattoivat joutua, ja koetti estää heitä lähtemästä. Kyynelsilmin hän pyysi miekankantajaa kieltämään heitä lähtemästä matkaan, sillä kirjeet saattoi yhtä hyvin antaa talonpoikien vietäväksi, joiden oli helpompi päästä perille.
Mutta Braun ja Jur Billewicz pysyivät niin itsepintaisesti päätöksessään lähteä, että heihin ei vaikuttanut mikään. Kilvan he kumpikin tahtoivat osoittaa alttiuttaan, eikä kumpikaan aavistanut, mikä heitä odotti. Viikkoa myöhemmin Braun joutui Sakowiczin vangiksi, ja tämä antoi nylkeä häneltä nahan. Jur parka ammuttiin viikkoa myöhemmin, kun hän Poniewiezen luona koetti paeta erästä ruotsalaista joukkuetta.
Molemmat kirjeet joutuivat vihollisen käsiin.