Vedenpaisumus III

by Henryk Sienkiewicz

YHDESTOISTA LUKU.

Syyskuun 6 päivänä saapui puolalainen sotajoukko Wasoszaan ja pysähtyi lepäämään, jotta hevoset ja miehet saisivat taistelun edellä koota voimia. Hetmani oli päättänyt viipyä siellä neljä tahi viisi päivää, mutta tapahtumat sotkivat hänen laskelmansa.

Babinicz, joka jo hyvin tunsi seudun, lähetettiin tiedusteluretkelle, ja hän sai mukaansa kaksi kevyttä liettualaista joukkoa sekä vereksen osaston tataarilaisia, koska hänen omat tataarilaisensa olivat liiaksi väsyneitä.

Hetmani teroitti hänen mieleensä, että hänen piti koettaa saada vangiksi vihollisia, joilta voisi saada tietoja, eikä palata tyhjin käsin. Babinicz vain naurahti ajatellen, että kehoitukset olivat tarpeettomia ja että hän tuo vankeja, vaikka ne pitäisi hakea Prostkin vallihautojen takaa.

Kahden vuorokauden kuluttua hän palasi tuoden muutamia kymmeniä preussilaisia ja ruotsalaisia, niitten joukossa huomattavan upseerin von Rösselin, joka oli kapteenina Boguslawin preussilaisessa rykmentissä.

Tiedusteluretkeilijät otettiin leirissä vastaan suurella riemulla. Kapteenia ei ollut tarvis ottaa kuulusteltavaksi, sillä kuulustelun oli jo Babinicz toimittanut matkalla pitäen tikaria hänen kurkullaan. Hänen tunnustuksistaan kävi selville, että Prostkissa eivät olleet vain kreivi Waldeckin preussilaiset rykmentit, vaan myös kuusi ruotsalaista rykmenttiä kenraalimajuri Israelin johdolla. Lisäksi oli siellä neljä ratsuväkirykmenttiä, joiden päällikkönä oli ruhtinas Boguslaw. Kaksi niistä oli preussilaisia ja kaksi hänen omiaan.

Ylipäällikkönä oli nimellisesti kreivi Waldeck, mutta itse asiassa tämä totteli kaikessa ruhtinas Boguslawia, jonka vaikutusvallan alainen myös ruotsalainen kenraali Israel oli.

Tärkein von Rösselin kertomista uutisista oli kuitenkin se, että kaksituhatta miestä parasta pommerilaista jalkaväkeä oli tulossa avuksi Prostkiin ja että kreivi Waldeck peläten tataarilaisten saartavan nämä aikoi tulla ulos linnoitetusta leiristään ja vasta yhdyttyään heihin taas kaivautua vallien suojaan. Ruhtinas Boguslaw oli von Rösselin tietojen mukaan tähän saakka vastustanut Prostkista lähtöä, mutta näytti viime päivinä tulleen suostuvaisemmaksi.

Tämän kuultuaan Gosiewski ilostui suuresti, sillä nyt hän oli varma voitosta. Vallien suojassa olisi vihollinen voinut puolustautua kauan, mutta ei ruotsalainen eikä preussilainen ratsuväki voinut kestää liettualaista vastaan avoimessa taistelussa.

Ruhtinas Boguslaw ymmärsi tämän aivan yhtä hyvin kuin hetmani, ja siksi juuri Waldeckin suunnitelma ei ollut hänelle mieleen. Mutta hän oli liian turhamainen voidakseen sietää, että häntä edes epäiltiin liiallisesta varovaisuudesta. Sitäpaitsi hänellä ei ollut kylliksi kärsivällisyyttä. Saattoi olla varma siitä, että hän kyllästyisi toimettomaan oloon vallien suojassa ja etsisi taistelutanterella kunniaa ja voittoa. Hetmanin tarvitsi vain kiiruhtaa päästäkseen vihollisen kimppuun juuri sillä hetkellä, kun tämä jättäisi varustuksensa.

Näin ajatteli hetmani, ja samoin ajattelivat muut päälliköt, kuten Hassun-bey, joka johti tataarilaisia, kuninkaallisen kaartin päällikkö Woynillowicz, petyhorien eversti Korsak, herra Wolodyjowski, herra Kotwicz ja herra Babinicz. Kaikki olivat sitä mieltä, että ei pitänyt jäädä enää lepäämään, vaan oli lähdettävä liikkeelle jo ensi yönä, siis muutaman tunnin kuluttua. Korsak lähetti heti vänrikki Biegariskin Prostkin luo, ja tämän tehtävänä oli antaa joka tunti tieto siitä, mitä leirissä tehtiin. Wolodyjowski ja Babinicz veivät Rösselin asuntoonsa saadakseen häneltä lisätietoja Boguslawista.

Kapteeni oli alussa hyvin pelästynyt, sillä hän tunsi vielä Kmicicin tikarin kärjen kaulallaan, mutta pian viini irroitti hänen kielensä kannan. Koska hän aikaisemmin oli palvellut Puolan armeijassa, oli hän oppinut puolankieltä ja saattoi senvuoksi vastata pienelle ritarille, joka ei osannut saksaa.

— Oletteko kauan ollut ruhtinas Boguslawin palveluksessa? — kysyi pieni ritari.

— Minä en palvele ruhtinaan rykmentissä, — vastasi Rössel, — vaan vaaliruhtinaan rykmentissä, joka on ruhtinaan johdettavana.

— Silloin kai ette tunne herra Sakowiczia?

— Herra Sakowiczin olen nähnyt Königsbergissä.

— Onko hän ruhtinaan mukana?

— Ei, hän jäi Taurogiin. Pieni ritari huokasi ja kiersi viiksiään.

— Minulla on huono onni kuten aina! — sanoi hän.

— Älkää lannistuko, herra Michal! — sanoi Babinicz. — Te tapaatte hänet vielä, ja jos ette tapaa, niin minä tapaan.

Sitten hän kääntyi Rösselin puoleen:

— Te olette vanha soturi, olette nähnyt molemmat armeijat ja tunnette vanhastaan ratsuväkemme. Kuinka luulette, kumpi puoli voittaa?

— Te voitatte, jos he ryhtyvät kanssanne taisteluun leirinsä ulkopuolella, mutta heidän leiriään te ette ilman jalkaväkeä ja tykkejä saa valloitetuksi, etenkin kun siellä kaikessa on johtajana ruhtinas Radziwill.

— Pidättekö häntä siis suurena sotapäällikkönä?

— En vain minä, vaan se on yleinen mielipide molemmissa sotajoukoissa. Väitetäänpä, että Varsovan luona serenissimus rex Sueciae noudatti kaikessa hänen neuvojaan ja sentähden voitti suuren taistelun. Ruhtinas puolalaisena tuntee paremmin taistelutapanne ja tietää, miten kulloinkin on meneteltävä. Näin itse, miten kuningas kolmannen taistelupäivän jälkeen sotajoukon rintaman edessä suuteli ja syleili ruhtinasta. Totta on, että hänen oli kiittäminen ruhtinasta hengestään, sillä jos ruhtinas ei olisi ampunut tuota laukausta… hm: ihan peloittaa ajatellessa!… Ruhtinas on aivan verraton ritari, jota ei kukaan pysty voittamaan millään aseella.

— No, — sanoi Wolodyjowski, — ehkäpä löytyisi joku semmoinenkin.

Näin sanottuaan hän alkoi uhkaavasti kierrellä viiksiään. Rössel katsoi häneen ja punastui äkkiä. Hetken aikaa näytti siltä, kuin hän olisi purskahtamaisillaan nauruun. Mutta hän muisti olevansa vanki ja hillitsi itsensä.

Kmicic katsoi häneen terävästi teräksenharmailla silmillään ja sanoi purren hiukan huultaan:

— Huomenna nähdään!

— Onko ruhtinas Boguslaw nyt terve? — kysyi Wolodyjowski. — Häntä vaivasi kauan kuumetauti, ja se lienee hänet heikontanut.

— Hän on jo kauan ollut terve kuin kala etkä nauti mitään lääkkeitä. Lääkäri tahtoi antaa hänelle alussa eräitä aineita, mutta mistä ruhtinas heti sai taudinkohtauksen. Silloin ruhtinas Boguslaw käski heilutella lääkäriä lakanoissa, ja se auttoi häntä, sillä lääkäri sai itse kuumeen pelästyksestä.

— Heilutella lakanoissa? — kysyi Wolodyjowski.

— Näin sen itse, — vastasi Rössel. — Kaksi lakanaa pantiin yhteen, lääkäri pistettiin niiden keskelle, neljä vankkaa sotamiestä tarttui lakanan kulmiin, ja kun sitten miesparkaa alettiin puistella, niin hän lensi kymmenkunta kyynärää ilmaan, ja heti kun hän putosi takaisin lakanoille, hänet lennätettiin uudelleen ilmaan. Kenraali Israel, kreivi Waldeck ja ruhtinas pitelivät vatsaansa naurusta. Meitä upseereitakin oli koko joukko katselemassa tätä näytelmää, joka jatkui siihen asti, kunnes lääkäri pyörtyi. Ruhtinas on sen jälkeen ollut terve.

Huolimatta vihastaan Boguslawia kohtaan Wolodyjowski ja Babinicz eivät voineet olla nauramatta tälle tempulle. Babinicz löi käsillään polviinsa ja huudahti:

— Kas veijaria, minkä keinon keksi!

— Tämä parannuskeino meidän on neuvottava herra Zagloballe, — sanoi pieni ritari.

— Se auttoi kuumetta vastaan, — sanoi Rössel, — mutta mitäpä siitä, kun ruhtinas ei yhtään hillitse verensä viettejä ja sillä lyhentää ikäänsä.

— Niin minäkin ajattelen, — murahti hampaittensa välitse Babinicz. —
Hänen kaltaisensa eivät elä kauan.

— Eikö hän sitten leirissäkään ole luopunut tavoistaan? — kysyi
Wolodyjowski.

— Eipä suinkaan! — vastasi Rössel. — Kreivi Waldeck on monesti nauraen sanonut, että hänen ruhtinaallisella korkeudellaan on hovinaiset mukanaan. Olen itse nähnyt kaksi sievää neitosta, joiden tehtävänä sanottiin olevan muka ruhtinaan kaulusten silittäminen.

Babinicz oli tämän kuultuaan sävähtänyt punaiseksi ja sitten kalvennut. Äkkiä hän hypähti pystyyn, tarttui Rösselin olkapäähän ja alkoi häntä ankarasti pudistella.

— Ovatko ne puolalaisia vai saksalaisia? Sanokaa!

— Ne eivät ole puolalaisia, — vastasi Rössel pelästyneenä. — Toinen on preussilainen aatelisneiti ja toinen on ruotsalainen tyttö, joka aikaisemmin on ollut kenraali Israelin puolison palveluksessa. Babinicz katsahti Wolodyjowskiin ja päästi syvän huokauksen. Pieni ritari huokasi myös helpotuksesta ja lakkasi kiertelemästä viiksiään.

— Sallikaa minun mennä nukkumaan! — lausui Rössel. — Olen hyvin väsynyt, sillä tataarilaiset kuljettivat minua kaksi penikulmaa talutusköydessä.

Kmicic kutsui Sorokan ja antoi vangin hänen huostaansa. Sitten hän astui nopeasti Wolodyjowskin eteen.

— Tämä riittää jo! — sanoi hän. — Tahdon kaatua, tahdon sata kertaa mieluummin kaatua kuin elää tässä ainaisessa pelossa ja epävarmuudessa! Äskenkin, kun Rössel mainitsi noista tytöistä, oli minusta niinkuin olisin saanut kirveen iskun ohimoon.

Vastaukseksi Wolodyjowski kalisutti sapeliaan.

— Aika on saada tämä loppumaan! — sanoi hän.

Samassa soi torvi hetmanin asunnon edustalla, ja siihen kuului vastaus kaikista liettualaisista rykmenteistä ja tataarilaisten joukosta.

Sotajoukko asettui järjestykseen, ja tuntia myöhemmin se jo oli matkalla.

Ennenkuin he olivat kulkeneet penikulmaakaan, saapui Biegariskin lähetti tuoden hetmanille tiedon, että oli saatu vangiksi muutamia ratsumiehiä suuremmasta joukosta, joka oli ottamassa talonpojilta hevosia ja rattaita. Vankeja oli heti kuulusteltu, ja he olivat tunnustaneet, että koko sotajoukon oli määrä lähteä Prostkista seuraavana aamuna kello kahdeksan ja että määräykset jo oli annettu. — Ylistäkäämme Jumalaa ja kannustakaamme ratsujamme! — sanoi hetmani. — Illalla ei tuota armeijaa enää ole olemassa.

Tataarilaiset saivat määräyksen lähteä kiireesti matkaan ennättääkseen Waldeckin sotajoukon ja sille avuksi saapuvan preussilaisen jalkaväkijoukon väliin, liettualaisetkin rykmentit jouduttivat kulkuaan, ja koska ne olivat suurimmaksi osaksi kevyttä ratsuväkeä, eivät ne jääneet paljon jäljelle tataarilaisista.

Kmicic oli tataarilaisten etujoukon johtajana ja pani sen kiitämään niin, että hevoset höyrysivät. Matkalla hän nojasi eteenpäin satulassaan, painoi otsansa hevosensa kaulaa vastaan ja rukoili hartaasti:

— Suo minun, Kristus, kostaa ei omat kärsimäni vääryydet, vaan isänmaan puolesta! Minä olen syntinen enkä ansaitse armoasi, mutta osoita minulle laupeutesi, suo minun vuodattaa tuon kerettiläisen veri, ja minä sinun kunniaksesi paastoan ja ruoskin itseäni joka viikko sinä päivänä koko elämäni ajan!

Sitten hän antoi itsensä Częstochowon Pyhän Neitsyen huomaan, jonka puolesta hän oli vertaan vuodattanut, sekä oman suojeluspyhimyksensä haltuun, ja varmana heidän suojeluksestaan hän tunsi kohta toivon täyttävän sydämensä sekä voiman virtaavan jäseniinsä, voiman niin suuren, että sen edessä täytyi kaiken murtua. Hänestä tuntui, kuin hän saisi siivet. Hän kiiti tataarilaisten etunenässä niin, että säkenet sinkoilivat hänen hevosensa kavioista. Tuhat villiä soturia seurasi häntä painautuneina hevostensa kaulaa vastaan.

Suippokärkisten lakkien meri aaltoili hevosten juoksun tahdissa, jouset heiluivat miesten selässä, heidän edessään kapisivat kaviot ja takaa kuului liettualaisten ratsumiesten kulun humu muistuttaen tulvivan virran kohinaa.

Näin he kiitivät ihanassa tähtiyössä ja täyttivät tien niinkuin parvi petolintuja, jotka ovat kaukaa tunteneet veren hajun.

He kulkivat yli hedelmällisten peltojen, yli niittyjen, läpi tammimetsien, kunnes kuun sirppi vaaleni ja painui länteen. Silloin he pysähdyttivät hevosensa ja levähtivät viimeisen kerran. Prostkiin oli matkaa enää vain puoli penikulmaa.

Tataarilaiset syöttivät hevosilleen kauroja, jotta ne saisivat voimia taisteluun. Kmicic nousi varahevosen selkään ja lähti ottamaan selkoa vihollisen leiristä.

Puoli tuntia kuljettuaan hän tapasi erään pikku joen rannalla sen joukon, jonka Korsak oli lähettänyt tiedustelumatkalle.

— Mitä uutta? — kysyi Kmicic vänrikiltä.

— He ovat jo valveilla ja surisevat kuin mehiläiset pesässään! — vastasi vänrikki. — Olisivat jo lähteneet, mutta heillä ei ole riittävästi rattaita.

— Voiko jostakin läheltä nähdä leirin?

— Voi tuolta kukkulalta. Leiri on aivan joen varrella. Haluatteko nähdä sen?

— Opastakaa minut kukkulalle!

Vänrikki kannusti hevostaan, ja he ratsastivat kukkulalle. Rusko oli jo taivaalla ja ilma oli kuultava, mutta joen toinen, matala ranta oli vielä synkän pimeyden peitossa. Pensaikon suojasta he katselivat tuohon pimeyteen, joka oli hälvenemässä.

Viimein alkoi näkyä nelikulmainen multavalli. Kmicic tähysti tarkasti, mutta aluksi hän erotti vain telttojen ääriviivat sekä leirin keskellä seisovia rattaita. Tulten liekkejä hän ei voinut nähdä, mutta savu kohosi suoraan taivasta kohti ennustaen kaunista säätä. Sikäli kuin pimeys hälveni, saattoi Babinicz kaukoputken avulla nähdä valleihin pistetyt siniset ruotsalaiset ja keltaiset preussilaiset liput sekä sotamiesjoukot, tykit ja hevoset.

Hiljaisuutta ympärillä häiritsi vain pensaitten kahina tuulessa ja lintujen iloiset aamuliverrykset. Mutta alhaalta leiristä kuului kumeata kohinaa.

Nähtävästi siellä ei kukaan enää nukkunut, ja ilmeisesti valmistauduttiin lähtemään, sillä leirin keskellä oli vilkasta liikettä. Kokonaiset rykmentit siirtyivät paikasta toiseen, muutamat tulivat ulos vallien eteen. Kuormien luona oli kihinää. Tykkejä otettiin alas valleilta.

— He valmistautuvat lähtöön, se on aivan selvää! — sanoi Kmicic.

— Sen ovat kaikki vangit tunnustaneet. He tahtovat yhtyä jalkaväkeensä. Hetmanin he eivät usko ennen iltaa ennättävän käydä heidän kimppuunsa, ja joka tapauksessa he mieluummin ryhtyvät avoimeen taisteluun kuin menettävät tuon jalkaväkijoukon.

— Ainakin kaksi tuntia kuluu, ennenkuin he ennättävät lähteä, ja siihen mennessä saapuu hetmani tänne.

— Jumalan kiitos! — sanoi vänrikki.

— Lähettäkää muutamia miehiä viemään heille sana, että eivät viivyttelisi kovin paljon.

— Kuten käskette!

— Eivätkö he ole lähettäneet tiedustelijoita joen tälle puolen?

— Ei ainoatakaan tälle puolelle. Vain Elkiin päin, josta heidän jalkaväkensä on tulossa, on niitä lähetetty.

— Hyvä! — sanoi Kmicic. Hän lähti pois kukkulalta, käski tiedustelujoukon piiloutua kaislikkoon ja ratsasti itse täyttä laukkaa pääjoukon luo.

Gosiewski oli juuri noussut ratsunsa selkään, kun Babinicz saapui.
Nuori ritari selosti hänelle nopeasti näkemänsä ja maaston laadun.
Hetmani kuunteli selostusta hyvin tyytyväisenä ja antoi heti määräyksen
lähteä liikkeelle.

Tällä kertaa oli ensimmäisenä Babiniczin oma joukko, ja sitten seurasivat liettualaiset: Woynillowicz, laudalaiset, hetmanin omat miehet ja muut. Tataarilaiset tulivat vasta näiden jäljestä, sillä sitä oli Hassun-bey nimenomaan pyytänyt peläten, että hänen miehensä eivät kestä raskaitten ratsumiesten ensimmäistä hyökkäystä. Hänellä oli muitakin laskelmia.

Hän nimittäin aikoi liettualaisten hyökätessä pääjoukon kimppuun rynnätä leiriin, josta toivoi saavansa runsaasti saalista. Hetmani oli tähän suostunut ajatellen syystä kyllä, että tataarilaisista ei ollut paljon hyötyä taistelussa, mutta sen sijaan he hyökkäämällä leiriin saisivat aikaan suurta hämminkiä, varsinkin kun preussilaisten hevoset eivät olleet tottuneet heidän kauheaan ulvontaansa.

Kahden tunnin kuluttua he, kuten Kmicic oli otaksunutkin, jo olivat sen kummun juurella, josta tiedustelujoukko oli pitänyt silmällä leiriä ja joka nyt esti sotajoukkoa näkymästä. Nähdessään armeijan lähestyvän riensi vänrikki salamannopeudella tuomaan tietoa, että vihollinen jo oli lähtenyt liikkeelle ja että parhaillaan kuormaston loppupää oli tulossa ulos leiristä.

Tämän kuultuaan Gosiewski veti esille hetmaninsauvansa, ja sanoi:

— He eivät voi vetäytyä takaisin, sillä kuormat sulkevat heiltä tien. Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen! Meillä ei ole enää syytä olla piilossa.

Hän viittasi lipunkantajalle. Tämä kohotti lipun ja heilutti sitä. Kohta alkoivat kaikki liput liehua, torvet törähtelivät, tataarilaisten pillit vinkuivat kimeästi, rummut pärisivät, kuusituhatta sapelia välkkyi ilmassa ja kuudestatuhannesta kurkusta kajahti huuto:

— Jeesus, Maria!

— Allah-hu-Allah!

Samassa rykmentti toisensa jälkeen ratsasti ravia esille kukkulan takaa. Waldeckin armeija ei ollut odottanut vieraita näin pian, ja siinä syntyi kuumeista liikettä. Rummut pärisivät yhtä mittaa ja rykmentit kääntyivät rintamaan jokeen päin.

Paljain silmin saattoi nyt nähdä rykmenttien välillä edestakaisin kiitävät kenraalit ja everstit. Keskustaan järjestettiin kiireesti tykkejä.

Vähän ajan kuluttua olivat molemmat sotajoukot tuskin tuhannenkaan askelen päässä toisistaan. Niitä erotti toisistaan vain leveä niitty, jonka keskellä virtasi pieni joki.

Hetkinen vielä ja preussilaisten puolelta pöllähti ensimmäinen valkea savupilvi.

Taistelu oli alkanut.

Hetmani itse ratsasti Kmicicin tataarilaisjoukon luo.

— Hyökätkää, herra Babinicz! Hyökätkää Jumalan nimessä! Tuota seinää vastaan!

Ja hän osoitti komentosauvallaan kiiltävää ratsumiesjoukkoa.

— Eteenpäin! — komensi herra Andrzej. Hän painoi kannukset hevosen kylkeen ja kiiti jokea kohti. Hänen tataarilaisjoukkonsa seurasi häntä. Hevoset juoksivat viivana korvat luimussa. Ratsastajat olivat painautuneet hevosen kaulaa vastaan ja pieksivät kirkuen hevosia, joitten jalat tuskin koskettivat maata. Tätä hurjaa vauhtia he syöksyivät jokeen, joka ei heidän kulkuaan estänyt, sillä he tulivat leveän kahluupaikan kohdalle, jossa oli matalaa ja hiekkapohja. He saapuivat toiselle rannalle ja kiitivät eteenpäin.

Tämän nähtyään haarniskaan puettujen ratsumiesten joukko lähti heitä kohden, ensin hitaasti ja sitten lisäten vauhtiaan. Kun tataarilaiset olivat kahdenkymmenen askelen päässä, kuului komennus: Feuer! ja tuhat pistolilla varustettua kättä ojentui hyökkääjiä kohti.

Savujuova ulottui rivin päästä toiseen. Sitten kaksi kasaa hevosia ja miehiä törmäsi rytisten yhteen. Hevoset nousivat takajaloilleen, ja taistelevien päiden päällä välähti sapelirivi aivan kuin kimmeltävä käärme olisi lentänyt joukon päästä päähän. Raudan kalahtelu kypäröitä ja panssareita vastaan kuului joen toiselle puolelle asti. Oli kuin teräslevyjä olisi taottu pajassa.

Rautapukuisten ratsumiesten rivi vääntyi puolikuun muotoiseksi, sillä keskusta peräytyi vihollisen ensimmäisen hyökkäyksen painosta, mutta siivet, joihin hyökkäys ei kohdistunut yhtä rajuna, pysyivät paikoillaan. Mutta eivät keskustankaan ratsumiehet antaneet lyödä itseään pakoon, ja hirveä taistelu alkoi. Toiselta puolen jättiläiskokoiset, rautaan puetut miehet puolustautuivat koko voimallaan, toiselta puolen tataarilaiset hyökkäsivät lyöden ja pistäen niin käsittämättömän nopeasti, että se sai selityksensä vain synnynnäisestä notkeudesta ja harjaantumisesta alituisissa taisteluissa. Niinkuin metsää hakattaessa kuuluvat vain kirveitten iskut ja silloin tällöin suuri puu kaatuu ryskyen pitkälleen, niin nytkin kuului yhtämittaista miekkain kalsketta, ja tavan takaa jonkun ritarin pää kypäröineen painui rinnalle ja mies putosi hevosen selästä. Tataarilaisten sapelit kimaltelivat heidän silmiensä edessä, huikaisivat heidän silmiään, tanssivat heidän päittensä, kasvojensa ja käsiensä ympärillä. Turhaan nosti voimakas soturi ilmaan raskaan miekkansa, sillä ennenkuin hän ennätti sillä iskeä, niin hän tunsi kylmän terän tunkeutuvan ruumiiseensa, miekka kirposi hänen kädestään ja hän itse kaatui kasvot veressä hevosensa kaulaa vastaan.

Niinkuin ampiaisparvi hyökkää ihmisen kimppuun ja tämä turhaan huitoo käsillään voimatta suojella kasvojaan ja kaulaansa kirveleviltä pistoilta, niin Kmicicin raivostuneet ja taisteluissa harjaantuneet tataarilaiset hyökkäsivät suin päin vihollisen kimppuun, löivät, pistivät, purivat, levittivät pelkoa ja kuolemaa ympärilleen ollen yhtä paljon etevämmät vastustajiaan kuin ammatissaan harjaantunut taitava miekkailija on etevämpi kaikkein voimakkaintakin, mutta harjaantumatonta miestä.

Ritarit alkoivat kaatua yhä tiheämpinä joukkoina, ja keskusta, jota vastaan itse Kmicic taisteli, harveni siinä määrin, että joka hetki saattoi odottaa sen murtuvan. Upseerien huudot, kun he kutsuivat sotilaita auttamaan heikoimpia kohtia, hukkuivat aseitten kalskeeseen ja villiin kirkunaan, rivit eivät sulkeutuneet kyllin nopeasti, ja Kmicic tunkeutui yhä suuremmalla voimalla niiden väliin. Itse puettuna rengaspaitaan, jonka hän oli saanut lahjaksi herra Sapiehalta, Kmicic taisteli kuin tavallinen sotamies vierellään nuoret Kiemliczit ja Soroka. Nämä pitivät huolta herransa turvallisuudesta, ja joka hetki joku heistä kääntyi oikeaan tai vasempaan jaellen voimakkaita iskuja. Kmicic itse syöksyi sinne, missä miehiä oli tiheimmässä, ja kun hän nyt oli Wolodyjowskilta oppinut miekan käytön kaikki salaisuudet ja hänellä oli jättiläisen voimat, niin hän sammutti ihmishenkiä kuin kynttilöitä. Väliin hän iski koko sapelilla, väliin vain antoi pienen piston sen kärjellä, väliin teki salaman nopeudella vähäisen kaaren, ja aina lensi ratsumies suin päin maahan hevosen jalkoihin, aivan kuin ukkonen olisi lyönyt hänet alas satulasta. Toiset peräytyivät välttääkseen tuon kauhean miekan iskuja.

Viimein löi Kmicic lipunkantajan kypärän ja pään halki, mies päästi käheän huudon ja lippu putosi hänen kädestään. Samalla hetkellä murtui keskusta, ja hämmentyneet sivustat pakenivat sekasortoisina joukkoina nopeasti pääjoukon luo.

Kmicic katsoi keskustaan syntyneen aukon kautta peremmälle ja näki äkkiä rykmentin punapukuisia rakuunoita, jotka nopeasti kuin vihuri kiitivät hajalle lyödyn ratsujoukon avuksi.

— Mitäpä tuosta! — ajatteli hän. — Hetkisen kuluttua tulee Wolodyjowski avukseni.

Samassa alkoi niin ankara tykkien jyrinä, että maan perustukset vapisivat. Musketit alkoivat myös paukkua, ja luodit lensivät puolalaisten etumaisiin riveihin. Koko kenttä peittyi savuun, ja tässä savussa Kmicicin joukko ja rakuunat iskivät yhteen.

Mutta joen toiselta puolen ei kukaan tullutkaan Kmicicille apuun.

Huomattiin, että vihollinen oli tahallaan päästänyt Kmicicin kahluupaikan yli. Nyt suunnattiin siihen niin hirveä tykki- ja muskettituli, että siitä oli mahdoton päästä hengissä yli.

Ensimmäisen yrityksen tekivät Korsakin miehet, mutta palasivat epäjärjestyksessä takaisin. Toisena yritti Woynillowicz ja peräytyi päästyään puoli matkaa. Peräytyminen tapahtui hitaasti, mutta rykmentti olikin kuninkaallista joukkoa ja koko armeijan parhaita. Mieshukka oli kaksikymmentä upseeria ylhäistä aatelia ja yhdeksänkymmentä sotamiestä.

Muskettien luoteja sateli keskeytymättä sille ainoalle paikalle, josta voi kulkea joen yli. Tykin kuulat lensivät joen yli ja nostivat ilmaan pölypilviä sen toisella rannalla.

Itse hetmani saapui paikalle ja katsahdettuaan ylimenopaikkaan huomasi mahdottomaksi kenenkään päästä siitä yli.

Ja kuitenkin vain ylimeno saattoi tuottaa voiton. Siksipä hetmanin kasvot synkistyivät. Vähän aikaa hän tarkasteli kaukoputkella vihollisten koko sotajoukkoa ja huudahti sitten ordonanssille:

— Rientäkää Hassun-beyn luo! Menköön hänen joukkonsa tavalla tahi toisella joen yli ja hyökätköön leiriin! Mitä he sieltä löytävät, sen he saavat ottaa itselleen. Tykkejä ei siellä ole, ainoa vaikeus on joen yli meno.

Upseeri lähti ratsullaan täyttä laukkaa. Hetmani meni niitylle, missä laudalainen rykmentti seisoi pajukossa. Hän pysähtyi sen eteen.

Wolodyjowski seisoi sen etunenässä synkkänä ja äänettömänä, katsoi hetmania silmiin ja kiersi viiksiään.

— Mitä luulette? — kysyi hetmani. — Pääsevätkö tataarilaiset joen yli?

— Tataarilaiset pääsevät yli, mutta Kmicic on hukassa! — vastasi
Wolodyjowski.

— Hyväinen aika! — huudahti äkkiä hetmani. — Jos tuo Kmicic vain olisi oikein osannut järjestää asiansa, niin hän olisi voittanut taistelun sen sijaan että hän nyt tuhoutuu.

Wolodyjowski ei vastannut mitään, mutta ajatteli mielessään:

— Joko ei olisi pitänyt lähettää yhtään rykmenttiä joen yli tahi sitten kerrassaan viisi.

Hetmani seurasi jonkin aikaa kaukoputkellaan Kmicicin hurjaa taistelua joen toisella puolen. Pieni ritari ei lopulta voinut hillitä itseään, lähestyi hetmania ja nostaen sapelin kärjen ylöspäin sanoi:

— Teidän ylhäisyytenne! Jos saisin käskyn, olisin valmis vielä koettamaan ylimenoa tuosta kahluupaikasta.

— Pysykää paikoillanne! — sanoi hetmani jokseenkin terävästi. — Riittää jo, kun nuo tuolla tuhoutuvat.

— Ne ovat jo tuhon omat! — vastasi Wolodyjowski.

Todellakin huudot toisella rannalla kävivät yhä voimakkaammiksi.
Ilmeisesti Kmicic pyrki palaamaan joen luo.

— Herran tähden, tuota juuri odotinkin! — huudahti äkkiä hetmani ja kiiti Woynillowiczin luo.

Kmicic oli tosiaankin peräytymässä. Hänen miehensä olivat taistellessaan punaisia rakuunoita vastaan jo uupuneita, heitä kaatui yhä useampia, ja vain se, että he toivoivat pian saavansa apua joen toiselta puolen, piti heitä vielä yllä.

Mutta kului puoli tuntia, eivätkä he kuulleetkaan tuttua huutoa: "Lyö!"
Sen sijaan tuli punaisten ritarien avuksi Boguslawin raskas ratsuväki.

— Kuolema lähestyy! — ajatteli Kmicic nähdessään noiden uusien apujoukkojen olevan tulossa sivulta.

Mutta hän oli sitä lajia sotilaita, jotka viimeiseen hetkeen asti ovat siinä toivossa, että säilyttävät henkensä ja voittavatkin. Pitkä ja monipuolinen kokemus oli myös opettanut hänelle kaikki sodankäynnin salaisuudet. Ei välähdä salama niin nopeasti kuin Kmicicin päässä välähti ajatus:

— Nähtävästi meikäläiset eivät voi päästä kahluupaikan yli, mutta koska he eivät sitä voi, niin minä vien viholliset heidän luokseen.

Kun Boguslawin rykmentti oli jo sadan askelen päässä ja saattoi täyttä laukkaa ratsastaen millä hetkellä, hyvänsä hyökätä tataarilaisten päälle ja lyödä ne hajalle, nosti Kmicic huulilleen pillin ja vihelsi niin läpitunkevasti, että lähinnä olevien rakuunani hevoset nousivat takajaloilleen.

Vihellykseen vastasivat heti tataarilaisten päälliköt, ja silmänräpäyksessä koko joukko kääntyi pakoon.

Ritarien jäännösjoukko, punaiset rakuunat ja Boguslawin rykmentti lähtivät täyttä laukkaa ajamaan heitä takaa.

Upseerien huudot: "Eteenpäin!" ja "Gott mit uns!" kaikuivat kuin myrskyn pauhu, ja erikoinen oli nyt silmien eteen levittäytyvä näky. Alavaa niittyä kiiti tataarilaisjoukko suoraa päätä kohti, kahlauspaikkaa, johon kaiken aikaa sateli luoteja. Jokainen tataarilainen oli painautunut hevosen kaulaa vastaan, niin että olisi luullut hevosten laukkaavan ilman ratsastajia, jos ei ritareita vastaan olisi pilvenä lennellyt nuolia. Tataarilaisten jäljessä tuli huutaen ja tömistäen jättiläiskokoisia miehiä oikeassa kädessä kullakin pystyyn nostettu miekka.

Matalikko oli jo aivan lähellä, mutta tataarilaisten hevosten voimat olivat nähtävästi lopussa, sillä välimatka heidän ja takaa-ajajien välillä lyheni nopeasti.

Muutaman minuutin kuluttua ratsumiesten ensimmäiset rivit jo alkoivat iskeä miekoillaan viimeisinä olevia tataarilaisia. Kahluupaikka oli niin lähellä, että hevoset saattoivat saavuttaa sen muutamalla harppauksella.

Äkkiä tapahtui jotakin odottamatonta.

Juuri kun tataarilaisjoukko saapui kahluupaikan luo, kuului taas kimeä vihellys joukon kummallakin siivellä, ja sen sijaan että joukko olisi syöksynyt jokeen etsiäkseen pelastusta toiselta rannalta se jakautui kahteen osaan ja alkoi nopeasti kuin pääskysparvi kiitää vasemmalle ja oikealle pitkin joen rantaa.

Heidän kintereillään kiitävä raskas ratsuväki syöksyi veteen, ja vasta siellä ratsumiehet alkoivat hillitä kovaan vauhtiin päässeitä hevosiaan.

Tykistö, joka koko ajan oli syytänyt rautaa sille paikalle, vaikeni äkkiä, ettei vahingoittaisi omia miehiä.

Juuri tätä hetkeä oli hetmani Gosiewski odottanut.

Tuskin olivat ratsumiehet joutuneet veteen, kun Woynillowicz kuninkaallisen kaartinsa kanssa syöksyi heidän luokseen kuin tuulispää, hänen jälkeensä laudalaiset, sitten Korsak, tämän jälkeen hetmanin miehet, sitten vapaaehtoiset ja lopuksi ruhtinas Michal Radziwillin panssaripukuiset ratsumiehet.

Kauhea huuto: "Lyö! Iske!" kajahteli ilmassa, ja ennenkuin preussilaiset rykmentit ennättivät pysähdyttää hevosensa ja ryhtyä puolustautumaan, oli Woynillowiczin rykmentti hajoittanut ne niinkuin tuulispää hajoittaa lehdet, halkaissut Boguslawin ratsujoukon kahtia ja syöksynyt kedolle preussilaisten pääjoukon kimppuun.

Joki oli yhdessä hetkessä tullut punaiseksi verestä.

Tykit alkoivat taas toimia, mutta liian myöhään, sillä kahdeksan liettualaista rykmenttiä kiiti jo huutaen niittyä pitkin, ja koko taistelu oli siirtynyt joen toiselle puolen.

Itse hetmani kiiti yhden joukon etunenässä kasvot onnesta loistavina ja silmät säihkyvinä, sillä nyt joen yli päästyä hän oli varma voitosta.

Viimeisetkin joen luona olevat ratsumiehet ja rakuunat joutuivat puolalaisten uhriksi ja hakattiin maahan, sillä saksalaisten hevoset olivat hitaampia.

Tällä välin olivat Waldeck, Boguslaw Radziwill ja Israel lähettäneet koko ratsuväkensä torjumaan vihollisen hyökkäystä ja järjestivät jalkaväkeä taisteluun. Rykmentti toisensa jälkeen asettui taistelujärjestykseen kedolle. Raskaitten keihäitten varret iskettiin maahan ja kärki suunnattiin vihollista kohti.

Toisessa rivissä seisoivat muskettisoturit musketit ojolla. Rykmenttien muodostamien neliöitten väliin asetettiin tykkejä. Ei Boguslaw, Waldeck eikä Israel kuvitellutkaan, että heidän ratsuväkensä kauan kykenisi pidättämään hyökkääjää, ja he panivat kaiken toivonsa tykkeihin ja jalkaväkeen. Heidän edessään olivat jo ratsujoukot iskeneet yhteen, mutta tulos oli sellainen kuin preussilaisten päälliköt olivat arvanneet tulevaksi.

Liettualaisen ratsuväen hyökkäys oli niin hirmuinen, että koko preussilainen ratsujoukko ei voinut hetkeäkään kestää sitä. Niinkuin kiila halkaisee puun, halkaisi jo ensimmäinen husaarijoukko heidän rivinsä ja tunkeutui niihin yhä syvemmälle. Yhä lähempänä näkyivät heidän lippunsa, ja hetken kuluttua oli koko preussilaisten joukko puhkaistu.

— Huomio! — huudahtivat jalkaväen upseerit.

Preussilaiset jalkamiehet kuultuaan tämän komentosanan iskivät kantapäänsä lujemmin maahan ja tarttuivat lujemmin keihäisiinsä ojentaen kätensä. Kaikkien sydämet löivät rajusti, sillä peloittavat husaarit syöksyivät jo suoraan heitä kohti.

— Laukaiskaa! — kuului taas komennus.

Nelikulmion toisessa ja kolmannessa rivissä paukahtivat musketit. Savu kietoi miehet pilveensä. Vielä hetkinen: lähestyvän ratsujoukon töminä läheni yhä. Nyt, nyt se oli siinä!… Aivan edessään savun keskellä jalkaväen ensimmäinen rivi näki päittensä päällä hevosten kaviot, avoimet kidat, tuliset silmät. Kuului katkeavien keihäitten rasahduksia, ilma oli täynnä huutoa. Puolalaiset huusivat: "Lyö!" — saksalaiset: "Gott, erbarme Dich meiner!"

Rykmentti on lyöty hajalle. Mutta nyt alkavat tykit paukkua. Toisia ratsujoukkoja saapuu jo paikalle, ja ne syöksyvät keihäsmetsää vastaan, mutta mahdollista on, että niillä ei ole sitä hirveätä voimaa, mikä oli Woynillowiczin joukolla. Huuto leviää yli koko taistelukentän. Mutta taistelevien joukosta alkaa erottautua keltapukuisten jalkamiesten ryhmiä. Ilmeisesti on jokin toinenkin rykmentti jo lyöty hajalle.

Harmaaseen puetut ratsumiehet ajavat niitä takaa, iskevät ja hakkaavat huutaen:

— Lauda! Lauda!

Siinä Wolodyjowskin joukko taisteli toisen jalkamiesneliön kanssa.

Mutta muut pitävät vielä puoliaan. Vielä voi voitto kallistua preussilaisten puolelle, varsinkin koska leirissä on kaksi käyttämätöntä rykmenttiä, jotka voidaan millä hetkellä tahansa tuoda taisteluun.

Waldeck on jo aivan pyörällä päästään, Israel ei ole paikalla, sillä hän on johtamassa ratsuväkeä, mutta Boguslaw on valpas, pitää huolta kaikesta, johtaa koko taistelua ja nähdessään vaaran käyvän yhä suuremmaksi lähettää Biesin hakemaan noita kahta leiriin jätettyä rykmenttiä.

Bies lähtee ratsastamaan täyttä karkua, mutta palaa puolen tunnin kuluttua ilman hattua, kauhun ja epätoivon kuvastuessa hänen kasvoillaan.

— Tataarilaiset ovat leirissä! — huutaa hän Boguslawille.

Samalla hetkellä kuuluu oikealta siiveltä epäinhimillistä ulvontaa, ja se tulee yhä lähemmäksi.

Kohta sen jälkeen saapuu joukko ruotsalaisia ratsumiehiä hurjaa vauhtia ja niiden jäljessä avopäin ja aseettomina jalkaväkeä. Sitten tulee epäjärjestyksessä rattaita pillastuneitten ja pelkäävien hevosten vetäminä. Kaikki nämä syöksyvät sokeasti leiristä suoraan päin omaa jalkaväkeä, jota toiselta puolen liettualainen ratsuväki ahdistaa ja joka pian alkaa horjua ja sekaantua.

— Hassun-bey on hyökännyt leiriin! — huutaa Gosiewski innoissaan ja päästää hyökkäämään viimeiset kaksi rykmenttiään.

Samassa kuin nämä rykmentit hyökkäävät edestä jalkaväen kimppuun, törmäävät siihen sivultapäin sen oman kuormaston rattaat. Viimeiset nelikulmiot halkaistaan kuin vasaran iskulla. Koko loistava ruotsalais-preussilainen armeija muuttuu suureksi kasaksi, jossa ratsuväki ja jalkaväki on sekaisin. Miehet työntävät nurin, polkevat jalkoihinsa, sysäävät ja litistävät yhteen toisiaan, heittävät pois aseensa ja vaatekappaleitaan. Tämä ei ole enää menetetty taistelu, vaan suurimpia tappioita koko sodassa.

Nähdessään kaikki menetetyksi Boguslaw päättää pelastaa edes itsensä ja osan ratsuväkeä tuhosta.

Yli-inhimillisin ponnistuksin hän kokoaa ympärilleen muutamia satoja ratsumiehiä ja irtaantuu vasemmalta siiveltä suunnaten pakonsa jokea kohti.

Hänen on jo onnistunut päästä pois pahimmasta telmeestä, kun toinen Radziwill, ruhtinas Michal Kasimir, husaareineen iskee sivusta hänen joukkonsa kimppuun ja hajoittaa yhdellä iskulla koko joukon.

Ratsumiehet pakenevat yksitellen tahi pienissä ryhmissä. Vain hevosten nopeus voi heidät enää pelastaa.

Husaarit eivät aja heitä takaa, vaan hyökkäävät jalkaväen pääjoukon kimppuun, jota kaikki muutkin ahdistavat. Boguslawin ratsumiehet pakenevat kuin hajoitettu hirvilauma niittyä pitkin.

Boguslaw itse pakenee tuulen vauhdilla mustalla ratsullaan koettaen turhaan huutamalla koota ympärilleen ratsumiehiään. Ei kukaan kuule häntä. Jokainen koettaa vain pelastaa itsensä ja on tyytyväinen, kun pääsi taistelun tuoksinasta eikä näe enää vihollista edessään.

Mutta sitä iloa ei kestänyt kauan. He eivät olleet paenneet vielä tuhattakaan askelta, kun äkkiä heidän edessään kuului ulvontaa ja joelta päin ilmestyi näkyviin tataarilaisjoukko, joka oli ollut siellä piilossa.

Se oli Kmicic joukkoineen. Johdettuaan vihollisen taistelukentältä kahluupaikalle hän nyt oli palaamassa takaisin katkaistakseen pakenevilta tien.

Nähdessään ratsumiehet hajaantuneina tataarilaisetkin silmänräpäyksessä hajaantuivat pieniin ryhmiin voidakseen paremmin ajaa takaa, ja hurja ajo alkoi. Kaksi tahi kolme tataarilaista ajoi takaa aina yhtä ritaria, ja näistä harvat yrittivätkään vastarintaa. Useimmat ojensivat miekkansa kahvan tataarilaisia kohti pyytäen täten armoa. Mutta tataarilaiset säästivät vain upseereita, joista saattoi saada lunnaita; tavallisen sotamiehen he surmasivat, ennenkuin tämän huulilta ennätti lähteä sana: "Gott!" Ne, jotka viimeiseen asti koettivat paeta, saivat tikarin iskuja selkäänsä tahi silmukan kaulaansa.

Kmicic liikuskeli jonkin aikaa edestakaisin taistelukentällä jakaen iskujaan ratsumiehille ja etsi silmillään Boguslawia. Viimein hän näki ruhtinaan ja tunsi tämän heti hevosesta, sinisestä nauhasta ja kamelikurjen sulilla koristetusta hatusta.

Valkea savupilvi ympäröi ruhtinasta, sillä hänen kimppuunsa oli juuri käynyt kaksi tataarilaista, joista hän toisen surmasi pistolin laukauksella ja toisen miekan iskulla. Samassa hän näki suuremman joukon kiitävän häntä kohti toiselta puolen ja Kmicicin toiselta, kannusti hevostaan ja pakeni niinkuin hirvi koirien sitä ajaessa.

Melkein viidenkymmenen miehen suuruinen joukko syöksähti hänen jälkeensä, mutta kun kaikki hevoset eivät olleet yhtä nopeita, venyi eteenpäin kiitävien joukko pian pitkäksi käärmeeksi, jonka päänä oli Boguslaw ja kaulana Kmicic.

Ruhtinas painautui eteenpäin satulassaan. Hänen ratsunsa jalat tuskin koskettivat maata, ja se näytti mustalta pilkulta viheriää niittyä vasten liitäessään kuin pääskynen lähellä maata. Silmissä vilahtelivat pajupensaat ja lepikot. Tataarilaiset jäivät yhä enemmän jäljelle. Kmicic viskasi pois pistolinsa keventääkseen ratsunsa kantamusta. Silmät kiinni Boguslawissa ja hammasta purren hän melkein makasi hevosen kaulalla ja kannusti hevostaan niin, että siitä tippuva vaahto muuttui verestä punaiseksi.

Mutta välimatka hänen ja ruhtinaan välillä kaikesta huolimatta alkoi kasvaa.

— Hullusti kävi! — ajatteli Kmicic. — Tuota ratsua ei voi mikään tataarilaishevonen saavuttaa.

Ja kun välimatka näytti vieläkin suurenevan, hän kohosi satulassaan, pani kätensä torveksi suun eteen ja huusi kaikin voimin:

— Pakene, petturi, Kmicicin tieltä! Jos en saavuta sinua nyt, niin saavutan toiste!

Tuskin olivat nämä sanat kajahtaneet, kun ruhtinas, joka ne kuuli, nopeasti vilkaisi taakseen ja nähtyään Kmicicin olevan yksin takaa-ajamassa käänsi hevosensa ympäri ja syöksyi miekka kädessä häntä vastaan.

Herra Andrzej päästi rajun riemuhuudon ja kohotti sapelinsa.

— Olet kuoleman oma! — huusi ruhtinas.

Ja voidakseen paremmin tähdätä iskunsa hän alkoi pidättää hevostaan.

Kmicic, joka nyt oli saapunut ruhtinaan luo, pysähdytti myös hevosensa niin rajusti, että kaviot tunkeutuivat maahan, ja asetti sapelin miekkaa vastaan.

He törmäsivät yhteen niin, että molemmat hevoset ikäänkuin muodostivat yhden kokonaisuuden. Kuului aseitten kalina, ja miekat liikkuivat niin nopeasti, että olisi kenenkään ollut mahdotonta silmin seurata niiden liikkeitä; mahdotonta oli myös erottaa selvästi ruhtinas ja Kmicic toisistaan. Väliin vilahti näkyviin Boguslawin hattu, väliin Kmicicin kypärä. Hevoset pyörähtelivät toistensa ohi, miekat kalahtelivat yhä kovemmin vastakkain.

Muutaman iskun jälkeen Boguslaw lakkasi halveksimasta vastustajaansa. Kaikki peloittavat iskut, jotka hän oli oppinut ranskalaisilta miekkailumestareilta, tulivat torjutuiksi. Hiki valui jo virtoina hänen otsaltaan sekaantuen kasvojen ihomaaliin, ja hän tunsi jo väsymystä oikeassa kädessään… Hänet valtasi ihmettely, sitten kärsimättömyys ja lopulta viha. Hän päätti tehdä asiasta lopun ja iski niin voimakkaan iskun, että hattu lensi hänen päästään.

Kmicic torjui iskun niin voimakkaasti, että miekka putosi Boguslawin kädestä. Ennenkuin ruhtinas ennätti mitään tehdä, leikkasi Kmicicin sapelin kärki hänen otsaansa.

— Kristus! — huudahti ruhtinas. Hän putosi nurmikolle ja retkahti selälleen. Kmicic seisoi hetkisen kuin jähmettyneenä, mutta tuli pian entiselleen. Hän laski pois sapelinsa ja teki ristinmerkin, hyppäsi alas hevosen selästä ja tarttuen uudelleen sapelinsa kahvaan lähestyi ruhtinasta. Hän oli peloittavan näköinen, kalpea väsymyksestä, hampaat yhteen puristetut. Kasvoilla kuvastui leppymätön viha.

Hänen mahtava verivihollisensa makasi nyt verissään hänen jalkainsa juuressa, elossa vielä ja tajuissaan, mutta voitettuna. Ja ilman kenenkään toisen apua oli Kmicic hänet voittanut.

Boguslaw katsoi häneen silmät selällään ja seurasi tarkoin voittajan jokaista liikettä. Kun Kmicic pysähtyi hänen eteensä, huusi ruhtinas äkkiä:

— Älä tapa minua! Lunnaat!

Mitään vastaamatta Kmicic pani jalkansa hänen rintansa päälle ja sapelinsa kärjen hänen kaulalleen, niin että nahkaan tuli syvennys. Hänen tarvitsi vain liikahduttaa kättään ja työntää vähän kovemmin surmatakseen hänet, mutta hän ei tahtonut tehdä sitä heti. Hän tahtoi ensin nauttia vihollisensa näkemisestä ja tehdä kuoleman tälle vaikeaksi. Hän katsoi ruhtinasta silmiin ja seisoi hänen luonaan kuin jalopeura kaatamansa puhvelin vieressä.

Ruhtinaan pään yläosa oli jo verilätäkössä, sillä hänen haavastaan vuoti runsaasti verta. Hän lausui tukehtuneella äänellä, sillä Kmicicin jalka painoi kovasti hänen rintaansa:

— Tyttö… kuule…

Kuultuaan nämä sanat Kmicic heti otti jalkansa pois ruhtinaan rinnalta ja kohotti sapelinsa.

— Puhu! — sanoi hän.

Mutta ruhtinas vain veti jonkin aikaa raskaasti henkeä. Viimein hän sanoi jo voimakkaammalla äänellä:

— Tyttö on hukassa, jos surmaat minut… Määräykset on annettu!

— Mitä olet tehnyt hänelle? — kysyi Kmicic.

— Päästä minut vapaaksi, niin annan hänet sinulle. Vannon… evankeliumin kautta.

Kmicic pani kätensä otsalleen ja taisteli jonkin aikaa sisällistä taistelua. Viimein hän sanoi:

— Kuule, petturi! Minä olen valmis antamaan tuhat tuollaista epäsikiötä kuin sinä yhdestä hänen hiuskarvastaan. Mutta minä en usko sinua, valapatto!

— Vannon evankeliumin kautta! — toisti ruhtinas. — Annan sinulle mukaan kirjallisen määräyksen.

— Olkoon niin, lahjoitan sinulle henkesi, mutta en päästä sinua käsistäni. Annat minulle kirjeen… Sillävälin saat olla tataarilaisteni vankina.

— Se on sovittu! — sanoi ruhtinas.

— Muista! — sanoi Kmicic. — Sinua ei suojele minun kädeltäni ruhtinasarvosi eikä sotajoukkosi eikä miekkailutaitosi. Ja tiedä, että jos vielä tulet tielleni tahi syöt sanasi, niin ei sinua voi varjella mikään, vaikkapa sinut olisi valittu Saksan keisariksi. Sinä tunnet nyt minut! Kerran olet jo ollut käsissäni, nyt makaat jaloissani!

— Minä pyörryn! — sanoi ruhtinas. — Herra Kmicic, täällä on varmaankin lähellä vettä… Antakaa juodakseni ja peskää minun haavani!

— Kuole, petturi! — vastasi Kmicic.

Mutta ruhtinas, joka jo oli varma hengestään, sai heikkoudentilassaankin takaisin koko itseluottamuksensa ja lausui:

— Olette typerä, herra Kmicic! Jos minä kuolen, niin tyttö…

Hänen huulensa kalpenivat.

Kmicic riensi etsimään vettä lähiseudulta.

Ruhtinas oli pyörtynyt, mutta tointui pian, ja se oli onni hänelle, sillä hänen luokseen oli ennättänyt saapua ensimmäisenä tataarilaisista Selim, Gazi-Agan poika, Kmicicin joukon lipunkantaja. Nähdessään verissään viruvan vihollisen hän päätti seivästää sen lipputangolla maahan. Tällä kauhealla hetkellä sai ruhtinas sen verran kootuksi voimia, että sai irroittaneeksi lipun puutangon päähän heikosti kiinnitetyn raudan.

Tämän lyhyen taistelun synnyttämä ääni sai Kmicicin palaamaan.

— Seis, koira! — huusi hän jo kauempaa.

Tataarilainen hätkähti kauhusta kuultuaan tuon tutun äänen. Kmicic lähetti hänet etsimään vettä ja jäi itse ruhtinaan luo, sillä kaukaa näkyivät jo lähestyvän täyttä laukkaa Kiemliczit, Soroka ja koko tataarilaisjoukko, joka surmattuaan kaikki ratsumiehet oli lähtenyt etsimään johtajaansa.

Nähdessään Kmicicin hänen uskolliset tataarilaisensa heittelivät riemusta lakkejaan ilmaan.

Akbah-Ulan hyppäsi hevosen selästä ja alkoi kumarrella pannen kätensä otsalleen, huulilleen ja rinnalleen. Toiset maiskuttivat tataarilaiseen tapaan suutaan katsellen saaliinhimoisin katsein maassa makaavaa ritaria ja ihaillen hänen voittajaansa. Jotkut riensivät ottamaan kiinni kahta hevosta, ruskeata ja mustaa, jotka juoksivat edempänä niin että harja heilui ilmassa.

— Akbah-Ulan! — sanoi Kmicic. — Tämä on tänä aamuna voittamamme sotajoukon johtaja ruhtinas Boguslaw Radziwill. Minä lahjoitan hänet teille, ja pitäkää te tarkoin vaaria hänestä, sillä hänestä maksetaan sekä elävänä että kuolleena suuret lunnaat. Nyt hoitakaa häntä ja viekää sidottuna leiriin!

— Allah! Allah! Kiitämme johtajaa! Kiitämme voittajaa! — huusivat tataarilaiset kuin yhdestä suusta.

Ja taasen kuului tuhansien huulten maiskutus.

Kmicic käski tuomaan itselleen hevosen, nousi sen selkään ja lähti osa tataarilaisia mukanaan taistelutanterelle.

Jo kaukaa hän näki lipunkantajat seisomassa lippuineen, mutta upseereita oli vain muutamia, sillä muut olivat ajamassa takaa vihollista. Kuormarengit kiertelivät suurin joukoin taistelukentällä ryöstäen ruumiita ja joutuivat tavan takaa tappeluun tataarilaisten kanssa, jotka olivat samassa työssä. Varsinkin viimeksimainitut olivat suorastaan kauhean näköisiä veitset käsissä ja käsivarret veressä kyynäspäihin saakka. Heidän hurja naurunsa ja meluamisensa kuului taistelukentän kaikilta puolilta.

Jotkut pitivät vielä höyryävää veistä hampaitten välissä ja vetivät molemmin käsin kaatuneita jaloista, jotkut heittelivät huvikseen irtileikattuja päitä kuin palloja, toiset täyttivät säkkejä tahi nostivat ilmaan verisiä vaatekappaleita ja kehuivat niitä aivan kuin markkinoilla tai tarkastelivat ottamiaan aseita.

Kmicic suuntasi kulkunsa sille paikalle, missä hän ensin oli kohdannut ratsuväen. Miesten ja hevosten ruumiita makasi siellä sekaisin. Mutta siellä, missä puolalaiset ratsujoukot olivat taistelleet jalkaväkeä vastaan, oli niitä kasoissa, ja jo hyytyneet verilätäköt litisivät hevosten jalkain alla.

Vaikeata oli siellä päästä eteenpäin katkenneitten keihäitten, muskettien, ruumiitten, kumoon kaatuneitten rattaitten ja ympäri kuljeksivien tataarilaisjoukkojen välitse.

Gosiewski seisoi edempänä vihollisleirin vallilla, ja hänen luonaan olivat ruhtinas Michal Radziwill, Woynillowicz, Wolodyjowski, Korsak ja kymmenkunta muuta upseeria. Täältä korkeammalta paikalta he tarkastelivat taistelutannerta ja saattoivat arvioida oman voittonsa sekä vihollisen tappion suuruuden.

Nähtyään päälliköt alkoi Kmicic jouduttaa kulkuaan. Gosiewski, joka ei ollut vain onnellinen sotapäällikkö, mutta myös kelpo mies, jonka sydämessä kateudella ei ollut sijaa, huudahti heti hänet nähtyään:

— Kas, tuolla tulee todellinen voittaja! Hänen ansionsa on, että tässä taistelussa saatiin voitto, ja minä olen ensimmäinen sen julkisesti todistamaan. Hyvät herrat! Kiittäkää herra Babiniczia, sillä ilman häntä emme olisi päässeet joen yli!

— Vivat Babinicz! — huusivat muutamat kymmenet äänet. — Vivat! Vivat!

— Missä te olette oppinut sotataitoa? — kysyi hetmani innostuneena. —
Tehän olitte kohta selvillä siitä, mitä oli tehtävä.

Kmicic oli liian väsynyt kyetäkseen vastaamaan. Hän vain kumarsi eri puolille ja pyyhkäisi kasvojaan hikisellä ja ruudinsavusta mustuneella kädellään. Hänen silmänsä loistivat. Eläköönhuudot jatkuivat yhä. Joukko-osasto toisensa jälkeen saapui vaahtoavilla hevosillaan taistelukentältä, ja jokainen yhtyi täysin keuhkoin huutamaan kunnianosoitukseksi Babiniczille. Lakit lentelivät ilmaan, ja kenellä vielä oli panoksia, se laukaisi muskettinsa.

Äkkiä Kmicic kohottautui satulassaan, nosti kätensä ja huusi jyrisevällä äänellä:

— Vivat Jan Kasimir, kuninkaamme ja isämme!

Syntyi sellainen huuto kuin uusi taistelu olisi alkanut. Suuri innostus valtasi kaikki.

Ruhtinas Michal irroitti vyöltään sapelin, joka oli koristettu jalokivillä, ja antoi sen Kmicicille, hetmani pani oman kallisarvoisen viittansa hänen hartioilleen, mutta hän nosti uudelleen kätensä ja huusi:

— Vivat hetmanimme, voittoisa päällikkömme!

— Crescat! Floreat! — vastattiin kuorossa.

Tämän jälkeen alettiin tuoda saaliiksi saatuja lippuja ja pistää niitä maahan johtajien jalkain eteen. Ei ainoatakaan vihollisen ollut onnistunut pelastaa. Kaikki sateenkaaren värit loistivat valleilla.

— Tämä on suurimpia voittoja koko tässä sodassa! — huudahti hetmani. — Israel ja Waldeck on otettu vangiksi, everstit ovat kaatuneet tai vankeina, armeija on kokonaan tuhottu…

Hän kääntyi Kmicicin puoleen:

— Herra Babinicz! Teidän on täytynyt kohdata Boguslaw tuolla kauempana… Kuinka hänelle on käynyt?

Wolodyjowski alkoi terävästi katsella Kmiciciä silmiin, mutta tämä vastasi kiireesti:

— Ruhtinas Boguslawia on Jumala rangaissut tämän käden kautta!

Näin sanoen hän ojensi oikean kätensä. Samassa pieni ritari heittäytyi hänen syliinsä.

— Minä en kadehdi teitä! — huudahti hän. — Jumala teitä siunatkoon!

— Te olette harjoittanut käteni! — vastasi Kmicic liikutettuna.

Heidän veljelliset tunteenpurkauksensa keskeytti ruhtinas Michal
Radziwill kysyen:

— Onko serkkuni surmattu?

— Ei ole surmattu, — vastasi Kmicic, — sillä minä lahjoitin hänelle hänen henkensä, mutta hän on haavoittunut ja vankina. Mutta tuollahan tulevatkin tataarilaiseni tuoden hänet!

Kun Wolodyjowski kuuli nämä sanat, kuvastui hämmästys hänen kasvoillaan. Kaikkien katseet kääntyivät tasangolle, jolla näkyi muutaman kymmenen miehen suuruinen tataarilaisjoukko hitaasti lähestymässä. Kuljettuaan kaatuneitten rattaitten ohi se pysähtyi muutaman kymmenen askelen päähän vallista.

Silloin huomattiin, että ensimmäisenä kulkeva tataarilainen kuljetti vankia. Kaikki tunsivat Boguslawin, — mutta miten olikaan hänen asemansa nyt muuttunut!…

Hän, valtakunnan mahtavimpia ylimyksiä, hän, joka vielä eilen unelmoi pääsevänsä hallitsijaksi, hän, saksalainen sotapäällikkö, kulki nyt jalan silmukka kaulassa tataarilaisen hevosen vieressä ilman hattua, likainen riepu käärittynä verisen pään ympäri. Mutta niin suuri oli ritarien viha tätä ylimystä kohtaan, että hänen kauhea alennustilansa ei kenessäkään herättänyt sääliä. Päinvastoin huusivat kaikki kuin yhdestä suusta:

— Kuolema petturille! Hakatkaa hänet palasiksi sapeleilla! Kuolema!
Kuolema!

Mutta ruhtinas Michal pani käden silmiensä eteen, sillä se oli kuitenkin Radziwill, joka oli joutunut sellaiseen alennustilaan. Äkkiä hän punastui ja huudahti:

— Hyvät herrat! Hän on minun serkkuni, minun sukulaiseni, ja minä olen ollut valmis uhraamaan henkeni ja omaisuuteni isänmaan puolesta. Ken nostaa kätensä tuota onnetonta vastaan, hän on viholliseni!

Ritarit vaikenivat.

Ruhtinas Michal oli yleisesti suosittu miehuutensa, anteliaisuutensa ja isänmaallisuutensa vuoksi. Kun koko Liettua joutui venäläisten valtaan, niin hän yksin piti puoliaan Nieswieczissä, ruotsalaisten alkaessa sotansa hän ei suostunut Janusz-ruhtinaan houkutuksiinkaan oli ensimmäisenä yhtymässä liittoutuneihin. Senvuoksi häntä nyt kuunneltiin. Muuten kenties kukaan myöskään ei halunnut olla huonoissa väleissä niin mahtavan herran kanssa. Oli miten oli, mutta sapelit pistettiin taas tuppeen, vieläpä muutamat upseerit, jotka olivat Radziwillin klienttejä, huusivat:

— Ottakaa hänet pois tataarilaisilta! Tuomitkoon valtakunta hänet!
Pakanat eivät saa häväistä jaloa verta!

— Niin, ottakaamme hänet pois tataarilaisilta! — toisti ruhtinas.
— Löydämme aina panttivankeja, ja lunnaat hän maksaa itse. Herra
Woynillowicz, komentakaa miehenne liikkeelle, ja ottakoot he hänet
väkisin, jos eivät muuten saa!

— Minä tarjoudun panttivangiksi tataarilaisille! — huudahti herra
Gnoinski.

Wolodyjowski oli tällä välin mennyt Kmicicin luo ja sanoi:

— Mitä olettekaan tehnyt! Hän pääsee nyt ehein nahoin tästä jutusta!

Kmicic hypähti kuin haavoitettu tiikeri.

— Herra ruhtinas! — huusi hän. — Hän on minun vankini! Minä säästin hänen henkensä, mutta ehdoilla, jotka hän kerettiläisen evankeliuminsa kautta vannoi täyttävänsä, ja mieluummin kuolen kuin sallin hänen päästä niiden käsistä, joiden huostaan olen hänet uskonut, ennenkuin hän on kaikki täyttänyt!

Näin sanoen hän kannusti hevostaan, ja synnynnäinen kiivaus näytti jo saavan hänessä vallan, sillä hänen kasvonsa vääristyivät, sieraimet laajenivat ja silmät alkoivat salamoida.

Samassa Woynillowicz ratsasti hänen eteensä.

— Pois tieltä, herra Babinicz! — huudahti hän.

— Pois tieltä, herra Woynillowicz! — karjaisi Kmicic ja iski sapelinsa lappeella tämän hevosta niin voimakkaasti, että ratsu horjahti kuin luoti olisi siihen sattunut ja lysähti etujaloilleen.

Syntyi suuri melu upseerien keskuudessa, mutta Gosiewski tunkeutui esille ja sanoi:

— Hiljaa, hyvät herrat! Teidän ruhtinaallinen korkeutenne! Hetmanivaltani nojalla julistan, että herra Babiniczilla on oikeus tähän vankiin, ja sen, joka tahtoo saada hänet pois tataarilaisten käsistä, pitää antaa hänen voittajalleen takuu.

Ruhtinas Michal hillitsi kiihtymyksensä ja sanoi Kmicicille:

— Sanokaa, mitä tahdotte!

— Että hän täyttää sovitut ehdot, ennenkuin pääsee vapaaksi!

— Hän täyttää ne, kun pääsee vapaaksi.

— En usko!

— Siinä tapauksessa vannon hänen puolestaan Pyhän Neitsyen nimessä, jota tunnustan, ja ritarikunniani kautta, että kaikki ehdot täytetään. Muussa tapauksessa voitte vaatia minulta hyvitystä.

— Se riittää minulle! — sanoi Kmicic. — Mutta herra Gnoinskin on ruvettava panttivangiksi, sillä muuten tataarilaiset panevat vastaan. Minä luotan kunniasanaan.

— Kiitän teitä, herra ritari! — vastasi ruhtinas. — Älkää myöskään pelätkö, että hän heti pääsee vapaaksi! Annan hänet herra hetmanin huostaan siihen asti kunnes kuninkaan tuomio lankeaa.

— Olkoon niin! — sanoi hetmani. Hän käski Woynillowiczia nousemaan toisen hevosen selkään, koska entinen oli vielä iskusta pökerryksissä. Sitten hän lähetti hänet ja herra Gnoiskin hakemaan ruhtinasta.

Mutta asia ei ollut vieläkään helposti suoritettavissa. Vanki täytyi ottaa väkisin, sillä Hassun-bey pani ankarasti vastaa, ja vasta kun hän näki herra Gnoiskin ja hänelle oli luvattu lunnaiksi satatuhatta taaleria, hän rauhoittui.

Illalla ruhtinas Boguslaw jo oli Gosiewskin teltassa. Häntä hoidettiin huolellisesti. Kaksi lääkäriä oli yhtä mittaa hänen luonaan. Molemmat vakuuttivat hänen paranevan, sillä häntä oli haavoitettu vain sapelin kärjellä, ja haava oli vaaraton.

Wolodyjowski ei voinut antaa Kmicicille anteeksi sitä, että tämä oli säästänyt ruhtinaan hengen. Vihoissaan hän vältti ystäväänsä koko päivän. Illalla tuli Kmicic itse hänen telttaansa.

– Jumalan tähden! – huudahti hänet nähtyään pieni ritari. – Kaikkea muuta olisin pikemmin odottanut kuin sitä, että päästätte hengissä tuon petturin!

– Kuulkaa minua, herra Michal, ennen kuin tuomitsette! – vastasi Kmicic synkästi. – Minun jalkani oli hänen rintansa päällä ja sapelini hänen kaulallaan, mutta tiedättekö mitä tuo petturi minulle sanoi?… Että Oleńka on käsketty surmata Taurogissa, jos ruhtinas tapetaan. Mitä saatoin minä onneton tehdä? Ostin Oleńkan hengen hänen hengellään… Mitä saatoin tehdä… Kristuksen nimessä… Mitä saatoin tehdä…

Herra Andrzej alkoi repiä tukkaansa ja polkea kiivaasti jalkaa, muta
Wolodyjowski mietti vähän aikaa ja sanoi:

– Minä ymmärrän teidän tuskanne… mutta sentään… te, nähkääs, päästitte isänmaan petturin, joka vastaisuudessa voi tuottaa isänmaalle raskaita onnettomuuksia… Olette tänään tehnyt isänmaalle suuria palveluksia, mutta lopussa te uhrasitte yhteisen edun omien yksityisten etujenne takia.

— Entä mitä te itse olisitte tehnyt, jos teille olisi sanottu, että veitsi on pantu neiti Anna Borzobohatan kaulalle?

Wolodyjowski alkoi kiivaasti kierrellä viiksiään.

— Minä en väitä olevani mikään esimerkki. Hm! Mitäkö tekisin?… Mutta Skrzetuski, jolla on roomalaisen sielu, ei olisi säästänyt ruhtinaan henkeä, ja olen varma siitä, että Jumala ei olisi sallinut sen vuoksi viattoman veren joutua vuotamaan.

— Älä rankaise minua, Jumala, raskaitten rikosteni, vaan Sinun laupeutesi mukaan!… Mutta että minä olisin allekirjoittanut oman armaani kuolemantuomion…

Kmicic peitti kasvonsa käsiinsä.

— Auttakaa minua, taivaan enkelit! En koskaan! En koskaan!

— Tehty mikä tehty! — sanoi Wolodyjowski. Herra Andrzej veti poveltaan esille papereita.

— Katsokaa, herra Michal, mitä olen saanut hänet antamaan! Tässä on määräys Sakowiczille, tässä kaikille Radziwillin upseereille ja ruotsalaisille komentajille… Hänen oli pakko allekirjoittaa, vaikka tuskin jaksoi liikuttaa kättään… Ruhtinas Michal itse pakotti hänet siihen… Tässä on Oleńkalle vapaus ja turvallisuus! Kautta Jumalan! Minä ruoskin joka päivä itseäni, minä rakennutan uuden kirkon, mutta hänen henkeään minä en uhraa! Minulla ei ole roomalaisen sielua… olkoon niin! Minä en ole mikään Cato, kuten Skrzetuski… myönnän sen! Mutta Oleńkaa en uhraa, en vaikka joutuisin alimpaan helvettiin!…

Kmicic ei saanut lopetetuksi puhettaan, sillä Wolodyjowski riensi hänen luokseen ja pannen kätensä hänen suulleen huusi pelästyneenä:

— Älkää herjatko! Vedätte Jumalan rangaistuksen hänenkin päälleen!
Lyökää rintaanne! Pian! Pian!

Kmicic alkoi lyödä rintaansa toistellen: "Mea culpa! Mea culpa! Mea maxima culpa!" Viimein mies parka purskahti katkeraan itkuun, sillä hän ei enää tietänyt mitä tekisi.

Wolodyjowski antoi hänen itkeä tarpeekseen. Viimein, kun Kmicic oli rauhoittunut, hän kysyi häneltä:

— Mitä aiotte nyt tehdä?

— Lähden joukkoineni minne vain minut lähetetään, vaikkapa Birzeen, kunhan vain miehet ja hevoset levähtävät. Matkan varrella vuodatan Jumalan kunniaksi niin paljon kerettiläisten verta kuin mahdollista.

— Se lasketaan teille ansioksi. Älkää masentuko! Jumala on armollinen.

— Menen suorinta tietä! Koko Preussi on nyt avoinna, enintään siellä täällä on jokin vähäinen varusväki.

Herra Michal huokasi.

— Mieleni tekee mukaanne aivan kuin paratiisiin. Mutta minun on jäätävä hoitamaan tehtäviäni. Onnellinen olette te, jolla on johdettavana vapaaehtoisia… Kuulkaahan, veliseni!… Kun tapaatte ne molemmat, niin… pitäkäähän huolta siitä toisestakin, ettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa!… Jumala tietää, ehkäpä hänet on suotu minulle…

Näin sanoen pieni ritari syleili Kmiciciä.