KYMMENES LUKU.
Viikkoa myöhemmin saapui Kmicic vaaliruhtinaan Preussin rajalle Rajgrodiiin. Hän oli päässyt sinne verraten helposti, sillä vahan ennen hetmanin lähtöä hän oli painautunut metsiin ja ollut niin piilossa, että Douglas luuli hänen tataarilaistensakin lähteneen koko divisioonan mukana Varsovaan, minkä vuoksi hän oli jättänyt vain vähäisiä joukkoja näitä seutuja suojelemaan.
Douglas itse lähti seuraamaan Gosiewskin jäljessä, ja hänen mukanaan olivat Radziejowski ja Radziwill.
Kmicic sai tietää tästä jo ennenkuin meni rajan yli ja oli hyvin harmissaan, kun ei saanut kohdata silmästä silmään verivihollistaan, joka kenties saisi rangaistuksensa jonkun toisen kädestä, luultavimmin Wolodyjowskin, joka niinikään oli vannonut kostavansa hänelle.
Kun hän ei siis voinut kostaa petturille isänmaan kärsimiä onnettomuuksia ja niitä vääryyksiä, jotka häntä itseään olivat kohdanneet, min hän kohdisti kostonsa sitä kauheampana vaaliruhtinaan alueisiin.
298
Jo samana yönä kuin tataarilaiset sivuuttivat rajapyykin, kajasti taivas tulipaloista ja kuului sodan jalkoihin joutuneitten ihmisten valitus. Ken osasi puolankielellä pyytää armahdusta, sai päällikön käskystä armon, mutta saksalaiset uudisasutukset, siirtolat, kylät ja kauppalat muuttuivat tuhkaläjiksi, ja kauhistuneet asukkaat joutuivat miekan uhreiksi.
Ei öljy leviä niin nopeasti meren pinnalla, kun purjehtijat sitä kaatavat siihen asetellakseen aaltoja, kuin levisi tataarilaisten ja vapaaehtoisten joukko yli siihen asti rauhallisten ja turvallisten seutujen. Oli kuin jokainen tataarilainen olisi osannut jakaantua kahtia tahi kolmia ennättääkseen useampaan paikkaan yht'aikaa polttamaan ja ryöstämään. Ei säästetty edes viljapeltoja eikä puutarhojen puita.
Kmicic oli niin kauan hillinnyt tataarilaisiaan, että kun hän vihdoin päästi ne valloilleen kuin petolinnut, niin he aivan hekumoivat surmatessaan ja hävittäessään kaiken. Toinen pyrki olemaan toistaan etevämpi, ja kun he eivät voineet ottaa vankeja, niin he aamusta iltaan suorastaan uivat ihmisveressä.
Itse Kmicic, jonka sydämessä oli paljon viileyttä, päästi sen täydellisesti valloilleen, ja vaikka häh itse ei tahrinut käsiään aseettomien verellä, niin hän mielellään kuitenkin näki sen virtailevan. Hänen mielensä oli rauhallinen, eikä omatunto häntä soimannut, sillä tuohan oli muukalaisten ja lisäksi vielä kerettiläisten verta. Luulipa hän vielä tekevänsä Jumalalle ja varsinkin Pyhälle Neitsyelle otollisen teon.
Olihan vaaliruhtinas, tuo Puolan vasalli, joka eli Puolan armoilla, ensimmäisenä nostanut kätensä hallitsijaansa vastaan. Hän oli siis rangaistuksen ansainnut, ja Kmicic oli ainoastaan Jumalan vihan välikappale.
Senvuoksi hän iltaisin rauhallisena sormieli rukousnauhaansa palavien saksalaisten kylien tulen valossa, ja kun ahdistettujen huudot sotkivat hänen laskunsa, aloitti hän alusta, jotta ei olisi huolimaton hartaudenharjoituksessa.
Mutta ei vain vihaa ja murhanhimoa ollut hänen sydämessään, vaan siinä liikkui hurskaitten tunteitten ohella muitakin, jotka liittyivät entisaikain muistoihin. Usein johtui hänen mieleensä se aika, jolloin hän ahdisti Chowanskia saaden siitä niin paljon kunniaa, ja hänen entiset toverinsa astuivat ilmi elävinä hänen silmiensä eteen. Kaikki ne kituivat nyt helvetissä, mutta jos ne nyt voisivat olla täällä, niin saisivatpa ne kahlata veressä tekemättä syntiä ja olla valtakunnalle hyödyksi!
Ja herra Andrzej huokasi ajatellessaan, miten turmiollista on hillitön omavaltaisuus, se kun jo aikaisessa nuoruudessa sulkee tien hyviin tekoihin ainaiseksi.
Enimmän hän kuitenkin muisteli Oleńkaa. Mitä syvemmälle Preussiin hän tunkeutui, sitä enemmän kirveli sydämen haavoja, aivan kuin ne tulipalot, jotka levisivät hänen ympärillään, myös olisivat voimistuttaneet sydämen paloa. Joka päivä hän puhui sydämessään tytölle:
— Kyyhkyläiseni armas, kenties olet minut jo unhottanut, tahi jos minua muistat, niin vain viha täyttää sydämesi. Mutta kaukana ja lähellä, yöllä ja päivällä, työssä isänmaan hyväksi ja vaarojen keskellä minä aina ajattelen sinua, ja sieluni lentää luoksesi yli metsien ja vuorten kuin lintu laskeutuakseen väsyneenä sinun jalkoihisi. Isänmaan ja sinun tähtesi olen valmis vuodattamaan kaiken vereni, mutta voi minua, jos ainaiseksi olet karkoittanut minut sydämestäsi!
Näissä mietteissä hän kulki rajalinjaa yhä korkeammalle pohjoista kohti, poltti ja hävitti ketään säästämättä. Ääretön ikävä valtasi hänet. Hän olisi tahtonut jo seuraavana päivänä olla Taurogissa, mutta edessä oli vielä pitkä ja vaikea matka, sillä kaikki kirkonkellot Preussissa soivat hälyyttäen kansaa kokoon.
Ken kynnelle kykeni, tarttui aseihin kauheata vihollista vastaan. Apujoukkoja tuli hyvin kaukaisiltakin seuduilta, renkipojistakin muodostui taistelujoukkoja, ja pian oli jokaista tataarilaista kohti kaksikymmentä talonpoikaa.
Kmicic iski noihin joukkoihin kuin salama, hakkasi maahan, hajoitti ja hirtti, pujahti pois ja ilmestyi yht'äkkiä taas tulenliekkien ympäröimänä, mutta ei voinut enää edetä yhtä nopeasti kuin ennen. Usein täytyi hänen miehineen tataarilaiseen tapaan piileksiä viikkokausia viidakoissa tahi järvenrantain kaislikoissa. Kansa ajoi häntä kuin sutta, ja hän purikin kuin susi, mutta ei tyytynyt vain puolustautumaan, vaan myös ahdisti.
Koska hän oli toimissaan perinpohjainen, niin hän saattoi viipyä samalla seudulla niin kauan, kunnes se oli tyystin hävitetty tulella ja miekalla usean penikulman laajuudelta. Jollakin tavoin oli väestö saanut tietää hänen nimensä, ja sitä nyt mainitsivat peloissaan kaikki, ja sen maine kulki Itämereen saakka.
Babinicz olisi kylläkin voinut taas palata Puolan alueelle ja ruotsalaisista joukoista huolimatta rientää Taurogiin, mutta hän ei tahtonut tehdä sitä, sillä hän tahtoi ennen kaikkea palvella — isänmaata. Mutta tuli sanomia, jotka innostuttivat väestöä jatkamaan puolustusta ja kostamaan, kun ne taas täyttivät Babiniczin sydämen suurella surulla. Huhuttiin Varsovan luona tapahtuneen suuren taistelun ja Puolan kuninkaan joutuneen siinä tappiolle. "Kaarle Kustaa ja vaaliruhtinas ovat lyöneet kaikki Kasimirin joukot", sanottiin Preussissa iloiten. "Varsova on uudelleen valloitettu, tämä on suurin voitto koko sodassa, ja nyt on Puola lopullisesti mennyttä."
Kaikki, jotka saatiin, vangeiksi ja jotka tataarilaiset asettivat hehkuville hiilille kuulustelussa, toistivat samaa. Liikkeellä oli, kuten sodan aikana on tavallista, paljon liioiteltuja ja epävarmoja tietoja. Muun muassa kerrottiin, että Jan Kasimirin armeija oli täydellisesti tuhottu, hetmanit kaatuneet ja kuningas joutunut vangiksi.
Oliko kaikki siis lopussa? Uudelleen eloon herännyt ja voittoisa Puola oli siis ollut vain harhanäky? Niin suuri voima, niin suuri sotajoukko, niin monet suuret miehet ja kuuluisat soturit: hetmanit, kuningas, Czarniecki voittamattomine divisioonineen, kaikki oli mennyttä, kaikki oli haihtunut kuin savu. Tällä onnettomalla maalla ei siis enää ollut muita puolustajia kuin yksityiset vapaaehtoiset joukot, jotka saatuaan tiedon tappiosta varmaankin hajaantuvat kaikkiin ilmansuuntiin.
Kmicic repi tukkaansa ja väänteli käsiään, otti käsiinsä kosteata multaa ja painoi sitä polttavaa päätään vastaan.
— Minäkin kaadun, — sanoi hän itsekseen, — mutta sitä ennen hukkuu tämä maa vereen!
Hän alkoi taistella epätoivon vimmalla, ei pysytellyt enää piilossa viidakoissa ja metsissä, etsi kuolemaa, syöksyi kuin mielipuoli kolme kertaa voimakkaampaa vihollisjoukkoa vastaan ja hajoitti sen. Hänen tataarilaisistaan hävisivät viimeisetkin inhimilliset tunteet, ja he muuttuivat laumaksi villipetoja. Nämä barbaarit, jotka olivat taitavampia ryöstämään ja yllättämällä hyökkäämään kuin suoriutumaan avoimessa taistelussa, olivat monissa taisteluissa nyt kehittyneet sellaisiksi sotureiksi, että he kykenivät vastustamaan maailman etevintä ratsuväkeä ja hajoittamaan ruotsalaisten taalalaisjoukotkin. Kahakassa asestetun preussilaisen talonpoikaisväestön kanssa tataarilaiset helposti voittivat kaksisataa tahi kolmesataa raskasaseista, rotevaa, musketeilla varustettua talonpoikaa.
Kmicic totutti heidät pois siitä tavasta, että he vastuksikseen kokosivat saalista. He ottivat nyt vain rahaa, etupäässä kultaa, ja ompelivat sen satulaansa. Kun joku heistä kaatui, niin toiset taistelivat hurjasti saadakseen hänen hevosensa ja satulansa. Kokoamalla vain tämmöistä rikkautta he eivät menettäneet kykyään liikkua miltei yliluonnollisen nopeasti ja notkeasti. Huomattuaan, että he eivät minkään muun johtajan johdolla voisi saada niin runsaita saaliita, he kiintyivät Babinicziin ja seurasivat häntä kuin koirat metsästäjää. Todellisella muhamettilaisella uskollisuudella he taistelujen jälkeen luovuttivat Sorokalle ja Kiemliczeille suurimman osan saaliista, joka oli tuleva päällikölle. — Allah! — puhui Akbah-Ulan — Vähän heitä palaa takaisin Baktshi-Saraihin, mutta niistä, jotka palaavat, tulee jokaisesta ruhtinas.
Babinicz, joka aina oli osannut koota sotasaalista, rikastui nyt kovin.
Mutta kuolemaa, jota hän haki halukkaammin kuin kultaa, hän ei löytänyt.
Kului taasen kuukausi uskomattomissa vaivoissa ja vaaroissa. Vaikka hevoset olivat saaneet syödä hyviä kauroja Preussissa, tarvitsivat ne kuitenkin edes parin päivän levähdyksen. Kmicic vetäytyi senvuoksi takaisin Puolan alueelle, jossa hänellä myös oli tarkoitus täyttää joukkoonsa syntyneet aukot uusilla vapaaehtoisilla sekä saada tarkempia tietoja asiain kulusta.
Uutisia tulikin pian, ja ne olivat niin ilahduttavia, että Kmicic oli tulla mielettömäksi ilosta. Osoittautui kylläkin todeksi, että kolmipäiväisessä taistelussa Varsovan luona Jan Kasimir oli joutunut tappiolle, mutta mistä syystä?
Suurin osa nostoväkeä oli jo ennen taistelua mennyt kotiinsa, eikä jäljellejäänyt osa siitä taistellut sillä innolla kuin Varsovaa valloitettaessa, vaan lähti kolmantena päivänä pakoon. Mutta kahtena eepillisenä päivänä sen sijaan voitto oli kallistumassa puolalaisten puolelle. Säännölliset joukot osoittivat suuressa taistelussa Euroopan parhaiten harjoitettuja sotilaita vastaan sellaista taitoa ja kestävyyttä, että ruotsalaiset ja brandenburgilaiset kenraalit sitä ihmettelivät.
Jan Kasimir oli saavuttanut kuolemattoman kunnian. Sanottiin, että hän oli osoittanut olevansa Kaarle Kustaan veroinen sotapäällikkö, ja jos kaikkia hänen määräyksiään olisi noudatettu, olisi vihollinen joutunut päätaistelussa tappiolle ja sota olisi ollut lopussa.
Nämä tiedot Kmicic sai silminnäkijöiltä. Hän tapasi nimittäin aatelismiehiä, jotka itse olivat ottaneet osaa taisteluun. Yksi heistä kertoi kuuluisasta husaarien hyökkäyksestä, jossa Carolus, kunhan kenraaliensa kehoituksista huolimatta ei tahtonut peräytyä, oli vähällä menettää henkensä. Kaikki vakuuttivat, että armeija ei ollut tuhoutunut eivätkä hetmanit kaatuneet. Koko sotajoukko, lukuunottamatta nostoväkeä, oli hyvässä kunnossa ja hyvässä järjestyksessä peräytynyt kauemmaksi sisämaahan.
Varsovan silta oli murtunut, mutta siinä menetettiin vain tykit, "henki siirtyi Veikselin yli". Sotamiehet vannoivat kuin yhdestä suusta, että sellaisen päällikön johdolla kuin Jan Kasimir he ensi taistelussa voittavat Kaarle Kustaan, vaaliruhtinaan ja kenet tahansa, sillä tuo äskeinen taistelu oli ollut vain koe, joka tosin ei ollut onnistunut, mutta joka lupasi hyvää.
Kmicic mietiskeli, mistä oli mahtanut johtua, että ensimmäiset tiedot olivat olleet niin peloittavia. Hänelle selitettiin, että Kaarle Kustaa tahallaan oli levityttänyt liioiteltuja tietoja, mutta että hän itse asiassa oli sangen neuvoton. Ruotsalaiset upseerit, jotka Kmicic viikkoa myöhemmin sai vangiksi, vahvistivat tämän todeksi.
Näiltä hän sai myös tietää, että varsinkin vaaliruhtinas oli hyvin levoton ja alkoi yhä enemmän miettiä oman nahkansa pelastamista. Hänen miehiään oli paljon kaatunut Varsovan edustalla, ja jäljellejääneitten keskuudessa raivosi tauteja, joihin kuoli enemmän miehiä kuin taisteluun. Samaan aikaan suurpuolalaiset, kostaakseen Ujscien luona kokemansa häpeän ja kaikki kärsimänsä vääryydet, olivat hyökänneet Brandenburgiin ja hävittivät sitä julmasti. Ruotsalaisten upseerien käsityksen mukaan oli jo lähellä se hetki, jolloin vaaliruhtinas luopuu ruotsalaisista ja liittyy mahtavampiin.
— Täytyy näin ollen pitää häntä kuumana, että hän tekisi sen sitä pikemmin, — ajatteli Kmicic.
Ja koska hevoset nyt olivat levänneet ja aukot riveissä täytetyt, meni hän taas rajan yli ja hyökkäsi kuin hävityksen henki saksalaisen asutuksen kimppuun.
Monet "puolueet" seurasivat hänen esimerkkiään. Hän kohtasi nyt heikompaa vastarintaa ja teki sitä perusteellisemmin hävitystyötään. Tuli yhä iloisempia uutisia, niin iloisia, että niitä oli vaikea uskoa.
Ensiksikin alettiin huhuilla, että Kaarle Kustaa, joka Varsovan taistelun jälkeen oli edennyt Radomiin asti, peräytyi nyt suin päin Preussia kohti. Mitä oli tapahtunut? Miksi hän peräytyi? Näihin kysymyksiin ei aluksi kukaan voinut vastata, mutta sitten kaikui taas yli koko valtakunnan Czarnieckin nimi. Hän voitti vihollisen Lipan luona, voitti Strzemesznyn luona, hakkasi Rawan luona maahan peräytyvän Kaarle Kustaan koko jälkijoukon, minkä jälkeen hän, saatuaan kuulla, että kaksituhatta ratsumiestä oli palaamassa Krakovasta, hyökkäsi niiden kimppuun ja tuhosi ne viimeiseen mieheen. Eversti Forgell, kenraalin veli, neljä muuta everstiä, kolme majuria, kolmetoista ratsumestaria ja kaksikymmentä luutnanttia otettiin vangiksi. Jotkut mainitsivat tämän lukumäärän kaksinkertaisena, toiset vakuuttivat jo innoissaan, että Jan Kasimir ei ollut kärsinytkin tappiota Varsovan luona, vaan voittanut, ja että hänen vetäytymisensä syvemmälle maahan oli vain sotajuoni vihollisen pään menoksi.
Kmicic itsekin alkoi ajatella näin, sillä nuoruudestaan asti sotaa käyneenä miehenä hän ymmärsi sota-asioita eikä ollut vielä koskaan kuullut sellaisesta voitosta, joka oli voittajalle vahingoksi. Mutta ruotsalaisten asiat ilmeisesti huononivat nimenomaan Varsovan taistelun jälkeen.
Silloin herra Andrzej muisti, mitä Zagloba heidän viimeksi tavatessaan oli sanonut, nimittäin että mitkään voitot eivät enää voi korjata ruotsalaisten asioita, mutta yksi suuri tappio heidät tuhoaa.
— Sillä miehellä on valtiomiehen pää! — ajatteli Kmicic. — Hän lukee tulevaisuuden kuin avoimesta kirjasta.
Ja nyt hän muisti, mitä Zagloba vielä lisäksi oli ennustanut, nimittäin että hän, Kmicic, alias Babinicz, pääsee Taurogiin, löytää Oleńkansa, saa häneltä anteeksi, menee hänen kanssaan naimisiin ja saa lapsia isänmaan hyödyksi. Kun hän muisti tämän, tunsi hän kuin tulta olisi ollut hänen suonissaan. Hän ei tahtonut enää hukata hetkeäkään, vaan päätti jättää Preussin ja rientää Taurogiin.
Juuri kun hän oli lähdössä, saapui hänen luokseen Wolodyjowskin rykmentissä palveleva laudalainen aatelismies tuoden kirjeen pieneltä ritarilta.
"Olemme menossa Liettuan hetmanin johdolla Boguslawia ja Waldeckia vastaan", kirjoitti herra Michal. "Yhtykää meihin, sillä nyt tarjoutuu tilaisuus kostoon, ja preussilaisetkin saavat maksaa pahat tekonsa."
Herra Andrzej ei ollut uskoa silmiään ja ajatteli ensin, että aatelismiehen oli joku preussilainen tahi ruotsalainen päällikkö tahallaan lähettänyt saadakseen hänet joukkoineen satimeen. Lähtisikö Gosiewski todellakin toistamiseen Preussia vastaan? Hän ei kuitenkaan voinut olla uskomatta. Käsiala oli Wolodyjowskin, vaakuna niinikään Wolodyjowskin, ja aatelismiehenkin Kmicic muisti nähneensä. Hän ryhtyi senvuoksi tältä kyselemään, missä herra Gosiewski oli ja minne hän aikoi mennä.
Aatelismies näytti olevan verraten typerä. Mistäpä hän tiesi, mihin herra hetmani aikoi mennä? Sen hän vain tiesi, että hetmani oli liettualais-tataarilaisen divisioonansa kanssa kahden päivän matkan päässä ja että hänellä oli mukanaan myös laudalainen rykmentti. Sitä oli herra Czarniecki joksikin aikaa lainannut, mutta nyt se oli hetmanin johdossa.
— Sanotaan, — lopetti aatelismies, — että menemme Preussiin, ja sotamiehet ovat siitä suuresti iloissaan… Mutta meidän asiammehan on vain totella ja taistella.
Kuultuaan hänen kertomuksensa Kmicic ei kauan arvellut, käänsi joukkonsa ympäri ja lähti kiiruhtamaan hetmanin luo. Kahden päivän kuluttua hän myöhään illalla syleili Wolodyjowskia, joka heti tervehdittyään sanoi:
— Kreivi Waldeck ja ruhtinas Boguslaw ovat Prostkissa ja rakentavat valleja leirinsä lujittamiseksi. Me menemme heitä vastaan.
— Tänäänkö? — kysyi Kmicic.
— Huomenna, toisin sanoen parin kolmen tunnin kuluttua.
Ja he syleilivät taas toisiaan.
— Minulla on se tunne, että Jumala antaa hänet käsiimme! — huudahti
Kmicic liikutettuna.
— Niin minäkin luulen.
— Olen tehnyt lupauksen, että perinpohjaisesti paastoan sinä päivänä, jolloin kohtaan hänet.
— Jumala ei jätä suojelustaan antamatta! — vastasi herra Michal. — Minä en kadehdi, jos arpa lankeaa teille, sillä te olette kärsinyt suuremman vääryyden.
— Herra Michal! En ole tavannut jalompaa ritaria kuin te!
— Antakaahan kun katselen teitä! Olette paahtunut aivan mustaksi ulkoilmassa. Mutta hyvin olette hoitanut asianne. Suurella myötätunnolla on koko divisioona seurannut työtänne. Vain raunioita ja ruumiita! Olette synnynnäinen soturi. Itse Zaglobankin, jos hän olisi täällä, olisi vaikea keksiä, mitä vielä suurenmoisempaa hän sanoisi tehneensä.
— Hyväinen aika! Missä herra Zagloba on?
— Hän jäi herra Sapiehan luo, sillä hänen kasvonsa ovat aivan turvoksissa itkusta ja epätoivosta Roch Kowalskin kaaduttua.
— Onko siis herra Kowalski kaatunut? Wolodyjowski puristi huulensa yhteen.
— Tiedättekö, kuka hänet surmasi?
— Kuinka minä voisin sen tietää? Kertokaa!
— Ruhtinas Boguslaw!
Kmicic vavahti kuin häntä olisi tikarilla pistetty ja alkoi haukkoa ilmaa. Viimein hän kiristi hampaitaan, vaipui penkille ja peitti kasvonsa käsiinsä.
Wolodyjowski löi yhteen kämmeniään ja käski palvelijan tuoda juotavaa.
Sitten hän istuutui Kmicicin viereen, täytti pikarit ja alkoi puhua.
— Roch Kowalski kuoli sellaisen sankarikuoleman, että suokoon Jumala meille samanlaisen. Riittää, kun sanon, että taistelun päätyttyä Carolus itse piti huolta hänen hautaamisestaan, ja kokonainen kaartinrykmentti ampui hänen haudallaan kunnialaukaukset.
— Kunhan hän vain ei olisi kaatunut tuon pirullisen miehen käden kautta! — huudahti Kmicic.
— Niin, se oli Boguslawin käden kautta, kuulin sen husaareilta, jotka omin silmin näkivät tuon surullisen tapauksen.
— Te siis ette ollut siellä?
— Taistelussa ei valita paikkaa, vaan seisotaan siinä, mihin on saanut käskyn asettua. Jos minä olisin ollut siellä, niin joko nyt en olisi tässä tahi Boguslaw ei laittaisi valleja Protskissa.
— Kertokaa, miten kaikki tapahtui. Se lisää vain katkeruutta.
Wolodyjowski tyhjensi pikarin, kuivasi keltaisia viiksiään ja alkoi:
— Varmaankin olette kuullut riittävästi kertomuksia Varsovan taistelusta, sillä kaikki puhuvat siitä, enkä minä tahdo tarpeettoman kauan siinä viivähtää. Armollinen kuninkaamme — suokoon Jumala hänelle terveyttä ja pitkän iän, sillä jonkun muun ollessa hallitsijana olisi isänmaa sortunut onnettomuuksien alle — osoittautui oivalliseksi sotapäälliköksi. Jos kuuliaisuus olisi ollut yhtä hyvä kuin johtaja, jos me olisimme olleet hänen arvoisensa, olisi aikakirjoihin merkitty uusi puolalaisten voitto Varsovan luona. Lyhyesti sanoen, ensimmäisenä päivänä me löimme ruotsalaiset. Toisena päivänä alkoi voitto vaappua vuoroin puolelle ja vuoroin toiselle, mutta yleensä me olimme voitolla. liettualaiset husaarit, joita johti suuri soturi, ruhtinas Polubinski, ja joiden joukossa myös Roch palveli, tekivät hyökkäyksen. Näin heidän lähtönsä yhtä selvästi kuin nyt teidät, sillä seisoin laudalaisineni eräällä kummulla vallien edustalla. Heitä oli tuhatkaksisataa miestä, niin komeata joukkoa, että maailma ei ole nähnyt sen veroista. He kulkivat noin sadan sylen päässä ohitsemme, ja maa vapisi heidän allaan. Näimme brandenburgilaisen jalkaväen iskevän keihäät maahan torjuakseen ensimmäisen hyökkäyksen. Toiset ampuivat musketeilla niin, että peittyivät kokonaan savuun. Näimme husaarien syöksyvän täyttä laukkaa päin. Jumalani, millainen hyökkäys! He syöksyivät savun keskelle ja hävisivät näkyvistä. Sotamieheni alkoivat huutaa: "Murtautuvat! Murtautuvat!" Vähään aikaan ei näkynyt mitään. Mutta sitten alkoi kuulua kalkutusta aivan kuin tuhat seppää olisi takonut vasaroillaan. Katsomme savuun. Jeesus, Maria! Vaaliruhtinaan miehet makaavat maassa kuin vilja, jonka yli myrsky on kulkenut. Mutta husaarit ovat jo sivuuttaneet heidät ja ovat jo kaukana. He ryntäävät ruotsalaisia vastaan. Hyökkäävät ratsuväkeä vastaan ja lyövät sen. Hyökkäsivät toista rykmenttiä vastaan ja löivät senkin. Kuuluu pauketta, tykit jyrisevät… me näemme heidät, kun tuuli haihduttaa savun. He murtavat ruotsalaisen jalkaväen rivit. Kaikki horjuu, kaikki kaatuu heidän edessään, he kulkevat kuin katua… he ovat raivanneet itselleen tien melkein koko armeijan läpi. He hyökkäävät kaartinrykmenttiä vastaan, jonka keskellä on itse Carolus… ja kaarti hajoaa kuin tuuleen…
Tässä Wolodyjowski keskeytti kertomuksensa, sillä Kmicic peitti kasvonsa käsiinsä ja alkoi huutaa:
— Oi, Pyhä Jumalan Äiti! Saada kerran nähdä tuollaista ja sitten kuolla!
— Sellaista hyökkäystä eivät silmäni enää saa nähdä! — jatkoi pieni ritari. — Me saimme määräyksen hyökätä taisteluun. Enempää en nähnyt, mutta mitä nyt kerron, sen kuulin ruotsalaiselta upseerilta, joka silloin oli kuninkaan luona ja omin silmin näki tapahtuman. Kun husaarit jo olivat murtaneet kaikki tieltään, niin Forgell, joka myöhemmin Rawan luona joutui vangiksemme, kiiruhti kuninkaan luo ja huudahti: "Kuningas, pelastakaa Ruotsi Pelastakaa itsenne! Väistykää! Heitä ei voi mikään pidättää!" Mutta Carolus vastasi: "Ei kannata väistyä, täytyy torjua heidät tahi kaatua!" Toiset kenraalit rientävät kuninkaan luo, pyytävät, rukoilevat, mutta hän ei tahdo heitä kuulla. Hän hyökkäsi eteenpäin… ja ruotsalaiset lyödään niin nopeasti, että tuskin olisi ennättänyt laskea kymmeneen. Ken kaatui, se poljettiin hevosten jalkoihin, muut hajosivat kuin tuhka tuuleen. Husaarit syöksyivät ajamaan heitä takaa. Kuningas taisteli vain yksi mies rinnallaan. Roch lähestyi ja tunsi kuninkaan, sillä oli jo kahdesti aikaisemmin nähnyt hänet. Ratsumies asettui kuninkaan suojaksi. Mutta, niin kertovat näkijät, ei ukkonenkaan iske niin nopeasti kuin Roch halkaisi tuon ratsumiehen. Silloin itse kuningas hyökkäsi häntä vastaan.
Wolodyjowski keskeytti taas kertomuksensa ja veti syvään henkeä, mutta
Kmicic huudahti:
— Kertokaa loppuun, en tahdo jaksaa odottaa!
— He iskivät silloin yhteen keskellä taistelutannerta niin että heidän hevostensa rinnat sattuivat toisiinsa. "Näin", — kertoi meille upseeri, — "että kuningas jo kaatui hevosineen maahan." Mutta hän hyppäsi pystyyn ja laukaisi pistolinsa, vaan ei osannut. Hattu oli pudonnut hänen päästään. Roch kohotti miekkansa ja suuntasi iskun hänen päätään kohti. Ruotsalaiset jähmettyivät kauhusta, sillä myöhäistä oli rientää avuksi. Silloin ilmestyi yht'äkkiä Boguslaw aivan kuin maan alta ja ampui Kowalskia suoraan korvaan, niin että häneltä lensi pää pois kypäröineen.
— Jumalan tähden! Eikö hän ennättänyt antaa miekkansa pudota! — huusi
Kmicic repien tukkaansa.
— Jumala ei suonut hänelle sitä onnea, — vastasi herra Michal. — Pääsimme sitten Zagloban kanssa selville siitä, miten asia oli. Poikavuosinaan Roch palveli Radziwilleja, ja nyt hän joutui hämilleen nähdessään Radziwillin. Kenties hänelle ei ollut koskaan tullut päähänkään sellainen ajatus, että voisi nostaa kätensä Radziwillia vastaan. Sen hän sai maksaa hengellään. Kumma mies on Zagloba! Hän ei ollenkaan ollut Rochin eno eikä edes sukulainenkaan, mutta suri tätä kuin omaa poikaansa. Suoraan sanoen ei ollut syytä semmoiseen suruun, sillä noin kunniakasta kuolemaa voisi suorastaan kadehtia. Siksihän aatelismies ja sotilas syntyykin, että antaisi henkensä tänään tai huomenna, mutta Kowalskin nimi piirretään historiaan, ja jälkipolvet ylistävät sitä.
Wolodyjowski vaikeni, teki sitten ristinmerkkiä ja sanoi:
— Antakoon Herra hänelle iankaikkisen rauhan, ja ikuinen valo häntä valaiskoon…
— Iankaikkisesta iankaikkiseen! — lausui Kmicic.
Jonkin aikaa kumpikin kuiskaili rukouksia, kenties pyytäen itselleen samanlaista kuolemaa, mutta ei Boguslawin käden kautta. Viimein herra Michal sanoi:
— Pappi Piekarski on vakuuttanut meille, että Roch on päässyt suoraan paratiisiin.
— Varmasti hän on siellä eikä tarvitse rukouksiamme!
— Rukoukset ovat aina tarpeellisia. Ne voivat tulla joidenkin muiden hyväksi, ehkäpä meidän itsemme.
Kmicic huokasi.
Luotamme Jumalan laupeuteen, — sanoi hän. — Toivon, että siitä, mitä olen Preussissa toimittanut, lyhennetään edes pari vuotta kiirastulessa oloni aikaa.
— Kaikki kirjoitetaan siellä muistiin. Mitä ihminen täällä saa sapelillaan aikaan, se viedään taivaassa kirjoihin.
— Minäkin olen palvellut Radziwillia, — sanoi Kmicic, — mutta en joudu hämilleni hänen edessään. Jumalani, Prostki ei ole kaukana! Muista, oi Jumala, että hän on sinunkin vihamiehesi, sillä hän on kerettiläinen, joka monta kertaa on herjannut Sinun oikeata uskoasi!
— Ja isänmaan vihollinen! — lisäsi Wolodyjowski. — Toivokaamme, että hänen aikansa kohta on tullut. Zagloba ennusti sen tapahtuvan tuon husaarirynnäkön jälkeen, ja hän puhui aivan kuin innoituksen vallassa. Hän kirosi Boguslawin niin, että kuulijain hiukset nousivat pystyyn. Ruhtinas Kasimir Michal, joka lähtee mukanamme Boguslawia vastaan, näki unta, että ne kaksi kultaista torvea, jotka ovat Radziwillien vaakunassa, mursi karhu, ja sanoi heti seuraavana päivänä: "Joko minua tahi jotakuta muuta Radziwillia kohtaa onnettomuus."
— Oliko se karhu? — kysyi Kmicic kalveten.
— Oli.
Kmicicin kasvot kirkastuivat aivan kuin aamuruskon koko valo olisi niille valahtanut, hän nosti silmänsä ylös, kohotti kätensä taivasta kohti ja huudahti juhlallisella äänellä:
— Minun vaakunassani on karhu! Kiitetty ole Sinä, Jumala korkeudessa! Kiitetty ole Sinä, Pyhä Jumalan Äiti! Oi, Herra, Herra! En ole ansainnut niin suurta armoa!
Kun Wolodyjowski kuuli tämän, niin hänkin tuli hyvin liikutetuksi, sillä hän ymmärsi heti, että se oli taivaallinen ennemerkki.
— Suudelkaa ennen taistelua varmuuden vuoksi Kristuksen jalkoja! — sanoi hän. — Minä rukoilen Häntä Sakowicziin nähden.
— Prostki! Prostki! — hoki Kmicic kuin kuumeessa. — Milloin lähdemme?
— Päivän sarastaessa, eikä siihen enää ole pitkältä!
Kmicic meni majan ikkunan luo, loi silmänsä taivaalle ja huudahti:
— Tähdet jo kalpenevat! Ave Maria…
Samassa kuului kaukaa kukon laulu ja heti sen jälkeen torven törähdys. Vähän myöhemmin alkoi liikettä kaikkialla kylässä. Kuului aseitten kalinaa ja hevosten hirnuntaa. Mustia ratsumiesryhmiä kerääntyi maantielle.
Ilma alkoi vähitellen muuttua valoisaksi. Vaalea sarastus hopeoi keihäitten kärjet, kimalteli paljastetuilla sapeleilla ja ikäänkuin veti esiin varjosta viiksisuita, uhkaavia kasvoja, kypäröitä, tataarilaisten karvalakkeja, jousia ja keihäitä. Viimein joukko lähti liikkeelle Prostkia kohti Kmicicin johtaessa etujoukkoja. Sotajoukko kiemurteli tie& myöten nopeasti eteenpäin kuin pitkä käärme.
Etunenässä olevat hevoset alkoivat kovasti pärskyä ja muut seurasivat niiden esimerkkiä. Sotamiehistä se oli hyvä enne.
Valkea huuru peitti vielä niityt ja pellot.
Ylt'ympäri oli hiljaista. Vain sirkat sirisivät kasteisessa ruohossa.