YHDEKSÄS LUKU.
Kmicicillä oli heti alussa vaikea tehtävä suoritettavanaan, kun hän pyrki Varsovasta Preussiin ja Liettuaan, sillä jo Serockissa oli vahva ruotsalaisjoukko, Kaarle Kustaa oli asettanut sen vartavasten sinne häiritsemään Varsovan piiritystä, mutta kun Varsova nyt oli valloitettu, niin ei tuolla armeijalla ollut muuta tehtävää kuin estää niiden joukkojen eteneminen, jotka Jan Kasimir ehkä lähettäisi Preussiin ja Liettuaan. Sen johtajana oli taitava ja kokenut kenraali Douglas ja kaksi puolalaista petturia, Radziejowski ja Radziwill. Näillä oli kaksituhatta miestä parhainta jalkaväkeä ja yhtä paljon ratsuväkeä sekä tykistöä. Heti kun nämä päälliköt saivat tiedon Kmicicin retkestä, niin he asettivat hänen tielleen verkon kolmion muotoon Bugin luona siten, että sen yhdellä sivulla oli Serock, toisella Zlotorya ja kärkenä Ostroleka.
Kmicicin oli kuljettava tuon kolmion läpi, sillä hänellä oli kiire, ja siitä oli tie lyhin. Hän huomasi kohta joutuneensa verkkoon, mutta ei pelästynyt, koska oli tottunut tämmöiseen sodankäyntiin. Hän arveli, että verkko oli pingoitettu liian laajalle alalle ja että tarpeen tullen voi pujahtaa sen silmukoista läpi. Ja mikä oli vielä ihmeellisempää: vaikka häntä yhtä mittaa koetettiin pyydystää, niin hän ei vain livahtanut pyydystäjien käsistä, vaan itsekin ahdisteli heitä. Ensin hän meni Bugin yli Serockin luona, kulki joen rantaa Wyszkowiin ja tuhosi Brariszczykin luona häntä kiinni ottamaan lähetetyn kolmensadan miehen vahvuisen ratsujoukon, josta ruhtinas Boguslaw kirjeessään mainitsi, niin perinpohjin, että siitä ei jäänyt jäljelle ketään, joka olisi vienyt tiedon tappiosta päälliköille. Itse Douglas kävi hänen kimppuunsa Dlugosiodlen luona, mutta hän löi ruotsalaisen ratsujoukon pakoon ja pysytteli sen läheisyydessä ja meni lopulta ruotsalaisten nähden uiden Narvan yli. Douglas jäi joen rannalle odottamaan proomuja, mutta ennenkuin ne saapuivat, tuli Kmicic yön pimeydessä taas joen yli takaisin ja sai hyökkäämällä ruotsalaisten etuvartioita vastaan aikaan pelästystä ja sekamelskaa koko Douglasin divisioonassa.
Vanha kenraali hämmästyi tätä tekoa, mutta seuraavana aamuna kasvoi hänen hämmästyksensä vielä suuremmaksi, kun hän sai tietää, että Kmicic oli kiertänyt armeijan, palannut takaisin siihen paikkaan, josta hänet oli ajettu pois kuin villipeto, saartanut Branszczykissa ruotsalaisten kuormaston, ottanut saalista ja kassan ja surmannut viisikymmenmiehisen saattajiston.
Toisinaan meni useita päiviä niin, että ruotsalaiset näkivät paljain silmin hänen tataarilaisensa näköpiirin reunassa, mutta eivät voineet niitä saavuttaa. Sen sijaan teki herra Andrzej yhtä mittaa hyökkäyksiään. Ruotsalaiset sotilaat uupuivat, ja puolalaiset joukot, jotka vielä palvelivat Radziejowskia, eivät olleet luotettavia. Väestö taas oli kokonaan kuuluisan partioretkeilijän puolella. Hänellä oli tieto jokaisesta liikkeestä, pienimmänkin joukon toimista, jokaisesta kuormasta, joka sattui olemaan muista hiukan erillään. Usein näytti siltä, kuin hän leikkisi ruotsalaisten kanssa, mutta se oli tiikerin leikkiä. Hän antoi tataarilaisten hirttää kaikki ottamansa vangit, niinkuin muuten ruotsalaiset itsekin menettelivät kaikkialla Puolassa. Toisinaan näytti hillitön raivo valtaavan hänet, sillä hän hyökkäsi kuin uhkarohkeuden sokaisemana ylivoimaisia joukkoja vastaan.
— Mielenvikainen johtaa tuota joukkoa! — sanoi hänestä Douglas.
— Tahi hullu koira! — vastasi Radziejowski.
Boguslaw oli sitä mieltä, että kumpikin nimitys oli paikallaan, mutta hänen täytyi myöntää, että tuo johtaja myös oli kuuluisa soturi. Ylpeänä hän kertoi kaataneensa kahdesti omin käsin maahan tuon ritarin.
Häntä vastaan Babinicz rajuimmin hyökkäilikin. Hän aivan silminnähtävästi etsi ruhtinasta ja vainottunakin vainosi.
Douglas arvasi, että tässä täytyi olla takana yksityistä vihaa.
Ruhtinas ei kieltänyt sitä, mutta ei myöskään antanut mitään selityksiä. Hän maksoi Babiniczille samalla mitalla ja määräsi Chowariskin esimerkkiä seuraten palkinnon hänen päästään. Kun tästä ei ollut apua, päätti hän käyttää hyväkseen Kmicicin vihaa ja sen avulla houkutella hänet ansaan.
— On häpeä, että puuhaamme näin kauan tuon rosvon kanssa! — sanoi hän Douglasille ja Radziejowskille. — Hän kiertelee ympärillämme niinkuin susi lammastarhan läheisyydessä ja livahtaa aina käsistämme. Minä menen häntä vastaan pienen joukon kanssa, ja kun hän hyökkää kimppuuni, pidän puoliani, kunnes te tulette avuksi. Sitten emme enää päästä häntä livistämään.
Douglas, joka jo kauan sitten oli kyllästynyt tähän takaa-ajoon, ei pannut sanottavasti vastaan, mutta sanoi kuitenkin, että hänellä ei ole oikeutta eikä velvollisuutta panna yhden rosvon kiinni ottamiseksi vaaraan niin korkea-arvoisen henkilön ja kuningasten sukulaisen henkeä. Kun ruhtinas kuitenkin pysyi ehdotuksessaan, niin Douglas suostui. Päätettiin, että ruhtinas lähtee liikkeelle viidensadan ratsumiehen kanssa, joiden jokaisen selän taakse sijoitetaan musketilla varustettu jalkamies. Tällä viekkaudella aiottiin johtaa Babinicz harhaan.
— Hän ei voi pidättää itseään, kun kuulee, että vain viisisataa ratsumiestä on liikkeessä, vaan hyökkää ehdottomasti kimppuun, — sanoi ruhtinas. — Mutta kun jalkaväki ampuu heitä vasten silmiä, niin tataarilaiset hajaantuvat kuin tuhka tuuleen. Hän itse joko kaatuu tahi joutuu elävänä käsiimme.
Tämä suunnitelma pantiin nopeasti ja huolellisesti täytäntöön. Kahta päivää aikaisemmin laskettiin liikkeelle tieto, että viisisataa ratsumiestä ruhtinas Boguslawin johdolla lähtee retkelle. Kenraalit olivat varmat siitä, että paikallinen väestö veisi tämän tiedon Babiniczille. Niin kävikin.
Ruhtinas lähti keskellä pimeätä yötä Wasowiin ja Jelonkaan, meni Czerewinassa joen yli, pysähdytti ratsuväen avoimelle kedolle ja sijoitti jalkaväen sen vieressä olevaan viidakkoon, josta se voi nopeasti hyökätä esille. Sillä välin oli Douglasin kuljettava Narvan rantaa pitkin ollen menevinään Ostrolekaan. Radziejowskin taas oli kevyen ratsuväen kanssa lähdettävä liikkeelle Ksiezopolesta.
Ei kukaan näistä kolmesta päälliköstä tietänyt tarkoin, missä Babinicz tällä hetkellä oli, sillä talonpojilta ei saanut mitään tietoja eivätkä ratsumiehet kyenneet ottamaan kiinni tataarilaisia. Douglas otaksui Babiniczin pääjoukon olevan Sniadowin luona, ja hän aikoi saartaa sen, jotta voisi katkaista Babiniczin paluutien, jos tämä käy ruhtinas Boguslawin kimppuun.
Kaikki näytti olevan suotuisaa ruotsalaisten alkeille. Kmicic oli todellakin Sniadowissa, ja heti kun hän sai tiedon Boguslawin retkestä, hän painautui metsään hyökätäkseen siitä ulos Czerewinan luona.
Kääntyessään poispäin Narvasta Douglas muutamia päiviä myöhemmin näki tataarilaisten jälkiä ja seurasi niitä kulkien siis Babiniczin jäljessä. Helle rasitti kauheasti hevosia ja rautapukuisia ratsumiehiä, mutta kenraali kulki eteenpäin siitä välittämättä, sillä hän oli nyt aivan varma siitä, että hän yllättää Babiniczin joukon juuri silloin, kun se on taistelussa.
Kaksi päivää kestäneen etenemisen jälkeen tultiin niin lähelle Czerewinaa, että talojen savut jo näkyivät. Silloin Douglas pysähtyi, asetti vartijat kaikille teille ja pienimmillekin poluille ja alkoi odottaa.
Muutamat upseerit tahtoivat vapaaehtoisesti lähteä heti hyökkäämään, mutta hän pidätti heitä sanoen:
— Kun Babinicz käytyään ruhtinaan kimppuun huomaa, että hän ei ole tekemisissä ainoastaan ratsuväen, vaan myös jalkaväen kanssa, on hänen pakko peräytyä, eikä hän voi tulla takaisin muuten kuin entisiä jälkiään, ja silloin hän tulee suoraan meidän syliimme.
Ei ollut siis muuta tehtävää kuin höristää korviaan ja kuunnella, joko kohta alkaa kuulua tataarilaisten ulvontaa ja ensimmäisiä musketin laukauksia.
Kului kuitenkin koko päivä täyden hiljaisuuden vallitessa metsässä, aivan kuin ei yksikään sotamies koskaan olisi siihen jalallaan astunut.
Douglas alkoi menettää kärsivällisyyttään ja lähetti yötä vastaan pienen tiedustelujoukon kedolle päin käskettyään sen noudattaa mitä suurinta varovaisuutta.
Tiedustelujoukko palasi yösydännä näkemättä mitään ja saamatta mitään toimeen. Aamun sarastaessa lähti Douglas itse koko sotavoimansa kanssa liikkeelle.
Muutamia tunteja kuljettuaan hän tuli paikalle, joka oli täynnä merkkejä siitä, että siinä oli ollut sotilasleiri. Löydettiin korpunpalasia, särkynyt lasi, vaateriekaleita ja patruunavyö sitä mallia, jota ruotsalaiset sotamiehet käyttivät. Selvää oli, että siinä paikassa oli ollut Boguslawin jalkaväki, mutta nyt sitä ei näkynyt missään. Edempänä suoperäisellä niityllä huomasivat Douglasin etujoukot joukon ratsuväen hevosten jälkiä ja niityn reunalla pienempien tataarilaisten hevosten jälkiä. Vielä edempänä oli hevosen raato, josta sudet jo olivat vetäneet sisälmykset esille. Nähtävästi Boguslaw oli vetäytynyt takaisinpäin ja Babinicz seurannut jäljessä. Douglas ymmärsi, että jotakin erikoista oli sattunut.
Mutta mitä? Siihen hän ei saanut vastausta. Douglas rupesi miettimään.
Äkkiä hänen mietiskelynsä keskeytti eräs etujoukkoihin kuuluva upseeri.
— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi hän. — Viidakossa näkyy pieni ryhmä miehiä. He seisovat liikkumattomina ikäänkuin vahdissa. Pysähdytin etujoukot ja tulin ilmoittamaan tästä teidän ylhäisyydellenne.
— Ovatko ne ratsu- vaiko jalkamiehiä?
— Jalkaväkeä, niitä on neljä tahi viisi yhdessä, ei voi aivan tarkkaan nähdä, kun oksia on edessä.
Mutta niiden puvuissa näytti olevan keltaista niinkuin meidän muskettisotureillamme.
Douglas kannusti hevostaan, ratsasti kiireesti etujoukkoon ja syöksähti eteenpäin. Harvan metsikön läpi näkyi ryhmä sotamiehiä, jotka liikkumatta seisoivat puun juurella.
— Ne ovat meikäläisiä! — sanoi Douglas. — Ruhtinaan täytyy olla lähellä.
— Omituista! — sanoi hetken kuluttua upseeri.
— He seisovat vahdissa, mutta yksikään heistä ei sano mitään, vaikka heidän täytyy kuulla lähestymisemme.
Tässä loppui viidakko ja alkoi metsän reuna. Siinä näkyi neljä miestä seisomassa vierekkäin ja katselemassa maahan. Jokaisen pään kohdalta kohosi kohtisuoraan ylös musta nuora.
— Teidän ylhäisyytenne! — sanoi äkkiä upseeri.
— Nuo miehet on hirtetty!
— Niin on! — vastasi Douglas.
He lähtivät kulkemaan kiireemmin ja olivat pian ruumiitten luona. Neljä jalkamiestä riippui silmukoissa vieretysten kuin neljä lintua jalat vain tuuman päässä maasta, sillä oksa oli matalalla.
Douglas silmäsi niihin jokseenkin välinpitämättömästi ja lausui sitten aivan kuin itsekseen:
— Nyt tiedämme, että niinhyvin ruhtinas kuin Babiniczkin ovat tästä kulkeneet.
Ja hän vaipui taas mietteisiin, sillä hän ei tietänyt oikein itsekään, oliko hänen kuljettava eteenpäin tuota metsäpolkua vai mentävä Ostrolekaan johtavalle valtatielle.
Puoli tuntia myöhemmin löydettiin vielä kaksi ruumista. Nähtävästi ne olivat rosvoja tahi sairaita, jotka Babiniczin tataarilaiset olivat ottaneet kiinni seuratessaan ruhtinasta.
Mutta miksi ruhtinas oli peräytynyt?
Douglas tunsi liian hyvin hänen rohkeutensa ja hänen päällikkötaitonsa voidakseen hetkeäkään epäillä ruhtinaalta puuttuneen päteviä syitä peräytymiseen. Jotakin oli täällä varmasti tapahtunut.
Vasta seuraavana päivänä asia selvisi. Saapui nimittäin kolmenkymmenen miehen suuruinen ratsumiesjoukko Bies Kornian johdolla, jonka Boguslaw oli lähettänyt ilmoittamaan, että Jan Kasimir oli lähettänyt Bugin yli Douglasia vastaan kuusituhatta liettualaista ja tataarilaista ratsumiestä hetmani Gosiewskin johdolla.
— Saimme sen tietää, - sanoi herra Bies,-ennenkuin Babinicz meidät saavutti, sillä hän läheni varovasti ja hitaasti. Gosiewski on neljän tahi viiden penikulman päässä. Saatuaan tämän tiedon oli ruhtinaan pakko nopeasti peräytyä yhtyäkseen herra Radziejowskiin, joka helposti olisi voinut kärsiä tappion. Koska kuljimme nopeasti, onnistui meidän yhtyä. Nyt on ruhtinas lähettänyt pieniä ratsumiesosastoja — kaikkiin suuntiin ilmoittamaan asiasta teidän ylhäisyydellenne. Paljon heitä joutuu tataarilaisten tahi talonpoikien käsiin, mutta tämmöisessä sodassa sitä ei voi välttää.
— Missä ruhtinas ja herra Radziejowski ovat?
— Kahden penikulman päässä täältä, rannalla.
— Onko ruhtinaalla koko sotavoima mukanaan?
— Hänen täytyi erota jalkaväestä, joka on palaamassa tiheimpien metsien läpi välttääkseen tataarilaisia.
— Sellainen ratsuväki kuin tataarilaisten kulkee kaikkein pahimpienkin tiheikköjen läpi. Ei ole toiveita saada enää nähdä tuota jalkaväkeä. Mutta siihen ei ole kukaan syypää, ja ruhtinas on menetellyt niinkuin kokenut sotapäällikkö.
— Ruhtinas on lähettänyt melkoisen suuren partiojoukon Ostrolekaan johtaakseen hetmanin harhaan. Vihollinen ryntää viipymättä sinne luullen koko armeijamme olevan Ostrolekassa.
— Se on hyvä! — sanoi Douglas ilostuen. — Laitamme herra hetmanille kuumat paikat!
Hetkeäkään viivyttelemättä lähdettiin liikkeelle, jotta tavattaisiin ruhtinas Boguslaw ja Radziejowski. Nämä tavattiinkin vielä samana päivänä herra Radziejowskin suureksi iloksi, sillä hän pelkäsi vangiksi joutumista pahemmin kuin kuolemaa hyvin tietäen, että saisi kalliisti sovittaa petoksensa ja kaikki valtakunnalle tuottamansa onnettomuudet.
Nyt yhtyneessä ruotsalaisessa armeijassa oli yli neljätuhatta miestä, joten se saattoi toivoa hyvin selviytyvänsä hetmanista. Tällä oli tosin kuusituhatta ratsumiestä, mutta tataarilaisia — Babiniczin miehiä lukuunottamatta — ei voitu käyttää avoimessa hyökkäyksessä, ja itse Gosiewski, vaikka olikin taitava soturi, ei osannut Czarnieckin tavoin innostaa joukkoaan.
Douglasille antoi kuitenkin paljon päänvaivaa kysymys, missä tarkoituksessa oikeastaan Jan Kasimir oli lähettänyt hetmanin Bugin yli. Ruotsin kuningas ja vaaliruhtinas olivat menossa Varsovaa vastaan, ja siellä oli päätaistelu ennemmin tahi myöhemmin tapahtuva. Vaikka Jan Kasimirilla olikin sotajoukko, joka oli miesluvultaan suurempi ruotsalaisten ja brandenburgilaisten armeijaa, niin kuusituhatta taistelukuntoista miestä oli sentään liian huomattava joukko, jotta Puolan kuningas olisi ilman pakottavaa syytä siitä luopunut.
Totta oli, että Gosiewski pelasti Babiniczin tuhosta, mutta Babiniczin pelastamiseksi ei kuninkaan olisi tarvinnut lähettää koko divisioonaa. Tällä retkellä oli siis jokin salainen tarkoitus, josta ruotsalainen kenraali ei tarkkanäköisyydestään huolimatta päässyt selville.
Ruotsin kuninkaan kirje, joka tuli viikkoa myöhemmin, ilmaisi suurta levottomuutta, melkeinpä pelkoa tämän retken johdosta, jonka tarkoitus siinä lyhyesti selitettiin. Kaarle Kustaan käsityksen mukaan ei hetmania oltu lähetetty hyökkäämään Douglasin armeijan kimppuun ja Liettuaa auttamaan, sillä siellä oli ruotsalaisten muutenkin jo mahdoton viipyä, vaan tarkoituksena oli uhata Preussia ja nimenomaan sen itäistä osaa, jossa ei ollut sotaväkeä.
"Heidän pyrintönään on", — kirjoitti kuningas, — "järkyttää vaaliruhtinaan uskollisuus Marienburgin sopimusta ja Meitä kohtaan, mikä helposti voi onnistua, koska vaaliruhtinas on valmis samalla kertaa tekemään liiton Kristuksen kanssa perkelettä vastaan ja perkeleen kanssa Kristusta vastaan saadakseen etuja kummaltakin."
Kirje loppui kehoituksella Douglasille ponnistamaan kaikki voimansa estääkseen hetmania pääsemästä Preussiin, sillä jos tämä ei muutamaan viikkoon kykene sinne pääsemään, niin hänen on palattava Varsovaan.
Douglas oli sitä mieltä, että hänelle annettu tehtävä ei ollenkaan mennyt yli hänen voimiensa. Vähän aikaa sitten hän oli melkoisen hyvällä menestyksellä vastustanut itse Czarnieckia eikä senvuoksi pelännyt Gosiewskia. Hän ei tosin toivonut voivansa tuhota hänen divisioonaansa, mutta oli varma siitä, että voisi estää sen etenemisen.
Tästä lähtien alkoivat molemmat armeijat taitavasti liikehtiä koettaen kiertää toisensa ja samalla välttää ryhtymistä lopulliseen taisteluun. Molemmat kenraalit kilpailivat keskenään valppaudessa, mutta Douglasilla oli sikäli yliote., että hän sai estetyksi hetmanin pääsemästä ylemmäksi kuin Ostrolekaan. Babinicz ei ollenkaan kiiruhtanut yhtymään liettualaiseen divisioonaan, vaan kiinnitti huomionsa siihen jalkaväkeen, joka Boguslawin oli täytynyt jättää jälkeensä, kun hän lähti kiireesti tavoittamaan Radziejowskia. Paikallisten asukkaitten opastamina tataarilaiset seurasivat noita sotamiehiä yöt päivät ja surmasivat jokaisen, joka oli varomaton tahi jäi jälkeen. Elintarpeitten puute pakotti viimein ruotsalaiset jakautumaan pieniin osastoihin, joiden oli helpompi hankkia ravintonsa, mutta juuri tätä Babinicz oli odottanutkin.
Hän jakoi joukkonsa kolmeen osastoon, joista yhtä johti hän itse, toista Akbah-Ulan ja kolmatta Soroka, ja muutamassa päivässä hän teki lopun melkein koko ruotsalaisjoukosta. Se oli yhtämittaista ihmismetsästystä metsissä ja viidakoissa, jotka kaikuivat huudoista, rytinästä, laukauksista ja vaikertelusta.
Tämä teki Babiniczin nimen laajalti tunnetuksi masurilaisten keskuudessa. Hänen joukkonsa kokoontuivat ja yhtyivät Gosiewskin armeijaan, mutta silloin oli hetmani, jonka retki pääasiassa oli ollut vain mielenosoitus, jo saanut kuninkaalta käskyn palata Varsovaan. Babinicz sai vain vähän aikaa nauttia tuttujensa seurasta, nimenomaan Zagloban ja Wolodyjowskin, jotka laudalaisten johtajina olivat hetmanin mukana. Molemmat nuoret everstit olivat hyvin harmissaan siitä, että eivät sillä kertaa voineet saada mitään toimeen Boguslawia vastaan, mutta Zagloba lohdutti heitä täyttämällä ahkeraan heidän pikarinsa ja puhuen tähän tapaan:
— Ei se mitään haittaa! Jo toukokuusta asti olen hautonut päässäni sotajuonia, enkä minä koskaan vielä ole suotta ponnistellut. Minulla on jo valmiina muutamia aivan erinomaisia tuumia, mutta ei ole nyt aikaa panna niitä täytäntöön, vaan se tapahtuu vasta Varsovan luona, jonne kaikki kiiruhdamme.
— Minun on mentävä Preussiin! — vastasi Babinicz. — En ole siis
Varsovan luona mukana.
— Luuletteko todellakin pääsevänne Preussiin asti? — kysyi Wolodyjowski.
— Niin totta kuin Jumala on taivaassa, menen Preussiin, ja sen lupaan teille pyhästi, että teen siellä puhdasta jälkeä. Minun tataarilaisteni sormet syyhyvät jo täällä kovin, mutta olen uhannut hirsipuulla jokaisesta väkivaltaisesta teosta. Preussissa sen sijaan saa minut oma halunikin hieman riehumaan. Minäkö en pääsisi sinne tunkeutumaan? Teille se ei onnistunut, mutta se on aivan eri asia, sillä helpompi on tukkia tie suurelta armeijalta kuin minun joukkoni kaltaiselta, helposti piiloon pujahtavalta joukolta. Usein olen ollut viidakossa piilossa ja Douglas on kulkenut aivan vierestäni ohi mitään huomaamatta. Douglas lähtee varmasti seuraamaan teitä ja jättää minulle tien vapaaksi.
— Olette, kuulemma, pitänyt häntä lujilla! — sanoi Wolodyjowski tyytyväisenä.
— Niin, tuota lurjusta! — lisäsi Zagloba. — Hän kuuluu hikoilleen niin, että muutti joka päivä paitaa. Te olette hoidellut häntä yhtä hyvin kuin Chowanskia, ja minun täytyy sanoa, että en itsekään olisi tätä paremmin tehnyt, vaikka jo herra Koniecpolski sanoi, että sissisodassa ei kukaan vedä vertoja Zagloballe.
— Minusta näyttää mahdolliselta, — sanoi Wolodyjowski Kmicicille, — että jos Douglas palaa takaisin, niin hän jättää Boguslawin tänne sotimaan teitä vastaan.
— Suokoon Jumala sen! Itsekin olen sitä toivonut, — vastasi Kmicic vilkkaasti. — Jos minä etsin häntä ja hän minua, niin kai me löydämme toisemme. Kolmatta kertaa hän ei enää saane syöstyksi minua satulasta, mutta jos hän sen tekee, niin en minä enää nouse maasta. Muistan hyvin opettamanne temput ja kaikki lyönnit. Harjoittelen joka päivä Sorokan kanssa, että käteni ei kangistuisi.
— Mitäpä sotajuonet toimittavatkaan! — huudahti Wolodyjowski. — Sapeli, se on poikaa!
Tämä lausuma loukkasi hiukan Zaglobaa. Hän vastasi heti:
— Jokainen tuulimylly luulee, että pääasia on siivillä huiskiminen, ja tiedättekö miksi, herra Michal? Koska sillä on akanoita katon alla, toisin sanoen päässä. Sotataidon perusteena ovat sotajuonet, muutenhan Roch Kowalski voisi olla suurhetmani ja te täysi kenttämarsalkka.
— Mitä herra Kowalski hommailee? — kysyi Kmicic.
— Herra Kowalski? Nyt hänellä jo on rautakypärä päässä, ja sehän on paikallaan, sillä pitäähän kaalinpään päällä olla padan kansi. Hän kahmaisi paljon saalista Varsovasta ja on siirtynyt ruhtinas Polubinskin husaarijoukkoon. Hän tulee joka päivä luoksemme telttaan ja katselee syrjäsilmällä, näkyisikö jostakin olkien seasta pullon kaula. En saa paranemaan tuota poikaa juoppoudesta. Hyvä esimerkki ei vaikuta mitään. Olen hänelle ennustanut, että hän saa vielä katua eroamistaan laudalaisesta rykmentistä. Lurjus! Kiittämätön! Palkaksi monista hyvistä töistäni, jotka olen häntä kohtaan tehnyt, hän on minut tuolla tavoin hylännyt.
— Te haukutte aina Kowalskia, — sanoi Wolodyjowski, — mutta hän on kuitenkin silmäteränne.
— Pidän hänestä enemmän kuin teistä, herra Michal, koska en milloinkaan ole voinut sietää rakastuneita narreja, jotka heti, kun näkevät jonkin tytön hameen häilähtävän, alkavat kieppua kuin väkkärä.
— Taikka niinkuin ne Kazanowskien apinat, joitten kanssa taistelitte!
— Naurakaa, naurakaa, saatte ensikerralla itse valloittaa Varsovan!
— Tekö muka sen valloititte?
— Kuka Krakovan portin expugnavit? Kuka sai toimeen, että kenraalit otettiin vangiksi? Ne istuvat nyt vedellä ja leivällä Zamośćiessa, ja kun Wittenberg katsoo Wrangeliin, niin hän sanoo: "Zagloba on pannut meidät tänne!" — ja sitten he molemmat itkeä vetistelevät. Jos herra Sapieha ei olisi sairas ja olisi täällä läsnä, min hän sanoisi teille, kuka ensimmäisenä puisteli irti ruotsalaisen luteen varsovalaisnahalta.
— Hyvät ystävät! — huudahti Kmicic. — Tehkää minulle se palvelus, että lähetätte minulle tiedon tuosta taistelusta, joka on tulossa Varsovan edustalla. Lasken sormillani öitä ja päiviä enkä saa rauhaa, ennenkuin saan tietää jotakin varmaa.
Zagloba pani sormen otsalleen.
— Kuulkaa nyt minun politiikkaani, — sanoi hän, — sillä se, mitä nyt sanon, toteutuu yhtä varmasti… kuin että tuo pikari seisoo edessäni… Eikö se seiso?
— Kyllä, kyllä! Puhukaa!
— Tuossa päätaistelussa me joko joudumme tappiolle tahi voitamme…
— Sen tietää jokainen! — keskeytti Wolodyjowski.
— Parempi olisi, että olisitte vaiti ja oppisitte, herra Michal! Otaksukaamme, että joudumme tässä taistelussa tappiolle. Tiedättekö, miten silloin käy? Kas, ettepä tiedäkään, sillä jopa pyörittelette pikku viiksiänne kuin jänis. Mutta minäpä sanon teille: ei käy mitenkään!
Kmicic, joka oli hyvin tulinen mies, nousi seisomaan, iski pikarinsa pöytään ja huusi:
— Te puhelette pötyä!
— Sanon teille, että ei käy mitenkään! — lausui Zagloba. — Te nuoret ette ymmärrä, että niinkuin asiat nyt ovat, kuninkaamme, rakas isänmaamme, sotajoukkomme voivat joutua tappiolle viidessäkymmenessä taistelussa perätysten… ja sota jatkuu vain entiseen tapaan, aateli lähtee taisteluun, ja sen esimerkkiä seuraavat alemmat säädyt… Jos yhdellä kertaa ei onnistuta, niin onnistutaan toisella, tahi seuraavalla, siihen asti kunnes vihollinen uupuu. Mutta kun ruotsalaiset joutuvat tappiolle yhdessäkin suuremmassa taistelussa, niin piru heidät perii auttamattomasti ja vaaliruhtinaan vielä kaupanpäällisiksi.
Zagloba innostui, tyhjensi pikarinsa, iski sen pöytään ja jatkoi:
— Kuunnelkaa nyt tarkoin, sillä ette te kenen suusta tahansa kuule tämmöistä, koska kaikki eivät kykene näkemään suurpiirteisesti! Moni ajattelee: mikä vielä tulee kohtaloksemme? Paljonko taisteluita, paljonko tappioita, jommoisia Caroluksen kanssa sotiessa aina on odotettavissa, paljonko kyyneleitä, verenvuodatusta ja koettelemuksia tulee vielä osallemme? Ja moni on epätoivoissaan, moni herjaa laupiasta Jumalaa ja Pyhää Neitsyttä… Mutta minä sanon teille: tiedättekö, mikä odottaa noita vandaalimaisia vihollisiamme? Tuho! Tiedättekö, mikä odottaa meitä? Voitto! Kenties he lyövät meidät vielä sata kertaa… hyvä! Mutta me lyömme heidät sadannella yhdennellä kerralla, ja silloin on juttu lopussa.
Tämän sanottuaan Zagloba sulki hetkeksi silmänsä, mutta avasi ne sitten äkkiä, katsoi säihkyvin katsein eteensä ja huudahti äkkiä täyttä kurkkua:
— Voitto! Voitto! Kmicic punastui riemusta.
— Jumal'auta, hän on oikeassa! Se siitä tulee lopuksi!
— Täytyy tunnustaa, että teillä on järkeä päässä! — sanoi Wolodyjowski. — Vihollinen voi valloittaa Puolan, mutta ei pitää sitä vallassaan, vaan loppujen lopuksi hänen on mentävä tiehensä.
— Ahaa, onko järkeä päässäni! — sanoi Zagloba ilostuneena kehumisesta. — Koska niin on, niin ennustan teille vielä lisää… Jumala auttaa oikeamielisiä! Te (hän kääntyi Kmicicin puoleen) voitatte Radziwill-petturin, menette Taurogiin, vapautatte tytön, otatte hänet vaimoksenne, saatte paljon lapsia… Kuivukoon kieleni, jos ei käy niinkuin sanon… Herran tähden! Älkää kuristako minua kuoliaaksi!
Varoitus oli paikallaan, sillä Kmicic oli ottanut Zagloban syliinsä, kohottanut ilmaan ja alkanut häntä niin puristaa, että ukon silmät jo mulkoilivat. Mutta tuskin hän oli päässyt taas jaloilleen ja vetänyt hiukan henkeä, kun jo Wolodyjowski innostuneena tarttui hänen käsivarteensa.
— Nyt on minun vuoroni! Sanokaa, mikä minua odottaa?
— Jumala siunaa teitä, herra Michal! Oma tylleröisenne lahjoittaa teille koko parven… älkää pelätkö! — Uh!
— Vivat — huudahti Wolodyjowski.
— Mutta ensin teemme selvän ruotsalaisista!
— Teemme! Teemme! — huudahtivat molemmat nuoret everstit kalistaen sapeleitaan.
— Vivat! Voitto!