Vedenpaisumus III

by Henryk Sienkiewicz

KAHDEKSAS LUKU.

Seuraavana aamuna saapui ruhtinaalle kutsu vaaliruhtinaalta tulla kiireesti Kroleweciin äsken muodostettujen sotajoukkojen päälliköksi, joitten oli lähdettävä Marienburgia tahi Danzigia vastaan. Kirjeessä vahvistettiin myös todeksi tieto Kaarle Kustaan rohkeasta aikeesta tunkeutua aivan Puolan sydämeen ja Venäjän rajoille saakka. Vaaliruhtinas aavisti tuon yrityksen päättyvän huonosti, mutta juuri siksi hän pyrkikin kokoamaan itselleen mahdollisimman suuren armeijan, jotta voisi tarpeen vaatiessa olla jommallekummalle taistelevista puolista välttämätön, myydä apunsa kalliista ja ratkaista sodan tuloksen. Siksi hän myös käski nuorta ruhtinasta pitämään kiirettä.

Ruhtinaalla ei ollut aikaa levätä, vaikka kuumekin taas palasi yhtä ankarana kuin ennen. Tunnin kuluttua hän jo lähti.

Sakowicz jäi Taurogiin itsevaltiaaksi, joka tunnusti itseään korkeammaksi vain yhden ainoan: Anusia Borzobohatan. Hän alkoi osoittaa tytölle samanlaista huomaavaisuutta kuin ruhtinas aikoinaan oli osoittanut Oleńkalle. Hilliten raa'an luonteensa hän oli kohtelias, arvasi tytön toivomukset, mutta pysytteli samalla kunnioittavan välimatkan päässä.

Anusiasta puolestaan oli sangen hauskaa olla kuningattarena Taurogissa. Hänestä oli mieluisaa ajatella, että illan tullen alakerran saleissa, käytävissä ja kaikkialla linnassa sekä vanhemmat että nuoremmat upseerit alkavat huokailla, että astrologikin huokailee katsellessaan tähtiä, vieläpä vanha miekankantajakin huokailee sormiellessaan rukousnauhaansa.

Vaikka Sakowicz ei sanottavasti miellyttänyt Anusiaa, niin tyttö kuitenkin mielellään näki häntä. Hän ei paljon kallistanut korvaansa Sakowiczin selityksille, joilla tämä koetti samaan tapaan kuin ruhtinas Boguslaw vapautua petturin nimestä. Sen sijaan kiintyi hänen huomionsa erääseen toiseen kohtaan Sakowiczin puheissa.

— Billewiczit, — puhui Sakowicz, — huutavat joka taholle, että he kärsivät vääryyttä ja ovat vankeja, mutta heillä ei ole ollut eikä ole mitään hätää. Ruhtinas ei tosin päästänyt heitä pois Taurogista, mutta se tapahtui heidän omaksi parhaakseen, sillä jo vähän matkan päässä portista he olisivat saattaneet menettää henkensä. Hän ei päästänyt heitä senkään vuoksi, että rakasti neiti Billewicziä, se on myös totta. Mutta kuka voi häntä siitä tuomita? Jos hänellä ei olisi ollut niin vakavia aikeita, niin hänen kaltaisensa mahtavan herran ei olisi tarvinnut hillitä itseään, mutta hän tahtoi mennä naimisiin, tahtoi koroittaa tuon jäykän neidon ruhtinaalliseen säätyyn, täyttää hänen elämänsä yltäkylläisellä onnella ja panna hänen kiharoilleen Radziwillin kruunun, mutta nämä kiittämättömät ihmiset ovat palkinneet häntä aikeistaan halventamalla hänen kunniaansa.

Anusia ei ottanut juttua juuri uskoakseen, vaan kysyi samana iltana Oleńkalta, oliko totta, että ruhtinas oli tahtonut mennä hänen kanssaan naimisiin. Oleńka ei voinut asiata kieltää, ja koska he olivat hyviä ystäviä, kertoi hän syynsä ja asiaan vaikuttavat seikat. Anusiasta syyt olivat hyväksyttävät, mutta hän alkoi ajatella, että Billewiczien olo Taurogissa ei ollut erikoisen tukalaa ja että ruhtinas samoinkuin Sakowicz eivät olleet niin suuria roistoja kuin miksi miekankantaja oli heidät julistanut.

Kun saapui tietoja, että Sapieha ja Babinicz eivät lähestyneetkään Taurogia, vaan päinvastoin riensivät kiireesti Ruotsin kuningasta vastaan kenties Lembergiin saakka, niin Anusia ensin suuttui, mutta alkoi sitten tyytyä siihen ajatukseen, että näin ollen ei ollut syytä paeta Taurogista, koska siten vain saattoi helposti menettää henkensä tahi parhaassa tapauksessa vaihtaa rauhallisen elämän vaaroihin ja vankeuteen.

Tästä johtui kiistaa hänen ja Oleńkan sekä miekankantajan välillä. Jälkimmäisten täytyi kuitenkin myöntää, että herra Sapiehan lähtö muualle suuresti vaikeutti pakoa, jos ei tehnyt sitä suorastaan mahdottomaksikin, varsinkin kun kuohunta maassa yhä kasvoi eikä kukaan voinut olla varma huomispäivästä.

Mutta Anusiasta alkoi olo Taurogissa tuntua yhä vain paremmalta.

Sakowicz tunnusti hänelle rakkautensa kuukauden kuluttua ruhtinaan lähdöstä, mutta tyttö antoi hänelle sen ovelan vastauksen, että ei vielä tarpeeksi tunne häntä, että on kuullut hänestä niin monenlaista, että ei ole ennättänyt vielä rakastua, että ei voi mennä naimisiin ilman ruhtinatar Gryzeldan lupaa ja että tahtoo panna hänet koetukselle yhden vuoden ajaksi.

Sakowicz nieli harminsa, mutta määräsi samana päivänä eräälle ratsumiehelle vähäisestä rikkomuksesta kolmetuhatta raipan iskua, jotka saatuaan miesparka haudattiin. Anusian ehtoihin oli Sakowiczin tyytyminen, vaikka tyttö ilmoitti, että jos hän palvelee entistä uskollisemmin, uutterammin ja nöyremmin, niin hän saa siitä palkakseen vain sen verran kuin tyttö vuoden kuluttua hyväksi näkee.

Jos Anusia olisi tietänyt, miten kauheina seuraukset Sakowiczin kärsimättömyydestä tuntuivat kaikkialla hänen ympärillään, hän ei varmaankaan olisi miestä niin kovasti ärsytellyt. Taurogin sotilaat ja asukkaat vapisivat Sakowiczin edessä, sillä hän rankaisi mielettömän ankarasti usein ilman syytäkin. Vangit kuolivat kahleissa nälkään tahi heitä poltettiin tulisilla raudoilla.

Usein näytti siltä; kuin Sakowicz olisi tahtonut taltuttaa sydämensä myrskyä ihmisverta vuodattamalla, sillä hän saattoi yht'äkkiä lähteä sotaretkelle. Voitto seurasi enimmäkseen häntä. Hän löi liittoutuneitten joukkueet, antoi hakata vangeiksi joutuneilta talonpojilta pois oikean käden ja lähetti heidät menemään kotiinsa.

Hänen peloittava nimensä suojeli niinkuin vahva muuri Taurogia. Suuretkaan liittoutuneitten joukot eivät uskaltaneet tulla kovin lähelle.

Kaikkialla ympäristössä alkoi olla hiljaista, mutta Sakowicz toimi väsymättä kooten ja muodostellen yhä uusia rykmenttejä ja kartuttaen sotavoimiaan voidakseen kipeän tarpeen vaatiessa antaa ne ruhtinaansa käytettäviksi.

Uskollisempaa ja peloittavampaa palvelijaa ei Boguslaw olisi voinut mistään löytää.

Mutta Anusiaa katseli Sakowicz entistä enemmän julmilla, vaaleansinisillä silmillään ja soitti hänelle luuttua.

Näin kului elämä Taurogissa Anusiasta iloisesti ja hupaisesti, mutta Oleńkasta se oli raskasta ja yksitoikkoista. Anusia säteili hyvää tuulta, Oleńkan kasvot tulivat yhä kalpeammiksi ja vakavammiksi, mustat kulmakarvat rypistyivät yhä enemmän, niin että häntä lopulta alettiin nimittää nunnaksi. Jotakin luostarisisaren tapaista hänessä olikin. Hän alkoi eläytyä siihen ajatukseen, että Jumala johtaa hänet surujen ja murheitten kautta luostarin rauhaan.

Hän ei ollut enää sama tyttö, joka ennen heloittava puna poskilla ja silmät onnea säteillen kiiti reessä sulhasensa Andrzej Kmicicin kanssa ja nauroi niin että metsä kajahteli.

Kevät teki tuloaan. Lempeä ja lämmin tuuli alkoi keinutella Itämeren jäästä vapautuneita aaltoja, puihin puhkesivat lehdet, kukkaset aukaisivat terälehtensä, aurinko lämmitti yhä voimakkaammin, mutta onneton tyttö istui yhä vankina Taurogissa. Anusia ei halunnut paeta, ja maassa oli yhä levottomampaa.

Miekka ja tuli raivosivat aivan kuin ei armahduksen päivää koskaan tulisikaan. Ken ei ollut tarttunut miekkaan tahi keihääseen talvella, hän tarttui siihen keväällä, jolloin lumi ei kavaltanut jälkiä, metsä antoi paremman suojan ja lämmin helpotti sodankäyntiä.

Sanomia lensi Taurogiin kuin pääskysiä, väliin peloittavia, väliin lohdullisia. Molemmat antoivat tytölle aihetta rukoiluun, ja hän vuodatti kyyneliä milloin surusta, milloin ilosta.

Puhuttiin koko kansan noususta. Niin paljon kuin oli puita Puolan metsissä, niin paljon kuin huojui tähkiä sen pelloilla, niin paljon kuin öisin kimmelsi tähtiä Karpaattien ja Itämeren välillä, yhtä paljon nousi sotureita taistelemaan ruotsalaisia vastaan, karkoittamaan vihollista maasta.

Ruotsalaiset hukkuivat tähän joukkoon niinkuin tulvivaan virtaan.

Czarnieckin nimi mainittiin yhä useammin. Se täytti pelolla viholliset, valoi rohkeutta puolalaisten sydämiin. "Hän on voittanut Kozienicen luona!" — sanottiin yhtenä päivänä. — "Hän on voittanut Jaroslawin luona!" — kerrottiin viikkoa myöhemmin. — "Hän on saanut voiton Sandomirin luona!" — kiiri kaukaa kaiku. Ihmeteltiin vain, miten ruotsalaisilla yhä vielä riitti voimia niin suurten tappioitten jälkeen.

Viimein tuli uusi pääskysparvi ja sen mukana tieto, että Ruotsin kuningas oli joutunut umpikujaan jokien väliin koko armeijansa kanssa. Loppu näytti olevan aivan käsissä.

Sakowiczkin Taurogissa lakkasi tekemästä partioretkiään, ajoitti vain öisin kirjeitä ja lähetti niitä eri tahoille.

Miekankantaja oli kuin päästään sekaisin. Joka ilta hän riensi Oleńkan luo kertomaan uutisia. Sotatanterelle alkoi tehdä vanhan soturin mieli. Viimein hän alkoi sulkeutua huoneeseensa ja miettiä jotakin tuntikausia. Kerran hän odottamatta kaappasi Oleńkan syliinsä, purskahti itkuun ja sanoi:

— Sinä olet minulle rakas, tyttöni, mutta isänmaa on rakkaampi!

Seuraavana päivänä hän oli kadonnut jäljettömiin.

Oleńka löysi vain kirjeen, jossa oli seuraavat sanat:

"Jumala sinua siunatkoon, rakas lapsi! Rangaiskoon minua Jumala, jos kovasydämisyys ja isällisen rakkauden puute ovat saaneet minut jättämään sinut! Tuska oli suurempi kuin kärsivällisyyteni, enkä voinut enää olla paikoillani. Kun ajattelin, miten paljon tuolla vuotaa puolalaista verta pro patria et libertate eikä minun veripisarani ole tuossa virrassa, niin minusta tuntui, että taivaan enkelit minuun vihastuvat. Jos minä en olisi syntynyt pyhässä Samogitiassamme, jossa asuu amor patriae ja miehuus, jos en olisi syntynyt aatelismieheksi ja Billewicziksi, silloin olisin jäänyt luoksesi ja suojellut sinua. Mutta jos sinä olisit mies, niin olisit tehnyt samoin, ja siksi sinä annat minulle anteeksi, että jätin sinut yksin niinkuin Danielin jalopeurain luolaan. Kuten tätäkin Jumala armossaan suojeli, niin sinullakin on oleva parempi suojelija kuin minä, nimittäin Pyhä Neitsyt, Kuningattaremme."

Oleńka kostutti kyynelillään tämän kirjeen, mutta tunsi rakastavansa setää tuon teon jälkeen vielä enemmän kuin ennen. Samaan aikaan syntyi Taurogissa suuri melu. Itse Sakowicz syöksyi tytön luo ja ottamatta hattua päästään kysyi raivon vallassa:

— Missä on setänne?

— Siellä, missä kaikki muutkin, paitsi petturit!

— Te tiesitte siitä! — huusi Sakowicz. Tyttö astui lähemmäksi häntä, katsoi häneen äärettömän halveksivasti ja sanoi:

— Tiesin — entä sitten?

— Neiti! Totisesti, jos ei ruhtinas… Te vastaatte ruhtinaalle!

— En ruhtinaalle enkä hänen rengilleen! Menkää!

Ja hän osoitti sormellaan ovea.

Sakowicz puri hammasta ja meni.

Samana päivänä kerrottiin kaikkialla Taurogissa voitosta, joka oli saatu Warekin luona, ja niin suuri pelko valtasi kaikki ruotsalaisten puoluelaiset, että itse Sakowicz ei uskaltanut rangaista pappeja, jotka julkisesti lauloivat kirkoissa Te Deumia.

Suuri taakka putosi Sakowiczin sydämeltä, kun muutamia viikkoja myöhemmin Marienburgin edustalta tuli Boguslawilta kirje, jossa ilmoitettiin, että Ruotsin kuningas oli päässyt pois satimesta jokien kulmauksesta. Mutta muut uutiset eivät olleet ilahduttavia. Ruhtinas pyysi apujoukkoja ja käski jättämään Taurogiin vain sen verran sotaväkeä kuin oli aivan välttämätöntä sen puolustamiseen.

Lähtövalmiit ratsuväkijoukot lähtivät seuraavana päivänä ja niiden jäljessä Ketling, Oettingen, Fitz-Gregory, sanalla sanoen kaikki huomattavammat upseerit, paitsi Braun, joka oli Sakowiczille välttämättömän tarpeellinen.

Taurogi oli nyt vielä tyhjempi kuin ruhtinaan lähdettyä.

Anusia ikävystyi ja alkoi sitä enemmän kiusata Sakowiczia. Sakowicz taas alkoi miettiä, eikö olisi syytä siirtyä Preussiin, sillä sotaväen lähdettyä olivat kapinoitsijat taas tulleet rohkeammiksi ja uskalsivat lähestyä Taurogia. Billewiczit kokosivat viisisataa ratsumiestä käsittävän joukon, johon kuului pikku aatelia ja talonpoikia. Nämä antoivat pahasti selkään heitä vastaan lähteneelle eversti Bützowille ja puhdistivat säälimättä kaikki Radziwillin kylät.

Tappiolle joutunut Bützow tuli Sakowiczin turviin, ja ne tiedot, joita hän toi kapinan voimasta ja kasvamisesta, saivat Sakowiczin lopullisesti päättämään, että lähtisi Preussiin.

Toimeliaana miehenä hän sai lähtövalmistukset suoritetuksi kymmenessä päivässä, antoi tarpeelliset käskyt ja oli valmis lähtemään.

Mutta äkkiä hän sai kokea vastarintaa taholta, mistä hän sitä kaikkein vähimmin oli odottanut, nimittäin Anusian puolelta.

Anusia ei ollenkaan halunnut lähteä Preussiin. Hänen oli Taurogissa hyvä olla. Liittoutuneitten "puolueitten" partioretket eivät häntä ollenkaan peloittaneet, ja jos Billewiczit olisivat hyökänneet Taurogiin, niin hän olisi siitä iloinnut. Hän ymmärsi myös, että vieraalla maalla, saksalaisten keskuudessa, hän olisi ollut kokonaan riippuvainen Sakowiczista. Oleńka, jolle hän esitti ajatuksensa, oli aivan samaa mieltä, vieläpä pyysi kyynelet silmissä häntä asettumaan lähtöä vastaan.

— Täällä voimme vielä pelastua, jos ei tänään niin huomenna, — sanoi hän, — mutta siellä tuhoudumme kumpikin.

— Älä ole huolissasi, kaunokaiseni! — sanoi Anusia. — Emme me astu jalallammekaan pois Taurogista, ja lisäksi kiusaan vielä Sakowiczin pahanpäiväiseksi.

— Suokoon Jumala, että saisit sen toimeen.

— Minäkö en saisi toimeen?… Saan sen toimeen ensiksikin sen vuoksi, että hän tahtoo saada minut, ja toiseksi, koska hän, kuten luulen, tahtoo saada omaisuuteni. Hän voisi helposti suuttua minuun — ja vaikkapa haavoittaa sapelilla, mutta silloinhan hänen kaikki toiveensa raukeaisivat.

Osoittautuikin, että Anusia oli oikeassa. Sakowicz tuli hänen luokseen iloisena ja itseensä luottavana, mutta tyttö oli sangen halveksivan näköinen.

— Onko niin, — kysyi hän, — että te aiotte pelosta mennä Preussiin
Billewiczejä pakoon?

— En ollenkaan Billewiczejä pakoon enkä pelosta! — vastasi Sakowicz rypistäen kulmiaan. — On vain viisaampaa siirtyä sinne, koska sieltä voi saada lisävoimia ja siten voimakkaammin ahdistaa konnia.

— Onnea matkalle!

— Mitä? Ette kai te luule, että lähden ilman teitä, toivoni armahin?

— Ken on pelkuri, pankoon toivonsa pakoon, mutta ei minuun. Te olette liian tuttavallinen, hyvä herra! Jos tarvitsisin luottamusmiestä, niin ette ainakaan te olisi se.

Sakowicz kalpeni kiukusta. Kyllä hän olisi näyttänyt, jos tuo tuossa ei olisi ollut Anusia Borzobohata. Mutta ottaen huomioon, kenen edessä hän seisoi, hän hillitsi itsensä, vääristi peloittavat kasvonsa nauruun ja sanoi aivan kuin leikillään:

— Oh, en minä rupea kyselemään! Panen teidät vain vaunuihin ja vien mennessäni.

— Niinkö? — kysyi tyttö. — Huomaan siis olevani vastoin ruhtinaan ilmoituksia täällä vankina. Tietäkää, että jos sen teette, niin en eläessäni enää vaihda sanaakaan kanssanne, sillä minä olen kasvanut Lubnyssa ja halveksin sydämestäni pelkureita. Kunpa en olisi joutunut tämmöisiin käsiin! Herra Babinicz olisi voinut kuljettaa minua vaikkapa tuomiopäivään asti ympäri Liettuan, sillä hän ei pelännyt mitään!

— Herran tähden! — huudahti Sakowicz. — Sanokaa minulle edes, minkä vuoksi ette tahdo lähteä Preussiin!

Mutta Anusia alkoi itkeä ja olla epätoivoisen näköinen.

— Minut otettiin vangiksi kuin mikäkin tataarilaistyttö, vaikka olen ruhtinatar Gryzeldan kasvatti eikä kenelläkään ole oikeutta minuun. Otettiin ja kuljetetaan, väkisin viedään meren taakse maanpakoon, pian aikaan poltetaan tulikuumilla pihdeillä. Oi, Jumalani!

— Pelätkää edes tuota Jumalaa, jota huudatte avuksenne! — huudahti
Sakowicz. — Kuka teitä aikoo polttaa tulikuumilla pihdeillä?

— Auttakaa minua, kaikki pyhimykset! — toisti Anusia nyyhkyttäen.

Sakowicz ei tietänyt mitä tekisi. Hän oli tukehtua raivoon ja vihaan. Joinakin hetkinä hänestä tuntui, että hän menettää järkensä tahi että Anusia on tullut mielenvikaiseksi. Viimein hän lankesi tytön jalkoihin ja vakuutti jäävänsä Taurogiin. Silloin tyttö alkoi pyytää häntä lähtemään, jos pelkää, ja sai hänet lopullisesti aivan toivottomaksi, niin että hän nousi pystyyn ja sanoi poistuessaan:

— Hyvä! Me jäämme Taurogiin! Kohta nähdään myös, pelkäänkö minä
Billewiczejä!

Samana päivänä hän kokosi Butzowin joukon jäännökset ja omat miehensä ja läksi lähiseuduilla majailevia Billewiczejä vastaan. Nämä eivät odottaneet mitään hyökkäystä, koska Taurogin ympäristössä oli jo useita päiviä puhuttu, että sotaväki lähtisi pois Taurogista. Siksi Sakowicz yllätti ja voitti heidät. Itse miekankantaja, joka oli joukon johtajana, pääsi hengissä taistelusta, mutta kaksi Billewicziä suvun toista haaraa kaatui sekä kolmas osa sotilaista. Muut pakenivat eri tahoille. Muutamia kymmeniä vankeja Sakowicz toi mukanaan Taurogiin ja surmautti heidät, ennenkuin Anusia ennätti pyytää heille armoa.

Taurogin jättämisestä ei enää ollut puhetta, eikä se ollut tarpeellistakaan, sillä tämän uuden voiton jälkeen pysyttelivät kapinoitsijat taas edempänä.

Sakowicz tuli taas rohkeaksi ja kehui, että jos Lewenhaupt lähettäisi hänelle tuhat hyvää ratsumiestä, niin hän kukistaisi kapinan koko Samogitiassa. Mutta Lewenhaupt ei enää ollut niillä mailla. Anusia taas suhtautui hänen kerskumisiinsa ilkeästi.

— Suoriutuminen herra miekankantajasta, — sanoi hän, — kävi helposti… Mutta jos siellä olisi ollut se, jota sekä ruhtinas että te pakenitte, niin luulenpa, että te olisitte hyvin mielellänne mennyt Preussiin meren taakse ilman minuakin.

Tämä puhe loukkasi pahasti Sakowiczia.

— Ensiksikään, — sanoi hän, — älkää kuvitelko, että Preussi on meren takana, sillä meren takana on Ruotsi, ja toiseksi: ketä me, ruhtinas ja minä, sitten pakenimme?

— Herra Babiniczia! — vastasi tyttö niiaten juhlallisesti.

— Kunhan vain saan hänet joskus sapelin ulottuville!

— Niin sapeli on kahvaa myöten sisällänne! Älkää kutsuko sutta metsästä!

Sakowiczilla ei todellakaan ollut halua kutsua tuota sutta metsästä, sillä niin rohkea mies kuin hän olikin, niin hän viimeisen sotaretken jälkeen tunsi jonkinmoista pelkoa Babiniczia kohtaan. Ei voinut myöskään tietää, miten pian saisi taas kuulla tuon peloittavan nimen.

Mutta ennenkuin sitä alettiin mainita kaikkialla Samogitiassa, tuli eräänä päivänä sanoma, joka toisista oli riemullisin, mitä saada voi, mutta herätti Sakowiczissa pelkoa. Koko valtakunnassa sitä toisteltiin:

— Varsova on valloitettu!

Maa näytti lipuvan pois petturien jalkain alta ja koko ruotsalaisten taivas romahtavan alas heidän päälleen kaikkine jumalineen, jotka siellä tähän saakka olivat loistaneet kirkkaina kuin aurinko. Oli melkein uskomatonta, että kansleri Oxenstierna oli vankina, Erskine vankina, Lewenhaupt vankina, samoin Wrangel ja itse suuri Wittenberg, joka oli valellut verellä koko Puolan ja valloittanut siitä puolet jo ennen Kaarle Kustaan tuloa. Ja kuningas Jan Kasimir oli nyt voittaja ja ryhtyi tuomitsemaan syyllisiä!

Tämä uutinen sai kaikki Taurogissa unohtamaan Sakowiczin äskeisen voiton. Äsken niin peloittava Sakowicz pieneni kaikkien silmissä, omissaankin. Kapinalliset alkoivat taas käydä ruotsalaisten joukkojen kimppuun. Billewiczit olivat tointuneet viime tappiostaan ja lähestyivät taas lisätyin voimin.

Sakowicz ei tietänyt itsekään, mihin ryhtyisi ja mistä etsisi pelastusta. Pitkiin aikoihin hän ei ollut saanut mitään tietoja ruhtinas Boguslawista ja vaivasi turhaan päätään saadakseen selville, missä tämä oli. Toisinaan valtasi hänet suuri levottomuus, ja hän pelkäsi ruhtinaankin joutuneen vangiksi.

Tämä otaksuma, jonka monet hyvin varmasti lausuivat julki, sai Sakowiczin epätoivoon, sillä ensiksikin hän piti ruhtinaasta, ja toiseksi hän tiesi, että tuon hänen mahtavan suojelijansa kuoltua pahin villipeto säilyttäisi henkensä Puolassa paremmin kuin hän, joka oli ollut petturin oikea käsi.

Hänestä tuntui, että ei ollut enää muuta tehtävissä kuin välittämättä
Anusian vastarinnasta paeta Preussiin etsimään leipää ja työtä.

— Mutta miten käy, — ajatteli hän usein, — jos vaaliruhtinaskin taipuu
Puolan kuninkaan vihaa peläten ja luovuttaa kaikki pakolaiset?

Ei ollut muuta keinoa pelastua pulasta kuin mahdollisesti pako meren taakse Ruotsiin.

Kun tätä epävarmuutta ja näitä sieluntuskia oli jatkunut viikon verran, saapui onneksi Boguslawin lähetti tuoden ruhtinaalta pitkän omakätisen kirjeen. Ruhtinas kirjoitti:

"Varsova on valloitettu ruotsalaisilta. Kuormastoni ja tavarani olen menettänyt. Myöhäistä on jo recedere, sillä kiihtymys minua vastaan on niin suuri, että amnestiaa ei ole ulotettu minuun. Minun mieheni on Babinicz lyönyt aivan Varsovan portilla. Ketling on vankina. Ruotsin kuningas, vaaliruhtinas ja minä Stenbockin kanssa menemme kaikkine joukkoinemme pääkaupunkia vastaan, missä päätaistelu tapahtuu. Carolus vannoo sen voittavansa, vaikka Jan Kasimirin taitava sodankäyntitapa tuottaa hänelle suurta haittaa. Elämme siinä toivossa, että nostoväki, jota Kasimirilla on muutamia kymmeniä tuhansia, hajaantuu koteihinsa tahi että sen ensi-innostus laimenee ja taistelukyky huononee. Suokoon Jumala, että jokin hajaannus tapahtuisi tuossa joukossa, silloin saattaisi Carolus tuottaa sille suuren tappion, vaikka mahdotonta on tietää, mitä sitten seuraa. Meidän kenraalimmekin kuiskuttelevat keskenään, että tuo kapina on kuin hydra, jolle kasvaa yhä uusia päitä. Heidän voimiensa yhä kasvaessa meidän voimamme vain vähenevät. Ei ole millä voisi aloittaa uuden sodan. Vaaliruhtinas on vaiti, kuten aina mutta ymmärrän hyvin, että jos kärsimme tappion taistelussa, hän ryhtyy seuraavana päivänä taistelemaan ruotsalaisia vastaan päästäkseen Kasimirin suosioon. Suokoon vain Jumala minun selviytyä tästä hengissä ja saada edes jonkin verran omaisuudestani pelastetuksi. On syytä pelätä pahinta. Senvuoksi myykää omaisuudestani kaikki, mitä voi rahaksi muuttaa, vaikkapa sitä varten pitäisi salaa ruveta kauppoihin liittoutuneitten kanssa. Menkää itse kaikkine joukkoinenne Birzeen, joka on lähempänä Kuurinmaata. Neuvoisin teitä menemään Preussiin, mutta siellä on piakkoin vaarallista olla, sillä heti Varsovan valloituksen jälkeen Babinicz sai määräyksen mennä Preussin kautta Liettuaan järjestämään kapinaa, ja hän polttaa ja hävittää kaikki matkan varrella. Tiedätte, että hän pystyy sen tekemään. Tahdoimme Bugin luona ottaa hänet kiinni, ja Stenbock lähetti häntä vastaan huomattavan joukon, mutta se on kadonnut jäljettömiin. Älkää antautuko tekemisiin Babiniczin kanssa, vaan kiiruhtakaa Birzeen. Kuumeestani olen kokonaan päässyt, sillä täällä on kaikkialla kuivia ylätasankoja eikä sellaisia soita kuin Samogitiassa. Jätän teidät Jumalan huomaan."

Vaikka Sakowicz ilostuikin kuultuaan ruhtinaan olevan elossa ja terveenä, niin tuon ilon saivat kuitenkin kirjeen huolestuttavat uutiset haihtumaan. Jos kerran ruhtinas aavisti, että voitto päätaistelussa ei kuitenkaan voisi parahtaa ruotsalaisten huonoja asioita, niin mitä saattoi odottaa tulevaisuudessa? Kenties ruhtinaan jotenkuten onnistuu pelastua viekkaan vaaliruhtinaan avulla ja hän, Sakowicz, pääsee ruhtinaan turviin, mutta mitä oli tehtävä nyt? Mentäväkö Preussiin?

Sakowicz ymmärsi ilman ruhtinaan neuvojakin olla asettumatta Babiniczin tielle. Siihen puuttui häneltä sekä voimia että halua. Jäljellä oli meno Birzeen, mutta sekin oli jo myöhäistä. Matkan varrella oli Billewiczien joukko ja monia muita kapinallisten joukkoja, jotka olivat valmiit yhtymään toisiinsa ja lyömään hänen joukkonsa perinpohjin, mutta yhtymättäkin tekisivät koko matkan yhtämittaiseksi taisteluksi. Oliko siis jäätävä Taurogiin? Sekin oli vaarallista, sillä tulossa oli Babinicz hirmuisen tataarilaisjoukon kanssa. Kaikki liittyvät häneen, ryntäävät Taurogiin ja kostavat niin kamalasti, että sellaista ei ole ennen kuultu.

Ensikerran tuo äsken vielä itseensä luottava staarosta tunsi, että hän ei keksinyt mitään neuvoa, että hän oli heikko ja avuton.

Seuraavana päivänä hän kutsui neuvotteluun

Bützowin, Braunin ja muutamia muita upseereita.

Päätettiin jäädä Taurogiin ja odottaa uutisia Varsovasta.

Mutta Braun meni tästä neuvottelukokouksesta heti toiseen, nimittäin
Anusian luo.

Kauan he neuvottelivat keskenään. Viimein tuli Braun ulos, ja mielenliikutus kuvastui hänen kasvoillaan. Anusia taas riensi kiireesti Oleńkan luo.

— Oleńka, hetki on tullut! — huudahti hän jo kynnyksellä. — Meidän on paettava!

— Milloin? — kysyi toimelias tyttö kalveten hiukan, mutta nousten samassa seisomaan valmiina lähtemään vaikka heti.

— Huomenna, huomenna! Braun on päällikkönä ja Sakowicz nukkuu kaupungissa, jonne herra Dzieszuk on kutsunut hänet pitoihin. Herra Dzieszuk on liitossa kanssamme ja sekoittaa jotakin hänen viiniinsä. Braun sanoo lähtevänsä itse ja vievänsä mukanaan viisikymmentä ratsumiestä. Oi, Oleńka, Oleńka, miten onnellinen olen!

Anusia lensi neiti Billewiczin kaulaan ja alkoi syleillä häntä semmoisen riemun vallassa, että Oleńka kysyi ihmeissään:

— Mikä sinun on, Anusia? Kuinka sait Braunin taivutetuksi siihen?

— Sain taivutetuksi? Sain kuin sainkin? Enkö ole sinulle vielä puhunut mitään? Oi, hyvä Jumala! Etkö tiedä mitään? Herra Babinicz tulee tänne! Polttaa, hävittää! Erään joukon hän on tuhonnut viimeistä miestä myöten, on voittanut itsensä Stenbockin ja tulee niin nopeasti kuin kiiruhtaisi! Mutta kenenkähän luo hän mahtaa kiiruhtaa tänne? Sano, olenko minä mieletön?

Kyynelet loistivat Anusian silmissä. Oleńka pani kätensä ristiin, kohotti katseensa ja sanoi:

— Kenen luo hän tulleekin, niin tasoittakoon Jumala hänen tiensä, siunatkoon ja varjelkoon häntä!