SEITSEMÄS LUKU.
Kaksi viikkoa myöhemmin oli koko Taurogi mullin mallin. Eräänä iltana saapui epäjärjestyksessä Boguslawin sotilaita kolmenkymmenen tahi neljänkymmenen miehen suuruisissa joukoissa uupuneina, repaleisina, enemmän aaveitten kuin ihmisten kaltaisina, ja he toivat tiedon Boguslawin tappiosta Janowon luona. Taistelussa oli menetetty kaikki: sotajoukko, tykit, hevoset, kuormasto. Kuusituhatta miestä valiojoukkoa oli lähtenyt ruhtinaan kanssa tälle sotaretkelle, mutta takaisin tuli vain neljäsataa ratsumiestä, jotka ruhtinas oli johtanut pois taistelun tuoksinasta.
Puolalaisista ei palannut kukaan muu kuin Sakowicz, sillä kaikki ne, jotka eivät olleet kaatuneet taistelussa tahi jotka eivät olleet joutuneet hirmuisen Babiniczin käsiin, olivat menneet herra Sapiehan puolelle. Myöskin monet ulkomaalaiset upseerit seurasivat vapaaehtoisesti voittajaa. Sanalla sanoen, ei koskaan vielä ollut yksikään Radziwill palannut sotaretkeltä näin voitettuna ja nöyryytettynä.
Niinkuin imartelevat hovilaiset aikaisemmin määrättömästi olivat ahdistelleet Boguslawia sotapäällikkönä, samoin nyt kaikkien huulet nurkuivat ja moittivat huonoa sodan järjestelyä. Kiihtymys armeijan jäännösten keskuudessa kohosi lopulta niin suureksi ja aiheutti sellaista epäjärjestystä, että ruhtinas piti viisaimpana jäädä hiukan jälkeen muista.
Saatuaan kuulla tästä meni Ketling heti Oleńkan luo kertomaan, miten asiat olivat.
— Tärkein kysymys on, — sanoi Oleńka kuultuaan selostuksen, — ajavatko herra Sapieha ja tuo Babinicz ruhtinasta takaa ja siirtyykö sota näille seuduille.
— Sotamiesten kertomuksista on vaikea saada selvää, — vastasi upseeri, — sillä peloissaan he liioittelevat vaaraa. On semmoisiakin, jotka sanovat Babiniczin jo olevan täällä. Mutta siitä, että ruhtinas ja Sakowicz ovat jääneet jäljemmäksi, päättelen, että eteneminen ei ainakaan ole nopeata.
— Mutta kaiketi se joka tapauksessa vielä on odotettavissa? Kukapa ei voiton saatuaan ajaisi takaa vihollista?
— Se nähdään sitten. Tarkoitukseni oli puhua eräästä toisesta asiasta. Ruhtinas on sairauden ja vastoinkäymisten johdosta varmaankin ärtynyt ja voi epätoivoissaan helposti tehdä väkivaltaisia tekoja… Älkää erotko tädistänne eikä neiti Borzobohatasta älkääkä suostuko siihen, että herra miekankantaja lähetetään Tilsitiin, kuten tapahtui ennen sotaretkelle lähtöä.
Oleńka ei vastannut mitään. Miekankantajaa ei koskaan oltu lähetettykään Tilsitiin, mutta kun hän ruhtinaalta saamansa kolhaisun jälkeen oli maannut jonkin aikaa sairaana, oli Sakowicz salatakseen ruhtinaan teon tahallaan levittänyt huhun, että ukko oli lähtenyt Tilsitiin. Oleńka ei tahtonut tätä kertoa Ketlingille, sillä ylpeätä tyttöä olisi hävettänyt kertoa, että erästä Billewicziä oli kohdeltu kuin koiraa.
— Kiitän teitä varoituksesta! — sanoi hän hetkisen vaiti oltuaan.
— Pidin velvollisuutenani…
Mutta tytön sydämessä sai taas vallan vihastus. Olihan äskettäin ollut Ketlingin vallassa estää tämän uudenkin vaaran tulo, sillä jos hän olisi myöntynyt pakoon, niin olisi ainiaaksi päästy Boguslawin vallasta.
— Herra ritari! — sanoi hän. — On todellakin onni minulle, että tämä varoitus ei koske kunniaanne eikä ruhtinas siis nähtävästi ole kieltänyt teitä minua varoittamasta.
Ketling ymmärsi tarkoituksen ja vastasi:
— Sen, mikä kuuluu velvollisuuksiini sotilaana ja mitä kunniantuntoni käskee, minä täytän, vaikka se maksaisi henkeni. Muuta mahdollisuutta minulla ei ole enkä tahdokaan. Mutta konnuuden edistäminen ei kuulu virkaani. Yksityishenkilönä annan teille tämän pistolin ja sanon: Puolustautukaa, sillä vaara on lähellä, ja jos on tarpeen, niin surmatkaa hänet! Silloin ei valani minua enää sido, ja minä kiiruhdan apuun.
Tämän sanottuaan hän kumarsi ja kääntyi mennäkseen, mutta Oleńka pidätti hänet.
— Herra ritari, luopukaa tästä palveluksesta, taistelkaa hyvän asian puolesta, puolustakaa vääryyttä kärsiviä, olette liian hyvä petturia palvelemaan!
— Jo kauan sitten olisin pyytänyt eron, — vastasi Ketling, — jos en olisi luullut tänne jäämällä olevani teille hyödyksi. Nyt se on myöhäistä. Jos ruhtinas olisi palannut voittajana, en olisi epäröinyt hetkeäkään, mutta kun hän palaa voitettuna ja kenties vihollinen seuraa hänen jäljessään, niin olisi raukkamaista pyytää eroa ennen määräajan kulumista. Te näette, neiti, miten matalamieliset miehet suurin joukoin jättävät voitetun, mutta minua te ette niiden joukossa näe. Hyvästi! Tämä pistoli puhkaisee helposti panssarinkin.
Ketling poistui jättäen pöydälle pistolin, jonka Oleńka heti piilotti. Onneksi nuoren upseerin aavistukset ja hänen oma pelkonsa osoittautuivat turhiksi.
Ruhtinas saapui illalla Sakowiczin ja Patersonin kanssa, mutta niin nuutuneena ja sairaana, että tuskin pysyi jaloillaan.
Hän aikoi kuitenkin viipyä Taurogissa vain kaksi tahi kolme päivää ja kiiruhtaa sitten Preussiin vaaliruhtinaan ja Stenbockin luo, jotka saattoivat antaa hänelle uusia sotavoimia.
Taurogiin oli määrä jättää vain joku upseereista, joka kykenisi palauttamaan järjestyksen sotajoukon jäännöksiin, kokoaisi joukon aatelia ja talonpoikia, suojelisi Radziwillien omaisuutta ja olisi yhteistoiminnassa Lewenhauptin, Samogitiassa olevien ruotsalaisten sotajoukkojen ylipäällikön kanssa. Näitä seikkoja ajatellen ruhtinas, nukuttuaan yön Taurogissa, kutsui luokseen Sakowiczin, ainoan, johon hän luotti ja jolle hän saattoi täydelleen avata sydämensä.
Omituinen oli se tapa, jolla nämä kaksi ystävystä tervehtivät toisiaan ensimmäistä kertaa Taurogissa tuon onnettoman sotaretken jälkeen. Vähän aikaa kumpikin katsoi ääneti toistaan. Ruhtinas aloitti keskustelun sanomalla:
— No, kaikki meni hiiteen!
— Meni! — sanoi Sakowicz.
— Jos minulla olisi ollut enemmän kevyttä ratsuväkeä tahi jos piru ei olisi tuonut sinne tuota Babiniczia… Älkää kertoko siitä kenellekään, turhaa on kuulutella hänen kunniaansa!
— Minä en kerro… Mutta minä en voi taata, etteivät upseerit sitä kuuluta, sillä teidän ruhtinaallinen korkeutenne esitti hänet heille saappaansa luona makaavana.
— Saksalaiset upseerit eivät ymmärrä mitään puolalaisista nimistä. Heille on Kmicic ja Babinicz aivan sama. Mutta, kautta Luciferin sarvien, annapa hänen joutua minun kynsiini! Vaikka olihan hän jo käsissäni… ja sai loppujen lopuksi vielä mieheni tekemään kapinan, vei koko Glowbiczin joukon mukanaan!… Hänen suonissaan täytyy virtailla meidän vertamme, muuten ei asia ole ymmärrettävissä. Hän oli vallassani, oli… ja meni! Se minua harmittaa enemmän kuin tappio taistelussa.
— Hän oli käsissänne, mutta minun pääni oli panttina.
— Hyvä ystävä, sanon teille suoraan: kernaasti olisivat siellä saaneet nylkeä nahkanne, kunhan minä olisin saanut tehdä Kmicicin nahasta rummun!
— Kiitos! Enempää en ystävyydestänne voinut odottaakaan.
Ruhtinas alkoi nauraa:
— Kylläpä olisitte vikissyt Sapiehan vartaassa!… Kaikki konnuutenne olisi käristetty teistä ulos. Ma foi! Olisipa tuota ollut hauska katsella!
— Minusta taas olisi hauska nähdä teidät rakkaan sukulaisenne Kmicicin käsissä. Kasvot teillä on erilaiset, mutta muuten olette samanlaisia, ja samaa tyttöäkin hakkailette, mutta tyttö ymmärtää vaistomaisesti, että Kmicic on terveempi mies ja parempi soturi.
— Olette aina ollut typeränsekainen, ja siksi olen ollut teille suopea, mutta viime aikoina on vähäinenkin älynne valunut alas kantapäihin.
— Teillä on äly aina ollutkin kantapäissä, ja siksipä te, kun tahdoitte näyttää kykyänne Sapiehalle, näytitte hänelle kantapäänne. Luulenpa, että lähdenkin tästä Sapiehan luo suoraan!
— Nuoraan!
— Siihen nuoraan, jolla hän köyttää Radziwillin.
— Riittää!
— Nöyrin palvelijanne!
— Pitäisi ampua muutamia niistä ratsumiehistä, jotka enimmän huutavat, ja palauttaa järjestys!
— Tänä aamuna hirtätin heitä kuusi. Ne ovat jo kylmenneet ja tanssivat nuorassa, sillä tuuli on kova.
— Se oli oikein tehty! Kuulkaahan! Haluaisitteko jäädä Taurogiin päälliköksi?
— Haluan ja pyydänkin sitä. Kukaan ei selviydy täällä paremmin kuin minä. Sotamiehet pelkäävät minua enemmän kuin muita, sillä he tietävät, että minun kanssani ei leikitä. Lewenhauptin takia on parempi, että tänne jää joku ylhäisempi kuin Paterson.
— Selviydyttekö myös kapinallisista?
— Vakuutan teidän korkeudellenne, että Samogitian hongat alkavat kantaa tavallista raskaampia hedelmiä. Talonpojista muodostan kaksi rykmenttiä ja opetan ne omalla tavallani. Kylistänne pidän hyvää huolta, ja jos kapinalliset anastavat jonkin niistä, niin kohdistan epäluuloni johonkuhun rikkaaseen aatelismieheen ja nyljen hänet kuiviin. Aluksi tarvitsen kuitenkin rahaa palkkojen maksuun ja jalkaväen hankkimiseen.
— Minä annan minkä voin.
— Myötäjäisrahojako?
— Mitä tarkoitatte?
— Billewiczien rahoja, jotka maksatitte itsellenne etukäteen.
— Kunpa voisin kaikessa hiljaisuudessa vääntää niskat nurin tuolta miekankantajalta! Hänellä on kuittina kirjeeni.
— Koetan parastani! Kunhan hän vain ei olisi kuittia johonkin lähettänyt tahi tyttö ommellut sitä paitaansa. Eikö teidän ruhtinaallinen korkeutenne tahtoisi hieman kopeloida?
— Tapahtuu sekin aikanaan, mutta nyt minun on lähdettävä matkaan, ja sitäpaitsi on tuo kirottu kuume vienyt kaikki voimani.
— Teidän korkeutenne saa kadehtia minua, kun jään Taurogiin.
— Teillä näkyy olevan suuri halu jäädä. Mutta.. Älkää vain yrittäkö!… Antaisin hakata teidät kappaleiksi… Miksi te niin haluatte tätä tehtävää täällä?
— Koska tahdon mennä naimisiin.
— Kenen kanssa? — kysyi ruhtinas nousten istumaan vuoteessaan.
— Neiti Borzobohata-Krasierikan kanssa.
— Se on hyvä ajatus! — sanoi Boguslaw oltuaan vähän aikaa vaiti. — Olen kuullut jostakin jälkisäädöksestä…
— Niin, semmoisen teki herra Bonginus Podbipienta. Teidän ruhtinaallinen korkeutenne tietää, miten mahtava suku se on, ja mainitulla Bonginuksella oli suuri määrä maatiloja. Muutamia niistä tosin ovat ottaneet jotkut sukulaiset väärän koivun takaa, ja joissakin on moskovalaista sotaväkeä. Tulee oikeusjuttuja ja riitaa loppumattomiin, mutta minä pidän kyllä puoleni. Sitäpaitsi tyttö suuresti miellyttää minua, sillä hän on kaunis ja viehättävä. Kun jään tänne päälliköksi, niin jo muun työn puutteessakin alkaa armastelu.
— Yhtä vain tahdon teroittaa mieleenne. Naimisiinmenoa vastaan minulla ei ole mitään, mutta kaiken täytyy tapahtua säädyllisesti, ymmärrättekö? Tuo tyttö on Wisniowieckien ja itse ruhtinatar Gryzeldan suosiossa, mutta kunnioitus estää minua loukkaamasta millään tavoin ruhtinatarta ja myös staarosta Zamoyskia.
— Tarpeetonta varoittaa, — sanoi Sakowicz, — sillä aikeeni ovat vakavat, ja niitä on vakavasti ajettavakin.
— Toivoisin, että saisitte rukkaset.
— Tunnen erään, joka äsken sai rukkaset, vaikka on ruhtinas, mutta minulle eivät rukkaset sovi.
— Älkää ivailko sitä, joka on saanut rukkaset, sillä voin iskeä sarvet päähänne, jolloin saatte nimen Sakowicz-Sarvipää. Muuten menkää vain naimisiin, minusta tulee rouvan ystävä.
Ankara vihastus kuvastui Sakowiczin kasvoissa, ja hänen silmänsä himmenivät, mutta hän hillitsi pian itsensä ja sanoi kääntäen ruhtinaan puheen leikiksi:
— Mies parka ei pääse liikkumaan ilman toisten apua, mutta uhkailee kuitenkin. Teillä on oma neiti Billewiczinne. Pysykää vain loitompana, rahjus! Saatte vielä liekutella Babiniczin lapsia!
— Teette pilkkaa sairaudestani. Toivoisinpa, että teidätkin yhtä pahasti noiduttaisiin!
— Mitä on noituus? Toisinaan nähdessäni kaiken kulkevan luonnollista kulkuaan ajattelen, että puhe noituudesta on typeryyttä.
— Itse olette typerä! Olkaa hiljaa, älkää ärsyttäkö minua! Te käytte minusta yhä inhoittavammaksi.
— Ikävä kyllä olen viimeinen puolalainen, joka on pysynyt uskollisena teidän ruhtinaalliselle korkeudellenne ja saa siitä vain kiittämättömyyttä palkakseen. Lähden tästä kotitanhuilleni ja odottelen siellä kaikessa rauhassa sodan päättymistä.
— Ah, älkää kiusatko minua! Tiedättehän, että pidän teistä!
— Ikäväkseni huomaan sen. Piru on minussa saanut syntymään tämän kiintymyksen teihin. Jos yleensä jossakin on noituutta, niin tässä sitä on.
Sakowicz puhui totta, sillä hän piti todellakin Boguslawista. Ruhtinas tiesi sen ja maksoi sen, jos ei syvällä kiintymyksellä, niin kuitenkin kiitollisuudella.
Siksi ruhtinas mielellään suostui hänen aikeisiinsa neiti Anusiaan nähden ja ryhtyi häntä auttamaankin.
Siinä tarkoituksessa hän puolenpäivän aikaan, jolloin tunsi itsensä kaikkein terveimmäksi, meni Anusian luo.
— Tulin muinaisen tuttavuuden perusteella tiedustelemaan, miten voitte, — sanoi hän, — sekä kysymään, oletteko tyytyväinen oloonne Taurogissa.
— Vankeudessa olevan täytyy olla tyytyväinen kaikkeen, — vastasi Anusia huoaten.
Ruhtinas naurahti.
— Te ette ole vankeudessa. Teidät tosin otettiin kiinni yhdessä Sapiehan sotilaitten kanssa, ja käskin tuoda teidät tänne, mutta se tapahtui vain teidän turvallisuutenne vuoksi. Ei hiuskarvaakaan putoa päästänne. Tietäkää, neiti, sekin, että minä erittäin suuresti kunnioitan ruhtinatar Gryzeldaa, joka pitää teistä. Teillä on täällä täysi vapautenne ja teistä pidetään kaikkea huolta. Jos haluatte lähteä pois, niin minä annan saattojoukon, vaikka itsellänikin on niukasti sotamiehiä, mutta neuvoisin teitä jäämään tänne. Olen kuullut teidän matkustaneen perintöasioissa. Nyt ei semmoisia asioita voi ajaa, ja rauhallisinakaan aikoina ei herra Sapiehan suojeluksella ole paljon merkitystä, sillä vain Witebskin vojevodakunnassa hän voi jotakin apua antaa, mutta täällä ei mitään. Älkää muuten itse hoitako tätä asiaa, vaan asiamiehen kautta. Te tarvitsette tottuneen ja teidän parastanne harrastavan asiamiehen, joka herättää ihmisissä pelkoa ja kunnioitusta.
— Mistä minä orpo sellaisen holhojan löydän? — huudahti Anusia.
— Juuri Taurogista.
— Tahtoisiko teidän ruhtinaallinen korkeutenne itse…
Anusia pani kätensä ristiin ja loi Boguslawiin niin ihanan katseen, että jos ruhtinas ei olisi ollut niin läpikiusattu ja heikko, niin hän aivan varmaan olisi huonosti valvonut Sakowiczin etuja, mutta nyt hänellä ei ollut aikaa lemmenleikkiin, vaan hän lausui:
— Jos se vain olisi mahdollista, niin en uskoisi tätä tehtävää muille. Mutta minun on pakko lähteä matkalle. Minun sijaani jää Taurogiin päälliköksi herra staarosta Sakowicz, etevä ritari, kuuluisa soturi ja taitava mies, jonka veroista ei ole koko liettuassa, Sakowicz teitä täällä holhoaa, Sakowicz teitä suojelee, Sakowicz katsoo, mitä voi tehdä teidän omaisuutenne saamiseksi teidän hallintaanne, ja kun hän asiaan ryhtyy, niin hän selvittää sen loppuun asti paremmin kuin kukaan muu voisi tehdä. Hän on ystäväni, tunnen hänet hyvin ja sanon teille vain sen, että jos minä olisin ottanut haltuuni omaisuutenne ja sitten saisin tietää, että Sakowicz sitä minulta riitelee pois, niin katsoisin parhaaksi luopua siitä vapaaehtoisesti, sillä vaarallista on rettelöidä hänen kanssaan.
— Kunhan vain herra Sakowicz ottaisi auttaakseen orpoa.
— Älkää vain olko tyly häntä kohtaan, niin hän tekee mitä tahansa teidän tähtenne, sillä teidän sulonne on tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Hän jo kulkee ja huokailee…
— Ketäpä minä voisin viehättää!
— Siinäpä on koko veijari tytöksi! — ajatteli ruhtinas.
Mutta ääneensä hän lisäsi:
— Selittäköön Sakowicz itse asiansa. Mutta älkää te hylkikö häntä, sillä hän on kelpo mies ja hyvää sukua.