IV. ODOTUKSEN AIKOJA 1915.
Ne kuukaudet, jotka nyt seurasivat, olivat levottoman odotuksen aikaa meille tukholmalaisille ja vielä enemmän Suomen järjestölle. Fabritius, Donner ja minä olimme Berliinissä käydessämme tehneet kaiken voitavamme tukeaksemme Wetterhoffin pyrkimyksiä saada Lockstedtin-kurssit pidennetyiksi ja laajennetuiksi. Saksan viranomaiset olivat, niin ainakin toivoimme, tulleet vakuutetuiksi pyrkimyksemme vakavuudesta. Tulos riippui nyt suuressa määrin siitä, kuinka tehokkaasti ja taitavasti Wetterhoff saattoi käyttää tilannetta hyväkseen. Suuri merkitys oli tässä sillä, mihin suuntaan sotatoimet kääntyvät. Valtava, toukokuun alussa alkanut saksalais-itävaltalainen rynnistys itään saattoi suomalaisen itsenäisyysliikkeen kanssa solmitut suhteet toiseen valoon kuin ennen. Asema oli tässä suhteessa samanlainen kuin se, joka oli syntynyt suurten joulukuussa saavutettujen saksalais-itävaltalaisten voittojen jälkeen, jotka olivat tehokkaasti vaikuttaneet Saksan sodanjohdon mielialan kääntymiseen ylioppilaittemme sotakoulutusanomukselle suosiolliseksi. Nyt oli Venäjää vastaan suunniteltujen sotatointen perspektiivi vielä paljon laajempi ja samassa suhteessa eneni saksalaisten kiinnostus meidänkin maahamme.
Olin palannut Tukholmaan Kööpenhaminan kautta, missä tapasin Johannes Öhquistin. Hänellä oli harras halu ottaa osaa yritykseen, joka täydellisesti vastasi hänen omaa poliittista käsitystään ja jonka yhtenä alkuunpanijana hänen poikansa Harald oli ollut. Mieleeni johtui silloin ajatus koettaa saada vanha ystäväni kiinnitetyksi Wetterhoffin toimistoon, missä hänestä saattoi olla suurta hyötyä hänen tavattoman kielitaitonsa ja erinomaisten berliiniläisten suhteittensa sekä sen ulkomaiseen propagandatyöhön tottumuksen vuoksi, minkä hän edellisinä vuosina oli saavuttanut. Lisäksi ajattelin, että Öhquistin osanotto vahvistaisi luottamusta Berliinin-toimistoomme Suomessa olevissa »vanhoissa», joiden keskuudessa hän oli tunnettu ja arvossapidetty. Helsingin-komitealle lähettämässäni kirjeessä pyysin, että tämä koettaisi saada »kagaalin» lähettämään J. Öhquistin Berliiniin Wetterhoffin apulaiseksi. »Jonkun muun lähettäminen, joka kukaties toimisi Wetterhoffia vastaan ja koettaisi jäävätä hänet», lisäsin, »aiheuttaisi arvaamatonta vahinkoa. Wetterhoff on tähän saakka käyttäytynyt moitteettomasti. Hän nauttii saksalaisten luottamusta ja on saanut korkeimman sodanjohdon kiinnostumaan Suomeen.» Mitään vastausta tähän vetoamiseeni en saanut, mikäli muistan. Wetterhoffin ja minun välisen sopimuksen nojalla liittyi Öhquist kuitenkin toukokuussa Berliinin-toimistoon.
Olikin oikeastaan liian hyväuskoista minun puoleltani tässä asiassa kääntyä kagaalin puoleen tai ylimalkaan toivoa sen tukea. Muutamat sen jäsenet olivat tosin meille myötätuntoisia ja olivat eräiden muiden kanssa, joihin kuului myös valtioneuvos Edvard Hjelt, jo helmikuussa muodostaneet »keskuskomitean eli vanhojen neuvoston», jonka jäsenet olivat Saksan ystäviä ja odottivat vapautumisemme tapahtuvan Saksan voiton nojassa ja Saksan avulla.[9] Mutta kagaali sinänsä oli sisäisesti erimielinen eikä missään tapauksessa tullut kysymykseen yhteistyö ylioppilasjärjestön kanssa.
Kouraantuntuvan todistuksen siitä sain omasta puolestani, kun huhtikuun 10 p:n tienoilla palasin Tukholmaan. Toimistossani oli kirje Henrik Zilliacukselta, joka paria päivää aikaisemmin oli matkustanut Suomeen. Kirjeessä hän teki selkoa siitä, mitä minun poissaollessani oli Tukholmassa tapahtunut. M.m. oli hän vastaanottanut minulle osoitetut kagaalin terveiset. »Kagaali katsoo viisaudessaan», kirjoitti Zilliacus, »ettei Tukholmassa enää tarvita asiamiestä. Se kehoittaa sinua pakkaamaan matkalaukkusi ja palaamaan Roomaan. Ilmeisesti tulosta Atten (toht. Adolf Törngrenin) Tukholman-matkasta.» Tätä virasta-erottamista olin kauan odottanut sen jälkeen kun olin ruvennut ylioppilaskomitean edustajaksi Tukholmassa. Totta puhuen olikin tuolla kunniakkaalla kansalaisyhtymällä omalta kannaltaan täysi syy olla tyytymätön asiamieheensä.
Toht. Törngrenin olin muutamia viikkoja sitten (maaliskuussa) tavannut Tukholmassa ja silloin todennut, että hänen käsityksensä asemasta oli melko lailla toinen kuin meidän. Me luulimme tietävämme, että hän oleskellessaan Ruotsin pääkaupungissa oli antanut sekä ruotsalaisille että saksalaisille aivan toisia tietoja Suomessa vallitsevasta mielialasta kuin me. Nämä tuontuostakin tapahtuneet peruutukset ja jääväykset maanmiestemme puolelta tuottivat meille paljon huolta. Mahdollistahan on, että heidän kuvauksensa Suomessa vallitsevasta asemasta osaksi vastasivat todellisuutta, mutta kuinka haitallisesti ne vaikuttivatkaan meidän liikkeeseemme ja kuinka epäedullinen vaikutus niillä olikaan kaikkiin niihin ulkomaalaisiin, jotka harrastivat meidän yritystämme!
Todellista pettymystä tunsin, kun minun oli pakko todeta, että lämmin isänmaanystävä ja passiivisen vastarinnan horjumaton esitaistelija prof. Ernst Estlander, joka kävi Tukholmassa huhti- tai toukokuussa, tärkeissä kohdin paheksui meidän noudattamaamme politiikkaa. Tuntikausia kestäneet keskustelut eivät voineet saada häntä luopumaan torjuvalta kannaltaan.
Fabritius ja Donner, jotka tapasin jälleen Tukholmaan palattuani, lähtivät pian sen jälkeen Oihonnalla kotimatkalle, mutta kun laiva ajoi karille, oli heidän tultava takaisin Tukholmaan. Fabritius piti tätä »Jumalan sormen» viittauksena ja päätti matkustaa Lockstedtiin toteuttaakseen hartaan halunsa ainakin jonkun aikaa »auskulteerata» siellä olevien nuorempien tovereittensa harjoituksissa ja, jos hänen ruumiilliset voimansa sen sallisivat — hän oli silloin yli neljänkymmenen — jatkaa tällä tavalla yhteistyötään heidän kanssaan. Donner sitävastoin matkusti Suomeen maitse Pohjanlahden ympäri. Me olimme sangen levottomia siitä, että hänen Saksan-matkansa ehkä oli tullut venäläisten tietoon, mutta hän saapui onnellisesti perille ja saattoi tuoda tärkeän raporttinsa järjestölle. Hänen tiedonantojensa nojalla päätti komitea jatkaa keskeytettyä värväystä, mutta sillä ei ollut sanottavaa menestystä, kun asema kuitenkin kaikitenkin näytti peräti epävarmalta. Sitäpaitsi ilmestyi nyt rahallisia vaikeuksia, kun uusia varoja rekryyttien matkan kustantamiseksi ei voitu saada ennenkuin Saksan viranomaiset olivat tehneet lopullisen päätöksen Lockstedtin-kurssien jatkamisesta ja laajentamisesta. Maisteri Bertel Appelbergilta, jonka liikkeen Söderström & C:on kautta rahalähetykset nyttemmin kulkivat, sain alinomaa kehoituksia lähettää rahaa niin pian kuin suinkin »katalogien kustannusten suorittamiseksi», mutta en mahtanut asialle mitään. En voinut saada tarvittavia varoja edes sen vajauksen täyttämiseksi, joka oli syntynyt, kun aikaisemmin lähetettyjen rekryyttien matkakustannukset oli arvioitu liian alhaisiksi.
Wetterhoffilta saapuneet tiedot olivat kuitenkin huhtikuun lopulla ja toukokuun alussa hyvin toivehikkaita. Huhtikuun 24 p:nä ilmoitin Helsinkiin: »Falkenhayn määrännyt, että kursseja on jatkettava ja laajennettava. Suunnitelmaa laaditaan yleisesikunnassa; se tarkoittaa aina tuhannen uuden rekryytin vastaanottamista, sellaistenkin, jotka eivät puhu saksaa. Edellisiä käytetään opettamaan ja komentamaan tulokkaita. Yksityiskohtaisia tietoja tuonnempana. Ilmoittakaa minulle, onko teistä suunnitelma periaatteessa hyväksyttävä. — — — Kun sähkötän jotakin sairaudesta, terveydestä, lääkäristä y.m.s., on heti joku lähetettävä Tornioon noutamaan postia postinhoitajatar Hulda Reuterilta, joka jättää postin ainoastaan sille, joka voi toistaa sähkösanoman sanamuodon ja näyttää lukkoneulat.[10] Hän ottaa vastaan myöskin Tukholmaan menevää postia. Tärkeämmät kirjeet kirjoitan sympateettisella musteella kirjojen kääreenä käytetyn paperin sisäpuolelle. Tehkää te samoin! Kirjeitteni reagenssi: ammoniakki. — Sotilasraportteja odotetaan Berliinissä hartaasti.»
Toukokuun 3 p:nä täytyi minun kuitenkin ilmoittaa: »Asia Berliinissä viivästynyt tärkeän sotilashenkilön poissaolon vuoksi.» Todellisuudessa oli Wetterhoff, jonka oli onnistunut saada yleisesikunta ja ulkoministeriö puolelleen, kohdannut itsepäistä vastarintaa sotaministeriössä. On luultavaa, että uusi uhka Italiasta, joka toukokuun 23 p:nä julisti sodan Itävalta-Unkaria vastaan, sai eräät johtavat henkilöt Saksassa epäröiviksi mitä Suomeen kohdistuvaan toimintaan tulee. Kuinka ristiriitaisia Berliinistä saapuneet tiedot olivat, osoittaa seuraava Donnerille luultavasti toukokuussa lähettämäni sähkösanoma:
»Painatustyö pidennetty rajoittamattomaksi ajaksi. Vanha käsikirjoitus jää kirjapainoon. Uutta vastaanotetaan edelleen kuinka suuri sivumäärä hyvänsä.»
Jos Suomessa ja Tukholmassa oltiin levottomia vitkastelusta, niin oli odotusaika vielä paljoa hermostuttavampi Lockstedtin »pfadfindereille». Useimmat eivät kuitenkaan antaneet mielensä masentua. Niinpä on eräs »Smedbergin» (Fabritiuksen) toukokuun 2 p:nä kirjoittama kirje sävyltään sangen optimistinen:
»Suuri asiamme on niin hyvällä kannalla kuin ikinä on rohjettu toivoa. Tämähän alkaa jo maistua realiteeteilta. Työajan pitennys ja lisää miehiä! Ensimmäinen askel on astuttu ja silloin on astuttava myöskin toinen. Kunpa vain otettaisiin niin pitkä askel kuin mahdollista! Sitten on jäätävä odottamaan kolmannen aikaa. Meidän pitäisi minun nähdäkseni ennen tätä suurta (toista) askelta pitää neuvottelu Tukholmassa kotimaan ja etelän henkilöiden kanssa. Siihen haluaisin ottaa osaa.»
Mutta kun »realiteetteja» yhäkään ei kuulunut, väsyi moni äksiisiin ja lähti leiriltä. Jotkut jäivät Berliiniin Wetterhoffin vaivoiksi. Toisia tuli Ruotsiin, useimmat melkein ilman äyrin pyörylää taskussa. Minun tehtäväkseni tuli silloin hankkia heille toimeentulovaroja kerjäämällä rahoja tuttaviltani Tukholmasta. Toht. Alma Söderhjelm oli minulle siinä avullisena väsymättömästi. Mieluimmin koetin kuitenkin hankkia heille palkattua työtä.
Ihan helposti käsiteltäviä eivät nämä lomalla olevat »pfadfinderit» olleet. Pari suomalaista »sisua» täynnä olevaa nuorukaista oli minun onnistunut matkarahoilla varustettuina lähettää Hernösandiin, missä he toivoivat saavansa työtä jossakin puutavaraliikkeessä. He olivat näet metsänhoitajia ammatiltaan. Olin silloin huoahtanut helpotuksesta. Mutta viikkoa myöhemmin sain heiltä kirjeen — Kristianiasta. He eivät olleet saaneet työtä Hernösandissa ja olivat matkustaneet koettamaan onneansa Norjaan. Turha sanoakaan, että he jälleen olivat ilman rahaa. Eikö Herra Tohtori tahtoisi olla niin hyvä j.n.e. Mitäpäs siinä muutakaan kuin taas panna kerjuukoneisto käyntiin, jotta saattaisin lähettää taskurahaa noille kärsivällisyyttä koetteleville ja kuitenkin herttaisen sympaattisille hurjapäille. Tällä kertaa kävikin paremmin. He saivat työtä jossakin Keski-Norjassa ja tulivat nyt toimeen jonkun aikaa. Mutta kuukauden kuluttua ilmestyivät he jälleen Tukholmaan kassa tietenkin aivan laihana. Nyt täytyi heitä hoivata uudelleen. Silloin oli jo kesäkuu ja minä olin muuttanut maalle lähelle Tukholmaa. Toinen harhailevista ritareista saattoi senvuoksi saada asunnokseen minun huoneeni Odenkadun 19:ssä. Mitä he siellä harrastivat muutamien muiden lomalla olevien iloisten »pfadfinderien» kanssa, jääköön kertomatta. Varmaa vain on, että minun ei ollut aivan helppoa lepyttää hieman tylyä talonisäntääni, patruuna Fagerströmiä. Hän antoi anteeksi sillä kertaa pojille, mutta minun huoneessani he eivät enää saaneet asua. »Tohtorilla on kovin kummallisia tuttavia», lausui hän hyvänsävyisesti. Vihdoin onnistui minun saada yritteliäät nuorukaiset palaamaan Lockstedtiin.
Kaikki tämä kävi vielä laatuun, mutta mitä tekisin, jos saisin hoitaakseni satakunnan, enkä vain kymmenkunnan leivätöntä ja työtöntä palaavaa »pfadfinderiä»? Sitä tuskin uskalsin ajatellakaan. Kun nyt, kun sentään oli onnistumisen toiveita, ei voitu saada penniäkään Suomesta yrityksemme avustamiseksi, kuinkapa saattaisimme odottaa apua hädässä, jos kaikki raukeaisi tyhjiin?
Mutta viikko viikon jälkeen meni aseman muuttumatta. Tointa minulta ei puuttunut. Paitsi vakinaista kirjeenvaihtoa Helsingin ja Berliinin kanssa sekä sanomalehtipropagandaa Ruotsissa oli minun vastaanotettava ja edelleen Berliiniin lähetettävä salaisia sotavarusraportteja Suomesta. Wetterhoffilta saapui kuitenkin yhtämittaa valituksia, että tiedotustoiminta oli huonoa. Kummakos se! Jokainen, jolla on ollut sellaisten asiain kanssa tekemistä, tietää kuinka vaikeata sitä on ajan pitkään hoitaa ilman riittävää aikaa ja ennen kaikkea ilman runsaita summia. Me olimme pieni sotaakäypä armeija ilman sotakassaa. Ja sillä välin ansaitsivat liikemiehemme kotimaassa miljoonia toimittamalla hankintoja maan vihollisille. Se oli katkeraa.
Toukokuun puolimaissa — tarkemmin sanoen 10 p:nä — sain sähkösanoman Ruotsin Karungista. Se kuului: »Saavun Tukholmaan keskiviikkoaamuna. Arvid.» Vanha ystäväni ja taistelutoverini Arvid Mörne oli tulossa, ainoa kotimaan työtovereista, joka oli katsonut voivansa saapua siihen neuvotteluun, jonka Wetterhoff ja Fabritius halusivat toimeenpanna ja jossa pohdittaisiin värväyksen jatkamista. (Fabritius oli tätä varten saapunut Lockstedtista.) Hän toi mukanaan tuoreita uutisia kotimaasta ja virkistävän tuulahduksen siitä pienestä piiristä, jota me saatoimme sanoa omaksemme. Muutamia viikkoja myöhemmin saapui Wetterhoff Berliinistä ja hänen, Mörnen, Fabritiuksen ja minun kesken pidettiin useita neuvotteluja, joista kuitenkin Italian sodanjulistus teki äkkilopun, se kun pakotti Wetterhoffin suinpäin matkustamaan takaisin Berliiniin. Uuden vihollisen ilmestyminen teki näet, kuten edellä on mainittu, Saksan sotaministerin viranomaiset vielä entistä haluttomammiksi välittämään Lockstedtin suomalaisista. Me kolme muuta saimme saattaa neuvottelut loppuun ilman Wetterhoffia. Mörnen erikoisena tehtävänä oli vaikuttaa Ruotsin yleiseen mielipiteeseen ja siihen hänellä olikin enemmän edellytyksiä kuin monella muulla, hän kun runoilijana oli tunnettu laajoissa piireissä kautta Ruotsin. Ennen kaikkea hän oli kuitenkin yhä sama innokas aktivisti kuin ennen muinoin. Kun hän puhui Ruotsin suuresta tehtävästä nousta Suomen auttajaksi sen tulevassa aseellisessa taistelussa vapautensa puolesta, oli hänen äänessään jälleen sitä vakuuttavaa ja mukaansatempaavaa paatosta, jolla hän oli puhunut kansanjoukoille sinä muistettavana marraskuun päivänä 1905, joka oli kansallislakon kunniakas huippukohta. Hänen sanansa saivat vieläkin syvemmän sävyn, kun hän keskusteluissaan vaikutusvaltaisten ruotsalaisten kanssa sai tilaisuuden kosketella Lockstedtin-leirin merkillistä salaisuutta. Hänhän olikin uusmaalaisen osakunnan kuraattori, josta osakunnasta oli Lockstedtin-leirillä enemmän jäseniä kuin mistään muusta ylioppilasosakunnasta. Oli kieltämätöntä, että Arvid Mörnen propaganda Ruotsissa juuri silloin teki valtavan vaikutuksen. Huomattava on myöskin, että hän vakuuttavasti edusti vanhaa aktivistista yhteysaatetta Suomen suomalaisten ja ruotsalaisten ainesten välillä. Yhteisessä vapaustaistelussa oli kummankin kansallisuuden unohdettava keskenäiset riitansa.
Muitakin ystäviä ja aatetovereita sain tähän aikaan tavata Tukholmassa, m.m. maisteri Ragnar Numelinin, joka nykyjään on filosofiantohtori ynnä ulkoministeriön osastopäällikkö. Ylioppilaiden keskuskomitean jäsenenä hän oli kuulunut siihen lähetystöön, joka joulukuun lopulla oli käynyt koettamassa vaikuttaa Ruotsin mielialaan. Häneltä sain arvokkaita tietoja kotimaassa vallitsevasta asemasta ja varmuuden siitä, että itsenäisyysliike oli päässyt vauhtiin nuorten piirin ulkopuolellakin.
Siitä toiminta-innosta, joka edelleen vallitsi ylioppilaiden keskuudessa, on osoituksena muun muassa eräs kesäkuun alussa saamani suullinen tieto. »Savokarjalaisen, hämäläisen ja pohjalaisen osakunnan keskuudessa», sanottiin siinä, »on muodostettu valaliitto. Sen ohjelmana on työskennellä itsenäisyysaatteen hyväksi äärimmäisyyteen saakka. Savo on jaettu piireihin, joista kussakin on yksi ylioppilaiden edustaja. Jokaisessa tärkeimmässä keskuksessa on eri johtaja. Järjestöä pidetään sangen salassa. Ainoastaan keskuskomitea Helsingissä tietää keitä maaseudulla olevat edustajat ovat.» Tämän ilmoituksen saattoi varmaan soveltaa muihinkin ylioppilasosakuntiin.
* * * * *
Kuten tämän kirjan alussa olen maininnut, olin jättänyt perheeni Roomaan matkustaessani Saksaan ja Ruotsiin marraskuulla. Italia oli silloin vielä puolueeton ja oleskelu siellä jokseenkin turvallista. Mutta kun Italian yhtyminen sotaan toukokuun alussa ilmeisesti oli pian odotettavissa, ryhdyin toimiin perheeni siirtämiseksi Tukholmaan. Matka tapahtui viime hetkessä ennen Italian sodanjulistusta. Saksalaisilla passeilla varustettuina matkustivat vaimoni ja lapseni esteettömästi Saksan läpi ja saapuivat Tukholmaan toukokuun lopulla. Vaimoni tiesi kertoa paljon siitä, miten hurjaa kiihoitusta oli toimeenpantu Italian yllyttämiseksi sotaan entisiä liittolaisiaan vastaan ja mikä ajojahti kaikkea saksalaista vastaan siellä oli käynnissä. Eräs uusia ruotsalaisia ystäviäni, toht. Alfvén — säveltäjän veli — suostui ystävällisesti vuokraamaan meille hallussaan olevan, kauniin Brunnsvikenin pohjukassa sijaitsevan kesäasunnon.
»Villa Ventorp» oli ihana paikka, jonka suuressa vanhassa rakennuksessa oli väljät tilat. Meillä oli siten tilaisuutta majoittaa sinne useita vanhempia ja nuorempia tovereitamme. Heinäkuussa oli »Villa Politican» aktivistisiirtola aika suuri. Siellä asui Almar Fabritius, joka nyt oli palannut Lockstedtista avustaakseen Tukholmassa tehtävää työtä. Siellä asuivat muiden »pfadfinderien» ohella kolme ystävystä J.W. Snellman, Isak Alfthan ja Ragnar Heikel, jotka kaikki puuhailivat vaarallisissa ja salaperäisissä asioissa ja lähettivät ahkerasti raportteja Berliiniin. Snellman oli näet lähetetty Tukholmaan hoitamaan sotatiedoitustoimintaa, johon minulla ei ollut riittävästi aikaa. Sitäpaitsi oli meillä silloin tällöin tilapäisiä vieraita, kuten vaimoni erikoinen suojatti »pikku Mellblom». Siirtolan aineellisen hyvinvoinnin hoitaminen ei ollut vaimolleni aivan helppo tehtävä, varsinkin kun hänen kesäkuussa oli pitänyt alistua vaaralliseen korvaleikkaukseen, jonka seuraukset eivät vielä olleet hälvenneet. Mutta hän teki voitavansa asian hyväksi niinkuin me muutkin. Tätä aikaa, sen hilpeää, toverillista henkeä ja luottamuksellista yhteistyötä muistelin kaipauksella sittemmin, kun uudet ainekset olivat tuoneet pieneen tukholmalaispiiriimme paljon sellaista, joka siinä siihen saakka oli ollut tuntematonta, m.m. kateellista kilpailua, nurkkakuntia ja juonia.
Kesäkuu kului niinkuin toukokuukin Berliinissä tapahtuvan ratkaisun jännittävässä odotuksessa. Voittaakseen Saksan sotaministeriön vastaanhangoittelun mitä tulee Lockstedtin-kurssien laajentamiseen Wetterhoff pani ihmeteltävän tarmokkaasti ja kekseliäästi yhä uusia mahtavia voimia liikkeelle. Hän asettui yhteyteen Romanian ja Ruotsin Berliinissä olevien ministerien, Beldimanin ja kreivi Tauben kanssa, ja sommitteli heidän kanssaan taitavan poliittisen suunnitelman tunnetun ohjeen mukaan: ensin kissa rotan kimppuun, rotta köyden kimppuun j.n.e. Beldiman selitti, että Romania yhtyisi sotaan Saksan liittolaisena, jos Ruotsi tekisi samoin, Taube sanoi, että Ruotsin yhtymistä ei voi ajatella ilman Suomen kapinaa ja Wetterhoff selitti, että kapina Suomessa on mahdoton ilman sotilaallisesti koulutettuja johtajia. Siispä oli suomalaisia Lockstedtin-kursseja pidennettävä ja laajennettava. Tärkeätä oli myöskin, että Wetterhoffin oli onnistunut voittaa meidän asiamme puolelle Mecklenburgin herttua Adolf Fredrik. Ulkoministeriössä pidettiin lämpimänä lähetystösihteeri von Wesendonkia, joka oli tullut Weberin jälkeen Suomen asiain esittelijäksi. Kesäkuun puolivälissä päästiin vihdoin niin pitkälle, että Saksan yleisesikunnan päällikkö kenraali von Falkenhayn antoi käskyn, että suomalaisten kursseja on jatkettava ja Lockstedtin-joukko laajennettava koko pataljoonaksi.
Taaskin saattoi havaita kuinka Saksan sodanjohtajain suhtautuminen meidän pyrkimyksiimme riippui sodan kannasta. Jo toukokuun alussa oli kenraali von Lauensteinin komentama saksalainen armeija tunkeutunut Kuurinmaalle ja miehittänyt Libaun. Sinne pysähtyivät sotatoimet joksikin aikaa, mutta rynnistyksen odottamattoman suuri menestys Galitsiassa ja Puolassa ja taisteluiden erinäisissä vaiheissa Venäjän armeijoita uhannut täydellinen tuho sai rynnistyksen jatkamisen koillista — Pietaria — kohti näyttämään mahdolliselta. Todellisuudessa siirrettiin saksalaisten rintamaa vähitellen sille suunnalle kesän kuluessa, kunnes se syyskuun alussa ulottui Väinäjokeen. Oli niin ollen aivan luonnollista, että Suomi entistä enemmän joutui Saksan sodanjohtajain näköpiiriin.
Mutta kysymys suomalaisten Lockstedtin-kurssien laajentamisesta ei, kumma kyllä, ollut ratkaistu yleisesikunnan »käskyllä». Sotaministeriö, joka oli määräävä viranomainen mitä sotakouluihin ja uusiin joukkomuodostumiin tulee, oli edelleenkin vastahankainen syistä, jotka eivät ole täysin selvillä, ja niin kului viikko viikolta ilman lopullista ratkaisua. Saksan sotilasbyrokratia oli voimakkaampi kuin sodan johtajain ja ulkoministeriön tahto.
Tukholmassa tunsimme tällöin yhä enemmän ja enemmän arvovaltaisemman tuen tarvetta kotimaan taholta saadaksemme saksalaiset pyrintöjemme puolelle. Toiveet siinä suhteessa alkoivat vähitellen käydä valoisammiksi. Kevään ja kesän kuluessa kääntyi yhä useampia huomattavia vanhempia kansalaisia aktiivisen politiikan kannalle. Niinpä sain esim. kesäkuussa Helsingistä tiedon, että maalaisliittolaisten johtaja Kyösti Kallio oli valmis tulemaan Tukholmaan sähkösanomakutsusta. En muista mistä syystä tämä käynti jäi sikseen. Turmiollinen kuilu »nuorten» ja »vanhojen» välillä oli siis ainakin osittain menemässä umpeen.
Kesäkuun lopulla oleskeli viisi arvovaltaista suomalaista poliitikkoa Ruotsissa. Yhtä heistä, toht. Adolf Törngreniä, me emme, ikävä kyllä, voineet laskea kannattajiemme joukkoon,[11] mutta muut neljä, yliopiston viisas ja taitavan diplomaattinen varakansleri, valtioneuvos Edvard Hjelt, Konni Zilliacuksen veli toht. W. Zilliacus, jonka molemmat pojat olivat Lockstedtin-nuorukaisten joukossa, toht. Heikki Renvall ja professori Rafael Erich kuuluivat jo meikäläisiin.
Suurimmat toiveemme kiinnitimme valtioneuvos Hjeltiin, jonka arvovalta epäilemättä painaisi paljon vaa'assa, jos hän laskisi siihen sanansa meidän eduksemme. Eikä meidän toivomme siinä suhteessa pettynytkään. Saavuttuaan Tukholmaan, missä hän asettui asumaan Saltsjöbadeniin, ryhtyi Hjelt kaikessa hiljaisuudessa tarmokkaaseen toimintaan. Hän ei rajoittunut vain siihen, että kävi ruotsalaisten poliitikkojen, m.m. ulkoministeri Wallenbergin luona tekemässä selkoa Suomen itsenäisyyspyrinnöistä. Jo ennen hänen lähtöänsä Suomesta oli eräs »nuorten» johtajia, maisteri Ragnar Numelin, joka juuri oli palannut Tukholman-matkalta, kysynyt häneltä, eikö hän tahtoisi mieskohtaisesti antaa Saksan asianomaisille tietoja Suomessa vallitsevasta asemasta vakuuttaakseen, että Lockstedtin-kurssien jatkamista ja edelleen-kehittämistä toivotaan maassamme ei ainoastaan nuorison, vaan myöskin vanhempien vastuunalaisten kansalaisten keskuudessa. »Otin tehtävän vastaan empimättä», sanoo Hjelt muistelmissaan,[12] »sillä oivalsin, että joukon hajoittaminen merkitsisi koko itsenäisyysliikkeen taantumista, jonka seuraukset tulisivat kohtalokkaiksi.»
Aluksi kävi Hjelt Tukholmassa Saksan meriattasean von Fischer-Lossainenin luona. Tärkeämpi oli kuitenkin valtioneuvos Hjeltin ja lähetystösihteeri von Wesendonkin salainen kohtaus heinäkuun 5 p:nä Klampenborgissa Tanskassa. Heidän keskustelunsa tulos ei kuitenkaan vastannut meidän suuria toiveitamme. Kävi ilmi, että Hjelt oli varovaisilla lausunnoillaan saanut von Wesendonkin siihen käsitykseen, että Suomen vanhempien vaikutusvaltaisten poliitikkojen kannatuksesta ei voitu olla varmoja siinä määrin kuin Wetterhoff oli vakuuttanut; ainakin saattoi sen lukea lähetystösihteerin raportista. Oli senvuoksi välttämätöntä heti lähettää kuriiri Berliiniin viemään Hjeltin kirjallista, hänen aikaisempaa esitystään selventävää selitystä.
Suuri voitto pyrkimyksillemme oli, että sosialidemokraatti maisteri Karl H. Wiik, joka Wetterhoffin toimesta oli matkustanut Berliiniin ottaakseen selkoa Lockstedtin yrityksestä, siellä saattoi todistaa, että itsenäisyysliikkeellä oli tukea sosialidemokraattienkin taholla Suomessa. Wiikin oli tähän tekoon saanut hänen ystävänsä ylioppilas W. Ström, sosialidemokraatti hänkin ja »pfadfinderinä» Wetterhoffin toimiston palveluksessa.
Mutta kaikista näistä eri tahoilta tulleista paineista huolimatta lykkäytyi ratkaisu Berliinissä yhä. Olot Lockstedtin-leirissä kävivät sillävälin yhä sietämättömämmiksi. Ja yhtä alakuloisia olivat ne kurssien osanottajat, jotka olivat lähteneet leiriltä ja nyt joutilaina ja rahattomina oleilivat joko Saksassa tai Skandinavian maissa. Ne, joilla oli heikot hermot, joutuivat suorastaan epätoivoiseen mielentilaan. Olinpa jo toukokuussa saanut järkyttävän sanoman, että eräs nuorista miehistä, joka oleskeli Hernösandin lähistöllä, oli tehnyt itsemurhayrityksen. Hän oli, kuten hän sittemmin minulle yksityiskohtaisesti kirjoitti, ruvennut luulemaan, olevansa Ruotsin poliisin vainoama ja senvuoksi päättänyt »lopettaa jutun lyhyeen» vetäisemällä partaveitsellään suonet ranteista poikki. Toinen heikkoluonteinen nuorukainen, joka oleskeli Tukholmassa ja jota useita kertoja olin koettanut auttaa, lähetti minulle kesäkuun alussa hotellistaan suoranaisen kiristyskirjeen. Hän kehoitti minua uhkaavin sanoin toimittamaan hänelle määrätyn summan, jonka hän väitti olevansa saapa Wetterhoffilta. Minun piti lähettää hänelle rahat ennen määrättyä kellonlyömää, jos halusin, »että asia sovitaan hyvällä». Toisaalta minä sain usein todisteita siitä, että se mieliala, joka jatkuvasti ehtymättä elähdytti suurinta osaa meidän Lockstedtin-nuorukaisiamme, levisi yhä laajempiin piireihin Skandinaviassa olevia maanmiehiä. Eräs nuori mies kirjoitti minulle Tanskasta, että hän on saanut kuulla Saksan-retkestä ja että suunnitelma viehättää häntä kovasti. Hän olisi milloin tahansa valmis uhraamaan voimansa ja tarvittaessa myös henkensä isänmaan puolesta. Varmastikaan nämä eivät olleet mitään tyhjiä sanoja.
Paljon päänvaivaa tuotti minulle myöskin Lockstedtiin jääneiden »pfadfinderien» yksityisasiain hoitaminen. Eihän juuri kukaan heistä ollut varustautunut viipymään niin kauan kotoa poissa. Aika, joka minulle jäi poliittista työtä varten, oli senvuoksi sangen rajoitettu. Kuitenkin lähetimme kesän kuluessa koko useita raportteja sekä Suomeen että Berliiniin. Eräästä Wetterhoffille lähetetystä, kesäkuun 30:ntenä päivätystä raportista esitän seuraavan otteen, se kun osoittaa kuinka himokkaasti tarrauduimme kiinni kaikkiin enemmän tai vähemmän luotettaviin kuulumiin Venäjän heikkoudenmerkeistä.
»Eräs henkilö», tiedoitin, »joka äskettäin on käynyt Pietarissa ja jolla siellä on sangen hyviä poliittisia suhteita, ilmoittaa, että sikäläisissä hallituspiireissä vallitsee täydellinen hämminki ja neuvottomuus. Rauhaa ei uskalleta ajatella, koska sen teko olisi vastoin kansan yleistä mielipidettä. Kertojamme oli keskustellut eri puolueita edustavien huomattavien henkilöiden kanssa, ja kaikki olivat olleet yksimielisiä siitä, että sotaa täytyy jatkaa, koska maanluovutus (Puola, Itämerenmaakunnat) aiheuttaisi ankaran suuttumuksen, luultavasti vallankumouksen. Toinen tiedonantaja, joka äskettäin on keskustellut Pietarin venäläisten liikemiesten kanssa, vahvistaa ylläolevan. Jos Lemberg, Varsova ja Riika kukistuvat — sanoi eräs asioita hyvin tunteva liikemies — on vallankumous välttämätön. Johto siirtyy silloin auttamattomasti radikaalisimmille puolueille, nimenomaan sosialivallankumouksellisille.»
Heinäkuun alussa sain varsin arkaluontoisen tehtävän, kun Wetterhoff Johannes Öhquistin välityksellä ilmoitti minulle, että Saksan kruununprinssi haluaa esitystä Suomen ja Ruotsin välisistä suhteista, varsinkin Ruotsin vallan viimeisellä vuosisadalla, sekä Suomen ja Venäjän suhteista Suomen yhdistämisen jälkeen Venäjän valtakuntaan. »Olisi osoitettava», kirjoitti Öhquist, »kuinka Ruotsin ja Venäjän menettely Suomea kohtaan on vaikuttanut sen lojaalisuuteen ja sympatioihin tai antipatioihin asianomaista valtakuntaa kohtaan. Hänen kunink. Korkeutensa haluaa tietoja näistä historiallisista oloista odottaen saavansa niistä hyötyä tutkiessaan Belgian oloja.» Minä otin kirjoittaakseni selonteon, se kun välillisesti saattoi hyödyttää asiaamme.
Tähän aikaan tulin yhä läheisempiin kosketuksiin Ruotsin aktivistien kanssa. Toimeliain heistä oli toht. Adrian Molin, »nuoroikeiston» johtajia ja Det nya Sverige-nimisen aikakauskirjan julkaisija. Hän oleskeli heinäkuussa Saksassa, missä hän teki innokasta propagandaa Saksan ja Ruotsin välisen sotaliiton hyväksi. Ryhmään kuului vielä toimittaja Valdemar Langlet oikeistolehdestä Aftonbladet sekä, merkillistä kyllä, useita sosialidemokraatteja, m.m. sosialihallituksen aktuario Otto Järte, toht. Yngve Larsson ja etevä sosialipoliittinen kirjailija ja ensimmäisen kamarin jäsen, professori Gustav Steffen. Sittemmin tulin tuttavaksi monien muidenkin tämän ryhmän jäsenten kanssa. Juuri siihen aikaan, kesäkuussa, julkaisivat Ruotsin aktivistit huomiota herättäneen kirjansa, »Sveriges utrikespolitik i världskrigets belysning», jossa he rohkeasti ajoivat ajatusta, että Ruotsin etu vaatii »miehekästä asettumista Saksan rinnalle». Kirja teki niin sanoakseni käytännölliset johtopäätökset siitä käsityksestä, jota Sven Hedin oli esittänyt kuuluisissa lentokirjoissaan »Ett varningsord» v. 1912 ja »Andra varningen» v. 1914.
Ruotsin aktivistit olivat ajamaansa asiaan niin innostuneet, että katsoivat meidän suomalaisten tekevän aivan liian vähän mielialan valistamiseksi ja muokkaamiseksi Ruotsissa. Muistan elävästi erään kokouksen Järten virkahuoneessa, jossa suorastaan jouduin ristikuulustelun alaiseksi. Mitä me oikeastaan teemme ja miksi emme pidä suurempaa ääntä itsestämme? — Niin, miksi? Ruotsalaisten ystäväimme odotukset meistä eivät tosiaankaan olleet vähäisiä: Meidän piti nostattaa Ruotsin kansa sen hervottomuudesta ja pakottaa se tolalle, jolle se, ikävä kyllä, oli jokseenkin haluton astumaan. Ja meidän piti tehdä ei vain sanan, vaan myöskin teon propagandaa. Toisin sanoen: Suomessa pitäisi »tapahtua» jotakin. Meillä oli suuri vaiva saada ruotsalaiset käsittämään, miksi me emme heti reippaasti nostaneet kapinalippua. Wetterhoff kertoo päiväkirjassaan heinäkuun 20 p:nä, että eräs ruotsalainen aktivisti, jonka kanssa hän samana päivänä oli puhellut, toivoi Suomessa noustavan kapinaan muutaman viikon kuluttua ja että hän oli hyvin »huolestunut» kuullessaan sen olevan mahdotonta. Wetterhoff katsoi täydellä syyllä tässä ammutun jonkun verran yli maalin. Saattaa kuitenkin käsittää, että Ruotsin aktivistit mitä hartaimmin toivoivat kapinan puhkeamista Suomessa, se kun ilmeisesti olisi antanut mitä voimakkainta tukea heidän omille sotaisille suunnitelmilleen.
Saattaa nyt näyttää kummalta, että me kesällä 1915 ja vielä syysmyöhään saakka todella toivoimme Ruotsin tavalla tai toisella aktiivisesti puuttuvan maailmantapahtumiin. Mutta silloin se ei näyttänyt aivan mahdottomalta. Mieliala Ruotsissa, sikäli kuin se ilmeni sanomalehdistössä, oli tosin muuttumattomasti puolueettomuutta kannattava, mutta kulissien takana oli vahvoja voimia liikkeellä Saksan puolelle siirtymisen hyväksi. Saksan tavaton menestys itärintamalla oli suuressa määrin vaikuttanut ruotsalaisten mielialaan ja kuningashuonetta lähellä olevissa piireissä oli aktivisteilla vaikutusvaltaisia kannattajia. Kuningas itse otti huomioon sotaanryhtymisen mahdollisuuden. Puheessa, jonka hän toukokuun 3 p:nä 1915 piti Göteborgissa, kun panssarilaiva Sverige laskettiin vesille, lausui hän: »Jos — mistä taivas varjelkoon — sellainen tila tulisi, jolloin minä katson velvollisuudekseni kutsua maan pojat puolustamaan rakkaan synnyinmaan vapautta ja itsenäisyyttä, niin olen myöskin täysin varma siitä, että Ruotsin kansa sinä hetkenä on nouseva yhtenä miehenä ja seuraava kuningastaan saattaakseen taistelun onnelliseen päätökseen.» Ja valtioministeri Hammarskjöld lausui heinäkuun 17 p:nä 1915 Iähetyskunnalle, joka toi hänelle Warbergin rauhankokouksen ponsilauselman: »Meidän on otettava huomioon sellaisetkin mahdollisuudet, jolloin Ruotsin vuoksi rauhan säilyttäminen kaikista ponnistuksistamme huolimatta ei enää ole mahdollista. — — — On varmaa, että paitsi äärimmäistä tapausta, vihollishyökkäystä maahamme, on olemassa muitakin tapauksia, jotka täytyy ottaa lukuun tässä suhteessa siihen verrattavina.»
Tietenkin oli ruotsalaisten itsensä ratkaistava, vaatiko Ruotsin etu maata luopumaan puolueettomalta kannaltansa. Aktivistit olivat vakuutettuja siitä, että niin oli laita. Joka tapauksessa vaativat sekä lämpimät sympatiamme näitä älykkäitä ja rohkeita ruotsalaisia isänmaanystäviä kohtaan että Suomen etu meitä antamaan heille moraalista tukeamme. Muutamat heistä ajattelivat tosin mahdollisuutta, että Suomi Venäjästä vapauduttuaan tulisi läheisesti riippumaan Ruotsista. Wetterhoff on huolestuneena merkinnyt päiväkirjaansa tältä ajalta, että eräs korkeassa asemassa oleva ruotsalainen, jonka kanssa hän oli keskustellut, tahtoi suorastaan tehdä Suomesta Ruotsin autonomisen maakunnan. Toiset ajattelivat Suomen kuningaskuntaa unionissa Ruotsin kanssa ja joku Bernadotten kuningassuvun prinssi valtaistuimella. Ahvenanmaan saarten luovuttamista Ruotsille korvauksena avun saannista pidettiin mahdollisena. Mutta kaikki nämä olivat kysymyksiä, jotka selviäisivät myöhemmin. Ruotsin suhteen meidän ei tarvinnut tuntea mitään pelkoa. Pääasia oli irtipääseminen Venäjästä, ja sen saavuttamiseksi näytti yhtymä Ruotsi-Saksa Suomen avuksi olevan paras keino. Berliinissähän tehostettiin tuontuostakin, että Saksa varmasti ulottaisi sotatoimensa Suomeen, jos vain Ruotsi »tulee mukaan».
Kukaan ei salannut itseltään, että tämän suunnitelman onnistuminen oli hyvin epätietoista. Mutta joka tapauksessa oli Ruotsin aktivistien tarmokas toiminta meille erittäin tärkeä. Kuinka monta kertaa olikaan meidän kiittäminen heitä ja heidän suhteitaan armeijan ja hallinnon piirissä, etteivät viranomaiset ryhtyneet voimakeinoihin meitä vastaan tuon tai tämän arveluttavan välikohtauksen vuoksi! Ruotsin hallitus katsoi aktivistien toimintaa tosin karsain silmin, ja se koski jonkun verran myös meitä. Mutta toisaalta auttoivat aktivistit tehokkaasti luomaan sitä mielialaa maassa, joka teki, että kestiystävyyttä ja suopeaa kohtelua tuli meidän osaksemme Ruotsissa koko sen ajan, jonka sotaa kesti, siitä huolimatta, että meidän salavehkeilymme useinkin tuotti viranomaisille hankaluuksia.
Wetterhoff jatkoi tällä välin suuria otteitansa Saksassa päästen vähitellen kaikkein korkeimpiin piireihin. Kreivitär Hohenaun, keisarillisen perheen persoonallisen ystävättären, seurassa hän kävi heinäkuun 22 p:nä Badenin prinssin Maxin luona Konstanzissa. Päiväkirjassaan hän tekee selkoa siellä tapahtuneista tavattoman mielenkiintoisista keskusteluista. Prinssi lupasi hänelle kirjoittaa valtakunnankanslerille suunnitelmasta Suomi-Ruotsi. Päiväkirjassa ei mainita, että Wetterhoff olisi puhunut Lockstedtin kursseista, mutta oli päivänselvää, että niiden jatkaminen läheisesti riippui Saksan kannasta pohjoismaisissa kysymyksessä ylimalkaan.
Mutta kun Wetterhoff heinäkuun 24 p:nä palasi Berliiniin täynnä kirkkaita toiveita, kohtasi häntä se musertava tieto, että sotaministeri Wildt von Hohenborn oli esitellyt kysymyksen Lockstedtin-kurssien laajentamisesta keisarille ja saanut kaikkeinkorkeimman käskyn hajoittaa kurssit!
Wetterhoff pani nyt kaikki voimat liikkeelle saadakseen käskyn peruutetuksi. Romanian lähettiläs Beldiman lupasi puhua ulkoministeriölle ja rouva von Tirpitz, jonka luona Wetterhoff kävi, lupasi kirjoittaa miehelleen amiraalille suureen päämajaan. »On mahdotonta ajatella», kirjoitti Wetterhoff päiväkirjaansa, »että asia saa raueta.» Itse asiassa saattoikin Beldiman kahta päivää myöhemmin ilmoittaa valtakunnankanslerin sanoneen hänelle, että »on lujasti päätetty toteuttaa Suomen ja Itämerenmaakuntain vapauttaminen».
Kirjassaan »Kring jägarbataljonen» sanoo Sundwall (siv. 37) Wetterhoffin pyytäneen yleisesikunnassa palvelevaa eversti von Zimmermannia, että tämä »ei vielä virallisesti ilmoittaisi hänelle hajoittamispäätöksen voimaanastumista, hänellä kun oli syytä luulla, että pian saattaisi sattua tapahtumia, jotka aiheuttaisivat tämän päätöksen peruuttamisen», sekä että von Zimmermann sen johdosta antoi asian jäädä lepäämään joksikin aikaa. Samaa olen kuullut Wetterhoffin itsensä kertovan. Omituista on, ettei hän päiväkirjassaan mainitse mitään tästä rohkeasta shakkivedosta. Tosiasia joka tapauksessa on, että käskyä ei toistaiseksi toimeenpantu.
Heinäkuun 29 p:nä matkusti Wetterhoff Tukholmaan. Hän halusi arvatenkin ensi sijassa tunnustella maaperää Ruotsissa saadakseen selkoa niiden laajakantoisten suunnitelmaan edellytyksistä, joista hän oli keskustellut kreivi Tauben, toht. Molinin ja kreivi Douglasin kanssa. Mutta epäilemättä oli toisena tärkeänä syynä hänen matkaansa, että hän kaipasi persoonallista kosketusta maanmiestensä kanssa tässä kriitillisessä tilassa.
Muistan elävästi sen päivän — se oli heinäkuun 30:s —, jolloin Berliinin-diplomaattimme saapui vaatimattomaan kesäpäämajaamme Villa Ventorpiin. Tässä oli nyt siis se mies, joka tällä hetkellä piti tärkeimpiä lankoja kädessään. Hänen työnsä menestyksestä riippui pääasiallisesti, päättyisikö »Costa Negra-juttu» surkeaan tappioon vai kehittyisikö siitä lujalle perustalle pohjautuva sotilaallis-poliittinen yritys, mittakaavaltaan monin verroin suurempi kuin meidän tähän saakka oli onnistunut aikaansaada. Hänet otettiinkin vastaan asianmukaisin kunnianosoituksin. Läsnäolevat »pfadfinderit» muodostivat kujan ja tervehtivät suurta miestämme puolipilalla, puolitosissaan »päällikkönä». Hän oli sen jälkeen, kun hänet viimeksi näin, tullut jos mahdollista vieläkin enemmän itsetietoisen ja ystävällisen varmaksi esiintymisessään. Hänhän oli tottunut seurustelemaan tasa-arvoisena korkeiden kenraalien, diplomaattien ja kuninkaallisten prinssien kanssa… Ja kuitenkin hänen juuri nyt niin loistava asemansa perustui pohjimmalta siihen kannatukseen, mitä hän saattoi saada meidän järjestöltämme, nuorten uskalikkojen ja muutamien harvojen vanhempain päättäväisten poliitikkojen pieneltä tilapäiseltä yhtymältä.
Tätä yhtymää hän oli Berliinin korkeille herroille rohkeasti kuvannut suureksi ja mahtavaksi puolueeksi, joka milloin tahansa kykenisi Saksan avulla tömistämään maasta armeijan. Jo maaliskuun 17 p:nä hän oli kirjelmässä kenraali von Falkenhaynille vakuuttanut, että »koko Suomi on yksimielinen puolueisiin katsomatta» ja että »kaikkialla Suomessa ollaan valmiita nousemaan yhdessä Saksan kanssa taisteluun yhteistä vihollista vastaan.» Kuitenkin oli Wetterhoff epäilemättä tietoinen siitä, että tätä väitettä ei ollut käsitettävä kirjaimellisesti. Hän saattoi puolustaa itseään sillä, että vaikka se nyt tuntui suuresti liioitellulta, tulisi se tuonnempana täydellisesti vastaamaan todellisuutta.
Niin heikko kuin järjestömme vielä olikin, oli se kuitenkin ainoa Suomessa oleva tuki, johon Wetterhoff saattoi nojata pyrkimyksissään. Että »vanhain» keskuudessa hänen nauttimansa luottamuksen laita oli kotimaassa edelleenkin vähän niin ja näin, sen hän kyllä tiesi hyvin. Sitä tärkeämpää oli hänelle ainakin meidän täysi luottamuksemme. Niinpä, kun sitten juhlallisen vastaanoton jälkeen istuimme yksissä pienemmässä piirissä, katosikin yliotteinen sävy hänen ilmeikkäistä piirteistään ja hän oli jälleen vaatimaton toveri, joka tarkkaavasti kuunteli poliittisia selontekojamme ja leppoisasti otti vastaan arvosteluamme. Mitä hän itsekseen mietti meidän poliittisesta pätevyydestämme, siitä on hänen päiväkirjassaan erinäisiä viitteitä.
Seuraavana päivänä, heinäkuun 31:senä, pidettiin sitten se kokous, jota Wetterhoff on nimittänyt »historialliseksi». Läsnä olivat Wetterhoff, professori Rafael Erich, joka samana päivänä oli saapunut Abiskosta, Jonas Castrén, Almar Fabritius, J.W. Snellman, Isak Alfthan, Ruotsissa asuva Georg Gripenberg (Alexis G:n poika) ja minä sekä sitäpaitsi, kuvaavaa kyllä, ruotsalainen aktivisti toht. Adrian Molin. Kokous pidettiin Gustafssonin pensionaatissa Birger Jarlinkadun 8:ssa. Puheenjohtajana toimin minä. Kokouksessa pidetty pöytäkirja ei valitettavasti ole tallella. Päiväkirjassaan mainitsee Wetterhoff vain lyhyesti: »Mitään varsinaista ohjelmaa ei voitu vahvistaa (?), mutta tärkeätä ja arvokasta oli, että kaikki tunsivat yksimielisyyden tarpeellisuuden, ja professori Erich tuntui olevan vakuutettu, että minun noudattamani menettely on ollut oikea. Hän aikoo koettaa saada vanhat kagaalit — auguurit, miksi Fabritius puolipiloillaan heitä nimitti — tulemaan mukaan.» — »Onko se mahdollista tai hyödyllistä», lisää Wetterhoff, »en vielä tiedä. On ehkä parempi, että he asettuvat meitä vastaan, niin saamme tulevaisuudessa nuorempia, toimekkaampia ja vapaamielisen härkäpäisyyden vähemmän kyllästämiä hallitusmiehiä.» Sitten seuraa osanottajien luonnehtiminen, joka osaksi on koko lailla pisteliäs.
Jos ei kokouksessa vahvistettukaan »mitään varsinaista ohjelmaa», s.o. suurpoliittista ohjelmaa Wetterhoffin hengessä, niin tehtiin siinä kuitenkin erinäisiä tärkeitä päätöksiä. M.m. hyväksyttiin ehdotus, että koetettaisiin saada toimeen eri puolueiden edustajista muodostettu lähetyskunta, joka matkustaisi Berliiniin esittämään kansan toivomuksia. Tämän aikeen toteuttaminen kävi sentään sittemmin mahdottomaksi.
Tukholman järjestölle oli heinäkuun 31 p:nä pidetyllä kokouksella suuri merkitys. Kokous valitsi näet sikäläistä toimintaa varten kolmihenkisen pysyvän toimikunnan, johon tulivat H. Gummerus puheenjohtajaksi, Almar Fabritius ja Jonas Castrén. Sittemmin elokuussa laadin »promemorian» tukholmalaisedustuksen tehtävistä. Ne olisivat:
1:ksi. Yhteyden ylläpitäminen Helsingin-keskuskomitean ja Berliinin-edustuksen välillä. Sitä varten on niin säännöllisesti kuin mahdollista lähetettävä raportteja Helsinkiin, jotta keskuskomitea voi seurata asiain kulkua, edelleen toimitettava sen tietoon Berliinistä tai Tukholmasta tulevat ehdotukset ja vihdoin annettava Berliinin-edustukselle tietoja Suomen oloista.
2:ksi. Niiden Saksan sotatointen yhteyteen suunnitellun Suomen kapinan valmisteluiden suorittaminen, joiden täytyy tapahtua Ruotsissa. Siihen kuuluu suomalaisten vapaaehtoisten edelleenkuljettaminen, joka jo on alkanut Haaparannan kautta ja joka, sittenkuin Lockstedtin-joukon laajentaminen tai sen mahdollinen siirtäminen Ahvenanmaalle on päätetty, tulee vaatimaan suuren koneiston.
3:ksi. Sotilaallisten tietojen hankkiminen Suomesta yksissä neuvoin täkäläisten saksalaisten toimistojen kanssa. Sitä varten on jo muutamia Lockstedtin-joukon jäseniä lähetetty Suomeen. Uusi varma postiyhteys Haaparannan kautta Helsinkiin on saatu aikaan.
4:ksi. Mielialan muokkaaminen Ruotsissa yhdessä ruotsalaisten aktivistien kanssa. Tämä tapahtuu sanomalehtikirjoitusten avulla ja keskustelemalla vaikutusvaltaisten poliitikkojen ja sanomalehtimiesten kanssa. Tällä toiminnalla on suuri merkitys koko asialle, koska juuri suomalaiset ja miltei yksinomaan he kykenevät vaikuttamaan mielialaan ja mielipiteisiin ruotsalaisten keskuudessa. Ennen kaikkea on ruotsalaiset saatava siihen vakaumukseen, että Suomi todella haluaa Ruotsin asiaantarttumista.
Eräs toisen kohdan lausunta kaipaa selitystä. Siihen aikaan keskusteltiin innokkaasti siitä mahdollisuudesta, että saksalaiset joukot saattaisivat miehittää Ahvenanmaan. Meidän piirissämme kannatti tätä ajatusta varsinkin Fabritius, jonka mielestä tällainen retkikunta lopullisesti ratkaisisi Lockstedtin joukon käyttöä ja kehitystä koskevan probleemin. Ahvenanmaan-suunnitelman kannalla oli aluksi myös Wetterhoff, kunnes tämä oli tullut vakuutetuksi, että Saksan sotilasviranomaiset katsoivat suunnitelmaa nykyjään mahdottomaksi toteuttaa, m.m. Ahvenanmaan etäisen aseman vuoksi, joka vaatisi tuntuvan laivaston-osaston käyttämistä yhteyden ylläpitämiseksi maihinnousseiden joukkojen kanssa. Edellyttämällä, että suunnitelma toteutettaisiin, oli se ajatus lähellä, että Saksassa koulutettu suomalainen joukko sijoitettaisiin Ahvenanmaalle odottamaan sotatoimien alkamista Suomen mantereella. Sen arveltiin myöskin voimakkaasti vaikuttavan Suomen mielialaan.
Mitä tulee ohjelman 4:nteen kohtaan, olen jo kosketellut meidän toiveitamme siitä, että Ruotsi ryhtyisi sotaan. Wetterhoff tuntuu kuitenkin, hänen päiväkirjastaan päättäen, saaneen siinä suhteessa sangen kielteisiä kokemuksia Tukholmassa käydessään. M.m. oli Adrian Molin sanonut hänelle, että nykyjään oli mahdoton saada Ruotsia liikkeelle ennenkuin Saksa ja Suomi olisivat tehneet jotakin, joka saattaisi Ruotsin jonkinlaiseen pakkotilaan, josta ei ole muuta pääsyä kuin osanotto sotaan. »Mahdollistahan on», huomauttaa Wetterhoff, »että se ei muuten käy, mutta luulen melkein, että on yhtä vaikeata saada Saksaa ottamaan ensimmäistä askelta.» Siinä hän oli epäilemättä oikeassa. Mutta jos niin oli laita, olivat toiveet Ruotsin ryhtymisestä sotaan jokseenkin pienet. Sillä Suomi ei voinut eikä tahtonut ryhtyä mihinkään ilman että Saksa teki aloitteen sotaväkeä lähettämällä. Lopulta täytyi kuitenkin katsoa menestystämme todennäköisemmäksi siinä tapauksessa, että saksalaiset etenevät maatietä Pietaria kohti.
Yhtenä positiivisena tuloksena Wetterhoffin käynnistä Tukholmassa oli, että kenraali Nordensvan, vanha, suuressa arvossa pidetty ruotsalainen upseeri, otti matkustaakseen Saksaan siellä laatiakseen suunnitelman Ruotsin—Saksan—Suomen sotatoiminnasta.
Tukholman-toimiston toiminnasta elokuulla, jolloin niin paljon tärkeää oli tekeillä, en muista paljoa yksityiskohtia. Lockstedtin-pataljoonan perustamista saatoimme nyttemmin katsoa jokseenkin varmaksi, ja valmisteluja sen miehistön hankkimiseksi hoiti tarmokkaasti ja taitavasti Fabritius. Minun toimintani keskittyi poliittiseen työhön ja sanomalehtipropagandaan. Toimiston sihteerinä, konekirjoittajana ja kaikinpuolisena apurina oli H.R. Söderström, joka terveyssyistä oli palannut Lockstedtin-leiriltä.
Jonkin verran merkitystä oli käynnilläni elokuun lopulla ruhtinas von Wedelin luona, jonka keisari Wilhelm oli lähettänyt Tukholmaan salaista poliittista tehtävää varten. Herttainen vanha herra oli keskusteluissaan Ruotsin ulkoministerin Wallenbergin kanssa ja luultavasti myöskin Saksan lähettiläältä von Luciukselta saanut Suomen oloista ja mielialasta meidän asiallemme erittäin epäedullisen käsityksen. Tein voitavani saadakseni hänet toiseen käsitykseen. Sittemmin sain Wetterhoffilta kuulla, että ponnistukseni ei ollutkaan turha. Raportissaan Saksan ulkoministeriölle von Wedel oli ilmoittanut ulkoministeri Wallenbergin sanoneen hänelle, että yleinen mielipide Suomessa ei hänen tietääkseen pyri irroittamaan maata Venäjästä, mutta että Ruotsi suhtautuisi asiaan toisella tavalla, jos tultaisiin vakuutetuksi, että Suomi todella tahtoo päästä vapaaksi. Osoitukseksi siitä, ettei Wallenbergin käsitystä Suomessa vallitsevasta asemasta kuitenkaan ilman muuta ollut pidettävä tosioloja vastaavana, oli von Wedel tehnyt selkoa keskustelustansa minun kanssani.
Meidän tunteemme niitä maanmiehiämme kohtaan, jotka alinomaa juoksivat Wallenbergin luona väittämässä meidän esityksiämme vääriksi, eivät olleet juuri ystävällisiä. Myöskään ei Hjalmar Branting kuulunut meidän suosikkeihimme, kun tiesimme, että hän kesällä käydessään Berliinissä oli omin lupinsa esiintynyt suomalaisten puhemiehenä kuvaten maassamme vallitsevaa mielialaa täysin vieraaksi kaikelle separatismille. Fabritiuksen ja minun keskusteluni elokuussa mahtavan sosialistijohtajan kanssa johti eräänlaiseen »puolueettomuuslupaukseen» hänen puoleltaan, mitä tulee Lockstedtin yritykseen, ja lupaukseen mikäli mahdollista ehkäistä parhaillaan tapahtuvaa rekryyttien kuljetusta koskevien uutisten pääseminen sosialistiseen sanomalehdistöön.
Tukholman-toimiston toimintaa koskevat tallella olevat asiakirjat tältä ajalta ovat enimmäkseen vähäpätöisiä. Mainittakoon tässä eräs elokuun 5 p:nä Suomesta saamani raportti:
»Noin puolet kaikista Helsingin tehdastyöläisistä on määrätty linnoitustöihin ja muihin sotilastehtäviin. Kaduilla otetaan kiinni työmiehiä, jotka eivät voi todistaa olevansa toimessa. Samaa tapahtuu muissakin kaupungeissa. Oulussa pakotetaan naisiakin työhön. Myöskin erinäisten konttorien henkilökunnasta on osa vaadittu töihin, niinpä esim. Stockmannin liikkeestä 15—16 henkeä. Hevosten otto ja nautakarjan pakkotilaukset ovat käynnissä kaikkialla. Helsingin ympäristössä hakataan maahan metsää suunnattomia aloja. Vahingot arvioidaan 20 miljoonaksi markaksi, mutta pienintäkään korvausta ei makseta. Passimääräyksiä kotimaassa on kiristetty. Oulun pohjoispuolella saa tuskin kukaan sotapalvelusiässä oleva matkustaa. Vangitsemiset käyvät yhä lukuisammiksi. Verraten varmojen tietojen mukaan istui jokin aika sitten noin 330 henkilöä lukkojen takana. Lisäksi tulevat ne monet, jotka on vangittu, mutta päivän, parin päästä taas laskettu vapaaksi.»
Jätän niiden arvosteltavaksi, jotka silloin olivat kotimaassa, missä määrin tämä kuvaus vastasi tosioloja. Varsinainen hirmuvaltahan alkoi vasta jonkin verran myöhemmin. Joka tapauksessa olivat tällaiset synkät kuvaukset meille kuin gefundenes Fressen ja me riensimme lähettämään ne Berliinin-toimistoon, joka kyllä osasi niitä käyttää.
Siltä ajalta tallessani olevien kirjeiden joukossa on useita Haaparannassa olevien etuvahtiemme V.E. Tuompon (nyt jääkärieverstiluutnantti yleisesikunnassa) ja K.H. Kekonin (nyttemmin jääkärimajuri ja tasavallan presidentin adjutantti) lähettämiä. Kirjeenvaihto heidän kanssaan koski pääasiallisesti salaisen postinkulun järjestämistä ja jo nyt pienessä määrässä alkaneen uusien rekryyttien kuljetuksen valmistamista. Suuriarvoisena avustajana tässä työssä oli heillä Torniossa asuva ylioppilas Eero Heickell.[13]
Uhkarohkea teko heidän puoleltaan oli antaa Erik Malmbergin, joka tärkeässä tehtävässä oli komennettu Helsinkiin, keskellä päivää mennä sillan yli Tornioon santarmien ohi ilman passia ja ruotsalainen telegrafistilakki päässä.
Mielenkiintoista on, mitä Tuompo ja Kekoni ilmoittavat elokuun 27 p:nä: »Yleensä», niin he kirjoittavat, »ovat maassa mielet kokonaan meidän asiamme puolella. Ollaan huolissaan vain siitä, mistä saataisiin aseita. Kivääreitä vielä olisi, vanhoja suurlakon aikuisia, mutta ei ole ampumavaroja. Miehiä olisi etenkin etelämmässä valmiina lähtemään, kun vain saamme sanan heille, että saa tulla. Nekin, jotka jostakin syystä ovat estyneet lähtemästä, sanovat, että kun täällä aletaan, silloin he ovat valmiit jokainen, taisteltakoon sitten vaikka kirveillä ja aidanseipäillä. Maalaisväestö on innostunutta. Se sanoo, että asian pitäisi tapahtua nyt syksyllä; silloin meillä olisi sopivin aika ja suurimmat mahdollisuudet. Sentähden siellä odotetaan jännityksellä.»
Oletin silloin raportinlähettäjäin katselleen asemaa nuorison sangviinisin katsein. Mutta todellisuudessa heidän innostunut kuvauksensa oli merkki siitä kansanmielialasta, joka paria viikkoa myöhemmin lähetti rajan yli sadoittain rahvaannuorukaisia matkalle siihen ihmeelliseen paikkaan, missä sai oppia käsittelemään muitakin aseita kuin kirveitä ja aidanseipäitä.
Tulevain tapahtumain enne oli myöskin seuraava lyhyt ilmoitus eräässä Tuompon kirjeessä: »Torniossa olevista sotamiehistä on osa virolaisia, ja he ovat valmiit koska hyvänsä taistelemaan venäläisiä vastaan joko täällä tai muualla.»
Yhtä kirjettä tältä ajalta en malta olla julkaisematta kokonaan, ei siksi, että se sisältäisi mitään merkillistä, vaan siksi, että se osoittaa, kuinka kekseliäiksi silloin olimme tulleet sotasensuurin pettämisessä kirjoittamalla peitetyin sanoin. Kirje on päivätty Lontoossa elokuun 27 p:nä 1915 ja kuuluu (suomennettuna[14]):
»Rakas Herman.
Minä olen ollut niin levoton Fian kohtalosta, että minun suorastaan täytyy kirjoittaa sinulle ja kysyä, kuinka hän voi. Sveahan on aina ollut kiltti vanhempi sisko ja on varmaan suurena lohdutuksena Fia-paralle, mutta suostuuko hän suoranaisesti avustamaan häntä, on toinen kysymys. On hirveätä olla naimisissa sellaisen roiston kanssa, mikä Rolf aina on osoittanut olevansa, ja minä olen aina ollut vakuutettu, ettei Fia milloinkaan voi tulla onnelliseksi, ellei hän saa laillista eroa. Että Rolf on ollut hänelle uskoton, senhän tiedämme kaikki, mutta hänellä on rahaa ja mahtavia suhteita, joten siinä kai ei mikään auta. Olen kuullut huhuna, että Fiakin viime aikoina olisi ollut uskoton — ja sitähän ei voi kummastella. Sanotaan, että Fian suhde Toriin olisi hyvin hellä, ja Torhan on kunnon mies.
Hyvä olisi, jos Svea voisi tehdä jotakin, mutta avioasiathan ovat niin arkaluontoisia, että hän kukaties ajattelee, ettei hän voi asiaan sekaantua. Minä tapasin Edvardin eilen ja kuulin, että hän parin päivän päästä matkustaa kotiin. Jos luulet, että voisin tehdä jotakin Fia-paran hyväksi, niin ilmoita heti. Muussa tapauksessa matkustan länteen muutamien viikkojen kuluttua.
Tiedätkö, aikooko Tor matkustaa tervehtimään Fiaa? Sehän osoittaisi, että hänellä on rehelliset aikomukset. Vastaa nyt heti. Minä olen niin levoton hänestä. Monet terveiset
Agdalta.»
Huolestunut kirjeenkirjoittajatar oli rouva Aino Malmberg. Pelkään kuitenkin, että englantilaisen kirjesensuurin, jos se ylimalkaan kiinnitti kirjeeseen mitään huomiota, ei olisi ollut erikoisen vaikea arvata, keitä osanottajat tässä onnettomassa aviodraamassa olivat. Että »Edvard» tarkoitti professori Edvard Westermarckia, keskuskomiteamme tulevaa jäsentä, sitä olisi kai ollut hankalampi arvata.
Palaan nyt Wetterhoffiin ja hänen ponnistuksiinsa aikaansaada päätös Lockstedtin-joukon säilyttämisestä ja laajentamisesta. Mitä suurin, ehkäpä kerrassaan ratkaiseva merkitys oli Ruotsin lähettilään kreivi Tauben voimakkaalla esiintymisellä. Hän puhui asiamme puolesta valtiosihteeri von Jagowille ja alivaltiosihteeri Zimmermannille ulkoministeriössä. Romanian ministeri Beldiman taas kävi valtakunnankanslerin puheilla, kuten jo on mainittu. Jo elokuun 6 p:nä saattoi Wetterhoff ilmoittaa minulle saaneensa sekä merikabinetin päälliköltä, amiraali von Mülleriltä, hänen erikoiselta suojelijaltaan, että kreivi Taubelta tiedon, että nämä olivat valtakunnankanslerilta saaneet kuulla, että kursseja nyttemmin on päätetty jatkaa ja laajentaa. Mutta tämä tieto oli ennenaikainen. Oli vielä voitettava sotaministeriön vastarinta. Uudessa elokuun 13:ntena päivätyssä kirjeessä minulle Wetterhoff kirjoittaa, että sotaministeriä ei vielä ole myöntynyt. Ponnistuksia jatkettiin. Amiraali von Müllerin onnistui taivuttaa sotaministeri, joka lupasi toimittaa, että Wetterhoff kutsuttaisiin suureen päämajaan. Elokuun 16 p:nä Wetterhoff neuvotteli Badenin prinssin Maxin kanssa. Elokuun 19 p:nä hän oli audienssilla Mecklenburgin herttuan Adolf Fredrikin luona, jota ajatus mahdollisesti päästä itsenäisen Suomen kuninkaaksi suuresti viehätti. Hän pani puolestaan mahtavia vipuja liikkeelle.
Elokuun 20:s päivä oli Wetterhoffille merkkipäivä. Hän sai silloin todellakin kutsun saapua suureen päämajaan Plessiin Schlesiaan esittämään Suomen asiaa hänen ylhäisyydelleen kenraali von Falkenhaynille. »Minä pelkään vain», kirjoittaa hän päiväkirjaansa, »että en onnistu, kun nyt kaikki on minun käsissäni. Kukaties isänmaani koko kohtalo on tässä keskustelussa minun diplomaattisesti tottumattomissa käsissäni, enkä kuitenkaan uskalla päästää ketään muuta hyvistä maanmiehistäni mukaan, jottei onnettoman tuloksen vaara olisi vielä suurempi.» Kuinka ominaista Wetterhoffille olikaan tämä omituinen seos vaatimattomuutta ja vakaumusta, että hän se kuitenkin parhaiten kaikista osaa asian hoitaa!
Fredrik Wetterhoffin käynti suuressa päämajassa elokuun 24 p:nä tuli käännekohdaksi vapausliikkeemme historiassa. Se vilkas kuvaus, jonka hän on päiväkirjaansa kirjoittanut matkastaan, kuuluu tämän ajan mielenkiintoisimpiin asiakirjoihin.
Tarkoitus oli, että korkeimmissa saksalaisissa piireissä erittäin suosittu ruotsalainen löytöretkeilijä ja poliitikko toht. Sven Hedin, joka silloin oleskeli itärintamalla, olisi tullut Wetterhoffin mukaan tämän matkalle. Sitä ajatusta kannatti innokkaasti herttua Adolf Fredrik, joka pani sähkölennättimet vilkkaaseen toimintaan päästäkseen valittuun matkatoveriin käsiksi. Mutta se ei onnistunut. Wetterhoff sai matkustaa yksin, ja se oli ehkä parasta.
Plessissä kävi Wetterhoff ensin amiraali von Müllerin ja sitten von Falkenhaynin itsensä luona. Käynti ei olisi voinut tapahtua otollisempaan aikaan. Ei päivääkään kulunut ilman uusia voitonsanomia itärintamalta. Elokuun 5 p:nä olivat saksalaiset marssineet Varsovaan 8 p:nä oli Ivangorod kukistunut, 17 p:nä Kovno valloitettu. Elokuun 20 p:nä oli Novogeorgievskin erinomaisen luja linnoitus vallattu, ja päivää ennen Wetterhoffin audienssia oli saapunut tieto, että itsepintaisesti puolustettu, rämeiden suojaama Ossowiecin linnoitus oli antautunut. Juuri siihen aikaan punnittiin Hindenburgin suurenmoista suunnitelmaa täydentää tähän asti suoritettu rintamarynnistys kiertoliikkeellä pohjoisesta, jotta venäläisten koko keskusta joutuisi saarroksiin, vaikka Falkenhayn sitten ei kuitenkaan sitä suunnitelmaa hyväksynyt.[15] Sanalla sanoen, kaikki näytti mahdolliselta. Ehkäpä voitaisiin nyt toivoa sitäkin, että Ruotsi vihdoinkin päättäisi asettua Saksan puolelle näiden loistavien voittojen vaikutuksesta. Joka tapauksessa vaati Saksan etu olemaan hylkäämättä suomalaisten tarjoutumista sotilaalliseen ja poliittiseen yhteistyöhön.
Mitä Wetterhoff kertoo päiväkirjassaan keskustelustaan Saksan yleisesikunnanpäällikön kanssa, on kuin tämän voittotunnun kaikua. Hänen kertomuksensa mukaan ei keskustelu koskenut niinkään paljon Lockstedtin-joukkoa kuin saksalaisten mahdollisia sotatoimia Suomessa. Falkenhayn selitti, että Saksan hyökkäyksellä Pietariin Suomen kautta olisi suunnattoman suuri merkitys ja että se saattaisi olla surmanisku Venäjälle. Suomen osanotto siihen harjaantumattomille miehistöineen olisi kuitenkin aluksi vähemmän tärkeää. Kolme saksalaista divisionaa riittäisi tarkoitukseen. Mutta sotatoimi Suomessa oli mahdollinen ainoastaan, jos Saksan ei tarvitsisi lähettää kaikkia joukkoja, hevosia, ammuksia ja muita varuksia meritse. Jos Saksa sitävastoin saisi toimittaa osan tätä kuljetusta Ruotsin kautta, olisi se valmis lähettämään sotaväkeä Suomeen.
Tähän huomautti Wetterhoff, että Suomen taholta voitaisiin asettua yhteyteen Ruotsin hallituksen kanssa luvan hankkimiseksi tähän kuljetukseen Ruotsin kautta. Falkenhayn epäili kuitenkin, antautuisiko Ruotsi diplomaattisiin keskusteluihin yksityisten Suomen kansalaisten kanssa. Silloin pani rohkea salavehkeilijämme koko suuren dialektisen kykynsä liikkeelle haihduttaakseen epäilyt, ja jos hänen omaa kertomustaan saa uskoa, tosiaan onnistuikin ainakin puolittain. Uskoiko hän todella sen rohkean suunnitelman toteuttamismahdollisuuteen? Hänhän oli Tukholmassa saattanut todeta, minkälainen maaperä oli. Mutta hänenluontoisensa mies uskoo helposti, mitä toivoo. Ja sitäpaitsi, ellei hanke onnistuisikaan, niin oli kuitenkin tavattoman tärkeätä tällä hetkellä herättää Saksan ylimmissä sodanjohtajissa toiveita hankkeen onnistumisesta. Samalla tavoin ovat kokeneet diplomaatit aina menetelleet tämänkaltaisissa tapauksissa.
Tämän diplomaattisen voiton luonnollisena seurauksena oli päätös Lockstedtin-kurssien pidentämisestä ja laajentamisesta. Sundwall on kirjassaan kertonut, mitä siitä Falkenhaynin kanssa keskusteltiin, nähtävästi Wetterhoffin antamien tietojen mukaan, joita tämä ei ole merkinnyt päiväkirjaansa. Sitävastoin Wetterhoff mainitsee muutamalla sanalla, mitä hän siitä puhui sotaministeri Wildt von Hohenbornin kanssa käyntinsä jälkeen von Falkenhaynin luona. »Lockstedtin-leirin kursseja», kirjoittaa hän päiväkirjassaan, »kosketeltiin ensin. Hän kysyi minulta, ovatko ne välttämättömät, ja kun vastasin hänen kysymykseensä myöntävästi, sanoi hän heti antavansa käskyn laajennuksen toimeenpanosta.» — Vihdoin oli Wetterhoff keskustelussa myöskin esikuntapäällikön, amiraali Bachmannin kanssa. Seuraavana päivänä hän palasi Berliiniin. Voitto oli saavutettu.
Tunnettua on, että alemmat viranomaiset sotaministeriössä jatkoivat jarrutustaan vielä tämän päämajassa tapahtuneen ratkaisun jälkeen ja että Wetterhoffin täytyi amiraali von Müllerin välityksellä saada sotaministeri mieskohtaisesti tarttumaan asiaan, jotta asia saataisiin lopullisesti järjestykseen. Elokuun 28 p:nä keisari allekirjoitti käskyn suomalaisen harjoitusjoukon perustamisesta Lockstedtiin ja saman kuun 31 p:nä majuri Bayer luki sen pfadfinderjoukolle leirillä.
Tiedetään, mikä riemu siitä syntyi poikiemme joukossa, jotka kuukauden toisensa jälkeen olivat kestäneet paikallaan pitkämielisesti paikkaillen rääsyisiä partiolaisunivormujansa ja miehuullisesti kamppaillen hiipivää mielenmasennusta vastaan. Heinäkuun 24 p:nä he olivat tosin saaneet kauan luvassa olleet musketööriunivormut, mutta kaikki oli silloin vielä epävarmaa. Nyt oli vihdoin saatu ne »realiteetit», joiden saannista iältään vanhin »Pfadfinder» Almar Fabritius oli jo toukokuussa ollut miltei vakuutettu. Keisarillinen käsky määräsi muodostettavaksi pataljoonan jalkaväkeä, pionieeri- ja konekiväärikomppanian sekä mahdollisesti vielä tykistöä ja osaston pyöräilijöitä. Muutamien viikkojen kuluttua saattoi odottaa suuren rekryyttivirran alkavan saapua Suomesta. Totisesti, rohkeimmat unelmamme tuntuivat nyt olevan toteutumassa. Sillä minkävuoksi olisi Saksan sodanjohto valmis ottamaan vastaan 2 000 suomalaista rekryyttiä, ellei se katsonut voivansa käyttää niitä tulevaan, kansankapinan tukemaan sotatoimintaansa Suomessa?
Ja tästä oli meidän suureksi osaksi, jopa luultavasti suurimmaksi osaksi kiittäminen sitä miestä, jonka nimeä vain puoli vuotta sitten mainittiin Suomessa milloin epäilevästi, milloin suorastaan suuttumuksella vapausliikkeemme yhteydessä! Sitten oli lohduttauduttu sillä hurskaalla ajatuksella, että Jumala joskus saattaa valita outoja aseita tarkoituksiinsa. Vaikenisivatko ruikuttelut »aseen» inhimillisistä vioista ja heikkouksista nyt ja saisiko tuo tavattoman taitava mies nyt täydellisen ja yleisen tunnustuksen? Senhän saisimme ennen pitkää nähdä.
Nyt ajattelivat kaikki vain suurta saavutusta, jonka poliittinen merkitys oli ilmeinen. Elokuun 30 p:nä eversti von Zimmermann toi kenraali von Falkenhaynin tervehdyksen Wetterhoffille ja kiitokset päämajassa saaduista tiedoista. »Samalla», sanoo Wetterhoff päiväkirjassaan, »antoi hän (nim. von Falkenhayn) minulle tehtäväksi saattaa Suomen kansan tietoon, että Saksalla on suuri mielenkiinto sen kohtaloa kohtaan, ja pyysi minua tekemään kaikkeni antaakseni kansalle mahdollisimman suuria toiveita.» Tämän tehtävän täytti Wetterhoff saapuessaan Tukholmaan syyskuun 1 p:nä.