Jääkärit ja aktivistit

by Herman Gummerus

V. TAPAUSRIKAS SYYSKUU.

Muistojeni kuvauksessa olen nyt tullut ajankohtaan, jolloin alussa niin vaatimaton »nuorisoliike» kasvoi koko kansamme ja koko maan käsittäväksi tulossaolevan vapaustaistelumme valmisteluksi. Minun toimintani seuraavana aikana rajoittui yhä enemmän poliittiseen propagandaan pääasiallisesti Tukholmassa, osittain Saksassa. Sen tukholmalaiskomitean jäsenenä, joka pian »valtuuskunta» nimisenä sai toisen kokoonpanon Suomesta lähetettyjen henkilöiden tultua siihen lisäksi, otin tosin osaa kysymyksiin, jotka koskivat jääkäripataljoonan muodostamista hankkimalla miehiä Suomesta sekä sen kohtalon eri vaiheita Saksassa. Mutta tämän tehtävän käytännöllisen työn suorittivat enimmäkseen toiset. Vaikeaa ja vaarallista rekryyttien hankintaa Suomessa johti loistavalla menestyksellä syyskuussa muodostettu A(ktio) K(omitea), johon kuului eri järjestöjen edustajia. Valtiollisia puolueita edustivat siinä toht. V.O. Sivén (maalaisliittoa), maisteri P.J. Hynninen, sittemmin toht. Eino Suolahti (vanhaa suomalaista puoluetta), toht. Heikki Renvall (nuorsuomalaista puoluetta) ja varatuomari Otto Åkesson (ruotsalaista kansanpuoluetta), entistä Voima-liittoa ja vanhoja aktivisteja johtaja A.V. Nylander, ent. suomalaisten upseerien yhtymää, josta sittemmin käytettiin nimitystä M(ilitaari) K(omitea), ratsumestari Harald Åkerman ja ylioppilaita maisteri Kai Donner ja hänen varamiehenään maisteri Bertel Appelberg. Toht. Renvall oli toimessaan vain lyhyen ajan. Sivénin ja Donnerin oli sittemmin pakko matkustaa Ruotsiin välttääkseen vangitsemista. Uudelleen järjestettyyn C(entraali) K(omiteaan) kuuluivat valtioneuvokset Edvard Hjelt ja Alexis Gripenberg, professori Edvard Westermarck, tohtori W. Zilliacus, senaattori H. Rautapää, johtaja Samuli Sario, senaattori Otto Stenroth, professori Rafael Erich ja vapaaherra Adolf von Bonsdorff. Näistä muuttivat von Bonsdorff, Erich ja Sario ennen pitkää Tukholmaan.[16]

Oikeastaan suorittivat päätyön Suomessa edelleenkin »nuoret», s.o. ylioppilaat kautta maan lukuisten apulaistensa ja Suomeen komennettujen jääkärien avulla. Kuta enemmän tietoja värväystyöstä, sotilasvalmisteluista, venäläisiä sotavoimia koskevien tietojen peräti vaarallisesta kokoamisesta sekä valistustyöstä kansan keskuudessa tulee julkisuuteen, sitä suurenmoisemmalta tuntuu tämä toiminta. Paitsi venäläisten ja kotimaisten viranomaisten vainoa oli osanottajain otettava lukuun välinpitämättömyys, jopa vihamielisyyskin aktiivista itsenäisyysliikettä kohtaan laajoissa piireissä yhteiskuntaamme. Liioittelematta voi sanoa, että suuren yrityksen menestys pohjimmaltaan sittenkin johtui siitä kannatuksesta, mitä se sai kansan laajoista kerroksista. Nyt kävi ilmi, että kansa oli omaksunut vanhan aktiivisen vastustuspuolueen ja Voima-liiton aatteet paljon suuremmassa määrässä kuin oli uskottu.

»Kuten Suomen aktiivinen vastustuspuolue», kirjoittaa eräs näiden olojen tuntija,[17] »niin sen kasvattikin, Voimaliitto, laski Suomen itsenäisyystaistelulle lujan pohjan; sen työ ei ollut turhaa, sen heittämä siemen iti. Varsinkin Pohjois-Suomessa, missä Voima-liitto toimi erittäin pontevasti, sai jääkäriliike, sitten kun sen aika tuli, voimakasta tukea, ja kansan itsenäisyyspyrkimys osoittautui sangen elinvoimaiseksi.»

Suomalaisen aseellisen joukon pelkkä olemassaolo Saksan alueella oli mainiona lähtökohtana pyrkimyksille saada tältä mahtavalta sotaakäyvältä valtakunnalta apua itsenäisyysliikkeellemme. Poliittiselle propagandalle siellä oli Wetterhoff luonut hyvän perustan. Sille oli vain rakennettava edelleen.

Mitä sanon sitten toiminnasta Ruotsissa? Sen merkitystä vapausliikkeelle on tähän saakka liiaksi sivuutettu, osittain historiallisen aineiston puutteen vuoksi. Tukholman-valtuuskunnan pöytäkirjat ja muut asiapaperit eivät nykyjään ole käytettävissä. Sen toiminta jääkäripataljoonan hyväksi ja sen muut toimenpiteet eivät niin ollen ole voineet saada riittävää valaisua niissä kuvauksissa, joita on julkaistu. Mitä taas tulee siihen innokkaaseen propagandaan Suomen hyväksi, jota Ruotsissa tehtiin, tulee sitä helposti aliarvioineeksi, kun se ei johtanut näkyviin tuloksiin. Sivullisesta voi näyttää, että koko tämä toiminta, mikäli se pyrki muuttamaan Ruotsin kansan yleistä mielipidettä, on ollut turhaa, kun Ruotsi ratkaisevalla hetkellä 1918 ei käsittänyt suurta historiallista tehtäväänsä avustaa Suomen pelastamista.

Lukija älköön odottako, että minä koettaisin kokonaan täyttää tämän aukon yleisön tiedoissa Suomen vapaussodan valmistuksista. Ne muistiinpanot, jotka minulla tältä ajalta on tallella, koskevat pääasiallisesti ainoastaan sellaista, johon mieskohtaisesti otin osaa. Älköön senvuoksi pyydettäkö minulta täydellistä kertomusta työstä, jonka koneistossa olin vain vaatimattomana rattaana. Paljon siitä, mitä silloin tehtiin ja puuhattiin, kulki minun ohitseni.

* * * * *

Elokuun lopulla, kun oli käynyt selväksi, että liikkeemme tulisi jatkumaan pitkän aikaa ohjelmaltaan tuntuvasti laajempana, tuli huoneistokysymys Tukholmassa tärkeäksi. Keväällä oli se pieni kalustettu huone Oden-kadun varrella, missä silloin asuin, saanut olla samalla jonkinlaisena kansliana. Mutta nyt oli myöskin perheeni Tukholmassa ja Villa Ventorpissa saatoimme viipyä vain kesän loppuun saakka. Vaimoni ja minä päätimme silloin vuokrata kalustetun huoneiston, joka samalla voisi olla Tukholman-komitean ja sen jäsenten kokouspaikkana. Valitsimme hauskan kuuden huoneen huoneiston lähellä Keskusasemaa Tegnérin- ja Dalakadun kulmassa; osoitenumero oli Tegnérinkatu 48. Siinä oli työhuone, jota sanottiin »kansliaksi», sali, ruokasali ja makuuhuoneet. Yksinkertaista ja puutteellista sisustusta täydennettiin ostamalla muutamia huonekaluja. Varat ensimmäisen vuokraerän maksamiseen saimme avokätisenä lahjana rouva Maria Ekmanilta, o.s. Lavonius, joka oli isäni lapsuudenystäviä. Hän oli suuresti innostunut siitä, mitä olin kertonut hänelle suomalaisten nuorukaisten uskaliaasta yrityksestä, ja oli jo aikaisemmin auttanut minua pulassa, kun kassa oli tyhjillään ja piti hoivata lomallaolevia »pfadfindereitä». Eräs hänen tyttärensä oli naimisissa Ruotsin Valtakunnanpankin ent. johtajan, vapaaherra Carl Langenskiöldin kanssa, joka niinikään oli vanhan isänmaansa lämmin ja uhrautuva ystävä. Rouva Ekmanin poika hänen ensimmäisestä aviostaan tunnetun suomalaisuudenharrastajan Ernst Linderin kanssa oli eversti Ernst Linder, joka sittemmin otti niin kunniakkaasti osaa vapaussotaamme, missä hän sai kenraalimajurin arvon armeijassamme.

Tuskin olimme ehtineet saada asuntomme kutakuinkin kuntoon, kun Wetterhoff syyskuun 1 p:nä saapui Tukholmaan. Jos hänet kuukausi sitten oli otettu vastaan miehenä, johon kaikki keskitimme toiveemme, niin saapui hän nyt todellisena voittajana. Ihmetellen ja ihaillen kuuntelimme hänen kertomustaan käynnistä suuressa päämajassa ja keskustelusta kenraali von Falkenhaynin kanssa. Että päätös suomalaisen pataljoonan perustamisesta Lockstedtiin nyt oli tehty, sen tiesimme jo, mutta ilomme yleni, kun Wetterhoff ilmoitti meille Falkenhaynin terveiset Suomelle. Hän esitti ne seuraavassa oraakkelimaisessa sanamuodossa: »Suomalaiset voivat olla hyvässä toivossa, mutta älkööt ryhtykö varomattomiin tekoihin.» Oraakkelilauseen jälkimmäistä puolta emme oikein ymmärtäneet, mutta oletimme sen tarkoittavan, että meidän ei pitäisi antautua sotatoimintaan omin päimme. Semmoista emme totisesti nyt aikoneetkaan. Päinvastoin olimme kaikin tavoin koettaneet selittää saksalaisille ja ruotsalaisille, että me todellakaan emme kyenneet toimeenpanemaan sitä »kapinaa», johon meitä niin innokkaasti oli kehoitettu, vieläpä ettei meillä ollut sanottavaa halua ryhtyä Suomessa edes »sabotageen», kuten termi kuului. Joka tapauksessa oli ilahduttavaa, että Saksan korkein sodanjohto puolestaan nyt varoitti »varomattomuudesta». Tämänhän saattoi käsittään niin, että Saksalla oli »rehelliset aikomukset», kuten Aino Malmberg vähää ennen oli minulle kirjoittanut veikeässä kirjeessään. Meidän tulisi toisin sanoen malttaa mielemme, kunnes saksalaiset tulevat itse, joskaan he eivät saattaisi tulla heti Suomeen »meitä tervehtimään».

Päiväkirjassaan ei Wetterhoff mainitse tätä terveisten jälkimmäistä osaa. Mutta Sundvall kertoo,[18] että kenraali von Falkenhayn päämajassa »otti Wetterhoffin kunniasanan siitä, että tämä estäisi joukon käyttämisen mihinkään muuhun tarkoitukseen kuin yleisesikunnan toimeenpanemien sotatointen yhteydessä koillisrintamalla». — »Tätä perusteli Falkenhayn», lisää Sundvall, »sillä, että Saksan sodanjohto tahtoo valvoa Suomen etua eikä saattaa maata tarpeettomasti vaaraan, ja huomautti sitäpaitsi, että suomalaisten ennenaikainen kapinaannousu voisi vaikeuttaa mahdollisia rauhanneuvottelulta Saksan ja Venäjän välillä.» Wetterhoff oli luultavasti yhdistänyt tähän Saksan yleisesikunnan päällikölle kunniakkaaseen lausuntoon sisältyvän ajatuksen siihen Falkenhaynin Suomelle lähettämään tervehdykseen, jonka hän sittemmin sai eversti von Zimmermannin kautta.

Toinen uutinen, jonka Wetterhoff toi mukanaan, oli että sotaministeri aikoo lokakuun 1 p:nä kuulustella »kuinka pitkälle rekryyttien hankinta on ehtinyt». Tämä tieto oli meistä aika huolestuttava, sillä me tiesimme, kuinka vaikeaa rekryyttien siirto Suomesta oli. Todellisuudessa ei rekryyttien toimittaminen ollutkaan lokakuun 1 p:na ehtinyt pitkälle, innokkaan majuri Bayerin suureksi pettymykseksi, hän kun oli toivonut silloin voivansa näyttää intoansa vastaavaa tulosta.

Kahta päivää myöhemmin saapui professori Edvard Westermarck Tukholmaan matkallaan Englannista Helsinkiin. Hänen tulonsa oli toivottu ja jo useissa kirjeissä ja sähkösanomissa ilmoitettu. Hänhän oli niitä peräti harvoja »vanhoja», jotka alusta alkaen olivat olleet meidän puolellamme. Me kiinnitimme häneen suuria toiveita. Tutustuttaisimme hänet tukholmalaispiiriimme, selittäisimme, mitä tähän saakka oli tehty ja saavutettu, ja hän tekisi sitten siitä selkoa Helsingissä niille arvokkaille kansalaisille, jotka olivat samalla kannalla kuin mekin ja jotka vähän myöhemmin muodostivat uuden keskuskomitean, vanhojen neuvoston (C.K:n). Jo aikaisemmin kesän kuluessa oli meillä ollut ilo nähdä keskuudessamme Tukholmassa muutamia samanmielisiä »vanhoja», mutta silloin meillä ei vielä ollut mitään positiivista näytettävää. Nyt tulisi Westermarck kotimaassaan todistamaan, että meidän politiikkamme sittenkin oli johtanut olennaiseen tulokseen, ja niinpä vihdoinkin luotaisiin järjestöllemme se luja perusta, jota me kauan olimme katsoneet kaipaavamme.

En tiedä, minkä ensivaikutelman Westermarck sai käydessään »päämajassa». Tiedän vain, että tämä käynti meissä enensi entistä luottamusta. Mainehikkaan tiedemiehen ja lämpimän isänmaanystävän koko olemuksesta huokui tyyntä ja varmaa optimismia ja laajakatseista ymmärtämystä, joka teki hyvää meidän pingoittuneille hermoillemme. Kaikkihan oli tähän saakka käynyt hyvin, Wetterhoff oli hoitanut asiaansa mainiosti, ja silloin oli naurettavaa ja jonninjoutavaa takertua pikkuseikkoihin, sen lupasi Westermarck huomauttaa kotimaassa. Meidän poliittinen katsantokantamme oli hänen mielestään aivan oikea.

Syyskuun 4 p:nä pidettiin sitten yleinen neuvottelu, ensimmäinen uudessa huoneistossa. Läsnä olivat Westermarck, Wetterhoff, Castrén, Fabritius, Reguel Wolff, Isak Alfthan, P.H. Norrmén ja minä puheenjohtajana. Kokous katsottiin järjestyksessä toiseksi tukholmalaiskomitean kokouksista. Ensimmäisenä asiana esityslistalla oli senvuoksi heinäkuun 31 p:nä pidetyn pöytäkirjan tarkistus. Kuten silloin, noudatettiin nytkin periaatetta, että liikkeemme nuorten aloitteentekijäin edustajia, tarkoitan ylioppilaita ja Lockstedtin-kurssien osanottajia, mikäli mahdollista aina olisi läsnä. Jos tätä sääntöä sittemmin olisi johdonmukaisesti noudatettu, olisi monta selkkausta luultavasti vältetty. Katsottiin, että osanottajien mieskohtainen vastuuntunto antoi riittävät takeet tarpeellisesta salassapidosta kokouksissa käsitellyistä asioista ja tehdyistä päätöksistä. Sillä on oma kiintoisuutensa, se kun osoittaa sattuvaa yhtäläisyyttä myöhemmin muodostetun ankarasti suljetun valtuuskunnan esityslistojen kanssa. Laajakantoiset poliittiset kysymykset vaihtelivat järjestöä, propagandatoimintaa, Lockstedtin-kursseja, taloutta y.m.s. koskevien kysymysten kanssa. Tehtävät olivat samoja, jotka sittemmin askarruttivat valtuuskuntaa. Minä mainitsen tämän huomauttaakseni, että Tukholmassa jo tällöin oli järjestö, johon Helsingistä myöhemmin saapuneilla henkilöillä oli mahdollisuus liittyä tervetulleena vahvikkeena.

Kokouksen päiväjärjestys oli seuraava.

Wetterhoffin selonteko käynnistä päämajassa. Hänelle tehtiin välikysymys n.s. »pikku ohjelmasta» ja hänen väleistään Ruotsin aktivistien kanssa.

Ilmoitus Suomesta järjestön laajentamisesta asettamalla edustajia kuhunkin kuntaan.

Puheenjohtajan selonteko yhteistyöstä ruotsalaisten kanssa Tukholmassa elokuun aikana sekä erinäisistä käynneistä, nimenomaan Brantingin luona.

Ehdotus arvovaltaisen lähetyskunnan lähettämisestä Suomesta Tukholmaan oikean käsityksen antamiseksi asianomaisille ruotsalaisille Suomessa vallitsevasta mielialasta ja toivomuksista. Hyväksyttiin. Aikaisemmin tehty päätös lähetyskunnan lähettämisestä Berliiniin katsottiin rauenneeksi.

Kysymys Lockstedtin-kurssien laajentamisesta.

Kysymys keskuskomitean muodostamisesta Suomeen. Päätettiin lähettää uusi, harras kehoitus asian jouduttamiseksi.

Kysymys, keiden henkilöiden luona Tukholmassa professori Westermarckia olisi neuvottava käymään.

Ruotsin aktivistien ehdotusta suomalaisten aikakauskirjan perustamisesta Ruotsiin ei katsottu tarkoituksenmukaiseksi.

Ehdotus esim. 10.000 kruunun kassakreditiivin asettamisesta komitean käytettäväksi. Puollettiin.

Herra Reguel Wolff antaa 10 000 markkaa järjestön käytettäväksi Lockstedtin-kurssien laajentamisesta johtuvien ensi menojen suorittamiseksi.

Seuraavat päivät kuluivat ahkeriin yksityisneuvotteluihin ja tiheisiin käynteihin ruotsalaisten poliitikkojen luona. Prof. Westermarck kävi tervehtimässä m.m. kirkollisministeriä, valtioneuvos K.G. Westmania, joka hallituksen jäsenistä oli suopein aktivisteille, ja oikeiston johtajaa amiraali Lindmania sekä sittemmin Suomeen matkustaessaan vapaamielisten johtajaa professori Edéniä Uppsalassa. Sekä Westman että Lindman olivat hartaasti puoltaneet suunniteltua suomalaista lähetyskuntaa.

Ruotsin aktivistit olivat tietenkin hyvillään sellaisen lähetyskunnan saapumisesta. Eräillä aamiaisilla keskusteltiin, mitä tämän olisi tehtävä Tukholmassa. Eräs läsnäolevista ruotsalaisista vieraista esitti mielipiteenään, että lähetyskunnan ennen kaikkea tulee selvittää, millaisiksi Suomi tahtoo järjestää suhteensa Ruotsiin, kun maa on erotettu Venäjän yhteydestä. Venäjästä irtaantumisen jälkeen Ruotsi, niin väitti hän, haluaisi puolestaan yhteisyyttä Suomen kanssa sotilas-, tulli- ja ulkoasioissa. Ruotsin apuuntulon mahdollisuudesta oli hän toivehikas. Tosin saattaa ainoastaan välttämättömyyden pakko saada Ruotsin tarttumaan aseisiin, mutta ministeristö odottaa vain oikeaa hetkeä. Ulkoministeri Wallenberg kääntäisi kelkkansa, kun huomaisi ajan tulleen. Se, mitä tämä on lausunut Suomesta ruhtinas von Wedelille, on käsitettävä vain »keskustelufraasiksi». Onko ihme, jos Wallenbergilla ei ole oikeaa käsitystä Suomessa vallitsevasta mielialasta, kun eräs etevä suomalainen äskettäin on lausunut hänelle, että ei edes autonomian laajennusta voi pitää Suomelle toivottavana!

Siis jälleen samoja onnettomia vastaväitteitä maanmiestemme puolelta. Asianlaita oli ilmeisesti niinkuin majuri von Aweyden näinä päivinä oli eräälle meistä lausunut: Ruotsin ulkoministerin luona kävi yhtenä päivänä yksi suomalainen vakuuttamassa Suomen innokkaasti pyrkivän täysin vapaaksi Venäjästä, mutta seuraavana päivänä kävi kolme, jotka väittivät päinvastaista. Tämä politikointi tuntui kuitenkin toisarvoiselta verrattuna alkaneeseen Lockstedtin-pataljoonan luomistyöhön. Siinä laskettiin todellinen perusta tulevalle vapaustaistelullemme. Kuten yllä olen maininnut, oli rekryyttien siirtoa Suomesta Ruotsin rajan yli ryhdytty valmistamaan jo elokuussa. Tämän kuun keskivaiheilla tehtiin Berliinissä suunnitelma värvätä rekryyttejä Norjassa olevien työttömien suomalaisten työläisten keskuudesta. Pehr Norrmén, joka silloin oleskeli Etelä-Ruotsissa, oli saanut Wetterhoffilta tämän kiperän tehtävän suorittaakseen ja kirjoitti minulle huolestuneen kirjeen, jossa hän selitteli suunnitelman hankaluuksia. Hän sanoi kuitenkin velvollisuutensa mukaan olevansa valmis matkustamaan Kristianiaan ryhtyäkseen toimeen. Koko asia meni sitten kuitenkin myttyyn. Oli selvää, että rekryyttien keruun piti tapahtua Suomessa ja sikäläisen järjestön hoivissa.

Syyskuun 1 p:nä saapui luutnantti Schues Berliinistä mukanaan virallinen tiedonanto Lockstedtin-joukon laajentamisesta aina 2 000 miehen vahvuiseksi. Hänen oli määrä Tukholman-etapin päällikkönä johtaa saapujain kuljettamista Ruotsin läpi. Hän oli tietenkin melkein kokonaan suomalaisten avun varassa. Työn todellinen johtaja oli edelleenkin Almar Fabritius. Syyskuun 6 p:nä saapui viisi »L.L:läistä», jotka oli komennettu Suomeen värväystyöhön. Seuraavana päivänä he lähtivät vaaralliselle matkalleen. Syyskuun 9 p:nä olen merkinnyt: »Aarne Sihvo matkusti värväystehtävissä Karjalaan». Ohjeet värväyksen ja etappiteiden ja siirtoreittien järjestämiseksi vei professori Westermarck mukanaan, kun hän syyskuun 11 p:nä matkusti Helsinkiin Tornion kautta.[19] En kuitenkaan ryhdy tekemään selkoa tämän työn kulusta, kun en ole siihen pätevä.

Suomessa olevalle järjestölle oli syyskuu uudistuksen aikaa. Tieto Lockstedtin-joukon laajennuspäätöksestä vaikutti sielläkin luonnollisesti kuin herättävä torventörähdys. Silloin tapahtui se yhteenliittyminen, joka johti »A.K:n» ja »C.K:n» muodostamiseen. Tukholmaan saamamme tiedot olivat kuitenkin sangen sekavia eivätkä antaneet selkeää käsitystä asemasta. Ehkäpä tämä johtui siitä, että noiden molempain komiteain muodostuminen tapahtui vähitellen.

Syyskuun 9 p:nä saapui varatuomari Hj.J. Procopé Tukholmaan. Hän oli oikeastaan lähetetty »ottamaan selvää asemasta». Hänen kirjallisessa selostuksessaan, joka minulla on tallella, sanottiin m.m.:

»Halutaan (nim. Helsingin komiteassa) varsinkin tehostaa:

»1:ksi, että ehdottomasti täytyy antaa tarkat tiedot, mitä saksalaiset meiltä odottavat. Ei siis ainoastaan suuntaviivoja, vaan ilmoitus, missä kohdin aktiivinen toiminta, varsinkin rautateihin nähden, on tarpeellinen.

»2:ksi, että (komitealle) jonkin aikaa ennakolta täytyy antaa tieto saksalaisten tai ruotsalaisten mahdollisesta maihintulosta.

»Keskustelun alaisena (komiteassa) on: kysymys toimenpiteistä hävityksen ehkäisemiseksi mahdollisen (venäläisen) evakuoinnin aikana ja muista toimenpiteistä hyökkäysarmeijan avustamiseksi. Sen ohella erikoisesti kysymykset L(ockstedtin) L(eirin) laajentamisesta ja aseiden hankkimisesta, maan varustamisesta elintarpeilla sekä toimenpiteistä Suomen Pankin kultakassan säilyttämiseksi. Huomautetaan, että rahan saanti ulkoa on ehdottoman välttämätöntä, varsinkin laajakantoisempaa toimintaa varten.»

Helsingissä oltiin ilmeisesti juuri silloin siinä luulossa, että saksalainen (tai ruotsalainen) »hyökkäys» ei ollut ainoastaan todennäköinen, vaan vieläpä pian odotettavissa. Niin olivat päätös suomalaisen Lockstedtin-pataljoonan perustamisesta ja tiedot Ruotsin aktivismin edistymisestä vaikuttaneet Suomessa. Toiveet olivat ylimmillään. Ne menivät, kuten nyt tiedämme, koko lailla liian pitkälle, mutta ne auttoivat silloin vahvasti kannustamaan ponnistuksia väen toimittamiseksi Saksaan, ja sehän oli tällä hetkellä pääasia.

Paljon epämääräisempiä olivat ne tiedot Suomen poliittisesta asemasta, jotka muodostavat Procopén raportin jälkimmäisen osan. Huomaa selvästi, kuinka vaikeaa tähän aikaan oli saada täysin varmoja tietoja, kun kaikkien poliittisten neuvottelujen täytyi tapahtua mitä suurimmassa salaisuudessa. En ryhdy senvuoksi tekemään selkoa näiden tiedonantojen merkillisestä sisällyksestä. Niissä esiintyy useita silloisen poliittisen Suomen tunnetuimpia nimiä. Mielenkiintoinen oli tieto, että »eduskuntaryhmien keskuudessa käsitellään kysymystä edustavan komitean valitsemisesta». — »Ruotsalainen kansanpuolue», sanotaan edelleen, »on valinnut valitsijamiehet tätä komiteaa varten ja antanut heille peräti laajat valtuudet. Onpa vanhasuomalaiselta taholta — joukossa eräitä nuorsuomalaisiakin — nostettu kysymys esityksen tekemisestä Venäjän hallitukselle suomalaisten kutsumisesta Venäjän sotapalvelukseen. — — — Ehdotus lienee rauennut kummankin puolueen nuorempien jäsenten vastarintaan.»

»Ruotsalaiset kansanedustajat eri osista maata», sanottiin lopuksi, »vakuuttivat äskenmainitussa kokouksessa, että yleinen mielipide ei vielä ole selvästi tietoinen Venäjästä irtautumisen mahdollisuudesta, mutta että maaperä on sille ajatukselle mitä suotuisin, sekä että väestö tuntuu päättäneen ehkäistä hävityksen evakuoimisen tapahtuessa, mikä tieto näyttää saavan vahvistusta maan kaikista osista.»

Vähää myöhemmin saimme tietää, että yritys aikaansaada puolueita edustava komitea oli epäonnistunut, koska, kuten sanottiin, oli »valittu sopimattomia henkilöitä». Poliitikkojen suuri enemmistö oli puoltanut eduskunnan kokoonkutsumista.

Valokohta Suomesta syyskuulla saapuneissa tiedoissa oli, että se lähetyskunta, jonka lähettämistä Tukholmaan olimme niin hartaasti halunneet, todellakin oli odotettavissa. Lähetyskunnan oli valinnut porvarillisten puolueiden hallitusten valtuuskunta. Kokouksessa, johon m.m. olivat ottaneet osaa toht. Axel Lille, toht. Adolf Törngren, maisteri P.J. Hynninen, professori K.J. Ståhlberg ja senaattori Otto Stenroth, oli pohdittu poliittista asemaa. Keskustelun oli puheenjohtaja toht. Lille keskittänyt kysymykseen: eikö läsnäolevien mielipide ole se että Suomen on tavoiteltava itsenäisyyttä? Sitä vastaan ei ollut tehty mitään vastaväitteitä. Katsottiin siis, että kokous oli sopinut siitä, että poliittisen toiminnan päämääränä on oleva itsenäisyys. Lähetyskunnan tuli vedota tähän täyttäessään tehtäväänsä Ruotsissa. Sen jäsenten piti matkustaa heti, kun he olivat saaneet passit.

Samassa raportissa — sen antoi meille maisteri Rolf Pipping — ilmoitettiin, että porvarillinen eduskunnan valtuuskunta oli käsitellyt poliittista asemaa ja katsonut, että Suomen olisi pyrittävä itsenäiseksi. »Mutta», lisättiin raportissa, »keinojen suhteen vallitsi suuri epävarmuus.»

Oli selvää: mielipiteet kotimaassa olivat meidän kannaltamme katsoen viime aikoina tuntuvasti »parantuneet». Mutta käytännöllisessä aktiivisessa työssä oli meidän siitä huolimatta odottaminen avustusta ainoastaan omalta järjestöltämme.

Kuinka paljon rohkaisevampi olikaan se raportti, jonka me syyskuun puolivälissä saimme johtaja C.J. von Esseniltä Jepualta Etelä-Pohjanmaan väestön keskuudessa vallitsevasta mielialasta! Tarmokas vanha mies oli jo huhtikuussa matkustanut Helsinkiin ottamaan selkoa asemasta, mutta kuvaavaa on, että hänen ei onnistunut päästä kosketuksiin sikäläisten aktivistien kanssa. Nyt oli hän matkustanut Tukholmaan sen talonpoikaisjärjestön lähettämänä, jossa hän oli johtavana sieluna, koettaakseen päästä yhteyteen Saksan lähetystön kanssa. Maanmiehiänsä ei hän aluksi ollut tavannut, mutta oli lopulta saanut varatuomari Jonas Castrénin osoitteen Södertäljessä, ja hänen neuvostaan sitten tullut minun luokseni.[20]

Hänen kertomuksensa siitä, mitä pohjalaiset talonpojat jo olivat tehneet suuren asian hyväksi ja mitä he olivat valmiit tekemään, antoi meille vahvistuksen, että Tuompon ja Kekonin ja muiden tarkkaajain tiedonannot mielialasta väestön keskuudessa eivät olleet liioiteltuja. Vain viikkoa aikaisemmin olimme saaneet Helsingistä raportin, jossa paitsi muutamia tietoja Venäjän sotatoimista Suomessa ilmoitettiin seuraavaa:

»Tässä kuussa (syyskuussa) odotetaan Venäjällä suurisuuntaista kumousliikettä. Kiihtynyt mieliala Suomen väestön keskuudessa, varsinkin maaseudulla, leviää yhä laajemmalle. Odotetaan vain vallankumouksen puhkeamista Venäjällä. Aseita on maassa kätkössä, mutta ne eivät riitä. Ennen kaikkea puuttuu ammuksia. Eikä ainoastaan nuoriso ole innostunutta, vaan vanhemmatkin ottavat osaa liikkeeseen. Yhä uudelleen varmenee, että koko kansa yksimielisesti saapuu sotapalvelukseen, jos saksalaiset nousevat maihin.»

Tässä raportissa oli meistä tuntunut olevan liiaksi ylimalkaisten fraasien leimaa, joiden arvoa vielä vähensi ennenaikainen väite, että Venäjän vallankumous muka on ovella. Mutta helsinkiläinen tiedonantajamme ei kuitenkaan ollut erehtynyt kansan mielialasta Suomessa. Siitä saimme nyt vakuuttavan todistuksen.

Se kirjallinen kertomus, jonka von Essen minun avullani laati, on vielä tallella. Liitän sen tähän merkittävänä historiallisena asiakirjana.

»Tiedonantajalla on mieskohtaisia suhteita väestöön Uudessa Kaarlepyyssä, Jepualla, Purmossa, Luodossa Ähtävällä, Alahärmässä, Ylihärmässä, Kauhavalla Kortesjärvellä, Evijärvellä, Lappajärvellä, Vimpelissä sekä osittain Lapualla ja Seinäjoella. Ylistarossa ovat useat ryhtyneet yhteistyöhön. Nämä kunnat, joista viidessä on ruotsin-, kymmenessä suomenkielinen väestö muodostavat yhtenäisen maantieteelliseen alueen, missä on yhteensä 80.000 asukasta.

Järjestö. Komitea, johon kuuluu neljä kansanmiestä ja yksi säätyhenkilö. Komitean jäsenillä on luottamusmiehiä kullakin paikkakunnalla ja nämä ovat yhteydessä taas omien luottamusmiestensä kanssa. Komitea on ollut yhteydessä erään helsinkiläisen henkilön kanssa, joka on suoranaisissa kosketuksissa keskuskomiteaan.

Työ. Ensimmäinen tehtävä oli kansan mielialan kääntäminen Saksan ja Ruotsin puolelle. Työ on ollut helppoa ja sujunut kuin itsestään. Sodan alussa vaikuttivat mielialaan tosin jossakin määrin sanomalehtiuutiset saksalaisten julmuuksista y.m., mutta nyt on jo kauan oltu selvillä siitä, että ne jutut ovat valheellisia. Pohjanmaan koko ruotsalaisella alueella ja niissä suomenkielisissä pitäjissä, jotka tiedonantaja mieskohtaisesti tuntee, on mieliala sangen suopea saksalaisia kohtaan. Kaikki tiedot, joita tiedonantaja on saanut maan muista osista, osoittavat, että mieliala kaikkialla on sama. Varsinkin Hämeestä saapuneet tiedot ovat sävyltään hyvin varmoja. Eräs Alajärven isäntä tahtoi nimenomaan lausuttavaksi, että väestö ei lainkaan pelkää ruotsalaisia eikä saksalaisia, vaan ainoastaan venäläisiä ja heidän hävitystään.

Toinen tehtävä oli vapautusajatuksen herättäminen. Se ajatus on tavannut vastakaikua kaikkialla, sillä kansa ei usko venäläisiä eikä minkäänlaisia siltä taholta tulevia lupauksia. Maan aseman tuleva muodostus ei ole ollut yksityiskohtaisen keskustelun alaisena. Pääasiana pidetään, että pyritään vapautumaan Venäjästä. Liittyköönpä Suomi sitten Ruotsiin tai Saksaan, tiedetään, että maa joutuu laillisiin oloihin, missä laki on voimassa lakina eikä mielivalta vallitse. Että Suomesta ei missään tapauksessa tehdä maakuntaa, vaan että se saa itsenäisen aseman tai ainakin itsehallinnon, pidetään selviönä.

Viimeinen tehtävä oli väestön valmistaminen aseelliseen toimintaan. Miehistä nuorisoa on kehoitettu valmistautumaan ja varustamaan itselleen vaatteita, jalkineita, reppuja j.n.e. Lujia ajopelejä kuormastokuljetusta varten pidetään varalla. Aseista on puute. Ollaan kuitenkin sitä mieltä, että niitä ei pidä tuoda maahan ennenkuin vähän ennen sotatoiminnan alkamista. Silloin odotetaan myöskin saatavan johtajia, jotka voivat antaa ohjeita siltojen räjäyttämisessä, yhteysteiden hävittämisessä y.m. Jos venäläiset ryhtyvät evakuoimaan, viemään pois väkeä ja karjaa sekä polttamaan taloja, on kansa vakavasti päättänyt olla vapaaehtoisesti jättämättä kotejansa ja väistyä ainoastaan väkivallan tieltä. Missä suinkin laatuun käy, asetutaan vastarintaan. Ei ole epäilemistäkään, etteivätkö voimakkaimmat miehet riennä lippujen alle saksalaisten tai ruotsalaisten rynnätessä maahan. Tiedetään, että suomalainen keskuskomitea määrää yleisen kutsunnan maan kaikissa osissa, joista venäläiset ovat poistuneet, ja ollaan varmoja, että asevelvolliset noudattavat kutsuntaa. Ruotsalaiset ja saksalaiset maihinnousujoukot tulevat kaikkialla saamaan mitä ystävällisimmän vastaanoton senkin väestönosan puolelta, joka ei tartu aseisiin. Käskyä etenevien joukkojen etappiteiden turvaamisesta ja elintarpeiden toimittamisesta totellaan mielihyvin ja täsmällisesti mikäli kyetään. Koko tässä työssä on pyritty kaikin tavoin karttamaan venäläisten viranomaisten huomion herättämistä, jotta eivät valmistelut tulisi tietoon ennen aikojansa. Järjestön jäsenillä on mitä ankarin vaitiolovelvollisuus. Eri seuduilla olevien asiamiesten on otettava selko nimismiesten ja muiden viranomaisten poliittisesta kannasta ja pidettävä silmällä vakoojia ja ilmiantajia. Heti kun se tarmokas toiminta, jonka täytyy tapahtua juuri ennen aseelliseen nousentaan ryhtymistä, alkaa, tehdään varmuuden vuoksi vaarattomiksi kaikki, jotka sitä vastustavat.

Tukholmassa syyskuun 18 p:nä 1915.»

Lukija saattaa kuvitella, millä ilolla me vastaanotimme nämä tiedot. Harmaahapsisen gentlemannin vakava, koruttoman arvokas esiintyminen ja se, mitä tiedettiin hänen entisestä isänmaallisesta toiminnastaan, herätti rajatonta luottamusta. Itse olin nuorena ylioppilaana ollut hänen vieraanaan Jepualla eräällä esitelmämatkalla Pohjanmaalla keväällä 1899. Me saatoimme olla varmoja siitä, että se, mitä hän kertoi, täsmälleen vastasi silloisia tosioloja. Päätettiin, että hän kävisi tervehtimässä Saksan sotilasasiamiestä majuri von Aweydeniä sekä ministeri Westmania. Käynti von Aweydenin luona, josta von Essen itse on kertonut yllämainitussa kirjoituksessaan, tapahtui minun seurassani. Yhdessä kirjoittamamme raportti jätettiin von Aweydenille saksalaisena käännöksenä ja lähetettiin sitäpaitsi Wetterhoffille Berliiniin. Vielä tapasi von Essen m.m. ruotsalaisen aktivistin, ystävämme Otto Järten, joka oli aivan hämmästynyt kuullessaan, kuinka se sotainen liekki, jota hän koetti sytyttää maanmiehissään, oli itsestään syttynyt Suomen väestössä. Syvän vaikutuksen teki ruotsalaisiin, kun he näkivät tämän monien ruotsalaisten ja suomalaisten aatelisten sotilaspolvien jälkeläisen esiintyvän kotiseutunsa talonpoikien luontaisena johtajana näiden taistelussa perintövihollista vastaan. Ylimalkaan oli von Essenin Tukholman-käynnillä paljon suurempi poliittinen merkitys kuin hän itse vaatimattomuudessaan saattoi kuvitella.

Oli itsestään selvää, että von Essen asettaisi koko suuren tarmonsa ja vaikutusvaltansa kotiseudullaan värväystoiminnan palvelukseen. Sitä tarkoitusta varten hän kävi luutnantti Schuesin luona ja oli pitkissä neuvotteluissa Fabritiuksen kanssa. Muutamia päiviä myöhemmin hän matkusti takaisin ja saapui onnellisesti Merenkurkun yli Vaasaan. Se, mitä hän sitten teki värväyksen järjestämiseksi Etelä-Pohjanmaalla ja tarjokkaiden vaarallisessa kuljetuksessa meren yli, on tunnettua ja muodostaa kunniakkaan luvun jääkäriliikkeen historiassa. Hänen kelpo poikansa ottivat työhön osaa. Kun sitten venäläisten vaino »värvääjiä» vastaan alkoi, oli von Essenin perhe niitä, joita se kohtasi kovimmin.

* * * * *

Syyskuun 18 p:nä saapui vapaaherra von Bonsdorff Tukholmaan ja neljä päivää myöhemmin professori Rafael Erich. Me lausuimme heidät lämpimästi tervetulleiksi. Hehän olivat molemmat äskettäin uudelleenjärjestetyn keskuskomitean jäseniä. Erich oli sitäpaitsi ottanut osaa Tukholman-komitean kokoukseen heinäkuun 31 p:nä ja kuului siis jo meidän piiriimme. Heidän tehtävästään lausuu Edv. Hjelt seuraavasti:[21] »Käydessäni Ruotsissa olin tullut vakuutetuksi siitä, että oli välttämätöntä sijoittaa pari huomattavaa, arvovaltaista ja nimenomaisesti saksalaisystävällistä henkilöä, joksikin aikaa asumaan Tukholmaan, josta käsin — tai henkilökohtaisesti Berliinissä käymällä — he voisivat toimia vapauttamisasian hyväksi. Purimme (s.o. keskuskomitea eli 'vanhainneuvosto'[22]) yhtyi tähän käsitykseen ja valitsi toimeen professori R. Erichin ja vapaaherra A. von Bonsdorffin, jotka olivat halukkaat panemaan itsensä alttiiksi niille uhrauksille ja vaaroille, jotka hankkeeseen liittyivät.» Toisessa yhteydessä sanoo Hjelt, että Erich ja von Bonsdorff lähetettiin »Tukholmassa olevan ulkomaanvaltuuskunnan miesluvun lisäämiseksi.»[23] Niin mekin käsitimme asian. Vapaaherra von Bonsdorff ilmoitti, että eräs »suomettarelainen» luultavasti saapuisi myöhemmin, mahdollisesti esittelijäsihteeri A.A. Listo. Siitäkään emme voineet muuta kuin iloita. Tukholman-komiteahan tulisi siten vielä suuremmassa määrässä kuvastamaan Suomen puolueoloja ja voisi niin ollen esiintyä entistä arvovaltaisemmin. Tietenkin otimme kiitollisuudella vastaan myöskin sen poliittisen älyn ja kyvyn lisäyksen, joka näin tuli Tukholman-komitean osaksi. Me totesimme suureksi mielihyväksemme, että tähänastisen Tukholman-komitean ja vastatulleiden välillä ei ollut mitään oleellista erimielisyyttä poliittista pääsuuntaa koskevassa kysymyksessä. Molemminpuolinen luottamus oli se perusta, jolle tahdoimme rakentaa yhteistyön. Niinpä luonnollisesti asetimme Tukholmassa hankkimamme suhteet vapaaherra von Bonsdorffin ja professori Erichin käytettäviksi. M.m. pantiin syyskuun 25 p:nä toimeen kokous ruotsalaisten aktivistien kanssa (Molin, Langlet, Järte ja Söderqvist sekä meidän puoleltamme v. Bonsdorff, Erich, Castrén, Fabritius ja Gummerus). Kokouksella oli hyvinkin juhlallinen leima, mutta tulos oli laiha. Ruotsalaiset tehostivat jälleen, »että Suomessa pitäisi tapahtua jotakin.» Joka tapauksessa oltiin yhtä mieltä siitä, että von Bonsdorffin ja Erichin oleskelua Tukholmassa piti mahdollisimman suuressa määrässä käyttää Ruotsin yleisön valistamiseksi entistä enemmän, mitä tulee Suomen asemaan ja Suomen toiveisiin. Heitä kumpaakin varten laadittiin luettelo henkilöistä, joiden luona käyntiä katsottiin edulliseksi.

Ainoastaan yhdessä kohdassa syntyi alusta alkaen erimielisyyttä tähänastisen Tukholman-komitean ja vastatulleiden välillä. Se koski Wetterhoffia. On tarpeetonta tässä lähemmin kajota tähän seikkaan, joka silloin tuotti meille paljon huolta ja josta sittemmin oli niin valitettavat seuraukset. Lyhyesti: Fabritius ja minä jääkärien kannattamina katsoimme yrityksemme edun vaativan, että me edelleenkin antaisimme kannatuksemme sille toiminnalle, jonka tämä taitava dilettanttidiplomaatti niin suurella menestyksellä oli pannut alulle. Me tunsimme hänen heikkoutensa, mutta olimme vakuutettuja, että ne olivat tehtävissä vaarattomiksi ja että hän mielellään mukautuisi meidän ohjeisiimme, jos vain tuntisi olevansa varma, että häntä pidetään ja rehellisesti kohdellaan järjestön edusmiehenä. Siitä ei vapaaherra von Bonsdorff tahtonut kuulla puhuttavankaan. Eikä siinä kyllä että hän asettui mieskohtaisesi taipumattoman torjuvalle kannalle — hän tiesi myöskin ilmoittaa, kuten olen päiväkirjaani merkinnyt, »että kotimaassa ei haluta olla missään tekemisissä Wetterhoffin kanssa, vaikkakaan ei tahdota häntä 'desavueerata'.» Hän ei ottanut huomioon, että kieltäytymällä tunnustamasta Wetterhoffia hänet juuri 'desavueerattiin'; olihan tämä hyvin arkaluontoisessa asemassa saksalaisiin nähden. Keiden puolesta vapaaherra von Bonsdorff katsoi voivansa puhua tässä asiassa, siitä ei minulla ole selkoa. Ainakin uskoimme saattavamme olla varmoja siitä, että se keskuskomitean jäsen, joka kuun alussa oli käynyt Tukholmassa ja siellä tehnyt Wetterhoffin tuttavuutta, oli asiassa meidän kannallamme.

Minä en voinut jättää ilmoittamatta Wetterhoffille, missä kurssissa hänen osakkeensa olivat. Syyskuun 25 p:nä hän saapui jälleen Tukholmaan. Hän oli, kuten hänen päiväkirjastaan näkyy, ollut sangen tyytymätön edellisen käyntinsä tulokseen, mikäli sen tarkoituksena oli maaperän tunnustelu Ruotsissa. Hänen asemansa lienee tosiaan ollut aika kiusallinen sen jälkeen, mitä hän oli uskotellut Saksan sodanjohtajille päämajassa. Toiveet Ruotsin »mukaantulosta» tuntuivat supistuvan eivätkä suurenevan. Sitä seikkaa, että Badenin prinssi Max oli saanut hylkäävän vastauksen ehdotukseensa, että Ruotsin yleisesikunta lähettäisi jonkun upseerin neuvottelemaan Saksan yleisesikunnan kanssa, pidettiin Berliinissä peräti pahana merkkinä.

Tukholmassa Wetterhoff saattoi todeta, kuinka epävarmaksi hänen asemansa oli tullut tai oikeastaan edelleen oli meidän järjestössämme. Se kokous, joka pidettiin asiaa varten ja johon ottivat osaa Wetterhoff, Erich ja Castrén sekä Fabritius ja minä, ei hevin saattanut häntä tyydyttää. Oli niin ollen anteeksi annettavaa, että hän neuvoi lykkäämään von Bonsdorffin ja Erichin suunniteltua matkaa Berliiniin.

Tuo sangviininen mies pani kuitenkin nyt näihin ikävyyksiin verraten vähän painoa: Hän mainitsee päiväkirjassaan, että hänen matkansa tarkoituksena oli Suomea koskevien tietojen hankkiminen suurelle hampurilaiselle pankkiirille Max Warburgille, jonka alivaltiosihteeri Zimmermann oli lähettänyt Ruotsiin koettamaan vielä kerran vaikuttaa Wallenbergiin. Hän saikin todella tavata Warburgin syyskuun 26 p:nä ja teki meille sitten selkoa keskustelustaan tämän kanssa. Warburg oli näköjään vallan tyytyväisenä selittänyt nyttemmin olevansa »in einem Boot» (samoilla rattailla) Ruotsin ulkoministerin kanssa. Ilman Wallenbergia ei missään tapauksessa voitu mitään tehdä. Ruotsin yhtyminen sotaan oli edelleenkin hyvin tärkeää, vaikkakin enemmän »tulevaispoliittisista» kuin sotilaallisista syistä. Mitä Suomeen tuli, pitäisi sen Warburgin mielestä muodostaa luja valtioliitto Ruotsin kanssa. »Finnland werden wir so wie so erobern, die Ålandsinseln werden wir jedenfalls nehmen»[24] — niin oli tuo mahtava rahamies lausunut.

Nämä avomieliset tunnustukset olivat ylen mielenkiintoisia, varsinkin kun ne oli lausunut mies, jolla oli saksalainen (oikeammin saksalais-juutalainen) rahamaailma takanaan ja joka sitäpaitsi oli keisari Wilhelmin luottamusmies. Me koetimme senvuoksi järjestää kohtauksen hänen ja »Suomen Helsingissä olevan vapausjärjestön kahden täällä oleskelevan etevän jäsenen kanssa» (vapaaherra von Bonsdorffin ja professori Erichin), mutta Warburg ilmoitti meille, ettei hän halua vastaanottaa suomalaisia, ilmeisestikin, jottei loukkaisi Wallenbergia. (Wetterhoffin laita oli toinen, hän kun oli Saksan alamainen.) Paremman puutteessa toimitimme hänelle minun kirjoittamani »Berichtin» Suomesta hänen käytettäväkseen keskustelussa Wallenbergin kanssa seuraavana päivänä. Hän lähetti minulle siitä kohteliaan kiitoksen. Turhia olivat myöskin yrityksemme, että Warburg vastaanottaisi asessori Uno Kurténin, joka sillä hetkellä oli Tukholmassa ja olisi voinut antaa hänelle tietoja maamme taloudellisista oloista. Syyskuun 29 p:nä saksalainen pankkiiri matkusti yöpikajunalla etelään.

Mutta meistä ei hän kuitenkaan päässyt. Käyttäen vanhaa reportteritemppua olin ostanut lipun samaan junaan kuin hän — en tietenkään Malmöhön tai Berliiniin saakka, vaan ainoastaan Katrineholmiin. Kun juna oli lähtenyt keskusasemalta ja kulkenut pitkän vuortenalaisen tunnelin läpi Söderissä, raoitin herra Warburgin makuuosaston ovea, sanoin nimeni ja kysyin, ottaako hän vastaan. »Aber natürlich» (tietysti), kuului ystävällinen vastaus. Pyydettiin istumaan, tarjottiin voileipiä ja olutta ja niin sain keskustella tunnin ajan vanhan herran kanssa.

Warburg oli lukenut minun »Berichtini» ja kyseli yksityiskohtaisesti Suomen oloista, ensinnäkin Suomen vapausjärjestön sotavalmeudesta. Mielessäni välähti toivo, että minulla olisi Wetterhoffin harvinainen kyky kuvata tulevaisuusmahdollisuuksia nykyhetken todellisuutena. Mutta ei, parasta oli sentään sanoa silkka totuus, ja niin sai Warburg kuulla suunnilleen samaa, mitä von Essen oli ilmoittanut: sotavalmeutemme oli kurja, mutta taisteluhalumme suuri. Pankkiiri nyökkäsi hyväksyvästi. Sotavalmeuden laidan tiesi hän ennestään ja uskoi kyllä senkin, mitä sanoin kansamme tahdosta nousta taisteluun, kun aika on tullut, vaikka hän kyllä oli kuullut päinvastaistakin väitettävän.

»Entä mitä tiedätte venäläisten linnoitustöistä Ahvenanmaalla?» jatkoi hän.

Niistä minulla oli hyvä selko, kun äskettäin olimme saaneet tarkkoja tietoja linnoitustöiden kulusta ahvenanmaalaiselta Sundbergilta. Osan niistä olin pari viikkoa sitten julkaissut Stockholms Dagbladissa. Vältin viitatakaan siihen, että tiesin, mitä Warburg oli lausunut Wetterhoffille kolme päivää sitten Saksan aikomuksesta »ottaa Ahvenanmaa», mutta saatoin lukea hänen ajatuksensa: jos siihen yritykseen tahdotaan ryhtyä, täytyy sen tapahtua ennen kuin saariryhmä on muutettu vaikeasti vallattavaksi linnoitussikermäksi.

Mutta matkatoverini oli kuitenkin ensi sijassa rahamies, ja niin siirtyi keskustelu pian Suomen taloudellisiin oloihin. Kysymyksiä sateli. Miksei ystäväni Uno Kurtén ollut apunani? Hän olisi ollut sälytetty numeroita täyteen ja osannut esittää ne sopivassa ammattiasussa. Vastasin kuitenkin parhaani mukaan ja lupasin myöhemmin lähettää tilastollisen selonteon Suomen taloudellisista suoriutumismahdollisuuksista Venäjästä irtaantumisen jälkeen.

Warburg tarttui lupaukseen kiinni ja lisäsi, että Venäjä pitäisi rauhanteossa velvoittaa olemaan koroittamatta nykyisiä tulleja mitä Suomeen tulee. Pitäisi saada selonteko siitä, missä määrin Suomi haluaa tullihelpotuksia Saksalta. Saksa ei luultavasti suostuisi suoranaiseen tulliunioniin Ruotsin ja Suomen kanssa; se ei halua sellaista myöskään Itävallan eikä Turkin kanssa.

Puhekumppanini suvaitsi sitten ruveta laskemaan hiukan leikkiä minun vähäpätöisyyteni kanssa.

»Kuinka paljon juutalaisia voitte vastaanottaa Suomeen?» kysyi hän lystikäs vilke silmässään. »Kenties 300 000?»

»Herra siunatkoon», vastasin minä ollen säikähtävinäni. »Tiedättehän, että Suomessa on vain vähän päälle kolme miljoonaa asukasta!»

»No, mutta 30 000?»

»Mistä me saisimme tilaa niille? Vai luuletteko meikäläisten talonpoikien haluavan suurta osaa Venäjän kyläkiskureista niskoilleen?»

»Niin», sanoin leikkisä pankkiiri hyväntuulisesti, »eiväthän ne Venäjän juutalaiset taida olla Jumalan parhaita lapsia. Mutta 3 000 te aina sentään voisitte ottaa?»

Nyt katsoin minäkin tilaisuuden sopivaksi hymyillä. »Kukaties», sanoin, »se riippuu siitä, kuinka paljon halpaa rahaa he voivat meille lainata.»

Me lähestyimme Katrineholmia. Mutta Warburgilla oli vielä muutama sana
minulle sanottavana, eikä se ollut enää leikkiä, vaan täyttä totta.
Minä olin ottanut vapauden kysyä, minkä vaikutuksen hän oli saanut
Ruotsista ja mitä toiveita hän arveli olevan Ruotsin yhtymisestä sotaan.

»Hm», vastasi pankkiiri, »täällä olen saanut sen vaikutelman, että useimmat johtavat henkilöt ovat sotaan yhtymisen puolella, mutta että vaaditaan jotakin ulkonaista faktumia, joka antaa Ruotsille oikeuden ja aiheen ryhtyä sotaan. Sellainen faktum voisi syntyä, jos Ruotsin ja Englannin nykyiset neuvottelut raukeavat. Sitävastoin on sangen epävarmaa, nostattaisiko sotatoiminta Suomessa Ruotsin todellakin aseisiin. Mahdollisesti se aiheuttaisi ainoastaan mobilisoinnin. Siinä käsityksessä oli m.m. amiraali Lindman.»

»Entä ulkoministeri Wallenberg?» rohkenin kysyä. »Mikä hänen käsityksensä on?»

Nyt oli kuitenkin puhekumppanini avomielisyys lopussa. Vastauksena oli kartteleva fraasi ja olkainkohautus. Kysymykseni oli ilmeisesti ollut taitamattoman tunkeileva. Haihduttaakseni sen vaikutelmaa aloin puhua Ruotsin aktivismin edistyksestä viime aikoina. Warburgilla ei kuitenkaan ollut suurta luottamusta herra Adrian Molinin propagandan menestykseen. »Mutta», sanoi hän, »jatkakaa te suomalaiset vain Ruotsin mielipiteen muokkaamista. Kenties se kuitenkin johtaa johonkin.»

Juna pysähtyi Katrineholmissa. Minä erosin ystävällisestä vanhasta herrasta, kun olin hänen pyynnöstään vielä uudistanut lupaukseni esittää hänelle Denkschrift'issä, mitä olin hänelle Suomesta kertonut.

Eikö tuo viisas rahamies ollut arvostellut asemaa oikein asettuessaan epäilevälle kannalle Ruotsin aktivistien vakuutuksen suhteen, että tarvittiin vain sotatoimintaa Suomessa, jotta Ruotsi tarttuisi aseisiin? Tuskin hän myöskään ajatteli, että Englanti olisi niin mieletön, että rikkoisi välit Ruotsin kanssa transitokysymyksen järjestelyn vaikeuden vuoksi. Mutta mitä toiveita oli näin ollen Ruotsin yhtymisestä sotaan?

Se ajatus piti minua kauan valveilla maatessani hotellihuoneessani Katrineholmissa mietiskellen äskeistä keskustelua. Mikä vastasi suuremmassa määrässä Warburgin sisintä ajatusta, se joltinenkin optimismi, jota hänen lausuntonsa Wetterhoffille osoittivat, vaiko se peitelty pessimismi, johon hänen sanansa minulle olivat päätyneet, huolimatta kaikesta hyväntahtoisesta mielenkiinnosta vapauspyrkimyksiimme ja varsinkin niihin hyviin kauppoihin, joita saksalainen rahamaailma voisi tehdä Saksan avulla vapautetussa Suomessa? Luultavasti hän oli näinä kolmena päivänä saanut antaa osan niitä kuvitelmia raueta, joita hänellä kukaties oli Ruotsista ollut. Mutta miten kävi silloin ylvään vakuutuksen: »Finnland werden wir so wie so erobern»? Niinhän oli keisari Wilhelmin finanssi-neuvonantaja lausunut, mutta ikävä kyllä se ei vähääkään velvoittanut Saksan sodanjohtoa.

Erään toisenkin huomattavan saksalaisen poliitikon tapasin näinä päivinä: kirjailijan ja Itä-Euroopan pulmien tuntijan, toht. Paul Rohrbachin. Se tapahtui eräillä päivällisillä toht. Adrian Molinin luona tämän kauniissa huvilassa Lidingössä. Vieraiden joukossa olivat myöskin von Bonsdorff ja Erich. Rohrbachin käsitys asemasta ei ollut meille erikoisen rohkaiseva. Saksan kaikki ponnistukset lähitulevaisuudessa — sanoi hän — tulisivat kohdistumaan Balkanille ja Ukrainaan. Saksan voimat eivät riittäisi rynnistykseen Itämerenmaakuntia ja Suomen kautta Pietaria vastaan, ellei Ruotsi tulisi avuksi. Jos sitävastoin Ruotsi suostui Venäjää vastaan suunnattuun sotilassopimukseen, oli Saksan rynnistys pohjoista kohti mahdollinen. Ruotsin pitäisi tehdä päätöksensä pian, muutoin on liian myöhäistä… Rohrbach lisäsi, että Saksan ulkoministeriössä harrastetaan rynnistystä pohjoiseen enemmän kuin yleisesikunnassa. Suuria toiveita Ruotsin ryhtymisestä sotaan ei Rohrbach kuitenkaan ollut täällä oleskellessaan saanut.

Siis jälleen sama juttu: kaikki riippui Ruotsista, mutta Ruotsi ei tahtonut… Läsnäolevat ruotsalaiset aktivistit selittelivät tosin Rohrbachille innokkaasti, että Saksan sotaretki Suomeen on tarpeen, Ruotsin »saamiseksi mukaan». Mutta saksalaiset tahtoivat ilmeisesti, että Ruotsi tekisi päätöksensä ennenkuin he itse ryhtyisivät asiaan. Sillä kuka takaisi, ettei Ruotsi jättäisi Saksaa pulaan, jos tämä lähettäisi maihinnousujoukon Suomeen ja suomalaiset nousisivat kapinaan? Ehkäpä rajoittuisi kaikki vain Ruotsin mobilisointiin, kuten amiraali Lindman oli sanonut Warburgille. Keskustelu ei koskaan päässyt tästä umpikehästä.

Ja kuitenkin saimme me juuri silloin kuulla yhtä ja toista, joka tuntui viittaavan siihen, että Ruotsin aktivistit eivät ihan aiheettomasti odottaneet saksalaisten rynnistyksen Suomeen tekevän valtavaa vaikutusta Ruotsissa. Niinpä eräs heistä tiesi kertoa pisteliäitä juttuja eräästä vasemmistovärisen n.s. Palmstiernan kerhon kokouksesta, jonne Hjalmar Branting oli tuonut vastasaapuneen ranskalaisen sosialistin ja emissarion André Waltzin. M.m. oli myöskin Ahvenanmaan-kysymys tullut puheeksi, ja Branting oli tällöin lausunut, että olisi otettava harkittavaksi, eikö Ruotsin pitäisi ottaa osaa sotaan Venäjää vastaan ja Saksan puolella, jos saksalaiset miehittäisivät Ahvenanmaan tai nousisivat maihin Suomen etelärannikolla.

Tähän aikaan puhuttiin eräistä huomiotaherättävistä »kääntymyksistä» Ruotsin vapaamielisessä leirissä. Minäkin voisin siitä kertoa sanasen. Syyskuun 16 p:nä oli vaimoni kutsunut Suomeen lämpimästi kiinnostuneen, mutta ympärysvaltain ystäväksi hyvin tunnetun idealistin, pormestari Carl Lindhagenin meille päivällisille yhdessä aktivistien Klockhoffin ja Järten kanssa. Lindhagen oli juuri silloin palannut kolmiviikkoiselta Saksanmatkalta täynnänsä sen urhean kansan ihailua. »Ei hiuskarvaakaan saa koukistaa Saksan kansan päästä», huudahti hän. Menipä hän niin pitkälle, että suorastaan pelkäsi ympärysliiton voittoa. Brantingia hän jyrkästi paheksui.

Mutta näistä mielialoista ja vaihtelevista sympatioista oli askel todelliseen aktivismiin sangen pitkä. Ruotsin vapaamielisten keskuudessa oli Suomella monta vilpitöntä ystävää, mutta meidän uskallettua politiikkaamme he eivät ymmärtäneet. Sensijaan he neuvoivat meitä innokkaasti niinkuin ennenkin kiinnittämään toiveemme. Venäjän vapaamielisiin perustuslaillisiin puolueihin. He eivät ottaneet uskoakseen, että vapaamieliset venäläiset olivat melkein yhtä suuria imperialisteja kuin vanhoilliset. Kun valittelin sitä Rohrbachille, vakuutti hän vilkkaasti voivansa esittää kuinka monta todistusta tahansa siitä, että Suomella ei ole paljon odottamista Venäjän vapaamielisiltä. Muistelenpa, että hän julkaisi siitä kirjoituksenkin Dagens Nyheterissä. Mutta senlaatuisiin ennakolta vakiintuneisiin käsityksiin ei kerta kaikkiaan voi asiallisilla syillä sanottavasti vaikuttaa. Vapaamieliset ruotsalaiset ystävämme eivät voineet ymmärtää, miksi me emme saattaneet suostua ajattelemaan tyyntä ja onnellista tulevaisuutta vapaan ja perustuslaillisen Venäjän suojassa. Tämä ja paljon muuta täytyi Pehr Norrménin ja minun todeta, kun syyskuun 30 p:nä kutsuttuina otimme osaa erääseen radikaalisen kerhon keskustelukokoukseen. »Lohduton vaikutus asianomaisten poliittisesta kannasta», olen merkinnyt päiväkirjaani.

Mitä olen sanonut liberaaleista, koski vielä suuremmassa määrässä Ruotsin sosialidemokraatteja, jotka noudattivat melkein kaikki Hjalmar Brantingin ohjeita Suomen suhteen noudatettavasta politiikasta. Loistavina poikkeuksina olivat ainoastaan ne kolme tai neljä etevää puolueen jäsentä, jotka kuuluivat aktivistien pieneen, tarmokkaaseen falangiin. Pari muuta, kuten vapaaherra Palmstiema, osoitti ainakin itsenäisyyspyrintöjemme ymmärtämystä.

Me teimme kuitenkin tähän aikaan ja myöskin myöhemmin useita yrityksiä antaaksemme Ruotsin sosialidemokraateille oikeamman käsityksen Suomessa vallitsevasta asemasta. Esimerkkinä siitä, minkälaiseksi ajatustenvaihto heidän kanssaan muodostui, mainitsen tässä otteen eräästä Wald. Strömin minulle syyskuun 16 p:nä lähettämästä kirjeestä. Hän oli kesällä palvellut Wetterhoffin toimistossa Berliinissä, mutta oleili nyt Malmössä vastaanottaakseen pohjoisesta saapuvia rekryyttejä ja lähettääkseen heidät edelleen Saksaan. Suomalaisena sosialidemokraattina hän oli minun pyynnöstäni kääntynyt Arbetet-lehden toimittajan toht. Lövegrenin puoleen saadakseen ottaa osaa siihen sosialidemokraattien puoluekokoukseen, joka juuri silloin oli pidettävä Malmössä. Tätä ei hänelle kuitenkaan voitu sallia, koska se muka ei puoluesääntöjen mukaan ollut luvallista.

»Toht. Lövegren», kirjoitti Ström, »ei muuten uskonut että kokouksessa tulisi tapahtumaan mitään mielenkiintoista; mitään väittelyä ei ollut odotettavissa. Rydénin sanat olisivat arvatenkin kokouksenosanottajain käsityksen uskollisena ilmauksena ja mitä hän tulisi sanomaan, sehän tiedettiin. Toht. Lövegren kuuluu itse Brantingin ryhmään. Minä hyökkäilin huvikseni hiukan hänen kimppuunsa. Hän oli ilmeisesti hämillään siitä, että minä en oikein saattanut ymmärtää Ruotsin sosialidemokraattien käsitystä, että Suomi saavuttaisi todellisen autuutensa Venäjän helmassa. Hänestä oli kiusallista kuulla minun kertovan, minkälaiset olot ovat olleet ja ovat vielä. Hän viittasi koko ajan tulevaisuuteen. Duuma tulisi saamaan käsiinsä vallan, virkavalta menettäisi mahtinsa ja perustuslaillisen uuden valtiomuodon turvissa voisi Suomi kulkea valoisaa ja onnellista tulevaisuutta kohti. Englanti ja Ranska tulisivat rauhanteossa voimakkaasti esiintymään Suomen eduksi, ehkäpä kerrassaan vaatimaan sen vapauttamista. Kun kysyin, uskooko hän todella, että Englanti taikka Ranska rauhanteossa tekisivät niin pitkälle meneviä vaatimuksia, tuli hän aran näköiseksi. Ehkäpä Venäjä tuntisi tarvetta hyvittää (mitä se on rikkonut), ehkäpä se tahtoisi olla jalomielinen, ja silloinhan olisi Suomi lähinnä, yritteli hän edelleen. Minä hymyilin hiljaa ja surumielisesti ja sanoin hyvästi.»

Kirjeen loppu sisältää mietelmiä ja arveluita omien sosialidemokraattiemme kannasta mitä itsenäisyysliikkeeseen tulee.

Oikeastaan nyt, syyskuun lopulla, merkitsi verraten vähän, osoittiko se tai tämä henkilö tai ryhmä Ruotsissa suurempia tai pienempiä aktivistisia taipumuksia. Toiveet Ruotsin sotaan yhtymisestä, jotka olivat vielä äsken näyttäneet aika lupaavilta, alkoivat taas pienentyä. Psykologisesti otollinen hetki, jonka saksalaisten valtavat voitot itärintamalla olivat luoneet, oli mennyt ohi. Sen jälkeen kun saksalaiset syyskuun 19 p:nä olivat vallanneet Vilnan ja itävaltalaiset työntäneet venäläiset takaisin Ikwan ja Styrin yli, oli eteneminen tauonnut ja toiveikas liikuntasota rintamalla Itämeri—Karpaatit jähmettynyt yhtä yksitoikkoiseksi asemasodaksi kuin se, joka jo kauan oli vallinnut länsirintamalla. Rohrbach oli ollut aivan oikeassa huomauttaessaan, että Saksan kaikki ponnistukset keskittyisivät lähitulevaisuudessa etelään. Siellä oli Bulgarian yhtyminen sotaan keskusvaltaan puolella tuossa tuokiossa tulossa — sodanjulistus tapahtui lokakuun 6 p:nä. Mackensen valmisti itävaltalaisten kanssa musertavaa hyökkäystänsä Serbiaan. Englantilaisia ja ranskalaisia joukkoja nousi maihin lokakuun 2 p:nä Salonikissa. Sanalla sanoen, tapahtumain painopiste idässä oli siirtynyt kauas Itämereltä.

Saksan puolelta jatkettiin tosin vielä pyrkimystä »saada Ruotsi mukaan», mutta enemmän periaatteen vuoksi kuin siinä uskossa, että se todella onnistuisi. Wetterhoff merkitsi päiväkirjaansa syyskuun 21 p:nä: »En tällä hetkellä tosiaan tiedä, halutaanko lainkaan sitä, minkä Falkenhayn kuukausi sitten vakuutti minulle olevan niin toivottavaa.» Asianlaita oli kaiketi se, että Saksassa sangen hyvin tiedettiin, että ainoa toimi, joka mahdollisesti voisi saada Ruotsin liikkeelle, oli saksalaisten jatkuva eteneminen pitkin Itämerenrannikkoa. Paljon myöhemmin, elokuussa 1916, sanoi minulle ministeri von Lucius, että Wallenberg vuosi sitten oli sanonut hänelle, että Ruotsi tulisi asettumaan uhkaavalle kannalle Venäjää kohtaan ja mobilisoimaan, jos saksalaiset jatkavat rynnistystään Pietaria kohti.[25] Tämä oli paljon niin varovaisen miehen kuin Wallenbergin sanomaksi. Mutta ilman sellaista väkevää sysäystä oli Ruotsi tuskin saatavissa luopumaan ankaran puolueettomalta kannaltaan. Sympatiat Suomea kohtaan ja pelästys venäläisten linnoitustöistä Ahvenanmaalla olivat olleet riittämättömät kannustimiksi.

Joka tapauksessa oli anteeksiannettavaa, että me Tukholmassa tähän aikaan arvostelimme asemaa toivehikkaammin. Erinäiset neuvottelut olivat antaneet meille pitkälle meneviä toiveita. Lokakuun 1 p:nä lähetettiin asessori Kurténin mukana Suomeen sanoma, joka lienee vaikuttanut hämmästystä herättävästi johtajien keskuudessa Helsingissä. Sanoma sisälsi, että toiveet saada Saksa sotatoimintaan Suomessa nykyjään olivat sangen pienet, mutta että Saksan puuttuminen asiaan on varma, jos Ruotsi tulee mukaan. Mitä raportissa muuten sanottiin ehdosta, mikä ruotsalaisten aktivistien puolelta pantiin Ruotsin osanottamiselle sotaan, ei sovellu vielä julkaistavaksi. Kuriositeetin vuoksi otan tähän kirjeen, jonka pian sen jälkeen saimme vastaukseksi. Se oli kirjoitettu kauppakirjeen muotoon.

Helsingissä lokakuun 9 p:nä 1915.

K. Herra johtaja — — —

Tukholma.

K.H. tahtonee ystävällisesti ilmoittaa tukholmalaisille asianharrastajille, että muutamia yritykseen kiinnostuneita henkilöitä eri piireistä eilen oli koolla keskustelemassa niiden uusien tietojen johdosta, joita oli annettu liikkeen tilasta. Tosin lausuttiin V.S:n (= vanhain suomalaisten) taholta epäilyjä, että yleisö ei olisi yhtä ostonhaluinen kuin toisten aikaisemmin odotettujen konjunktuurien vallitessa, mutta tätä vastustettiin päättävästi samalta taholta. Jos vain vahva pankki on takana, voidaan kyllä pienempien pankkien yhtymät hyväksyä takuun antajiksi ja tueksi. Neuvottelun vaikutelma oli yleensä suotuisa osakkeiden kysyntään nähden eikä senvuoksi pitäisi epäröidä mitä liikkeen toimeenpanoon tulee. Markkinoita täällä voi vielä parantaa vanhoillisten keskuudessa, kun liikkeen todellinen sisällys tehdään selväksi. Hypoteekkia ei pidetä yhtä hyvänä kuin aikaisemmin ajateltua, mutta se ei voi vaikuttaa häiritsevästi liikkeen vakavaraisuuteen ja tuloksiin tulevaisuudessa. Ohjeet eivät ole vielä täysin selvät, mutta voidaan kai pian lähettää. Olisi kuitenkin parasta, että asiamiehet eivät odottaisi niitä, ennenkuin tekevät matkoja liikkeen asioissa.

Kunnioittaen

Obligatsioniyhtiö Fennian

Johtokunta.

(Nimikirjoitus:) Hjorth.

Kuten tämän merkillisen asiakirjan varovaisista lausumista näkyy, olivat johtavat itsenäisyysmiehet Suomessa valmiita hyväksymään Ruotsin aloitteen Suomen vapauttamiseksi, kun vain vahva pankki, s.o. Saksa on takana sekä myöskin, vaikka vastenmielisemmin, hypoteekin, s.o Ruotsin puolelta asetetut ehdot. Että »liikeyritys» raukesi, ei siis johtunut hyvän tahdon puutteesta asianharrastajain taholla.

Jos katsoimme tarkemmin asiaa, täytyi meidän tunnustaa, että saattoi olla edullista, että ratkaiseva toiminta siirrettiin jonkinverran tuonnemmaksi, kunnes olisimme saaneet kuntoon sen pienen armeijan ytimen, jota valmistettiin Lockstedtissa. Kuten ennenkin oli tämä puhtaasti sotilaallinen valmistus se kohta, jonka ympärille työmme keskittyi. Ilman jääkäripataljoonaa tukikohtana olisi meidän poliittinen propagandamme sekä Saksassa että Ruotsissa jäänyt tehottomaksi tyhjillä sanoilla huitomiseksi.