VI TOIVEITA JA PETTYMYKSIÄ SYKSYLLÄ 1915.
Vapaaherra von Bonsdorff ja professori Erich matkustivat lokakuun 9 p:nä Berliiniin päättämään diplomaattista tehtäväänsä. Heidän toimintansa siellä oli epäilemättä omiaan suuressa määrin antamaan Saksan hallitukselle oikean käsityksen Suomen oloista ja vahvistamaan sen luottamusta vapausliikkeeseemme. Molemmat emissariot kävivät m.m. valtakunnankanslerin ja ulkoministeriön alivaltiosihteeri Zimmermannin luona. Mutta mitään varmoja vakuutuksia Saksan aikomuksista Suomen suhteen sen lisäksi, mitä Wetterhoffille oli ilmoitettu, he eivät voineet saada. Todettiin jälleen, että saksalaiset olivat kohtalokkaalla tavalla kytkeneet ajatuksen Suomenretkestä Ruotsin sotaanyhtymisen toivoon. Kun vapaaherra von Bonsdorff ja professori Erich loppukuulla palasivat Tukholmaan, saattoivat he senvuoksi ainoastaan ilmoittaa meille yleisenä käsityksenään, että nykyjään oli vain kaksi mahdollisuutta: toivoa Ruotsin »mukaantuloa» ja koettaa saada mahdollisimman paljon väkeä Lockstedtin-pataljoonaamme.
Olin ollut siinä toivossa, että Helsingin-emissarioiden käynti Berliinissä johtaisi Wetterhoffin ja hänen, toimistonsa suhteen vallitsevien epäselvien välien selvittämiseen ja siten Saksassa suoritettavan työn sangen tarpeelliseen vakaannuttamiseen. Wetterhoffin asema oli itse asiassa jokseenkin epäselvä eikä lainkaan niin turvattu kuin hänen elokuussa saavuttamansa loistavan menestyksen jälkeen olisi luullut. Lockstedtin-pataljoonan asioita hoiti nyttemmin suurimmaksi osaksi saksalainen sotilastoimisto sen komentajan majuri Bayerin ja tämän alaisten johdolla, joiden joukossa tosin oli useita meikäläisiä jääkäreitä. Tämän ohella säilytettiin Wetterhoffin alkuperäinen toimisto etupäässä poliittisia tehtäviä varten, mutta se oli joutunut yhä suuremmassa määrässä riippuvaksi Saksan viranomaisista.[26] Toimiston rahoitti ulkoministeriö, jonka ynnä yleisesikunnan poliittisen osaston tarpeita sen oli tyydytettävä. Jo syyskuun alussa oli Wetterhoff saanut käskyn olla ryhtymättä mihinkään yleisesikunnalle siitä ennakolta ilmoittamatta. Tämä ei aluksi tuottanut suurtakaan haittaa, niin kauan kuin Wetterhoff oli tekemisissä Suomelle ja hänelle mieskohtaisesti erittäin suopean eversti von Zimmermannin kanssa, joka oli »Fremde Heere»-osaston päällikkönä yleisesikunnassa. Hankalammaksi kävi suhde sen jälkeen, kun tämä osasto oli lakkautettu ja Suomen asiain käsittely siirtynyt n.s. operatsioni-osastolle, jonka päällikkö oli kenraalimajuri von Lenski. Saksan sotilasviranomaiset pyrkivät ilmeisesti yhä enemmän rajoittamaan Wetterhoffin toimintavapautta. Se oli myöskin majuri Bayerin edun mukaista, hänen kunnianhimonaan kun oli esiintyä Suomen vapausliikkeen johtajana. Tämä ei saattanut olla ennemmin tai myöhemmin johtamatta valtuuskahnauksiin hänen ja Wetterhoffin välillä.
Oli kuitenkin ilmeistä, että meidän asiamme ehdottomasti vaati suomalaisten miesten johtaman järjestön olemassaoloa Berliinissä. Eikä vain valtiollisen propagandatyön vuoksi, vaan myös jääkäripataljoonan etujen valvomiseksi. Wetterhoffin toimistolla siis oli hyvin tärkeä tehtävä, mutta sen työtehoa vähensi melkoisesti sen kasvava riippuvaisuus Saksan viranomaisista. Toimisto ei edes laadittaessa jääkäripataljoonan toimeenpanon ohjesääntöjä ilmeisesti ollut voinut riittävässä määrässä niihin vaikuttaa siitä päättäen, että näissä ohjesäännöissä oli useita kohtia, jotka meidän kannaltamme olivat epätyydyttäviä. Niinpä esim. oli elokuun 31 p:nä annettuun käskyyn pantu määräys, että niiden, jotka pataljoonaan liittyvät, oli palvelukseen astuessaan sitouduttava »kaikin voimin ja kaikkialla palvelemaan Saksan valtakuntaa».[27] Rekryyttien velvollisuus sitoutua tähän kädenlyönnillä oli arveluttavassa ristiriidassa yrityksen perusaatteen kanssa, kun Saksan sodanjohto siten sai muodollisen oikeuden käyttää pataljoonaa muihinkin tarkoituksiin kuin Suomen vapauttamiseen. Tukholman-komitea ei heti saanut tietoa tästä ohjesääntöjen kohdasta, ja siitä oli seurauksena, että myöskin A.K. ja »värvääjät» Suomessa aluksi olivat siitä tietämättömiä. Tämä väärinkäsitys aiheutti, kuten tunnettua, sittemmin ikäviä selkkauksia sekä pataljoonan keskuudessa että sen ulkopuolella. Saksalaiselta taholta selitettiin, että sitoumus oli vain merkityksetön muoto, ja todellisuudessa osoittikin käytäntö, että saksalaiset ylimalkaan — lukuunottamatta muutamia ikäviä poikkeuksia yksityisissä tapauksissa — lojaalisti pitivät joukon varsinaisen päämäärän mielessänsä. Sitäpaitsi on epäiltävää, olisiko ylimalkaan ollut mahdollista aikaansaada muutosta tässä tai muissa tämänlaatuisissa kohdin vaikkapa meillä ohjesääntöjen laatimisen aikana olisi ollut riippumattomampi ja paremmin valtuutettu edustus Berliinissä. Koko asiahan sai väkisinkin saksalaisen sotilasasian luonteen. Mutta ohjesääntöjä sovellettaessa ja sittemmin joukon käyttämisen tullessa kysymykseen voitaisiin meidän puoleltamme kuitenkin tuntuvasti vaikuttaa saksalaisten menettelyyn, ja sitä varten oli Berliinissä sijaitsevan edustuksemme vahvistaminen mitä tärkeintä.
Kysymyksen paras ratkaisu olisi epäilemättä ollut Wetterhoffin toimiston muodostaminen saksalaisista rahallisesti ja järjestöllisesti riippumattomaksi ja Helsingissä sijaitsevan keskusjohdon alaisena toimivaksi laitokseksi. Tämä oli siihen aikaan valitettavasti tuskin mahdollista, kun järjestöllämme ei ollut riittäviä rahavaroja käytettävänään. Myöskin Tukholman-komitean täytyi tähän aikaan työskennellä ilman kotimaasta tulevaa rahallista kannatusta. Kaikki rahavarat, mitä Suomessa voitiin koota, täytyi varata rekryyttien hankintaan. Näin ollen ei toistaiseksi ollut muuta neuvoa kuin antaa Wetterhoffille ja hänen toimistolleen mahdollisimman suurta moraalista kannatusta, kunnes tuonnempana asia voitaisiin järjestää paremmalle kannalle. Näin katsoimme me Tukholmassa asiaa ja huolimatta siitä vastakkaisesta käsityksestä, jonka vapaaherra von Bonsdorff oli lausunut, toivoimme kuitenkin sekä hänen että prof. Erichin yhtyvän meidän mielipiteeseemme, kun he olisivat Berliinissä saattaneet tulla vakuutetuiksi Wetterhoffin toiminnan hyvistä tuloksista. Jo huhtikuussa oli maisten Kai Donner, joka silloin kävi Berliinissä palattuaan Suomeen saattanut todistaa, että meidän asioitamme Saksassa hoidettiin kiitettävällä tavalla. Sitä parempi täytyi vaikutelman nyt olla, ajattelimme, kun merkitseviä tuloksia oli saavutettu.
Emmekä oikeastaan kokonaan toiveissamme pettyneetkään. Molemmat emissariot kohtasivat Berliinissä Wetterhoffin ja toht. Sundwallin kaikessa ystävyydessä ja antoivat täyden tunnustuksensa sille, mitä tähän saakka oli tehty. Wetterhoff oli myöskin valmistanut heidän käyntejänsä erinäisten huomattavien henkilöiden luona ja koko sen ajan, minkä he olivat Saksan pääkaupungissa, tuntuvat heidän ja hänen toimistonsa välit olleen täysin nuhteettomat. Mutta siinä oli myöskin kaikki. Kun vapaaherra von Bonsdorff ja prof. Erich palasivat Tukholmaan, oli asema entisellään: Wetterhoffia ei oltu »desavueerattu», mutta häntä ei ollut myöskään saksalaisille nimenomaan tunnustettu järjestön edustajaksi eikä hänen toimistoansa meidän järjestömme elimelliseksi osaksi.
Wetterhoff oli itse luullakseni osittain syypäänä tähän kielteiseen tulokseen. Pari päivää sen jälkeen, kun hän oli kohdannut vapaaherra von Bonsdorffin ja prof. Erichin, matkusti hän Berliinistä, ensin Kieliin ja Lyypekkiin ja sieltä Tukholmaan. Preussin prinssi Heinrich oli näet kutsunut hänet Kieliin ja kauppakamarin puheenjohtaja konsuli Dimpler Lyypekkiin antamaan tietoja Suomen oloista ja meidän vapausliikkeestämme. Itse sanoo Wetterhoff siitä päiväkirjassaan: »Kun tiesin, että tyydyttävää yhteistyötä heidän (von Bonsdorffin ja Erichin) kanssaan ei käynyt edes ajatteleminen, olin järjestänyt niin, että kutsu prinssi Heinrichin luo tuli samanaikaisesti heidän käyntinsä kanssa.» Tämä menettely oli taktillinen virhe. Tilanne oli Wetterhoffille epäilemättä epämiellyttävä, mutta hän olisi varmaan menetellyt viisaammin, jos olisi pysynyt paikallaan silläkin uhalla, että »tyydyttävää yhteistyötä» ei saataisi aikaan. Hänen poistumisensa Berliinistä juuri kun kaksi meidän keskuskomiteamme jäsentä oleskeli kaupungissa diplomaattisilla asioilla — olkoonkin, että hänen matkaansa saattoi perustella kutsulla keisari Wilhelmin veljen ja Saksan laivaston ylipäällikön luokse — ei ole voinut tehdä edullista vaikutusta asianomaisiin saksalaisiin. Toiselta puolen en rohkene väittää, että jonkinlainen modus vivendi olisi aikaansaatu, mitä tulee Berliinin-toimiston suhteeseen järjestöömme, jollei Wetterhoff olisi paikalta poistunut. Vapaaherra von Bonsdorffin käsitys Wetterhoffin sopimattomuudesta ei ollut hevin horjutettavissa.
Mutta jätän tämän ikävän aineen, jota en ole voinut olla koskettamatta yhtenäisyyden vuoksi, palatakseni sen sijaan omakohtaisiin kokemuksiini Tukholmassa.
Tukholman-komitean toimintaa koskevat muistiinpanoni käyvät tästä ajankohdasta alkaen jokseenkin yksitoikkoisiksi. Aina vain yhtä ja samaa: Suomesta yhä runsaammin saapuvien rekryyttien kuljetuksesta johtuvia hankaluuksia, tämän kuljetuksen aiheuttamia selkkauksia Ruotsin viranomaisten kanssa, neuvotteluja Ruotsin aktivistien kanssa, kirjoituksia Ruotsin ja nyt myöskin Saksan sanomalehtiin ja aikakauskirjoihin Suomesta, raportteja venäläisten linnoitustöistä Ahvenanmaalla ja uutisia niistä Ruotsin lehtiin, päivällisiä ja vierailuja ruotsalaisten ystävien luona ja niihin kuuluvia poliittisia keskusteluja j.n.e.
Pari tällaista tilaisuutta on erikoisesti jäänyt mieleeni. Niinpä esim. muudan monista miellyttävistä päivälliskutsuista etevän valtio-oikeudentuntijan, professori Pontus Fahlbeckin luona. Professori Fahlbeck oli naimisissa suomalaissyntyisen vapaaherratar Alice von Willebrandin kanssa, joten hän jo senvuoksi oli kiinnostunut maamme kohtaloon. Ennen kaikkea saattoi kuitenkin hänen oma poliittinen katsomuksensa hänet antamaan täyden sympatiansa suomalaisen nuorison rohkealle yritykselle, jota useimmat hänen ystävänsä Suomessa samoin kuin useimmat hänen ruotsalaiset maanmiehensä pitivät mielettömänä seikkailuna. Kauniiseen kotiinsa Djursholmiin keräsivät professori ja rouva Fahlbeck usein ympärilleen suomalaisia ja ruotsalaisia ystäviä, jotka ymmärsivät toisiaan tässä asiassa, ja säännöllisesti tapasi tällöin kutsuttujen joukossa jonkun poliittisen henkilön, josta meille saattoi olla hyötyä.
Siinä tilaisuudessa, jota tässä tarkoitan, oli Vossische Zeitungin tunnettu kirjeenvaihtaja toht. Behrmann seuran keskustana. Hän oli suurtyylinen sanomalehtimies. Jollakin selittämättömällä tavalla ylläpiti hän läheistä yhteyttä Venäjän johtavien piirien kanssa ja saattoi tarjota lehtensä lukijoille niin yksityiskohtaisia uutisia sikäläisestä asemasta, että ne hämmästyttivät maailmaa, olletikin kun ne tavallisesti osoittautuivat paikkansapitäviksi. Mutta merkillistä oli, kuinka vähän hän siitä huolimatta tiesi Suomesta. Ja kun hän sitten sai kuulla meidän poliittisista pyrkimyksistämme, oli hänen loppuarvostelunsa mahtipontinen: »Suomi nukkuu. Teidän on pidettävä enemmän ääntä itsestänne.» Ja auttaakseen meitä siinä luvallisessa asiassa hän tarjosi mahtavan lehtensä palstat meidän käytettäväksemme. Mikäs sen edullisempaa oli? Kiireesti kirjoitin artikkelin Behrmannia varten ja annoin hänelle sitäpaitsi »promemorian» jonka Erich juuri oli saanut valmiiksi ja jota oli tarkoitus käyttää Saksassa. Tein sen yksissä neuvoin vapaaherra von Bonsdorffin kanssa, joka myöskin oli ollut kutsuttujen joukossa Fahlbeckin päivällisillä. (Tämä tapahtui paria päivää ennen von Bonsdorffin ja Erichin matkaa Berliiniin.) Mutta kuka kuvaa hämmästystäni ja säikähdystäni, kun viikkoa myöhemmin sain Behrmannilta kohteliaan kirjeen ynnä Vossische Zeitungin numeron, jossa oli painettuna — ei minun artikkeliani, vaan Erichin promemoria kokonaisuudessaan! Tuolle vietävälle sanomalehtimiehelle oli asiakirja, jonka hän oli saanut luettavakseen eikä julkaistavaksi, gefundenes Fressen, ja ilman muuta hän oli painattanut sen lehteensä huomiota herättävänä todistuksena siitä, että Suomi ei »nukkunut»! Ja kuitenkin oli Erichin kirjoituksessa sellaisia kohtia, jotka kyllä soveltuivat Saksan valtakunnankanslerin ja valtiosihteeri Zimmermannin, mutta eivät suuren yleisön luettavaksi. Minun onnistui aikaansaada, että Behrmannin kirjoitusta ei mainittu Ruotsin sanomalehdistössä, mutta tapaus oli kuitenkin kiusallinen. Ennen kaikkea oli Erich epätoivoissaan, kun hän Berliinissä sai lukea ainakin osalta salaiseksi tarkoitetun esityksensä, jonka hän oli laatinut Saksan valtiomiehiä varten, sanasta sanaan painettuna suuressa Berliinin lehdessä. Pohjimmaltaan ei vahinko sentään ollut niin hirvittävän suuri. Mutta minä olin saanut uuden muistutuksen siitä, että sanomalehtimiehet ovat vaarallista väkeä.
Aivan toisenlainen oli se päivällisseura, jonka eräänä päivänä lokakuun lopulla tapasin pormestari Lindhagenin luona. Siellä nähtiin rinnakkain useita Ruotsin vapaamielisiä johtajia, kolme liettualaista politiikkoa, jotka vakuuttivat minulle, että voimme katsoa varmaksi, että Venäjällä sodan jälkeen alkaa ensiluokkainen vallankumous, sekä vihdoin — ranskalainen poliittinen asiamies André Waltz, elsassilainen sosialisti ja Ranskan propagandan johtaja Ruotsissa tähän aikaan. Minun on tunnustettava, että en ollut kovinkaan hyvilläni arvatessani, että tuo ovela herra, jonka puuhista Tukholmassa olin kuullut ruotsalaisten aktivistiystävieni kertovan yhtä ja toista, alkaisi asioitamme udella. Waltz piti minua tervetulleena saaliina ja syöksyi kimppuuni ensimmäisen tilaisuuden sattuessa. Turhaan koetin torjua hyökkäystä hänelle kiusallisilla kysymyksillä Elsassin kansallisuusoloista… Saksalaisniminen ranskalainen patriootti innostui tosin vilkkaasti ja hiukan kiihkeästikin selittämään, että Elsassin saksalaiset muka ovat hyviä ranskalaisia, mutta tointui pian ja ryhtyi rynnäkköönsä. Hän alkoi puhua Suomesta ilmaisten mitä suurinta sympatiaa vapauspyrkimyksiämme kohtaan. Tuli kysymys Venäjän puolueista ja niiden suhteesta Suomeen, ja sitten tuli se kysymys, jota olin muodossa tai toisessa odottanut.
»Minkä luulette», kysyi Waltz huolestunut ilme valkoverisillä germanilaisilla kasvoillaan, »minkä luulette olevan syynä siihen, että Venäjän vapaamieliset ovat niin laimeita Suomea kohtaan? Ettekö luule varsin hyvin tiedettävän, että joukko suomalaisia nuorukaisia on Saksassa saamassa sotilaskoulutusta?»
En muista, mitä vastasin kysymykseen, ja se saattaakin olla yhdentekevä. Paljon ei Waltz kostunut, jos en minäkään, nyt seuranneesta keskustelusta, mikä politiikka olisi Suomelle edullisin. Mitä ympärysliiton ystävät nyt siitä ajattelivat, ei ollut meille juuri uutta. Olen merkinnyt keskustelusta muistiin ainoastaan, että Waltz koetti vakuuttaa minulle, että Suomen liittyminen Saksan puolelle on vaarallista uhkapeliä, kun saksalaisten lopullinen tappio sodassa on varma. Ilmeisesti oli ranskalaisen agentin päätarkoituksena antaa minun huomata, että meidän yhteytemme saksalaisten kanssa ei ollut mikään salaisuus hänelle, saatikka sitten venäläisille. Mutta sekään ei meille ollut uutta. Jo syyskuun puolivälissä olimme saaneet tietää, että herra Korevo oli lähetetty Pietarista Tukholmaan ottamaan selkoa saksalais-suomalaisesta järjestöstä. Tämän ei liene ollut edes erikoisen vaikeaa saada jotakin vihiä »Saksan-retkestä», joka tähän aikaan oli jokseenkin yleisesti tunnettu Ruotsissa, varsinkin sen jälkeen, kun Ruotsin rautatiet olivat alkaneet kuljettaa vaunulastittain suomalaisia maalaisia ja työmiehiä Trälleborgiin. Ja minkä Korevo tiesi, sen tiesi myöskin Waltz. Mutta kuinka tarkoin tunsivat venäläiset yrityksemme yksityiskohtia? Ja ennen kaikkea, mitä nimiä heillä oli tiedossaan? Oli jokseenkin yhdentekevää, jos he saattoivat mainita Castrénin, Fabritiuksen ja minun auttamattomasti kompromettoidut nimet, mutta pahempi oli, jos heillä oli tietoa vapaaherra von Bonsdorffin ja prof. Erichin matkasta Berliiniin. Yhtä paha, jos he olivat saaneet käsiinsä luetteloita Lockstedtin nuorukaisista. Aivan äskettäin olimme saaneet tiedon, että santarmistolla Suomessa oli luettelo kahdestatoista L.L:läisestä. Luettelossa ei onneksi ollut ketään niistä jääkäreistä, jotka oli lähetetty Suomeen värväämään tai muissa tehtävissä, mutta se hetki saattoi pian tulla, jolloin päästiin Suomessa olevan salaisen järjestön perille.
Tähän aikaan oli värväyskoneisto ja etappitiet Suomessa saatu kuntoon ja ne toimivat nyt erinomaisesti monia kuukausia eteenpäin. Syyskuussa saapui leirille 88 uutta rekryyttiä, lokakuussa 168, marraskuussa 252, joulukuussa 260, tammikuussa 234, helmikuussa 289 ja maaliskuussa 201. Sen jälkeen ehtyi tulo silloin kovennetun valvonnan johdosta. Mutta on kerrassaan ihme, että värväys ja kuljetus rajan yli oli voinut jatkua niin kauan aikana, jolloin Helsingissä olevan keskusjärjestönkin jäsenten täytyi työskennellä alituisessa ilmitulon ja vangitsemisen vaarassa. Meillä Tukholmassa ei ehkä ollut oikein selvää käsitystä työn uskomattomista vaikeuksista, kun kärsimättöminä laskimme yhteen Malmön kautta kulkeneiden rekryyttien päivittäistä lukumäärää. Kaikkein vähimmän oli majuri Bayerilla siitä minkäänlaista aavistusta, hän kun murisi, että värväys käy hitaasti ja suunnitteli mielessään 10 000 miehen suuruisen suomalaisen armeijan muodostamista. Saadakseen asian käymään ripeämmin keksi majuri värväyksen toimeenpanon Saksan vankileireihin suljettujen suomalaisten keskuudessa, joista enimmät olivat merimiehiä. Lokakuun puolivälissä lähetettiin kapteeni Heldt Tukholmaan ottamaan selkoa, miksei rekryyttien tulo tapahtunut nopeammin. Hänet sijoitettiin sitten Tukholmaan »etapin» päälliköksi luutnantti Schuesin sijalle. Lokakuun 19 p:nä — olen merkinnyt Tukholman-komitean päiväkirjaan —. pidettiin neuvottelu Heldtin, Schuesin ja silloin kaupungissa käymässä olleen Wetterhoffin läsnäollessa. Päätettiin lähettää Helsinkiin voimakkaita kehoituksia, suullisia ja kirjallisia, asianomaisten kiiruhtamiseksi. Arvelen että ne, jotka veivät perille nämä »voimakkaat kehoitukset», saivat kuulla jokseenkin epäkohteliaita arvosteluja Tukholman ja Berliinin herroista. Me puolestamme taas saatoimme suorastaan raivostua, kun esim. lokakuun puolivälissä saimme eräältä palaavalta jääkäriltä kuulla, »että Helsingissä ei ole tietoa, että Uumajantie on selvä», juuri se tie, jota Tukholman-etappi oli erikoisesti järjestänyt.
Semmoiset selkkaukset Helsingin ja Tukholman välillä eivät kuitenkaan saattaneet ajan pitkään häiritä hyviä välejä. Molemminpuoliset väärinymmärrykset, joita tietenkin syntyi kosketusten hankaluuden vuoksi, selvisivät sitten aina. Olimmehan me tukholmalaiset ja A.K:n herrat ja myöskin enin osa kunnioitetun ja salaperäisen C.K:n jäsenistä kaikki saman hengen lapsia. Paha kyllä emme yhteisestikään voineet sentään katsoa edustavamme maata. Senvuoksi odotimme kärsimättömästi kauan hankkeissa ollutta Suomen valtiollisten puolueitten valtuuttamaa lähetyskuntaa. Lokakuun lopulla se vihdoin saapui. Siihen kuuluivat toht. Axel Lille (ruotsalaisesta kansanpuolueesta), senaattori O. Stenroth (nuorsuomalaisesta puolueesta) sekä johtaja Armas Saastamoinen ja johtaja Samuli Sario (vanhasta suomalaisesta puolueesta). Molemmat ensinmainitut saapuivat lokakuun 22, kaksi jälkimmäistä taas 25 p:nä. Kyösti Kallio, jonka piti edustaa maalaisliittolaisia, ei passivaikeuksien vuoksi ollut voinut ajoissa matkustaa.[28] Toht. Lille luuli voivansa vakuuttaa keskusteltuaan maisteri K.H. Wiikin kanssa, että »enin osa Suomen sosialidemokraatteja kannattaa asiaa» (päiväkirjani muistiinpano).
Tämä viimeksimainittu tieto lisäsi suuressa määrin iloamme lähetyskunnan saapumisesta. Alusta alkaen olimme pitäneet sosialidemokraattien yhtymistä itsenäisyys-liikkeeseen sen menestymisen tavattoman tärkeänä ehtona. Heillähän oli työväenjoukot ja suuri osa pienviljelijöitä käsissään. Tässäkin kohdassa noudatti uusi aktivismi samoja suuntaviivoja kuin entinen. Oikeastaan tiesimme jo varsin varhaisessa vaiheessa, että erinäiset huomattavat johtajat, kuten Yrjö Mäkelin, O. Tokoi ja K.H. Wiik, olivat meidän puolellamme. Mutta mikä mieliala puolueessa kokonaisuudessaan vallitsi, siitä olimme sangen epätietoisia.
Kuvauksen huolistamme ja toiveistamme tässä suhteessa antaa eräs W. Strömin syyskuun puolivälissä minulle Malmöstä kirjoittama kirje. »Poliitikkoina», kirjoitti hän, »on sosialidemokraateilla oma psykologiansa. Ennen kaikkea he ovat epäluuloisia kaikkia kohtaan, joita eivät tunne. He eivät solmi suhteita samalla tapaa kuin muut ihmiset. Tiedän, että erinäiset puoluehallituksen jäsenet Wiikiltä ovat saaneet tiedon meidän hankkeistamme, mutta sen koommin ei hän ole kirjoittanut.»
»Ajatus», jatkoi Ström mietelmiään, »joka heihin vaikuttaa erittäin pidättävästi, on se, että yritys mahdollisesti saattaa epäonnistua. Jos niin käy, ja he ovat olleet avustamassa, merkitsee se puolueen tuhoa. Eihän ole vaikea arvata, että venäläiset siinä tapauksessa hajoittaisivat puolueen. Senvuoksi he epäröivät panna kaikkea yhden kortin varaan, saattaa vuosikymmenten saavutukset vaaraan asian vuoksi, joka näyttää heistä epävarmalta, jopa mahdottomaltakin toteuttaa. He ajattelevat niin, että heillä on siksi paljon menetettävissä, että eivät halua iskeä, elleivät ole varmoja siitä, ettei isku lopulta satukin heihin itseensä. Toisaalta taas he käsittävät myöskin, että puolue pitkiksi ajoiksi eteenpäin on kuolemaantuomittu, jos asia onnellisesti saatetaan perille ilman heidän osanottoaan. He tietävät kyllä, ettei hevin unohdettaisi, että Suomen kansa on taistellut vapautensa puolesta ja saavuttanut sen sosialidemokraattien istuessa toimettomina katselijoina. Aivan varmaan voimme ottaa heidät lukuun. Samat poliittiset viisaussyyt, jotka toisaalta heitä pidättävät, vaativat heitä toisaalta kannattamaan asiaa. He odottavat aikaansa.»
Toht. Lillen ilmoitus tuntui osoittavan, että sosialidemokraattinen »pfadfinder» oli oikeassa. Mutta jos niin oli, kuten Wiik oli ilmoittanut, ja jos Kallion saapuminen maalaisliiton valtuutettuna oli jäänyt tapahtumatta vain ulkonaisten vaikeuksien vuoksi, niin saatoimme tällä hetkellä odottaa suuren unelmamme toteutumista: koko kansa puolueisiin katsomatta yhtyi itsenäisyysaatteen ympärille. Tämän kohottavan ajatuksen rinnalla oli vähäpätöistä, että lähetyskunta kummaksemme ja pettymykseksemme karttoi lähempää kosketusta Tukholman komitean kanssa sellaisenaan.
Oletin ensin, että tämä käytös johtui varovaisuussyistä, mutta minun täytyi todeta, että syy oli toinen, kun havaittiin, että lähetyskunta neuvotteli tiheään Jonas Castrénin kanssa, vaikka hänen kanssaan oli vähintään yhtä vaarallista seurustella Tukholmassa kuin meidän muiden. Kun sittemmin von Bonsdorff ja Erich palasivat Berliinistä, otettiin heidätkin mukaan neuvotteluihin. Tässä oli siis olemassa määrätyn linjan mukaan tapahtunut jako. Tuskinhan oli vain sattuma, että tämän rajalinjan ulkopuolelle jätettiin molemmat vanhat aktivistit, Fabritius ja minä, sekä »nuoret». Mitä sittemmin sain tietää lähetyskunnan toiminnasta, sen kuulin vain välikäsien kautta. Rajoitun senvuoksi mainitsemaan vain ne pari riviä, jotka Sario sille omistaa. »Lähetyskunnan tehtävänä», sanoo hän, »oli keskustella Ruotsin johtavien piirien kanssa ruotsalaisten kannatuksen saamisesta Suomen itsenäisyysliikkeelle.»
Kahden lähetyskunnan jäsenen — oliko vain sattuma, että nämä olivat juuri lähetyskunnan molemmat vanhat suomenmieliset? — nimittäin Saastamoisen ja Sarion kanssa olin kuitenkin läheisissä kosketuksissa. He olivat vieraisilla luonani yht'aikaa saksalaisten Heldtin ja Schuesin kanssa, ja seuraavana eli lokakuun 31 p:nä he saivat tavata Wetterhoffin Kronprinsen-hotellissa toimeenpannuilla päivällisillä, joihin sitäpaitsi ottivat osaa Fabritius, J.W. Snellman ja minä. Erikoista iloa tuotti minulle Saastamoisen avoin ja suora selittely kansallisuuspulmastamme samoin kuin hänen puheensa suomalaisen Suomen sympatiasta Ruotsia kohtaan käydessämme yhdessä toht. Adrian Molinin luona. Samana päivänä (marraskuun 2:sena) hän matkusti Berliiniin ja Lockstedtiin kapteeni Heldtin seurassa. Se oli rohkea teko Saastamoisen puolelta, hän kun oli päättänyt palata Suomeen. Vapaahra von Bonsdorff ja prof. Erich olivat puolestaan päättäneet toistaiseksi jäädä Ruotsiin, kun arveltiin venäläisten saaneen vihiä heidän Saksan-matkastaan. Se uhka, että johtaja Saastamoinen Suomeen palattuaan vangittaisiin, oli sangen suuri, mutta tuo peloton mies uhmasi vaaraa. Kaikki kävikin onnellisesti, ja Saastamoinen saattoi sitten häiritsemättä jatkaa tarmokasta työtään jääkäriliikkeen ja itsenäisyysaatteen esitaistelijana.
Lähetyskunnan käynti Tukholmassa, samoin kuin aikaisemmin vapaahra von Bonsdorffin ja prof. Erichin tulo, oli tärkeä askel eteenpäin pyrkimyksissä saada Ruotsi ymmärtämään, että meidän itsenäisyysliikkeemme ei ollut vain pienen seikkailijajoukon päähänpistoa, vaan että valtava osa pakosta vaikenevaa kansaa sitä kannatti. Kaikki Ruotsin johtavat henkilöt eivät sittenkään sitä uskoneet. Niihin kuului ulkoasiainministeri Wallenberg. Viikkoa myöhemmin, kun lähetyskunta oli Tukholmasta lähtenyt, kuulin sosialidemokraattiselta poliitikolta, vapaaherra Palmstiernalta kertomuksen hänen paria päivää aikaisemmin tapahtuneesta keskustelustaan ulkoministerin kanssa. Palmstierna, joka innokkaasti harrasti meidän itsenäisyyspyrintöjämme ja ympärysliittokannastaan huolimatta hyvin ymmärsi meidän saksalaissuuntaisen politiikkamme, oli jyrkästi väittänyt, että ne tiedot, mitkä ulkoministeri oli eräältä suurelta suomalaiselta liikemieheltä saanut Suomessa vallitsevasta mielialasta, olivat aivan väärät. Wallenberg oli silloin sanonut olevansa »kovin kummastunut» tästä väitteestä.
Samassa tilaisuudessa kertoi vapaahra Palmstierna vaatineensa sosialidemokraattisen puoluehallituksen kokouksessa Brantingia vastuuseen siitä, mitä tämä edellisenä kesänä oli sanonut Suomesta Berliinissä. Branting ei ollut kyennyt antamaan tyydyttävää selitystä. Varsinaisena aiheena meidän keskusteluumme oli kuitenkin, että vapaahra Palmstierna oli tarjoutunut »toimittamaan tehtäviä» meidän hyväksemme, kun hän nyt matkusti Englantiin ja Ranskaan. Mitä oli minun tähän hyväntahtoiseen tarjoukseen vastattava? Eihän ollut minun tai ylimalkaan meidän järjestömme asia valvoa Suomen asioita ympärysliiton maissa. Se meidän täytyi jättää toisten tehtäväksi. Pyysin häntä kuitenkin keskusteluissaan Englannin ja Ranskan valtiomiesten kanssa painokkaasti selittämään, että Suomen kansa yksimielisesti pyrki pääsemään vapaaksi Venäjästä.
Ruotsissa tehtävä propagandatyömme tuntui yhä enemmän olevan Sisyfus-työtä. Kuitenkin me jatkoimme ponnistuksiamme. Siihen meillä oli sitä enemmän syytä, kun Saksan aktiivinen toiminta Suomen hyväksi edelleenkin pantiin riippuvaksi Ruotsin kannasta. Marraskuun 3 p:nä kuulin Otto Järteltä alivaltiosihteeri Zimmermannin lausuneen toht. Stintzingille, saksalaiselle sanomalehtimiehelle, joka asui Ruotsissa ja oli läheisissä suhteissa ruotsalaisiin aktivisteihin: »Suomi on Ruotsin asia.» Kolme viikkoa myöhemmin sanoi minulle Ruotsin Berliinissä oleva lähettiläs kreivi Taube, joka silloin oli käymässä Tukholmassa, että saksalaiset ovat hyvinkin halukkaita ryhtymään sotatoimiin Itämerenmaakunnissa sen jälkeen kun sotatoimet Balkanin-rintamalla on suoritettu loppuun, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että Ruotsi yhtyy sotaan. Kreivi Taube sanoi kuitenkin vielä toivovansa, että Saksa olisi saatavissa toimintaan Ruotsista riippumatta. Vuotta myöhemmin (syyskuussa 1916) keskustelin kreivi Tauben kanssa Berliinissä samasta asiasta Hän kertoi saaneensa maireekseen kuulla, että Saksan sodanjohto nyttemmin tunnusti tehneensä erehdyksen, kun ei syksyllä 1915 ollut noudattanut hänen neuvoansa tehdä silloin rynnistys koilliseen.
Meillä ei näin ollen ollut muuta neuvoa kuin jatkaa entiseen tapaan, kirjoittaa kirjoituksia sanomalehtiin keskustella vaikutusvaltaisten ruotsalaisten poliitikkojen kanssa ja tuontuostakin neuvotella Ruotsin aktivistien kanssa. Siitä olimme kaikki yksimielisiä, sekä alkuperäinen Tukholman-komitea että sen uudet jäsenet von Bonsdorff ja Erich. Saattoihan aina toivoa jossakin määrin voitavan vaikuttaa yleiseen mielipiteeseen. Omasta puolestani kävin useita kertoja valtakunnanmarskin kreivi Douglasin luona, joka katsantokannaltaan ja pyrkimyksiltään oli lähellä aktivisteja. Milloin hän luuli saattavansa sanoa, että »toiveet ovat paremmat», milloin hän taas oli ihan toivoton. Jälkimmäiseen kantaan hänellä oli todellisuudessa enemmän aihetta. Juuri siihen aikaan oli Badenin prinssi Max tehnyt kuningas Kustaalle jonkin ehdotuksen — en muista enää, minkä — mutta saanut hylkäävän vastauksen.
Mutta me emme kuitenkaan antaneet mielemme masentua. Marraskuun alussa jätettiin valtioministeri Hammarskjöldille Erichin kirjoittama »promemoria», jonka sitten hän ja minä olimme muovanneet uudelleen yksissä neuvoin komitean muiden jäsenten kanssa. (Olisi kuitenkin väärin äskeistä etevää Kansain Liiton edustajaamme kohtaan olettaa, että hänen esityksensä tarkoitti »hyvällä tai pahalla» saada Ruotsi julistamaan sota Venäjälle. Sellainen sekaantuminen Ruotsin ulkopolitiikkaan olisi täydellä syyllä torjuttu sopimattomana. Me saatoimme ainoastaan antaa asianomaisille tietoja Suomessa vallitsevista olosuhteista sekä vapauspyrkimyksistämme.) Saman kuun 13 p:nä tapasimme Jonas Castrénin luona etevän ja vaikutusvaltaisen ruotsalaisen upseerin, joka selitteli laajakantoista suunnitelmaa, että puolueettomain valtojen olisi yhdyttävä sotaan »rauhan jouduttamiseksi». Paria päivää myöhemmin olin »aktivistipäivällisillä» toht. Molinin luona. Kutsuvieraiden joukossa oli Saksan sotilasattasea, majuri von Aweyden ja Frankfurter Zeitungin kirjeenvaihtaja toht. Paquet. Mutta aktivistien mieliala oli masennuksissa. He sanoivat olevansa turhista ponnistuksistaan väsyksissä.
Mielialan kohottamiseksi pantiin marraskuun 18 p:nä toimeen suuret päivälliset Kronprinsenin ravintolassa. Läsnä olivat suomalaisten puolelta von Bonsdorff, Erich, Konni Zilliacus, Castrén, Fabritius ja minä, ruotsalaisista Molin, Järte, Yngve Larsson, Harald Sohiman, Langlet ja toht. Söderqvist. Päivällisten jälkeen alkaneeseen keskusteluun saapuivat toht. Paquet ja eräs toinen saksasalainen, lähetystön palveluksessa oleva toht. Stiewe. Ruotsalaiset kehoittivat hyvin innokkaasti meitä koettamaan kaikin voimimme muokata mielialaa Ruotsissa. Meidän pitäisi tehdä esitelmämatkoja maaseudulle, julkaista aikakauskirjaa (ruotsalaisten aktivistien omaa aikakauskirjasuunnitelmaa ei tähän saakka ollut voitu toteuttaa), panna toimeen julkisia kokouksia j.n.e. Siitä, mitä ruotsalaiset itse aikoivat tehdä, en ole merkinnyt muistiin muuta, kuin että he lausuivat julki mitä hartaimman toivomuksensa, että Saksan ministeri von Lucius, joka oli pahana esteenä aktivistien suunnitelmille kutsuttaisiin pois.
Paria päivää myöhemmin piti väsymätön Jonas Castrén erinäisille ruotsalaisille upseereille ja aktivisteille illalliset, missä oli läsnä myöskin muutamia suomalaisia. Koko sillä paatoksella, mikä tuolle vanhalle poliitikolle oli ominaista, hän vetosi läsnäolevien ruotsalaisten toimintatahtoon. Mitä saattoivat nämä vastata muuta kuin että he »tekisivät kaiken voitavansa vaikuttaakseen asianomaisiin»? — »Paljon puheita, mutta vähän todellista tulosta», olen merkinnyt päiväkirjaani, ja samaa saattoi sanoa useimmista näistä kokouksista ja keskusteluista. Kauan hankkeissa ollut aktivistinen aikakauslehti saatiin sentään ennen pitkää toimeen. Sen nimeksi tuli »Svensk Lösen». Päätoimittajana oli runoilija Sven Lidman.
Jos vielä lisään, että tähän aikaan olin paljon kosketuksissa suuren tiedemiehen ja lämpimän Suomen-ystävän professori Mittag-Lefflerin kanssa, joka koetti saada liikkeelle vuoden 1914 suuren »talonpoikaiskulkueen» johtajia, saa lukija käsityksen, kuinka huomattavia voimia näihin aikoihin käytettiin Ruotsin politiikan saattamiseksi uralle, joka vastasi aktivistien vakaumusta maan elinehdoista ja meidän vakaumustamme Ruotsin yhdynnän tavattomasta tärkeydestä toiveittemme toteuttamiselle. Hammarskjöldin hallituksen jäsenistä oli kirkollisministeri K.G. Westman aktivistien aatteita ymmärtävällä kannalla. Me suomalaiset saimme hänen puoleltaan suurta sympatiaa ja myöskin tukea, mikäli hänen virka-asemansa ja tunnollinen lojaalisuutensa hallitusta kohtaan myönsi. Marraskuun 24 p:nä kävin vapaahra von Bonsdorffin ja valtioneuvos Alexis Gripenbergin kanssa hänen luonaan. Valtioneuvos Gripenberg, Helsingissä olevan keskusjärjestön toimelias ja innokas jäsen, oli näet juuri silloin lyhyellä käynnillä Tukholmassa. Mutta Ruotsin hallitus vastusti järkähtämättä kaikkia yrityksiä saada sitä luopumaan puolueettomuuden ohdakkeiselta, mutta verraten turvalliselta tieltä. Että se katsoi sormiensa läpi aktivistien ja suomalaisten salavehkeilijäin puuhia, oli kuitenkin ilmeistä. Ehkäpä Wallenberg, joka katseli asemaa kylmästi, näki mielelläänkin osassa kansaa heräävän viikinkiluonnon täten saavan verraten vaarattoman toimi-alan innollensa. Hän tunsi ruotsalaisensa ja tiesi, että heidän suurella enemmistöllään ei ollut halua noudattaa sotasignaaleja. Lisäksi lienee Ruotsin ulkoministeri katsonut, että aktivistinen propaganda ei ollut ihan hyödytön, kun oli torjuttava liian sopimattomia vaatimuksia ympärysliiton puolelta. Eihän ollut pahitteeksi, että tällöin saattoi viitata siihen, että ei käynyt ärsyttäminen jo muutenkin kiihtynyttä mielialaa, joka ilmeni niin selvästi saksalaismielisissä aktivistien mielenosoituksissa.
Mutta tämä yhteistyö Ruotsin aktivistien kanssa ei voinut saada meitä ummistamaan silmiämme siltä, että toimintamme pääura kulki Saksan kautta. Siellä jatkui jääkäripataljoonan muodostaminen säännöllistä menoansa, ja kuta enemmän sen miesluku lisääntyi, sitä lujemmaksi tuli odotetun saksalaisen apuretken poliittinen perusta. Pataljoonan päällikkö majuri Bayer oli kuitenkin tullut siihen käsitykseen, että vapausliikkeemme poliittinen järjestö ei ollut niin järjestetty kuin olisi pitänyt olla. Marraskuun puolivälissä hän saapui Tukholmaan opettamaan meille, miten asiaan saataisiin saksalainen järjestys. Kunnon majuri oli laatinut ihmeteltävän kaavan, jolla oli »pyramiidin» muoto ja luonne. Minulla ei paha kyllä ole tallella sitä Suomen vapausliikkeen järjestelyn graafillista esitystä, jonka hän selittelevästi esitti luokseni kokoontuneelle, kohteliaasti kuuntelevalle tukholmalaispiirille. Olen pannut muistiin että hänen kuuntelijoinaan tässä tilaisuudessa olivat von Bonsdorff, Erich, Konni Zilliacus, Reguel Wolff, Castrén, Fabritius, J.W. Snellman ja minä sekä sitäpaitsi Bayerin alaiset kapteeni Heldt ja luutnantti Schues. Meidän oli kyllä hiukan vaikea pysyä vakavina, varsinkin kun näkyi hyvinkin selvästi, että majuri sangen mielellään olisi itse asettunut pyramiidin huipulle. Mutta salahymy hälveni huuliltamme, kun kuulimme Bayerin puhuvan helmalapsestaan, jääkäripataljoonasta, ja siitä ilosta, minkä hänelle tuottaisi maihinnousu Suomeen sen etunenässä ja tilaisuus taistella Suomen vapauden puolesta. Hiukan turhamaisuutta oli yllä pelissä mukana, mutta sen soimme mielellämme anteeksi tälle lämminsydämiselle, hienosti sivistyneelle gentlemanille. Berliiniin palatessaan oli hänellä mukanaan minun laatimani ja toverieni tarkastama vastaus pyramiidiehdotukseen. Tämä vastaus ei ole enää tallella, mutta muistaakseni siinä koetettiin kohteliaasti huomauttaa, että elämän todellisuutta ja varsinkin niin mutkikasta salayritystä oli vaikea saada soveltumaan geometrisiin kaavoihin.
Todellisuudessa oli meidän kuitenkin myöntäminen, että järjestömme varsinkin sisäiseen lujuuteensa nähden kaipasi korjaamista. Oli senvuoksi erinomaisen tervetullutta, että keskuskomitean jäsen valtioneuvos Alexis Gripenberg marraskuun lopulla saapui Tukholmaan. Häneltä saimme täsmällisiä tietoja, miten työ oli järjestetty ja jaettu Helsingissä. Keskustelimme sitten hänen kanssaan vakaannuttamisen mahdollisuuksista. Meidän taholtamme suositeltiin sitä, että muodostettaisiin ulkopiiri, johon kuuluisi edustajia kaikista ryhmistä ja puolueista, ja sisempi johtava piiri. Mutta me käsitimme kuitenkin, että teennäistä kaavaa oli vaikea soveltaa liikkeeseen, joka oli kasvanut erilaisten yhtymäin vapaasta itsetoiminnasta. Oikeastaan voi sanoa, että Suomessa oleva järjestö semmoisenaankin toimi aika hyvin. Heikko kohta oli ulkomailla, lähinnä Tukholmassa, missä sekä johtavan komitean kokoonpanosta että sen jäsenten toimivallasta vallitsi joltinenkin epävarmuus. Kuinka olot täällä sitten uudenvuoden tienoilla järjestettiin, siitä teen selkoa tuonnempana. Suuri helpotus oli meille, kun valtioneuvos Gripenbergin nyt onnistui järjestää Tukholmassa raha-asiat sille kannalle, että Tukholman-komitean tarpeisiin voitiin saada kuukautinen määräraha.
Aivan epätyydyttävä oli järjestömme Berliinissä, kuten jo ennemmin olen maininnut. Majuri Bayer oli siksi tarkka huomioidentekijä, että hän Tukholmassa totesi, mitä jo ennen oli aavistanut, nimittäin että se mies, jonka kanssa hän kilpaili johtoasemasta Berliinissä, meidän järjestössämme oikeastaan häilyi ilmassa. Oli arvattavaa, että hän ei jättäisi käyttämättä tätä hyväkseen, olletikin kun hän oli vakuutettu omasta kutsumuksestaan johtaa paitsi sotilaallista myöskin valtiollista toimintaa. Kun von Bonsdorffin ja Erichin matka Berliiniin ei ollut selvittänyt asemaa ja kun ei myöskään valtioneuvos Gripenberg positiivisesti tarttunut asiaan Wetterhoffin ja hänen toimistonsa lopulliseksi liittämiseksi järjestöön, — siihen olisi muuten tarvittu tuntuvia rahavaroja — päätin minä vuorostani matkustaa Berliiniin katsomaan, mitä oli tehtävissä edes jonkinlaisen _modus vivendi_n aikaansaamiseksi. Minulla oli toinenkin syy matkustaa sinne, nimittäin erään sekavan vyyhden selvittäminen, joka oli syntynyt siten, että Tukholmassa oli päätetty perustaa lehtori Johannes Öhquistin johdossa oleva sanomalehtitoimisto Berliiniin, mutta samaan aikaan oli Wetterhoffilta saapunut tieto, että hän yhdessä balttilaisen toimiston kanssa oli ryhtynyt julkaisemaan kerta viikossa ilmestyvää »Stimmen aus dem Osten»-nimistä lehteä, jonka tehtävänä oli toimittaa Saksan sanomalehdistölle luotettavia uutisia Itämerenmaakunnista ja Suomesta. Tukholman-komitea antoi tehtäväkseni koettaa aikaansaada yhteistoimintaa näiden molempain yritysten välillä. Sitäpaitsi oli minulla vielä eräs tehtävä, joka koski meidän propagandatyötämme Ruotsissa.
Marraskuun 30 p:nä saavuin Berliiniin, missä en ollut käynyt kahdeksaan kuukauteen. Istuessani jälleen Wetterhoffin upeassa työhuoneessa tutussa Landgrafenkadun varrella olevassa toimistossa keskustellen hänen kanssaan uusimmista tapahtumista tunsin omituista tunnetta. Täällähän, eikä suinkaan Tukholmassa, oli tai ainakin olisi pitänyt olla meidän ulkomaisen diplomaattisen työmme varsinainen keskus. Kun me Tukholmassa uhrasimme suuren osan voimiamme kylläkin tärkeään, mutta sentään toisarvoiseen tehtävään: Ruotsin mielialan taivuttamiseen pyrintöjemme puolelle, saatoimme vain vähässä määrässä, satunnaisilla käynneillä Berliinissä, keskusteluilla saksalaisten emissarioiden kanssa ja kirjallisilla selonteoilla vaikuttaa mielialaan siinä mahtavassa sotaakäyvässä maassa, joka oli tullut liittolaiseksemme. Kun tahdoimme tietää, mitä siellä tapahtui, oli saatavissamme ainoastaan epäselviä kaikuja ja välillisiä tietoja. Sen sijaan istui Wetterhoff itse niiden tietojen lähteellä, joita niin suurella vaivalla koetimme hankkia, tietojen, jotka koskivat koko politiikkamme varsinaista perustaa. Ja niiden johtavien henkilöiden kanssa, joiden päätöksistä maamme kohtalo niin suuressa määrässä oli riippuvainen, oli hän välittömissä kosketuksissa.
Astuessani sisään tapasin Wetterhoffin vilkkaassa keskustelussa erään balttilaisen poliitikon, paroni Wrangelin kanssa. Tämä tiesi kertoa, että Mecklenburgin herttua Adolf Fredrik aivan hiljan oli tavannut kenraali von Falkenhaynin eräällä rautatiematkalla. Falkenhayn oli tällöin sanonut, että sotatoimia koillisessa Pietariin ja Suomeen käsin nykyhetkellä ei tietenkään käy ajatteleminen, mutta että ne kuitenkin ovat äärettömän tärkeät ratkaisevassa taistelussa Venäjän kanssa. Nyt marssivat armeijat etelää kohti. (Marraskuussa oli kenraali Mackensen yhdessä itävaltalaisten ja bulgaarialaisten kanssa musertanut Serbian ja saanut aikaan tavattoman tärkeän suoranaisen yhteyden Turkin ja itämaiden kanssa.) Sotatoimet koillisessa, oli Falkenhayn lisännyt, saattavat tulla kysymykseen ensi keväänä. Mitä olisi Suomessa annettukaan säännöllisistä tämänlaatuisista tiedoista! Mutta ei, Wetterhoffia ja hänen toimistoansa ei saanut tunnustaa, vaikkei tahdottu häntä suorastaan »desavueerata». Ja kun ei myöskään tahdottu tai rohjettu lähettää Berliiniin ketään muuta Wetterhoffin tilalle, oli seuraus se, että Suomen itsenäisyysliike tärkeällä kehityksensä asteella kaipasi omaa edustusta juuri siinä valtakunnassa, jonka apuun se perustui. Sillä se laitos, jonka esimiehenä Wetterhoff nyt toimi, oli Saksan varoilla ylläpidetty saksalainen toimisto ilman tukea siitä maasta, jonka hyväksi se tahtoi työskennellä.
Sanomalehtiasia, jota olin tullut selvittämään, järjestyi helposti, kun olin saanut neuvotella Wetterhoffin, toht. Sundwallin ja lehtori Öhquistin kanssa. Sovittiin, että kukin toimittaisi uutisensa ja kirjoituksensa Wetterhoffin toimistoon Stimmen aus dem Osten-julkaisua varten. Tämä järjestely pysyi sitten voimassa molemminpuoliseksi tyytyväisyydeksi. Mutta päätehtävää, jota varten olin matkani tehnyt, ei minun onnistunut suorittaa.
Joulukuun 1 p:nä kävin Wetterhoffin ja majuri Bayerin kanssa majuri von Wechmarin luona yleisesikunnassa. Siellä kävi ilmi, että sitä riippuvaisuusjärjestelmää, jota oli alettu noudattaa Wetterhoffin suhteen, koetettiin ulottaa järjestömme muihinkin jäseniin. Kun mainitsin aikovani käydä ulkoministeriössä alivaltiosihteeri Zimmermannin luona, selitti majuri Bayer, että me emme saata Berliinissä neuvotella viranomaisten kanssa ilman hänen tietoansa ja suostumustaan; von Wechmar sanoi olevansa siinä yhtä mieltä Bayerin kanssa, mutta selitti sentään, että minun käyntiäni vastaan ei ole mitään muistuttamista. Majuri Bayerin täytyi tyytyä siihen, vaikka hän varmaankin aavisti hänelle itselleen epäsuotuisan hankkeen olevan tekeillä. Oli ilmeistä: Wetterhoffin johtama toimisto oli nyt sotilasbyrokratian kahlehtima. Oliko mahdollista vapauttaa toimisto tästä riippuvaisuudesta? Juuri siitä oli tarkoitukseni puhua Zimmermannin kanssa.
Tämä mahtava mies, josta sittemmin oli tuleva vielä mahtavampi — hänestä tuli vuotta myöhemmin valtiosihteeri ja ulkoministeri — otti minut vastaan tavallisella ehättävällä kohteliaisuudellaan. Hän kuunteli tarkkaan selityksiäni, mitä haittoja koitui siitä, että Wetterhoffin poliittinen toimisto oli alistettu sotilasviranomaisten alaiseksi. Kun olin lopettanut, nyökkäsi hän hyväksyvästi.
»Niin on», sanoi hän, »poliittinen työ on erotettava sotilaallisesta.»
Mutta tätä ylimalkaista myönnytystä pitemmälle en päässyt. Palasin käynniltäni jokseenkin alakuloisena. Sen kahleen katkaisemiseksi, joka sitoi Wetterhoffin enemmän tai vähemmän ahdasrajaisiin sotilasbyrokraatteihin, vaadittiin toisenmoisia voimia kuin yksityisen henkilön käytettävissä oli. Olisi vaadittu koko järjestömme yhteistä esiintymistä ja selitystä, että me olimme tavallamme valtuuttaneet hänet edustajaksemme Saksan ulkoministerin luo. Ja ellei edes sellainen selitys aikaansaisi Wetterhoffin vapauttamista, oli aina jäljellä keino avata oma toimisto Berliinissä ja anoa Saksan viranomaisten lupaa saada ottaa Wetterhoff sen päälliköksi. Sellainen anomus olisi ollut tarpeellinen, kun Wetterhoff nimellisesti oli Saksan alamainen, mutta sitä olisi tuskin hylätty. Mutta kumpaankaan toimenpiteeseen eivät maanmieheni olleet taivutettavissa, sen tiesin erittäin hyvin.
Olin puhunut Zimmermannin kanssa myöskin Ruotsin asioista. Hän saattoi minut pohjoismaita hoitavan osaston ylimmän päällikön, ent. Pietarin-lähettilään, kreivi Pourtalésin luo. Näin tulin tuntemaan sen miehen, joka oli edustanut Saksan valtakuntaa Venäjän hovissa kohtalokkaina heinäkuun päivinä 1914. Hän oli ystävällinen melkein kuuro vanha mies, jonka käsityskykyä ei voinut sanoa nopeaksi. Ihmettelin itsekseni, kuinka oli ollut mahdollista, että Saksan kukaties tärkein diplomaattinen paikka ulkomailla oli voitu antaa tämmöisen kiltin nollan hoidettavaksi. Luulenpa, että saksalaiset itsekin ovat sitä usein kummastelleet. Kun vuosia myöhemmin luin Maurice Paleologue'in sodan jälkeen ilmestyneen muistelmateoksen »La Russie des Tsars pendant la grande guerre», missä Pourtalés ja hänen esiintymisensä vähän ennen sodanjulistusta ja sen jälkeen esitetään sangen surkeassa valossa, täytyi minun hymyillä itsekseni. Kuvauksessa oli ranskalaista ilkeyttä, mutta se esitti sattuvasti sitä kuuroa vanhaa herraa, jonka kanssa olin keskustellut hänen virkahuoneessaan Wilhelmsstrassen varrella tasan vuosi ja neljä kuukautta sen jälkeen kuin hän Paleologue'in ehkä hiukan liioitellun kertoman mukaan oli purskahtanut epätoivoiseen itkuun jätettyään Sazonoville keisari Wilhelmin sodanjulistuksen. En tiedä, oliko Saksan lähettiläsparka jo silloin kuuro, mutta varmasti hän oli aikamoisen sokea, kun ei ollut huomannut niitä sotavarustelulta, joita jo viikkomääriä oli hänen ympärillään tehty.
Se toimi, jota kreivi Pourtalés nyt hoiti, oli paljon helpompi hoidettava kuin se, mikä hänen oli ollut pakko jättää. Isällisesti hymyillen ja käsi korvan takana hän kuunteli sitä kertomusta Ruotsin suhteesta Saksaan ja Suomeen, jota huutelin hänen vieressään istuen.
»Jaa, jaa», sanoi hän vihdoin, »die Schweden, die Schweden! Sie werden es nicht mitmachen!»[29] Ja siinä hän epäilemättä oli oikeammassa kuin heinäkuussa 1914 viimeiseen saakka uskoessaan, että venäläisillä ei ollut sotaisia hankkeita. Ruotsin aktivistiseen liikkeeseen ei hänellä — tai oikeammin sillä virkamiehellä, jonka arvosteluun hän nojautui, lähetystösihteeri von Wesendonkilla — ollut suurta luottamusta. Mutta, sanoi hän, saattoihan silti olla hyvinkin hyödyllistä, että Ruotsin aktivistit jatkavat propagandaansa.— Hra von Wesendonkin luona kävin seuraavana päivänä Wetterhoffin kanssa.
Niitä Wetterhoffin ominaisuuksia, jotka aiheuttivat hänen menestyksensä, oli hänen esiintymisensä verraton varmuus ja se tyyni ja hymyilevä optimismi, joka hänen ilmeissään ja äänensävyssään oli kiperimmissäkin tilanteissa. Niinpä hän kuunteli huolestunutta kertomustani epäonnistuneesta käynnistäni Zimmermannin luona huolettomasti huomauttaen: »Sen olisin voinut sanoa sinulle ennakolta. Mutta kyllä asiat siitä selviytyvät.»
Oikeastaan olikin hänellä kylläkin aihetta olla optimistinen omasta puolestaan. Hän oli tähän aikaan päässyt jäseneksi sodan syttymisen jälkeen perustettuun suureen poliittiseen klubiin »Deutsche Gesellschaft 1914», missä kaikkiin puolueisiin kuuluvat poliitikot ja kaikenvivahteiset korkeat virkamiehet ja upseerit seurustelivat veljellisessä sovussa. Siirtomaaministeri Solf, jonka kanssa hän sittemmin tuli hyvin läheiseksi tuttavaksi, oli sen puheenjohtajana, ja valtakunnankansleri von Bethmann Hollweg kävi siellä usein. Ulkoministeriössä oli Wetterhoffin arvovalta tähän aikaan niin suuri, että se riitti suojelemaan häntä parjauksilta. Syyskuun lopulla kuulin toht. Paul Rohrbachilta Tukholmassa, että eräs suomalainen oli sanonut hänelle, että Wetterhoff ei nauti luottamusta Suomessa. Kun Rohrbach oli kertonut sen Zimmermannille, oli tämä miltei suuttuneena vastannut: »Die Leute sollten still sein. Wetterhoff ist ein ordentlicher Mann. Er hat mein Vertrauen.» (Pitäkööt suunsa kiinni. Wetterhoff on kunnon mies. Minä luotan häneen.) Mitä Wetterhoffin toiminnan tuloksiin tulee, saattoi hän jälleen viitata kahteen saavutukseen. Hänen käyntinsä jälkeen prinssi Heinrichin luona Kielissä oli prinssi niin kiinnostunut meidän vapausliikkeeseemme, että hän marraskuussa matkusti Lockstedtin-leirille tarkastamaan sikäläistä suomalaista joukkoa. Tuloksena Wetterhoffin käynnistä Lyypekissä taas oli, että Lyypekin senaatti juuri näinä päivinä valmisteli Liittoneuvostolle esitettävää kertomusta Suomen vapauttamisen merkityksestä Saksan kaupalle.
No niin, ystävämme Fritz oli yhtä hilpeä ja intomielinen kuin ennenkin istuessaan illastamassa Sundwallin, Adolf Paulin ja minun kanssani Hotel Cumberlandin hienossa ravintolassa Kurfürstendammin varrella. Kaikki tulisi käymään hyvin sekä Suomelle että hänelle itselleen. Eivätkö molemmat Suomesta tulleet emissariot (Bonsdorff ja Erich) olleet palanneet Berliinistä sen vaikutelman vallassa, ettei siellä tarvita muuta edustajaa kuin hän, Wetterhoff? (Tämän lauseen löydän vielä Wetterhoffin päiväkirjastakin tältä ajalta.)
Mutta tämä suuri arvovalta ja optimismi ei estänyt sitä, että sotilasbyrokratian silmukoita alettiin vetää yhä tiukemmalle rohkean omatekoisen diplomaatin ympärille. Joulukuun 7:ntenä päivätyssä sijais-yleisesikunnan kirjelmässä, jonka oli allekirjoittanut kenraali von Lenski, ilmoitettiin Wetterhoffin noudatettavaksi määräys, että hän on Lockstedtin-joukon komentajan (majuri Bayerin) alainen, että hänen on sovittava tämän kanssa kaikista toimenpiteistä, että hänen raporttinsa on lähetettävä joukon Berliinissä olevan sotilastoimiston kautta ja että hänen tulee hankkia komentajan lupa virkamatkoihin. Mutta tässäkin vaikeassa asemassa suoriutui Wetterhoff pitkän aikaa mainion notkeasti. Vielä maaliskuussa 1916 hän kirjoittaa päiväkirjaansa, että majuri Bayerin alaisena olo ei ole tuottanut hänelle suurtakaan haittaa, kun tämä »ei juuri koskaan ole tavattavissa» ja enimmäkseen on matkoilla, joten hän saa itse hoitaa asiansa, miten parhaaksi katsoo. Kuinka Wetterhoffin asema kaikesta hänen notkeudestaan huolimatta sittenkin vähitellen kaivautui ja kuinka romahdus vihdoin tuli, sen on Sundwall kertonut kirjassaan. Muutamia välikohtauksia, jotka sattuivat tässä alituisessa luovimisessa juonittelujen salakarien välissä, koskettelen tuonnempana.