VII. VUODENVAIHTEESSA 1915—1916
Siltä Tukholmassa-oloni toimintakaudelta, josta minun nyt pitäisi kertoa, on käytettävissäni vain varsin puutteellinen aineisto päiväkirjamerkinnöissäni olevan aukon vuoksi. Pahoittelen sitä sitäkin enemmän, kun Tukholman-komitean tärkeä muodostaminen Helsingissä olevan keskuskomitean valtuuttamaksi tarkoin rajoitetuksi valtuuskunnaksi tapahtui juuri tänä aikana. Minun täytyy siis olla ryhtymättä sen työn yksityiskohtaiseen kuvaamiseen, johon otin osaa kolmen seuraavan kuukauden aikana, ja rajoitun lyhyeen yleiskatsaukseen, mikäli voin mieleeni palauttaa tapausten kulun ulkomuistista tai kirjeiden ja muiden satunnaisten muistiinpanojen avulla.
Yleinen poliittinen asema muodostui tänä aikana jokseenkin epäsuotuisaksi meidän liikkeellemme. Toiveet, että Saksa keskusvaltain voitokkaan rynnistyksen jälkeen etelään ryhtyisi jatkamaan keskeytynyttä etenemistään koilliseen, eivät toteutuneet. Vielä lopulla vuotta 1915 näytti Saksan sodanjohdolla olleen positiivisia suunnitelmia siihen suuntaan. Se kävi ilmi m.m. eräästä Wetterhoffin keskustelusta Mecklenburgin herttuan Adolf Fredrikin kanssa marraskuun alussa, josta keskustelusta hän tekee selkoa päiväkirjassaan. Herttua oli matkalla Sofiasta Berliiniin sattumalta tavannut kenraali von Falkenhaynin,[30] joka palasi Serbian ja Unkarin rajalta, missä hän oli ollut kohtaamassa Enver-pashaa. Tässä tilaisuudessa oli sovittu talven sotasuunnitelmista. Silloin oli lähinnä kysymys sotatoimista Palestiinan kautta Suezin kanavaa ja Egyptiä vastaan. Toivottiin, että tämä suunnitelma olisi toteutettu maaliskuussa. »Sen mukaan, mitä Falkenhayn oli sanonut herttualle», jatkaa Wetterhoff, »tulisi sitten kevään kuluessa koillisen sotanäyttämön vuoro. Falkenhayn oli ollut sitä mieltä, että saksalaisen sotaväen suorittama ja samaan aikaan puhkeavan suomalaisten kapinan kannattama hyökkäys pohjoisesta päin Pietaria vastaan saisi ratkaisevan merkityksen Venäjän-sodan lopputoimituksena.» Mutta tästä suunnitelmasta luovuttiin pian tai ainakin se lykättiin tuonnemmaksi. Yritys Suezin kanavaa vastaan tammikuussa epäonnistui ja sen sijaan, että nyt olisi käynyt voimakkaasti Venäjän kimppuun, kenraali von Falkenhayn päätti kohdistaa päärynnistyksen länteen ja toistaiseksi asettua puolustuskannalle idässä. Helmikuun 21 p:nä alkoi hirvittävä hyökkäys Verdunia vastaan ja kuukausiksi keskittyi sitten sotaakäyvien huomio veriseen saksalaisen ja ranskalaisen urhoollisuuden ja sitkeyden väliseen kamppailuun, jota käytiin tuon lujan linnoituksen ympärillä.
Kovassa ahdistuksessa ollut Venäjä sai siten tervetullutta hengähdysaikaa. Kysymyksenalaista on, olisiko keskusvalloille nyt ollut edullisempaa kääntyä päävoimineen itää eikä länttä kohti. Muutamat arvovaltaiset sotahistorioitsijat vastaavat kysymykseen kieltävästi M.m. C.O. Nordensvan lausuu tunnetussa teoksessaan:[31] »Ratkaisevan iskun suuntaaminen Venäjää vastaan sen lohkaisemiseksi irti ympärysliitosta ei vielä ollut mahdollista. Venäläiset olisivat, kuten edellisenäkin syksynä, peräytyneet ja liittolaistensa avulla ylläpitäneet taistelua ja kuluttaneet vastustajiensa voimaa.»[32]
Venäjältä joulu- ja tammikuussa saamamme tiedot olivat kuitenkin sellaisia, että voimakkaan saksalaisen rynnistyksen menestymisen mahdollisuus juuri silloin näytti erittäin lupaavalta. Mieliala Pietarissa ja koko laajassa Venäjän valtakunnassa oli ilmeisesti sangen masentunut. Eräässä raportissa, joka tammikuun 18 p:nä 1916 lähetettiin Tukholmasta Berliiniin erään Pietarista vastikään saapuneen saksalais-venäläisen liikemiehen kertomuksen nojalla, kuvattiin asemaa seuraavalla tavalla:
»Jo marras- ja joulukuussa vallitsi ilmeisesti rauhaan taipuva mieliala koko Venäjällä ja kaikissa piireissä. Tämä koskee myöskin Pietaria, missä kuitenkin vielä nytkin väitetään vallitsevan voittoon luottavaisen mielialan. Tähän saakka on katsottu sopimattomaksi rauhasta puhumistakin. Nyt sitävastoin lausutaan samoissa piireissä ihan toisia mielipiteitä. Tunnetaan pettymystä armeijan toimintaan. Pahoitellaan hyödyttömästi tehtyjä suuria uhrauksia eikä uskota uusien rynnistysten onnistumiseen, vaikkakaan toisaalta ei katsota myöskään saksalaisten sotavoimien saattavan tunkeutua kauemmaksi. Jos käsitys jo Pietarissa on tämä, niin koskee ylläsanottu vielä suuremmassa määrässä maaseutua, missä sodasta kärsitään paljon enemmän kuin pääkaupungissa ja missä sen raskaat seuraukset ovat huomattavammat myöskin ulkonaisessa suhteessa. On senvuoksi itsestään selvää, että kaikissa piireissä, lukuunottamatta niitä, jotka sodasta rikastuvat, kaivataan rauhaa muodossa tai toisessa.»
Muista samanaikaisista muistiinpanoista käy ilmi, että tämä kuvaus ei ollut liioiteltu. Niinpä esim. Ranskan lähettiläs Maurice Paléologue[33] kirjoitti päiväkirjaansa joulukuun 27 p:nä 1915:
»Yksityisessä keskustelussa Sazonovin kanssa huomautin hänelle niistä lukuisista väsymyksen oireista, joita olen tavannut yleisessä mielipiteessä joka taholla. Eilen — sanoin minä — kuulin klubissa erään niitä korkeimpia hoviherroja, jotka kaikkein useimmin tapaavat keisarin, lausuvan aivan avoimesti, vain kahden askelen päässä minusta, että on hulluutta jatkaa sotaa ja että täytyy kiireesti tehdä rauha.»
Saksalaiset eivät tahtoneet käyttää tätä heikkoudentilaa välittömästi ryhtyäkseen rynnistykseen, vaan sen sijaan koettivat käyttää suotuisaa tilaisuutta taivuttaakseen Venäjän erikoisrauhaan. On tunnettua, että keisari Wilhelmin mieskohtainen ystävä hovimarski kreivi Eulenburg joulukuun alussa salatietä lähetti ystävälleen hoviministeri kreivi Freederickszille Pietariin kirjeen jossa hän kehoitti tätä tekemään kaiken voitavansa rauhan palauttamiseksi molempain hallitsijani välillä. Monia muita tällaisia yrityksiä Saksan puolelta rauhanmielialan tunnustelemiseksi Pietarissa voisi mainita.
Me Tukholmassa kuuntelimme levottomina huhuja erikoisrauhan hankkeista, kuten olimme tehneet jo vuotta aikaisemmin. Sillä huolimatta suhteistamme viralliseen Saksaan emme olleet lainkaan varmoja, että mahtava liittolaisemme valvoisi Suomen etuja siinä rauhanteossa, johon pyrittiin. Se, että kenraali von Falkenhayn elokuun lopulla oli pyytänyt Wetterhoffia ilmoittamaan Suomelle, että Saksalla on suuri mielenkiinto Suomen kohtaloa kohtaan, ei millään tavoin velvoittanut Saksan hallitusta. Suurempi siveellinen velvoitus Saksalle oli se tosiasia, että sen sotilasviranomaiset parhaillaan muodostivat pataljoonaamme Lockstedtissa valmisteluna Suomen tulevaan vapaustaisteluun. Mutta parhaassakin tapauksessa saatoimme erikoisrauhan syntyessä toivoa, että Saksa auttaisi Suomea sen itsehallinnon palauttamiseksi.
Onko näin ollen kumma, että me samoin kuin Ruotsin aktivistit pidimme Saksan Tukholmassa olevaa lähettilästä, paroni von Luciusta vastustajanamme? Tiesimmehän hänet erikoisrauhanajatuksen innokkaaksi kannattajaksi. Omasta puolestani katsoin kuitenkin viisaimmaksi niiden nuhteettomien suhteiden ylläpitämistä, joissa olin tähän kohteliaaseen ja ilomieliseen saksalaiseen diplomaattiin. Ikävä kyllä von Lucius raporteissaan Berliiniin edelleenkin väitti meidän tietojamme Suomessa vallitsevasta mielialasta perättömiksi, mutta pohjaltaanhan tämä ei ollut niinkään paljon hänen vikansa kuin niiden suomalaisten liikemiesten, joiden lausuntoihin hän saattoi nojautua. Hiljaisessa mielessäni täytyi minun myöntää, että von Lucius saattoi esittää painavia syitä oman kantansa puolustukseksi, kun rauhanteko Venäjän kanssa tällä hetkellä saattoi merkitä Saksan pelastusta. Mutta Jonas Castrénpa ei salannut suuttumustaan Saksan lähettilään kannasta. Hän pani kaikki voimat liikkeelle saadakseen von Luciuksen kutsutuksi takaisin. Myöskään me muut sekä Berliinissä että Tukholmassa emme salanneet käsitystämme, ettei Luciuksen politiikka meidän kannaltamme katsoen ollut suotava. Mutta Castrén teki sen niin kiihkeästi, että hänen tuimien hyökkäystensä kohde pahastui kovasti saadessaan niistä tiedon, ja siitä johtui, että von Lucius vainusi Castrénin »juonia» joka kerta, kun joltakin taholta huomasi vastarintaa. »Der verfluchte Castrén» oli hänellä siitä pitäen silmätikkuna, ja joka kerta kun tapasin hänet, sain kuulla pitkiä valitusvirsiä siitä, minkä vainon alaiseksi hän syyttömästi oli joutunut kiivaan suomalaisen vihollisensa puolelta. Paroni von Lucius oli sentään siksi hyväluontoinen, ettei ryhtynyt mihinkään kostotoimiin. Hän tunsi olonsa turvalliseksi tietäessään olevansa hyvissä väleissä ulkoministeri Wallenbergin kanssa ja ollessaan vakuutettu siitä, että hänen oma hallituksensa piti häntä välttämättömänä renkaana Berliinin ja Pietarin välillä, missä hänellä oli vanhoja tuttavia niiltä ajoilta, jolloin hän oli palvellut sikäläisessä Saksan lähetystössä. Ja aktivisteja lukuunottamatta oli von Lucius ruotsalaisten kesken melko suosittu jo herkullisten aamiaistensa ja hyvinvarustetun viinikellarinsa nojalla.
Erikoisrauhaa koskeva pelkomme ei kuitenkaan toteutunut. Aika ei ollut vielä tullut, Venäjä ei ollut vielä »polvillaan», käyttääkseni Jonas Castrénin mielilausetta Keisari Nikolai, mikäli Paléologue kertoo, torjui suuttuneena kaikki yritykset, joilla häntä koetettiin taivuttaa rikkomaan liittolaisilleen antamansa lupaus. Eikä myöskään yleinen mielipide Venäjällä vielä ollut läheskään kypsä rauhaan. Siinä Pietarin-raportissa, josta äsken mainitsin, sanotaan lisäksi, että vaikka sotaan onkin näin väsytty, Venäjä kuitenkin tulee jatkamaan sotaa. Hallitus ei tee sitä — sanotaan raportissa — siinä toivossa, että uskoisi saattavansa voittaa Saksan, vaan siinä epämääräisessä toivossa, että käänne parempaan saattaa tapahtua liittolaisten avulla, sekä tietäen saattavansa itse pysyä vallassa ainoastaan siinä tapauksessa, että aikaansaadaan suotuisa rauha. Kansa taas toivoo sodan heikentävän nykyistä hallitusta siinä määrässä, että sen sijalle saadaan uusi kansanvaltainen hallitussuunta. Voimakkaana vaikuttavana tekijänä mainitaan raportissa Englannin ankara painostus sekä hallitukseen että kansaan erikoisrauhan estämiseksi kaikin mokomin. Loppuosa tätä mielenkiintoista raporttia sisältää sattuvan kuvauksen virkamiesten yli kaikkien laitojen menevästä lahjottavuudesta, joka enensi yltyvää puutetta ja teki tyhjäksi kaikki ponnistukset sotakoneiston kuntoonsaamiseksi. Venäjän kansaa vielä vuosi sitten innostanut isänmaallisuus on nyttemmin hävinnyt melkein olemattomiin — sanotaan sitten — mutta kaikki käy kuitenkin entistä uraansa sen tylsän välinpitämättömyyden nojalla, joka on niin ominaista venäläiselle kansallisluonteelle.
Mielenkiintoista on nähdä kuinka Paléologuen päiväkirjamerkinnät vahvistavat tätä saksalaisystävällisessä hengessä laadittua raporttia. Se kuva, minkä niistä saa Venäjän yhteiskunnasta tänä ajankohtana, on yhtä synkkä, se vain eroa, että erinäisissä piireissä edelleen jatkuvaa isänmaallista mielialaa tehostetaan voimakkaammin. Erinomaisesti kuvaavat asemaa ne ponnet, jotka hyväksyttiin eräässä salaisessa Kerenskin johdolla pidetyssä vallankumouksellisten kokouksessa joulukuun lopulla.[34] Ne tulossa olevan vallankumouksen enteet, joista meille oli annettu kuvaus Helsingin-raporteissa jo kesäkuussa ja syyskuussa, alkoivat hahmottua kiinteämmiksi. Mutta kypsä ei tilanne vielä ollut enempää vallankumoukseen kuin erikoisrauhaankaan. Tarvittiin vielä vuosi tuon valtavan valtakunnan voimien vitkallista kuluttamista. Sitten vaikenivat vähitellen huhut erikoisrauhasta ja sitä mukaa kasvoivat jälleen toiveemme, että ensi keväänä vihdoinkin alkaisi rynnistys Pietaria kohti. Ja silloin olisi meidän pataljoonamme valmis toimintaan — Suomessa, niin ajattelimme. Jo nyt oli kuitenkin Lockstedtin-joukko tehnyt maallemme arvaamattoman palveluksen. Jokin aika sitten oli liikkunut huhuja, että Venäjän hallituksella oli ollut aikomus kutsua suomalaiset asevelvolliset Venäjän sotapalvelukseen, mutta että se oli luopunut tästä aikomuksestaan kansan venäläisvihollisen mielialan vuoksi, mistä Lockstedtin-joukon olemassaolo oli yhtenä todistuksena. Nyt saimme hyvin asiantuntevalta taholta tietää, että huhussa oli perää. Eräässä Helsingin-raportissa, joka saapui joulukuun 27 p:nä, sanotaan m.m.: »Kenraali Brändström (Ruotsin Pietarissa oleva ministeri) on keskustellut Venäjän yleisesikuntaan kuuluvien upseerien kanssa, jotka ovat sanoneet varsin hyvin tietävänsä L.L:n (s.o. Lockstedtin-leirissä muodostuneen suomalaisen pataljoonan) olemassa-olon. Syynä siihen, että Venäjän hallitus ei ole uskaltanut toimeenpanna väennostoa Suomessa, oli se, että pelättiin L.L:n lähettämistä siinä tapauksessa Suomeen järjestämään vastarintaa.»
Mutta tieto pataljoonan olemassa-olosta ja siitä, että maassa vilkkaasti värvättiin siihen väkeä, aiheutti myöskin vähemmän ilahuttavia seuraamuksia. Se venäläisten sotavoimien suuri Suomeen siirto, joka tapahtui syksyllä 1915, oli kai toimeenpantu ensi sijassa silloin uhkaavalta näyttävän saksalais-ruotsalaisen hyökkäyksen varalta. Mutta ei ole epäilemistäkään, etteikö venäläisen sotaväen vahvistamisella sen ohella ollut tarkoituksena pitää »paikallista väestöä» aisoissa ja tukahduttaa se kapinayritys, jonka arveltiin olevan tekeillä.
Näistä sotaväenlisäyksistä saimme Tukholmaan useita raportteja syksyn kuluessa. Eräässäkin sanottiin m.m.:
»Venäläisen sotaväen lukumäärä, joka äskettäin oli vain 35.000 à 40.000 miestä, nousee nykyään (noin 20 p:nä lokakuuta) suunnilleen 80.000 mieheen. Tämä sotavoima on sijoitettu seuraavalla tavalla. Viipuriin ja Karjalan kannakselle 30.000 miestä, niistä kaksi prikaatia ratsuväkeä. Haminaan 10.000 miestä, enimmäkseen rekryyttejä. Hämeenlinnaan 800 miestä. Tampereelle 21.000 miestä. Siellä on myöskin venäläisten joukkojen esikunta. Raumalle 2.000 miestä jalkaväkeä. Poriin 5.000 miestä jalkaväkeä. Ahvenanmaalle 860 miestä, Vaasaan 1.200 miestä. Ouluun ja Tornionjoenlaaksoon yhteensä 1.200 miestä. Helsingissä olevista joukoista puuttuu tarkkoja tietoja. — — Erikoista huomiota kiinnitetään Ruotsin pohjoisrajaan. Tornioon on äskettäin saapunut kymmenkunta upseeria, niiden joukossa eräs kenraaliluutnantti. He kartoittavat Tornionjoenlaaksoa.»
Samassa raportissa puhutaan niistä linnoitustöistä, joita tähän aikaan suoritettiin monissa paikoin maata. »Erikoisen luja», kirjoitetaan, »on se linnoitusvyö, joka ympäröi Helsinkiä maan puolelta. Meren puolelta suojelevat Helsinkiä Viaporin lisäksi erinäisille ulkosaarille rakennetut linnoitukset. Toisen tärkeän linnoituspiirin muodostaa Viipuri ja sen ympäristö. — — — Erivahvuisia varustuksia on sitäpaitsi Hangossa, Lappvikissa ja Porkkalassa. Tampereen eteläpuolelle on äskettäin kaivettu juoksuhautoja, rintama länttä kohti. Ahvenanmaalla on linnoituksia Marianhaminan luona, Hammaruddenissa ja Ödkarbyssä Saltvikin pitäjässä. Aivan äskettäin on ryhdytty rakentamaan lujia linnoituksia Ledsundin luona ja Bråttössä. Ahvenanmaalla on 6 langatonta lennätinasemaa ja 11 optillista havaintopaikkaa laivastoa varten. Ahvenanmaan puhelinverkkoa on laajennettu. Sitäpaitsi on puhelinkaapeli johdettu Marianhaminasta Köökarin kautta Turkuun.»
Oli ilmeistä, että nämä Venäjän puolustustoimet osaltaan enensivät Saksan sodanjohdon epäröintiä ja niin ollen vähensivät sen Suomeen suunnattavan saksalaisen sotaretken toteutumisen toiveita, jota me edelleenkin odotimme. Suurempi välitön merkitys meidän pyrinnöillemme oli kuitenkin niillä voimakeinoilla, joihin venäläiset tähän aikaan ryhtyivät päästäkseen käsiksi meidän järjestöömme, jonka olemassaolosta ja toiminnasta he saivat yhä enemmän tietoja. Pian laajenivat ne kaikkien niiden yleiseksi vainoamiseksi, joiden jollakin tavoin epäiltiin olevan tekemisissä asian kanssa.
Tätä vainoamista, mitä tavattomia vaikeuksia se tuotti miesten hankinnalle jääkäripataljoonaan ja mihin lukuisiin vangitsemisiin se johti, on usein kuvattu. Tämä meikäläisten ajojahti joutui välillisesti tai välittömästi koskemaan tuhansia henkilöitä, joista useimmilla ei ollut minkäänlaista tekemistä asian kanssa. Niihin kuului muiden muassa äitini. Hän oli ihan sattumalta joutunut sekoitetuksi siihen juttuun, joka niin surkeasti päättyi jääkärin, ylioppilas Edvard Bruhnin vangitsemiseen ja niihin paljastuksiin, jotka siitä olivat seurauksena. Bruhn oli työtoverinsa, jääkäri Erik Malmbergin kanssa asunut parihuoneissa, jotka äitini oli vuokrannut heille asunnossaan Oikokadun 5:ssä Helsingissä. Äidilläni ei tietenkään ollut edes aavistusta sen työn laadusta, jota nuo molemmat nuoret miehet toimittelivat huoneissa, joista oli oma erikoinen käytävä Liisankadulle, mutta hän oli syystäkin kummastellut vuokralaistensa jokseenkin levotonta elämää. Paria päivää ennen joulua katosivat sitten vuokralaiset. Poliisi oli näet alkanut pitää heitä silmällä, ja he lähtivät pakoon pohjoiseen päin. Malmbergin onnistui töin tuskin livahtaa rajan yli Tornion kautta, mutta Bruhn joutui kiinni. Äitini rauhallisessa asunnossa toimeenpantiin kotitarkastus ja todella löydettiinkin paljastavia papereita, joita hänen vuokralaistensa toverit ja avustajat olivat jättäneet heidän huoneeseensa, sen jälkeen kun he jo olivat poistuneet. Tietenkin kutsuttiin äitini kuulusteluun santarmihallitukseen. Onnellisemmin kuin useat muut samanlaisissa tapauksissa hän vältti kuitenkin vangitsemisen.
Kautta maan, vieläpä pohjoisessa maan rajojen ulkopuolellakin, saivat suomalaiset nyt tuta venäläisten raakaa valtiutta. Tähän aikaan saapui järkyttäviä tietoja niistä kärsimyksistä, joiden alaisiksi suomalaiset työmiehet joutuivat Petroskoista Muurmannin rannikolle suunnatun rautatien rakennustöissä. Eräs siitä saamiamme raportteja kertoo seuraavaa:
»Petroskoista Muurmannin rannikolle rakennettavan uuden rautatien rakennustöihin ovat venäläiset saaneet suuren joukon suomalaisia, jotka he ovat sinne houkutelleet lupaamalla suuria päiväpalkkoja. Jo syksyllä saapui tietoja siitä, minkä suunnattoman huonon kohtelun alaisiksi nämä työmiehet olivat joutuneet. Äskettäin oli muutamien onnistunut paeta ja päästä Ruotsin rajan yli, ja näiden kertomukset olivat olleet järkyttäviä. Luvatusta palkasta olivat työmiehet saaneet vain pienen osan, eikä aina sitäkään. Ravinnoksi annettiin 'ryssänlimppua' ja vettä. Asuntona on lämmittämättömiä lautavajoja. Työ tehdään kasakkain valvonnan alaisena, jotka säälimättömästi ruoskivat nagaikallaan viivytteleviä. Niskoittelu rangaistaan häikäilemättömän ankarasti. Useita on teloitettu. Mieliala työläisten kesken on sangen kiihtynyt» j.n.e.[35]
Eräässä toisessa samanaikaisessa raportissa sanotaan, että ne suomalaiset työläiset, jotka olivat päässeet palaamaan kotipuoleen näistä rautatietöistä, olivat kertomuksillaan herättäneet »venäläisvihollista mielialaa» Suomen sosialidemokraattien keskuudessa. »Ovatpa muutamat johtajat», sanotaan, »alkaneet lähettää väkeä L.L:iin. Eräs johtaja, G(ylling?), oli lähetetty Pietariin ottamaan selkoa oloista Venäjän sosialidemokraattien keskuudessa. Hän palasi siinä mielessä, että Suomella ei ole mitään odottamista siltä taholta.»
Tätä tiedonantoa voinee valaista ote valtiopäivämiehen ja sosialidemokraattisen puoluehallituksen jäsenen, maisteri K.H. Wiikin W. Strömille kirjoittamasta kirjeestä, josta jälkimmäinen minulle tammikuun 6 p:nä 1916 Malmöstä lähettämässään kirjeessä tekee selkoa. Ström oli pyytänyt ystäväänsä antamaan hänelle tietoja, »mihin tuloksiin hän on tullut kokeiluissaan ja tutkimuksissaan, nimenomaankin punajuurikkaiden (= sosialistien) itävyyden ja kehitysmahdollisuuksien suhteen.» Hän oli nyt saanut Wiikiltä vastauksen, jossa sanottiin:
»Viime aikoina olen teoreettisesti tutkinut m.m. erinäisiä maanviljelyskemiallisia kysymyksiä. Käytännönhän täytyy aina perustua teoreettiseen tutkimukseen, ja käytännölliseen työhön on vain sovellettava sitä, minkä tutkimus on tuonut ilmi. Pienessä maamiesseurassamme (= puoluehallinnossa) olen silloin tällöin esittänyt muutamia tutkielmieni tuloksia ja havainnut, että maalaisukot eivät ole niinkään vastahakoisia uudempiin kokeiluhuomioihin. Ovatpa muutamatkin, joita olin pitänyt jokseenkin vanhoillisina, alkaneet heristää korviansa, kun osoitin, että parempia satoja olisi saatavissa käyttämällä keinotekoista lannoitusta j.n.e. Ja muutenkinhan meillä aletaan vähin kaikkialla oivaltaa, että viljanviljelyksen pitäisi jälleen päästä arvoonsa ja että varmaankin on menty liian pitkälle yksipuoliseen meijeritalouteen pyrkimisessä.»
Kaikki tuo hämärä puhe »maanviljelyskemiallisista» kokeiluista ja »maalais-ukkojen» mielenkiinnon heräämisestä on vain hyvinkin läpikuultavaa kuvausta siitä, että sosialidemokraattiset johtajat, jopa »vanhoillisetkin», olivat taipuvaisia yhtymään aktiiviseen itsenäisyyspolitiikkaan. Itävyys ja kehitysmahdollisuudet lisääntyivät ilmeisesti päivä päivältä. Eikä kestänytkään kuin puolitoista vuotta, kun jo sosialistiemme johtaja O. Tokoi, sittemmin Suomen kotimaisen hallituksen silloinen päällikkö, lausui julki valtiopäivillä, että Suomi pyrkii täyteen itsenäisyyteen.
* * * * *
Lockstedtin leirissä jatkettiin sillä välin miesten harjoittamista, joita kuukausi kuukaudelta saapui yhä suuremmat joukot. Tammikuun 14 p:nä oli miesten lukumäärä noussut 1.000:een. Saman kuun 25 p:nä kävivät leirillä Wetterhoff, Konni Zilliacus ja Reguel Wolff. Vanha aktivistipäällikkö tunsi varmaankin omituista ja kohottavaa tunnetta nähdessään suomalaisten sotilaiden pitkien rivien mallikelpoisessa järjestyksessä marssivan ohi venäläinen kivääri olalla ja omien miesten komentamina, mutta saksalaisten ylijohdossa. Kun Suomen aktiivinen vastustuspuolue joulukuussa 1905 laati sen suunnitelman yleiseksi kansanasestamiseksi, joka johti Voima-liiton muodostamiseen,[36] ei Zilliacus eikä kukaan meistä muista saattanut uneksiakaan, että se yritys, joka silloin meni myttyyn, kymmentä vuotta myöhemmin heräisi eloon ja toteutuisi niin erikoisissa muodoissa. »On ollut kerrassaan liikuttavaa», sanoo Wetterhoff päiväkirjassaan, »nähdä Suomen poikia univormuissaan. Kentälle järjestäytyneinä seisten on heitä valtaava joukko, miltei pikku armeija.»
»Mieliala», lisää Wetterhoff, »on aika hyvä. Jonkin verran puhdistusta on kuitenkin ollut välttämätöntä tehdä liikkeeseen liittyneiden seikkailija- ja roistoainesten poistamiseksi.»
Jos mieliala siis oli hyvä, niin saattaa sanoa, että se oli hyvä huolimatta ulkonaisista oloista, jotka todellakaan eivät olleet loistavia nuorukaisillemme. »Miehistön», kirjoitti Runar Appelberg minulle joulukuun 1 p:nä, »ei ole aina ihan helppoa pysyä hyvällä tuulella, varsinkaan kun se valittaa ravintoa aivan riittämättömäksi. Vankileireissä (kuten tunnettua oli eräs osa miehistöä saatu n.s. keskitysleireihin vietyjen suomalaisten joukosta) väittävät siellä olleet saaneensa enemmän ruokaa kuin täällä. Päällystö on luvannut tehdä voitavansa muutoksen aikaansaamiseksi. Toivottavasti se tapahtuu pian.»
Tähän aikaan — joulukuussa — puuhailtiin »sotilaskomiteassa» Helsingissä kahden ent. suomalaisen upseerin lähettämistä Lockstedtiin, jossa he liittyisivät pataljoonaan. Komitea lähetti Tukholmaan edustajan hankkimaan Saksan sotilasviranomaisten suostumusta siihen. Minulla on tallella 7:ntenä joulukuuta päivätyn, majuri Bayerille osoitetun kirjeen konsepti, jossa mitä hartaimmin puollan suomalaisten upseerien pyyntöä. Koetin siinä tehdä tyhjäksi Saksan viranomaisten epäröinnin, mitä tulee upseerien vastaanottamiseen, selittämällä, että he ovat saaneet eron sotilaspalveluksesta eivätkä siis enää kuulu Venäjän armeijaan. Huomautin, että heidän anomukseensa suostuminen tekisi hyvän vaikutuksen sekä Lockstedtissa että Suomessa ja että heistä sotilaallisessakin suhteessa olisi hyötyä. Aie meni kuitenkin myttyyn, kun ehdoista ei päästy yksimielisyyteen.
Mutta kuta enemmän se ajankohta lähestyi, jolloin pataljoona olisi valmis, sitä tähdellisemmäksi tuli kysymys sen käyttämisestä. Toivomaamme saksalaista sotatoimintaa Suomessa ei kuulunut, ja toiveet sen alkamisesta lähitulevaisuudessa vähenivät sitä mukaa kuin Saksan sodanjohto suuntasi ponnistuksensa länttä kohti, kuten yllä olen huomauttanut. Jatkaisiko suomalainen joukko harjoittelua leirillä odotellessaan lopullista rynnistystä Pietariin tai suoraan Suomeen? Se oli tämän ajankohdan suuri kysymys.
Tammikuun lopulla ilmoitettiin Lockstedtista, että majuri Bayer oli alkanut puhua pataljoonan mahdollisesta siirtämisestä rintamalle. Ensin hän lienee lausunut ajatuksen, että sitä käytettäisiin rannikonvartiointiin, esim. Flanderissa. Tämä päätön suunnitelma saatiin onneksi torjutuksi, mutta sen sijaan Bayer puuhaili nyt innokkaasti sellaisen päätöksen aikaansaamista, että joukko komennettaisiin itärintamalle.
Tukholman-komitea — eli valtuuskunta, joksi sitä nyttemmin nimitettiin — joutui siten vaikeaan asemaan. Päätös Lockstedtin-kurssien jatkamisesta ja laajentamisesta sekä suomalaisen pataljoonan muodostamisesta oli tehty sillä nimenomaisella edellytyksellä, että joukkoa käytettäisiin tulevassa taistelussa Suomen vapauttamiseksi, ja samaten oli rekryytit värvätty ilmoittamalla, että heitä koulutettaisiin Suomen sotatoimiin. Saattoihan tosin sanoa, että meikäläinen pataljoona välillisesti taistelisi Suomen vapauttamiseksi, jos se ottaisi osaa saksalaisten rynnistykseen Pietaria kohti, jopa jossakin määrin siinäkin tapauksessa, että se toistaiseksi avustaisi saksalaisten etulinjain puolustamista Kuurinmaalla. Mutta kuka saattoi taata, ettei pataljoona tällöin voisi kokonaan tuhoutua tai ainakin kärsiä tuntuvaa mieshukkaa? Meidän maallemme äärettömän arvokkaat sotilas- ja upseeriainekset joutuisivat täten vaaranalaisiksi. Toisaalta taas ei ollut helppoa kieltäytyä, jos saksalaiset pyytäisivät meiltä apua taisteluun yhteistä vihollista vastaan. Lisäksi oli semmoista pyyntöäkään tuskin tarvis esittää, joukko kun oli Saksan sotilasjohdon alainen ja sen jäsenet olivat sitoutuneet »kaikin voimin ja kaikkialla palvelemaan Saksan valtakuntaa». Tämän sitoumuksen vaara tuli nyt selvästi näkyviin.
Minulla ei valitettavasti ole mitään muistiinpanoja niistä neuvotteluista, joita Tukholmassa pidettiin tammi- ja helmikuussa tästä pulmallisesta asiasta. Kun se ensi sijassa koski jääkäreitä itseänsä, sai eräs heikäläisiä, maisteri Pehr Norrmén, tehtäväkseen lausunnon laatimisen siitä.
»Asia», kirjoitti Norrmén minulle helmikuun alussa, »on erittäin arkaluontoinen. Meidän ei tule mennä liian pitkälle perustellessamme kantaamme tässä asiassa, sillä ne edut, joita Costa Negralla (= Saksalla) voidaan selittää olleen L.L:sta, ovat lopulta ainoa kiitollisuudenvelka, johon voimme vedota, jos sotaretkeä Suomeen ei synny, mutta meidän kuitenkin on koetettava saada heitä toimimaan hyväksemme rauhanteossa. Silloin eivät perustelut saa olla kuluneita tämän suhteellisesti pikkuseikan — L.L:ien käyttämisen — vuoksi. Minä olen sitä mieltä, että jos vain voisimme saada Costa Negran takaamaan jotakin, niin menisimme minä ja muut ilomielin vaikka turkmeeneja ja persialaisia vastaan. Mutta ehdottomasti hyödyttömään käyttämiseen, josta maalle ei olisi mitään etua, en ainakaan minä tahtoisi ottaa osaa. Siinä mielessä olen pannut kokoon argumentit ja luulisin niiden olevan päteviä. — — — 'Berichtin' loppua en halunnut kirjoittaa, kun minulla ei ole aavistustakaan, miten ja mihin sitä aiotaan käyttää. Mutta sen tulee sisältää viittaus siihen, että Suomi saattaa tarvita joukkoa sodan jälkeen, mahdollisen Venäjän vallankumouksen varalta, jolloin maa julistautuisi vapaaksi ja L.L:ien avulla heittäytyisi Costa Negran helmaan.»
Norrmén oli aivan oikeassa voimakkaasti korostaessaan kysymyksen poliittista puolta. Sitä tärkeämpää oli, että yrityksemme poliittinen johto sai lujemman järjestelyn ja siten suurempaa arvovaltaa ulospäin. Mitä Tukholman komiteaan tuli, olen jo edellä puhunut siitä sisäisen lujuuden puutteesta, joka sitä vaivasi syksyllä 1915. Se oli käytännöllisesti katsoen kokoonpantu kahdenlaisista aineksista, toisaalta siitä kolmihenkisestä toimintakomiteasta, joka oli valittu heinäkuun 31 p:nä pidetyssä kokouksessa, ja toisaalta niistä kahdesta Helsingin keskuskomitean jäsenestä, jotka olivat saapuneet syyskuussa ja olojen pakosta jääneet Tukholmaan. Näiden ainesten yhtenäistyttämistä ei kuitenkaan tähän saakka oltu aikaansaatu. Komitean yksityiset jäsenet tai ryhmät toimivat usein kutakuinkin erillisesti, jotapaitsi he olivat jokseenkin epätietoisia valtuuksiensa laajuudesta.
Tammikuussa ryhtyi keskuskomitea järjestämään oloja. Se lähetti silloin johtaja Samuli Sarion Tukholmaan vanhan suomalaisen puolueen edustajana vahvistamaan sikäläistä edustusta. Mutta Sarion saamat ohjeet olivat ilmeisesti hyvin epämääräisiä. Vapaahra von Bonsdorff, prof. Erich ja johtaja Sario käsittivät ne niin että he olivat keskuskomitean varsinaiset edustajat. Tuomari Castrén otettiin, hänen nimenomaisesta vaatimuksestaan, lisäjäseneksi. Maisteri Fabritiuksen ja minun kanssani oltaisiin — niin selitettiin — »läheisessä yhteistoiminnassa». Mutta tämä ei ollut mitään todellista komitean tiivistämistä. Jouduimmehan Fabritius ja minä siten olemaan tavallaan ainoastaan neuvottelevina jäseninä uudessa valtuuskunnassa. Ja kuitenkin olimme me saaneet runsaasti takeita siitä, että me edelleenkin saatoimme katsoa olevamme »nuorten» alkuperäisen järjestön sekä Lockstedtin joukon valtuutettuja edustajia. Ne valtuuskahnaukset, jotka tästä olivat seurauksena, eivät saattane lukijaa kiinnostaa. Huhu on niitä muuten tuntuvasti liioitellut. Yhteistyö ei aluksi ollut aivan helppoa, mutta järjestyi kuitenkin vähitellen. Kun professori Westermarck huhtikuussa saapui Tukholmaan, selveni moni väärinkäsitys. Oli miten oli, joka tapauksessa tammikuussa tapahtunut valtuuskunnan muodostaminen merkitsi järjestölle kiistämätöntä edistystä. Olot kehittyivät todellisuudessa sellaisiksi, että yllämainitut kuusi henkilöä muodostivat yhteisen järjestön ja heidät tunnustettiin sellaiseksi myöskin kotimaassa. Kun maisteri Kai Donner, Helsingissä olevan A.K:n jäsen, kesäkuussa 1916 saapui Tukholmaan, sai hän tietenkin paikan ja äänioikeuden valtuuskunnassa. Myöhemmin vahvistettiin valtuuskuntaa ottamalla siihen kaksi muuta A.K:n jäsentä, maisteri Bertel Appelberg ja tohtori V.O. Sivén.
Heikkoutena oli edelleenkin valtuuskunnan keskuudessa vallitseva erimielisyys erinäisissä kysymyksissä. Ei ollut vältettävissä, että joskus tuntui jonkinlaista »vähemmistön» ja »enemmistön» vastakkaisuutta, jota ei suinkaan vähentänyt puheenjohtajan, vapaahra von Bonsdorffin tarmokas arvovaltansa korostaminen. Sattui, että vähemmistö katsoi olevan syytä pahoitella, että oli ryhdytty toimenpiteisiin koko valtuuskunnan mieltä kuulematta. Mutta ylimalkaan oli valtuuskunnan työllä ja sen kokouksilla hyvän yhteishengen leima.
Eräässä tärkeässä kohdassa vallitsi kuitenkin piirissämme yhä edelleenkin erimielisyyttä: suhtautumisessamme Wetterhoffiin. Fabritius ja minä olimme nytkin vakuutettuja siitä, että oli välttämätöntä toimittaa Wetterhoffille paikka järjestössämme, ja samaa mieltä meidän kanssamme olivat jääkärit. Tammikuussa oli maisteri Ragnar Numelin, joka oli ollut Helsingin ylioppilaskomitean toimeliaimpia jäseniä, tehnyt matkan Berliiniin ja siellä todennut, kuinka tärkeätä ja menestyksellistä työtä Wetterhoff oli tehnyt ja edelleen teki. Tosin ei Numelinkaan ollut voinut olla huomaamatta Wetterhoffin heikkouksia, mutta niihin ei hänen enempää kuin meidänkään mielestämme pitänyt takertua. Mutta — siinä kohdassa oli vapaahra von Bonsdorff taipumaton.
Tammikuun lopulla tuli sitten kriisi. Wetterhoff oli 14 p:nä joulukuuta lähettänyt saksalaisille viranomaisille raportin Suomen vapausliikkeen kulusta. Tästä raportista sain Wetterhoffilta kopion ja samalla 16 p:nä tammikuuta päivätyn kirjeen, jossa hän tahtoi selvittää suhdettansa meidän järjestöömme.[37] Fabritius, Numelin ja minä otimme raportin perinpohjaisen arvostelun alaiseksi, jonka pääkohdat esitin Wetterhoffille osoitetussa kirjeessä tammikuun 22 p:nä. Arvostelu kohdistui erinäisiin esityksen erehdyksiin ja väärinkäsityksiin, jotka kuitenkin osaksi saattoivat johtua puutteellisesta yhteydestä Wetterhoffin toimiston ja »kotimaassa olevien» välillä. Mutta samana päivänä, jolloin kirjeeni kirjoitin, joutui Wetterhoffin yllämainittu kirje, joka sisälsi m.m. kiivaita hyökkäyksiä vapaahra von Bonsdorffia vastaan, sattumalta tämän käsiin. Seurauksena oli valtuuskunnan kokous, jossa puheenjohtaja jyrkästi vaati ankariin toimenpiteisiin ryhtymistä. Minun asemani oli sangen vaikea, Wetterhoffin kirje kun tosiaan oli saattanut hänet hyvin epäedulliseen valoon, vaikkakin se sisälsi useita oikeita huomautuksia. Tulokseksi tuli, että Wetterhoff kutsuttiin saapumaan Tukholmaan. Hän saapuikin tosiaan helmikuun alussa ja sai silloin sen valtuuskunnan päätöksen, jonka Sundwall on julkaissut kirjassaan.[38] Tässä päätöksessä ilmoitettiin Wetterhoffille, että hän »ei ole Suomessa olevan Keskuskomitean eikä sen Helsingissä sijaitsevan Työkomitean edustaja». Lojaalisuus vasta muodostettua valtuuskuntaa kohtaan esti minua tällöin lausumasta poikkeavaa mielipidettäni ja Wetterhoffille paljastamasta sen sisäistä eripuraisuutta. Niine hyvineen sai Wetterhoff lähteä.
Olen edelleenkin vakuutettu, että oli suuri hairahdus näin riistää Wetterhoffilta se tuki, mikä hänen asemallaan oli ollut aina minun käyntini jälkeen Berliinissä tammikuussa 1915 siitä, että hän saattoi esiintyä vapausliikkeemme valtuutettuna edustajana. Tarkoitukseni olikin tuonnempana saada asiassa muutos aikaan. Mutta se onnistui minulle vain osittain. Kun professori Westermarck käydessään Tukholmassa huhtikuussa 1916 ilmoitti, että keskuskomitea toden teolla toivoo yhteistyötä Wetterhoffin kanssa, sain valtuuskunnassa hyväksytyksi seuraavan päätöslauselman: »Tunnustaen varatuomari Wetterhoffin Berliinissä suorittaman oivallisen työn on valtuuskunta yhteistoiminnassa hänen kanssaan, mikäli asian etu sitä vaatii.» Mutta se ei oikeastaan suuria merkinnyt. Wetterhoff häilyi edelleenkin ilmassa, mitä järjestöön tulee, ja yhteistoiminta valtuuskunnan kanssa supistui tehdystä päätöksestä huolimatta jokseenkin olemattomiin. Asia oli vakava: itsenäisyysliikkeellämme ei ylläkään ollut Berliinissä valtuutettua vakinaista edustajaa.
Tukholmaan kertyi tällä välin yhä useampia kansalaisiamme ottamaan osaa yhteiseen työhön. Useimmat olivat Lockstedtin-leirin jääkäreitä, jotka oli komennettu Ruotsiin jotakin tehtävää varten. Muutamat heistä, kuten W. Ström, L.J. Gulin ja E.R. Forsman, olivat kapteeni Heldtin rekryyttitoimiston palveluksessa, toiset hoitivat sotilaallista tiedoitustointa. Jälkimmäisellä alalla työskentelivät kuten ennenkin J.W. Snellman, Isak Alfthan, E. Malmberg ja R. Heikel. K.J. Sundbergin tehtävänä oli tietojen hankkiminen Ahvenanmaalta, mistä hän oli kotoisin. Malmössä, Krylbossa, Uumajassa ja Haaparannassa oli aina jääkäreitä huolehtimassa Suomesta tulevien rekryyttien matkasta. Sitäpaitsi kävi usein luonamme jääkäreitä, jotka olivat Ruotsissa lomalla tai poikkesivat Tukholmaan matkallaan Suomeen värväyspuuhissa tai muissa asioissa. Arvokkaan lisävoiman saimme, kun maisteri Ragnar Numelin tammikuussa palattuaan Saksasta asettui Tukholmaan. Vähän myöhemmin saapui Suomesta maisteri V. Puhakka, joka hädin tuskin oli pelastunut santarmien kynsistä. Hänen avustuksensa propagandatyössä oli suuriarvoista varsinkin hänen Karjalan — kotiseutunsa — olojen tuntemuksensa vuoksi.
Asunnossani Tegnérinkadun 48:ssa vallitsi vilkas elämä. Ovikello soi pitkin päivää, puhelimet helisivät ja »kansliassa» istui »kanslianeuvos» H.R. Söderström kirjoituskoneen ääressä ahkerassa työssä. Viereisessä huoneessa otettiin vastaan kävijöitä ja pidettiin tuon tuostakin kokouksia, milloin valtuuskunnan — joka kuitenkin pian sai oman kokouspaikan vapaahra von Bonsdorffin huoneistossa Östermalminkadun varrella — milloin jonkin erikoiskomitean. Aterioilla oli vaimollani säännöllisesti puoli tusinaa tai enemmänkin ruokavieraita ja iltaisin kokoontui usein pari kymmentä »desperadoa» keskustelemaan päivän kuulumisista.
Helmikuun 5 p:nä vietettiin Runebergin päivää toimeenpanemalla hotelli Metropolissa juhla, johon ottivat osaa kaikki Tukholmassa olevat kansalaisemme, jotka kuuluivat meidän piiriimme tai olivat sitä lähellä. Mieliala oli korkea ja toivehikas. Kuinka laajaksi olikaan yrityksemme paisunut ja kasvanut! Se pohja, johon se nyt kotimaassa Suomessa perustui, oli verrattoman paljon avarampi kuin vuosi sitten, ja muhkea, lähes 1.500 miestä käsittävä pataljoona, joka oli aikaansaatu saksalaisten avulla, oli toki aivan toisenmoinen tekijä kuin se pieni 150 miehen suuruinen »pfadfinder»-joukko, joka helmikuussa 1915 oli Lockstedtiin otettu vaatimatonta neli- tai kuusiviikkoista harjoitusta varten. Juhlan aikana sai Fabritius sähkösanoman Uumajasta, että suunnilleen 40 reipasta pohjalaista rekryyttiä oli onnellisesti päässyt jäätyneen Merenkurkun yli — ensimmäinen erä kokonaista sarjaa yhtä arvokkaita miehistön lisäyksiä, jotka pataljoona sai tätä tietä, vaikka Helsingin A.K. tähän saakka oli kieltänyt tämän tien käyttökelpoisuuden. Poliittinen asema tällä hetkellä ei ollut yhtä rohkaiseva. Saksan sotaretki Suomeen oli yhä lykkääntynyt, eikä Ruotsi ollut hievahtanut. Mutta jos Saksan keskeytynyttä rynnistystä Pietaria kohti jatkettaisiin ensi keväänä, kuten toivoimme, muuttuisi asema tuossa tuokiossa, ja silloin olisimme me varustautuneita aivan toisella tavalla kuin keväällä 1915.
Saamamme lisävoimat tekivät mahdolliseksi sanomalehtipropagandan jatkamisen entistä kiinteämmin. Helmikuussa, jos oikein muistan, muodostettiin valtuuskunnan päätöksen mukaan erityinen »sanomalehtikomitea», allekirjoittanut puheenjohtajana ja prof. Erich sekä maisterit Norrmén ja Svedlin sekä vähän myöhemmin Numelin jäseninä. Lukuisia kirjoituksia julkaistiin Ruotsin ja myöskin Saksan sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa. Lehtori Öhquistille lähetettiin säännöllisesti avustuksia »Stimmen aus dem Ostenin» Suomen-osastoon. Aktivistien aikakauskirjassa Svensk Lösen, joka oli ilmestynyt tammikuusta lähtien, julkaistiin myöskin kirjoituksia meidän taholtamme. Ruotsin aktivistit jatkoivat siis kansallista herätystyötään. Heidän toivonsa — samoinkuin meidänkin — että Ruotsi sittenkin saataisiin ryhtymään aktiivisempaan politiikkaan perustui nyt pääasiallisesti venäläisten Ahvenanmaalla suorittamiin linnoitustöihin, jotka tuntuivat muodostuvan yhä suuremmaksi uhkaksi Ruotsille.
Ruotsissa harjoitetun propagandan yhteydessä on minun tässä kosketeltava erästä seikkaa. Kun mieliala Ruotsissa laajoissa piireissä oli sangen suosiollinen Saksalle ja niin ollen myöskin meidän saksalaismieliselle politiikallemme, oli yleinen mielipide molemmissa muissa Skandinaavian maissa valtavasti ympärysliiton puolella ja senvuoksi oli erittäin vaikeaa, jopa melkein mahdotonta niissä aikaansaada meille suotuisaa mielialaa. Näin oli laita varsinkin Norjassa, joka maa maailmansodan aikana oli kokonaan riippuvainen Englannista. Niillä suomalaisilla aktivisteilla, jotka olivat yrittäneet jotakin tehdä asiamme hyväksi Norjassa, oli ollut masentavia kokemuksia. Jo toukokuussa 1915 kirjoitti John William Nylander minulle Kristianiasta:
»Täällä on mieliala niiden kolmen kuukauden kuluessa, jotka olen ollut poissa, entisestäänkin huonontunut. Saksalaisviha, sillä muuta se ei enää ole, ilmenee tympäisevässä muodossa sekä sanomalehdistössä että yksityisissä keskusteluissa. Monet mieskohtaiset tuttavani, jotka ennen olivat meidän puolellamme, ovat muuttaneet mielensä. Se on sangen masentavaa, vaikkei merkitsekään suuria.»
Myöskin ne suomalaiset siirtolaiset, jotka jonkin aikaa oleskelivat Norjassa odotellen lähtövuoroa Amerikkaan, joutuivat tämän ympäristön vaikutuksen alaisiksi. Turhia olivat senvuoksi kaikki yritykset saada heitä innostumaan yritykseemme ja lähtemään Lockstedtiin rekryyteiksi. Ja kuitenkin olivat he suurelta osalta kotoisin Pohjanmaalta, juuri siitä Suomen maakunnasta, missä jääkäriliikkeellä oli useimmat kannattajansa.
Samanlaatuiset olivat olot Tanskassa. »Toisenlainen ilma on täällä tulijaa vastassa kuin raikkaat tuulet Tegnérink. 48:ssa ja Svensk Lösenin ystävien piirissä», kirjoitti Ragnar Numelin Kööpenhaminasta helmikuussa 1916. Erinäisissä tanskalaisissa piireissä kohtasimme kuitenkin suurta asiamme ymmärtämystä. Lämmin Suomen-ystävä toht. Ivar Berendsen hyväksyi hiljaisuudessa »Costa-Negra-yrityksen» ja piti sitä ihan luonnollisena ilmauksena, vaikka ei uskonutkaan sen hyötyyn ja menestykseen. Myöskin Tanskan ylempien upseerien joukossa oli Numelin tavannut monta, jotka suhtautuivat myötätuntoisesti itsenäisyysliikkeeseemme. Eräskin heistä oli sanonut, että »Suomi ei olisi voinut toisin menetellä». Mutta sellaiset mielipiteet eivät voineet tulla julkisuuteen, kun sanomalehdet mitä varovimmin karttoivat kaikkea, mikä saattoi loukata ympärysvaltoja ja saattaa vaaraan puolueettomuuspolitiikkaa. Ei Tanskassa eikä Norjassa ollut mitään Tukholman Aftonbladetin ja Nya Dagligt Allehandan laatuista lehteä, puhumattakaan sellaisista julkaisuista kuin Svensk Lösen ja Det nya Sverige. Tanskan ja Norjan lehdet eivät siihen aikaan tuntuneet lainkaan ymmärtävän meidän pyrkimyksiämme, asettuivatpa muutamat suorastaan vihamieliselle kannalle. Kovasti pahoitti mieltämme, kun sellaiset suuret sanomalehdet kuin Politiken ja Verdens Gang haikailematta levittivät lukijoilleen väritettyjä ja usein vääriä tietoja Lockstedtin-pataljoonasta ja rekryyttien värväyksestä siihen.
Mieliala Norjassa ja Tanskassa oli sellainen, että se ei voinut olla vaikuttamatta vaimentavasti saksalaismieliseen aktivistiseen virtaukseen Ruotsissa. Täytyihän ajatella, minkälaiseksi suhde naapurimaihin muodostuisi, jos Ruotsi ryhtyisi sotaan Saksan liittolaisena. Saattoihan ajatella, että Englanti siinä tapauksessa pakottaisi ainakin Norjan luopumaan puolueettomuudestaan. Ja kuitenkin — jos Venäjä voittaisi sodassa ja siten ratkaisevasti saisi ylivallan Itämerellä, olisi se niin selvä kuolemanvaara Ruotsille, että sen torjumiseen ryhtyminen näytti tarpeelliselta senkin uhalla, että Skandinaavian sopu siitä hetkeksi häiriytyisi. Venäläisvaara uhkasi muuten Norjaakin, voimakas Venäjä kun varmaan toteuttaisi vanhan suunnitelmansa jäätymättömän sataman saamiseksi Atlantin rannalla Bodenin—Narvikin suuntaa pitkin. Niin kuulin monen isänmaallisen ruotsalaisen päättelevän.[39]
Kuta enemmän ajatteli Itämeren-kysymystä, sitä selkeämmäksi kävi, että Suomenlahden eteläpuolella olevia n.s. Itämerenmaakuntia ei käynyt sivuuttaminen. Saksalais-balttilainen katsantokanta tässä kohdin oli tunnettu. Se tarkoitti näiden maiden vapauttamista Venäjästä ja läheistä liittämistä Saksaan. Mutta miten asiaa ajateltiin Viron, Latvian ja Liettuan kansallisissa piireissä, oli minulle kauan tuntematonta. Vasta loppusyksyllä 1915 tulin kosketuksiin näiden piirien edustajien kanssa. Lokakuussa tein tuttavuutta muutamien liettualaisten kanssa, jotka Tukholmassa olivat tavanneet sangen suotuisaa maaperää propagandalleen. M.m. sai Liettua innokkaita kannattajia Stockholms Dagbladin ulkopolitiikan toimittajasta toht. Werner Söderbergistä ja kaikkien sorrettujen kansojen lämminsydämisestä ystävästä, pormestari Lindhagenista. Kiinnostava tuttavuus oli virolainen sissi ja omaperäinen poliitikko Kesküla, joka ensi kerran kävi luonani marraskuussa ja jonka sitten talven kuluessa silloin tällöin tapasin. Hän oli niitä omituisia olioita, joita murrosajat nostavat pinnalle. Ilmeisesti oli hänellä kirjava entisyys. Itse hän sanoi olleensa sosialisti ja kertoi, että hänen Venäjän ensimmäisen vallankumouksen jälkeen oli pitänyt paeta Virosta. Nykyjään hän oli likeisissä suhteissa saksalaisten kanssa, mutta se ei estänyt häntä esiintymästä virolaisena patrioottina, mikä hän epäilemättä olikin. Hän sanoi noudattavansa sitä periaatetta, että pienen, vapautensa puolesta taistelevan kansan täytyy kylmästi harkita, miltä puolelta sillä on suurimmat toiveet saada apua, sekä toimia sen mukaan, tulevaisuuttaan kuitenkaan sitomatta. »Reaalipolitiikka» oli niitä mielisanoja, joita hän käytteli selittelyissään..
Tuntui siltä, että Keskülalla ei ollut mitään puoluetta takanaan Virossa. Siitä huolimatta hän esiintyi hyvin varmasti maanmiestensä äänitorvena. Viron asemasta hän ilmoitti seuraavaa. Syyskuun lopussa olivat saksalaiset ja virolaiset, lukuunottamatta »maatyöläisiä», tehneet sovinnon ja sopineet yhteisestä rintamasta Venäjää vastaan. Minimivaatimus oli Viron itsehallinto. Maksimiohjelma oli, että Viro tulisi itsenäiseksi valtioksi ja pääsisi jäseneksi suureen pohjoismaiseen liittoon johon kuuluisi myöskin Inkeri. Kun kysyin Keskülalta, mitäs sitten Pietarista tulisi, vastasi hän, että nykyisestä ylväästä keisarikaupungista tulisi mainio »kivilouhos» kivestä köyhälle Virolle. Hän ehdotti yhteistyötä meidän kanssamme yhteisen pyrkimyksen hyväksi: Ruotsin yllyttämiseksi sotaan Venäjää vastaan.
Tein Keskülan prof. Erichin ja muiden maanmiesteni tuttavaksi, mutta lähempään yhteistoimintaan hänen kanssaan emme halunneet antautua. Kesküla oli kuitenkin yhteydessä Ruotsin aktivistien kanssa ja hankki itselleen hyviä suhteita varsinkin ruotsalaisissa upseeripiireissä. Hän osasi taitavasti käyttää historiallisia traditsioneja siltä 150 vuoden ajalta, jonka Viro oli ollut Ruotsin alaisena ja jonka virolaiset aina olivat säilyttäneet kiitollisessa muistossa.
Keskülan käytettävissä olevat tulot tekivät hänelle mahdolliseksi koko loisteliaan »edustuksen». Hän oli vuokrannut itselleen hienosti kalustetun huvilan Stocksundissa ja tarjosi siellä upeita päivällisiä. Kerran joulu- tai tammikuussa oli minutkin kutsuttu. Emännyyttä hoiti omatekoisen virolaisen diplomaatin puoliso, miellyttävä pikku sveitsitär. Ateria oli erinomainen ja viinejä viljalti. Se, että aloitettiin makealla Samos-viinillä, jatkettiin yhtä makealla malagalla ja lopetettiin voimakkaalla punaviinillä jälkiruoan höysteeksi, antoi tilaisuudelle omituisen eksoottisen tuoksun.
Vähää myöhemmin kävi luonani toinen virolainen, erään Tallinnassa olevan isänmaallisen yhtymän salainen lähetti. Kun kerroin hänelle, kuinka komeasti hänen maanmiehensä Kesküla edusti maatansa Tukholmassa, näytti hän omituisen kummastuneelta. Järjestin niin, että Kesküla ja tulokas tapasivat toisensa minun luonani, ja jouduin tällöin oudon kohtauksen näkijäksi. Jälkimmäinen viittasi näet maanmiehelleen, että tätä pidettiin Virossa ent. venäläisenä provokaattorina. Kesküla oli, hänen väittämänsä mukaan, vuonna 1906 pelastanut nahkansa rupeamalla ohranan palvelukseen. Minä odotin raivokohtausta, mutta syytetty otti asian hyvin tyyneltä kannalta ja vastasi, että hän saattoi todistaa syyttömyytensä. Seuraavana päivänä sain tietää, että asianomaiset olivat sopineet. Kuuluiko sopimukseen, että Kesküla tunnustettaisiin virolaisten patrioottien edustajaksi, en voi sanoa.