Jääkärit ja aktivistit

by Herman Gummerus

VIII. JÄÄKÄRIPATALJOONA KOMENNETAAN RINTAMALLE. TUKHOLMAN-POLITIIKKAA KEVÄÄLLÄ 1916

Sillä välin kuin verisiä taisteluita jatkui Verdunin ympärillä, oli kevättalvella ja keväällä 1916 verraten hiljaista itärintamalla, lukuunottamatta venäläisten maaliskuussa tapahtunutta epäonnistunutta rynnistystä saksalaisella rintamanosalla. Oliko se vain tyyntä myrskyn edellä? Ryhtyisivätkö keskusvallat vuorostaan rynnistykseen Venäjää vastaan myöhemmin keväällä? Ja mille suunnalle siinä tapauksessa hyökkäys kohdistettaisiin? Tämä oli meille, tavattoman tärkeä kysymys.

Tukholmassa oli talven kuluessa arveltu voitavan ennustaa, että Saksa suuntaa sotatoimensa Itämeren rannikolle. Sotilaallisessa tiedustustoimessa askartelevat jääkärimme tiesivät kertoa tammikuussa tuntuneen siltä kuin saksalaisten retki Ahvenanmaalle olisi piankin odotettavissa. Jo marraskuussa oli meriattasea von Fischer laatinut suunnitelman Ahvenanmaan miehittämiseksi maaliskuussa. Huhtikuun alussa ilmoitettiin puuhailtavan Saarenmaan ja Hiidenmaan valtausta. Vielä toukokuussa sanoi minulle Saksan amiraaliesikunnan Tukholmassa olevan tiedustelutoimiston päällikkö saaneensa niistä tiedoista, joita häneltä pyydettiin, sen käsityksen, että »tehdään suuria Itämereen kohdistuvia suunnitelmia». Kaikki tämä viittasi siihen, että saksalainen rynnistys Suomenlahdelle ja Pietariin päin oli tekeillä.

Samaan suuntaan kävivät Berliinistä saapuneet tiedot. Tammikuussa oli keisari Wilhelm vakuuttanut balttilaisten luottamusmiehelle, professori Schiemannille, katsovansa Itämerenmaakuntain »saksalaisten veljien» vapauttamista kunnianasiakseen. Sittemmin saivat nämä puuhat kaikesta päättäen hyvin kiinteän muodon. Huhtikuun 5 p:nä piti valtakunnankansleri von Bethmann Hollweg suuren puheen, jossa hän m.m. lausui, että Saksa ei tule luovuttamaan takaisin Venäjälle valloitettuja maita — hän mainitsi erikseen Puolan ja Liettuan — ja että Saksa ei saata olla välinpitämätön sorrettujen maiden kohtalosta. Valtakunnankansleri mainitsi Suomen valaisevana esimerkkinä siitä, millainen kohtalo vieraille kansoille on tarjona Venäjän vallan alaisuudessa. Suomen vapauttamisesta kansleri ei katsonut suoraan voivansa puhua, koska Suomi, päinvastoin kuin Puola ja Liettua, yhä vielä oli Venäjän joukkojen käsissä.[40] Täsmällisemmin lausui alivaltiosihteeri Zimmermann maastamme. Ruotsalainen kirjailija Fredrik Böök, joka silloin matkusteli Saksassa ja vallatuilla alueilla kootakseen aineistoa erääseen sotakirjaansa, kertoi Zimmermannin huhtikuussa lausuneen hänelle: »Saksa ei solmi rauhaa, ennenkuin Puola, Liettua, Kuurinmaa ja Suomi on vapautettu.» (Toinen saman lausunnon toisinto kuuluu: »Sodan tarkoitusta ei ole saavutettu, ellei Suomea, Itämerenmaakuntia, Puolaa ja mahdollisesti Ukrainaakin ole vapautettu Venäjästä.») Vielä suuremman merkityksen panimme siihen, että Zimmermann oli ilmoittanut Stockholms Dagbladin Berliinin-kirjeenvaihtajalle, että Suomen vapauttaminen kuuluu Saksan päämääriin sodassa. Niin kategorisesti eivät Saksan ulkopolitiikan vastuunalaiset johtajat saattaneet puhua — päättelimme me — ellei tämä ollut korkeimman sotilasjohdon aikomusten mukaista. Ei näyttänyt olevan epäilemistäkään, etteikö kesän sotasuunnitelma sisältänyt rynnistystä koillista kohti. Samana päivänä, jolloin valtakunnankansleri oli pitänyt ohjelmapuheensa, sanoi sijaisyleisesikunnan päällikkö kenraali Moltke Wetterhoffille kuulleensa paljon hyvää jääkäripataljoonastamme ja että oli tarkoitus pian käyttää sitä rynnistettäessä Tallinnaa kohti.

Mutta Wetterhoff tiesi kertoa lisäksi, että sangen vaikutusvaltaisissa piireissä oli havaittavissa voimakasta vastarintaa sitä politiikkaa vastaan, jota Bethmann Hollweg nyt pyrki noudattamaan. Samassa tilaisuudessa, jossa Moltke oli lausunut äskenmainitut sanansa — eräässä keskusteluiltamassa Hotel Continentalissa — oli keskustelun aiheena ollut Itämeren-kysymys, ja silloin olivat useat huomattavat poliitikot kiivaasti vastustaneet rynnistyksen jatkamista Venäjää vastaan. Englanti — niin selittivät nämä — on päävihollinen, ja Venäjän kanssa pitäisi niin pian kuin suinkin tehdä erikoisrauha yrittämättä riistää tältä valtakunnalta sellaisia alueita, kuten Itämerenmaakunnat, joita se ehdottomasti tarvitsee kauppasuhteittensa vuoksi Länsi-Euroopan kanssa. Kaikista hyökkäyssuunnitelmistaan huolimatta ei Saksan hallitus voinut olla huomioonottamatta tätä virtausta. Erikoisrauhaa koskevia huhuja oli taaskin liikkeellä. Wetterhoff kertoo päiväkirjassaan salaisesta rauhanehdotuksesta, joka paroni von Luciuksen välityksellä huhtikuussa jätettiin Venäjän Tukholmassa olevalle lähettiläälle Nehljudoville. Ehdotus lienee sisältänyt, että Venäjä luovuttaisi Puolan, Itämerenmaakunnat ja — Suomen, ja Saksa puolestaan ottaisi niskoilleen Venäjän sotavelat Ranskalle ja erinäisillä ehdoilla myöskin Englannille. Tiedot oli Wetterhoffille antanut eräs entinen Saksan lähettiläs, kreivi Groeben. Sopii olettaa, että sellaiset rauhanehdot, jos Saksa tosiaan ne esitti, Pietarissa jyrkästi torjuttiin. Toiselta taholta — erään saksalaisen yleisesikuntaupseerin luottamuksellisena tiedonantona — sai Wetterhoff kuitenkin kuulla, että Venäjä oli ollut taipuvainen keskustelemaan rauhasta, vaikka toisilla ja edullisemmilla ehdoilla. M.m. puhuttiin ehdosta, että Saksa antaisi Venäjälle vapaan toimivallan Skandinavian suhteen, jolloin Suomi tietenkin jäisi Venäjän valtaan. Mitä perää tässä meille huolestuttavassa huhussa oli, ei Wetterhoffin onnistunut todeta.

Kaikesta päättäen oltiin Berliinissä sangen epäröivällä kannalla sekä sodankäynnin että poliittisen suunnan suhteen. Se selittää, miksi vielä toukokuussa saimme mitä ristiriitaisimpia tietoja. Kun Jonas Castrén toukokuun puolivälissä palasi Berliinistä, missä hän oli oleskellut muutamia viikkoja, katsoi hän saattavansa vakuuttaa, että saksalaisten rynnistys koillista kohti ei enää tule edes kysymykseen. Sekä Falkenhayn että Hindenburg, sanoi hän, vastustavat etenemistä Pietariin päin. Rynnistys Ukrainaa kohti on luultavampi. Kahta viikkoa myöhemmin saapui vapaahra von Bonsdorff Berliinistä kertoen yleisen mielipiteen siellä ole van, että rynnistys kuitenkin on suunnattava koillista kohti. Eräs Wetterhoffin päiväkirjamaininta tuntuu osoittavan, että jälkimmäinen käsitys ei suinkaan ollut aiheeton. Läheiseltä ystävältään ruhtinas Löwensteiniltä oli Wetterhoff saanut kuulla, että toukokuun lopulla oli Berliinissä pidetty suuri sotaneuvottelu keisarin läsnäollessa. Siinä oli tehty päätös sotatoimista, ja niihin kuului Löwensteinin tietämän mukaan ryntäyssuunnitelma Riian rintamalla.[41] Mutta jos sellainen päätös todella oli tehty, kaatoivat sotatapahtumat sen nurin muutamien päivien kuluttua, sillä kesäkuun 4 p:nä aloitti Brusilov suuren rynnistyksensä Galitsiassa.

Läheisessä yhteydessä Venäjään kohdistuvaa sodankäyntiä koskevan suuren kysymyksen kanssa oli saksalaisille vähäpätöinen, mutta meille tavattoman tärkeä kysymys Lockstedtin-pataljoonamme käyttämisestä lähiaikoina. Olen aikaisemmin maininnut, että majuri Bayer jo tammikuussa oli alkanut puuhailla pataljoonan lähettämistä rintamalle. Kysymys tuli nykytärkeäksi maaliskuun alussa, luultavasti sen vuoksi, että rynnistys Pietaria kohti silloin näytti todenmukaiselta. Bayerin ehdotus sisälsi esityksen, että pataljoona siirrettäisiin itärintamalle »ei uhrattavaksi, vaan saamaan tarpeellista käytännöllistä opetusta ja sotatottumusta niin suojatussa asemassa kuin suinkin».[42] (Sallittaneen kuitenkin kysyä, miten olisi ollut mahdollista löytää semmoinen »suojattu asema» joukolle, jos saksalaisten rynnistys olisi toimeenpantu.) Myöskin Wetterhoff katsoi — kuten hän päiväkirjassaan sanoo että tämä suunnitelma oli »järkevin siinä tapauksessa, että siitä ajatuksesta, jonka Falkenhayn oli lausunut herttualle (s.o. Mecklenburgin herttualle Adolf Fredrikille), ei tulisi mitään». Bayer oli antanut hänen tehtäväkseen sotilasviranomaisille annettavan kirjelmän laatimisen tämän suunnitelman puoltamiseksi. »Olen kuitenkin — kirjoittaa Wetterhoff 25 p:nä maaliskuuta — tahallani unohtanut tämän kirjoittamisen, koska en Suomen etujen edustajana tahtonut ottaa vastuulleni semmoisen ehdotuksen tekemistä yleisesikunnalle.»

Tähän aikaan oleskeli Saksassa kolme valtuuskuntamme jäsentä — vapaahra von Bonsdorff, johtaja Sario ja professori Erich. Oli luonnollista, että majuri Bayer kääntyi heidän puoleensa saadakseen tukea suunnitelmalleen. Kerran Lockstedtissa käydessään olivat von Bonsdorff ja Sario saaneet sen käsityksen, että jääkärit itse hartaasti halusivat päästä rintamalle, osaksi täydentääkseen koulutustaan, osaksi päästäkseen kasarmielämän yksitoikkoisuudesta. Mainitut kolme valtuuskunnan jäsentä katsoivat senvuoksi saattavansa puoltaa majurin ehdotusta sotilasviranomaisille osoitetussa kirjelmässä.[43] Tämän kirjelmän esitti von Bonsdorff sitten Tukholmaan palattuaan eräässä suurehkossa kokouksessa maaliskuun 27 p:nä. Valtuuskunta ei näin ollen ollut kokonaisuudessaan saanut tilaisuutta neuvotella asiasta; saihan vain todeta, mitä oli tapahtunut Kuitenkaan en ole merkinnyt, että ne valtuuskunnan jäsenet, joiden mieltä ei oltu kysytty ennen tuon puoltavan kirjelmän perillejättämistä, sittemmin olisivat lausuneet eriävän mielipiteensä. Omasta puolestani olin sillä kannalla, että asian täytyy ensi sijassa riippua jääkäreistä itsestään. Ja kaikki saapuneet tiedot tuntuivat osoittavan, että he olivat halukkaita rintamalle lähtemään. Sitä vakuutti lisäksi »Oberzugführer» Runar Appelberg, joka huhtikuun 1 p:nä saapui Tukholmaan. »Kaikki tahtovat päästä sotaan», sanoi hän minulle. Ainoa, mikä häntä huoletti, oli se, että saksalaiset eivät olleet sitoutuneet pitämään huolta niistä meikäläisistä, jotka ehkä joutuvat invaliideiksi. Myöskin »Hauptzugführer» Jernström, joka kävi luonani Tukholmassa huhtikuun 9 p:nä, vakuutti, että mieliala leirissä »yleensä on hyvä».

Tuo rajoittava »yleensä» oli kuitenkin tarpeen, sillä joukon keskuudessa oli ilmeisesti vähemmistö, joka oli tyytymätön tulossa olevaan rintamallelähtöön. Sen kertoi huhtikuun 4 p:nä kaksi jääkäriä (Häggblom ja Granit), jotka silloin olivat saapuneet leiriltä. Tyytymättömyyttä oli lisännyt perätön huhu, että miehistö sijoitettaisiin eri erissä saksalaisiin osastoihin. Yleisesti valitettiin ruoan huonoutta. Jokseenkin samaa tiesi johtaja von Essen kertoa palatessaan muutamia päiviä myöhemmin käynniltään leirillä. »Liian vähän ruokaa, vastahakoisuutta muutamien taholta mitä rintamalle komentamisiin tulee», olen merkinnyt päiväkirjaani.[44]

Tällaisille masentaville mielialan kuvauksille ei kuitenkaan sopinut antaa ratkaisevaa merkitystä. Jääkärien suuri enemmistö oli varmasti samaa mieltä kuin Appelberg ja Jernström. Arveluttavampaa oli, että osa valtuuskuntaa oli puoltanut rintamalle komentamista ilman että Suomessa olevan johdon mieltä oli kysytty. Yllämainitussa kokouksessa Tukholmassa maaliskuun 27 p:nä oli kaksi juuri kotimaasta saapunutta meikäläistä — maisteri Puhakka ja yliopp. Hautanen — ilmoittanut Suomessa yleisesti oletetun, että joukkoa käytettäisiin omassa maassamme, mutta että ei vastusteta sitäkään, että sitä käytettäisiin Itämerenmaakunnissa, jos sotatila niin vaatii. Mutta he eivät tietenkään saattaneet puhua ylimmän johdon puolesta. Sittemmin kävikin ilmi, että sekä C.K. että A.K. olivat panneet sangen pahakseen, että ne oli sivuutettu näin tärkeätä päätöstä tehdessä.[45] Lisäksi tuli, että ne värvääjät, jotka olivat vakuuttaneet, että joukkoa tultaisiin käyttämään ainoastaan Suomen rajojen sisällä, nyt joutuivat kiusalliseen asemaan. Sanoma pataljoonan komentamisesta rintamalle oli siten lisäsyynä siihen, että rekryyttien-otto tähän aikaan lakkautettiin Helsingissä olevien johtajien nimenomaisesta käskystä. Pääsyynä näyttää kuitenkin olleen se, että rekryyttien toimittaminen rajan yli oli käynyt yhä hankalammaksi, kun valvonta oli tehty ankarammaksi, samoin kuin lukuisat vangitsemiset.

Rekryyttien saapumisen seisahdus tuotti meille tukholmalaisille paljon huolta. Meistä oli ilmeistä kuin selviö: kuta suurempi pataljoona on — tai pataljoonat, sillä ennen pitkää ruvettiin ajattelemaan toisenkin perustamista — sitä voimakkaampi olisi sen hyöty tulevassa vapaussodassa ja sitä suurempi myöskin sen merkitys poliittisena tekijänä. Kaikki vaikeudet täytyi voittaa, ajattelimme me, ja niin lähetti valtuuskunta sanan toisensa jälkeen kehoittaen hartaasti A.K:ta jatkamaan rekryyttien hankintaa. Eräs tämmöinen kehoitus lähetettiin huhtikuun lopulla, kun oli neuvoteltu ensin C.K:n jäsenen prof. Westermarckin kanssa joka silloin oli käymässä Tukholmassa. Sitä ennen oli valtuuskunta hyväksynyt ehdotuksen, jonka maisteri Fabritius jääkärien toivomuksesta oli tehnyt, että värväykseen käytettäisiin osittain Lockstedtin leiriläisiä. Tämä päätös pantiinkin sittemmin toimeen. Mutta helsinkiläisen johdon luottamus tukholmalaiseen valtuuskuntaan oli huononpuoleinen. Huhtikuun 29 p:nä sai johtaja von Essen eräältä pojistaan kirjeen, jossa sanottiin, että C.K. on suorastaan estänyt rekryyttien lähetyksen jatkamisen eikä kiinnitä huomiota Tukholman-valtuuskunnan ilmoituksiin, vaan tahtoo saada suoranaisen tiedon Berliinistä (!), halutaanko siellä lisää miehistöä.

Lockstedtissa ei näistä kahnauksista onneksi tiedetty paljoa. Pahoiteltiin, ettei väkeä saapunut enempää, mutta joukon miesluku oli kuitenkin jo nytkin varsin huomattava. Huhtikuun 1 p:nä kuului siihen 1501 miestä ja uusia saapui sen jälkeenkin yhtämittaa, vaikka entistä hitaammin. Kaikkien mieli oli nyt kiintynyt rintamallelähdön valmistuksiin. Toukokuun 3 p:nä allekirjoitti keisari Wilhelm käskyn pataljoonan liikekannallepanosta, 9 p:nä sai joukko ylvään nimen Jääkäripataljoona n:o 27, 18 p:nä matkusti kolme »Zugführeriä» ja kaksi jääkäriä Kovnoon Hindenburgille esitettäviksi, 21 p:nä lähetettiin 21-miehinen etujoukko Mitauhun hankkimaan joukolle kortteeria, 26 p:nä lähetettiin 22 pionieeriä ja 31 p:nä toukokuuta tapahtui sitten koko mobilisoidun pataljoonan lähtö rintamalle.

Soraäänet, joita oli kuultu Lockstedtista edellisenä pitkänä ja koettelevana valmistusaikana, olivat vaienneet. Fabritius, Puhakka ja V. Bonsdorff, jotka toukokuussa perätysten kävivät leirillä, tiesivät palatessaan kertoa, että mieliala on erinomainen. Pionieerikomppaniassa oli tosin sattunut niskoittelukohtaus, josta oli seurauksena, että kaksi miestä oli tuomittu vankeusrangaistukseen ja kymmenen miestä arestiin. Mutta se oli vain yksinäinen välikohtaus. Se rintamallelähtöön kohdistuva vastarinta, jota ehkä vielä oli olemassa, hukkui yleiseen iloon. Korkeampaan politiikkaan perehtymättöminä eivät jääkärit voineet ajatellakaan muuta kuin että he nyt saisivat olla mukana Saksan armeijan voittoretkellä Pietaria kohti. He olivat luulleet saavansa tehdä matkan Suomeen saksalaisilla laivoilla Itämeren yli. Nyt mentiinkin sen sijaan maitse. Yhdentekevää, kunhan vain päästään perille. »En voi vannoa, emmekö jo tulevana syksynä olisi majoitettuina Talvipalatsiin», lausui eräs joukkueenjohtaja miehistölleen heti rintamalle saavuttua pitämässään esitelmässä.[46]

Mutta ne, jotka tunsivat oloja lähemmin, tiesivät, että tässä — onneksi pataljoonan säilymiselle — ei vielä ollut kysymys rynnistyksestä, vaan puolustustoiminnasta eräässä tuon satapeninkulmaisen rintaman syrjäisessä osassa. Hyökkääjinä olivat nyt venäläiset eivätkä keskusvallat. Meikäläinenkin pataljoona sai asemillaan Misse-joen varrella kokea venäläisten läpimurtoyrityksiä. Jääkäreitämme ei oltu siirretty sinne marssimaan lippujen liehuessa ja musiikin soidessa eteenpäin Pietaria kohti, vaan osoittamaan, että he olivat kunnollisesti oppineet sotilasammatin Lockstedtissa, ja karaisemaan hermojansa juoksuhaudoissa.

Mutta minun tehtäväni ei ole kuvata jääkäripataljoonan tunnettuja urotöitä Misse-joella. Palaan sen sijaan Tukholman vaarattomaan, mutta silti ehkä yhtä jännittävään poliittiseen toimintaan.

* * * * *

Olimme kevätkuukausien aikana sitkeästi jatkaneet Ruotsin yleisen mielialan muokkaamista, eikä ainoastaan sanomalehtipropagandalla, vaan myöskin suullisilla esityksillä ahtaammissa ja laajemmissa piireissä. Emmekä rajoittuneet siinä ainoastaan pääkaupunkiin. Niinpä esim. tein maaliskuun lopulla maisteri Puhakan kanssa matkan Uppsalaan, missä akateemiset piirit ottivat meidät vastaan mitä ystävällisimmin. Suuren vaikutuksen teki se vakuutus, minkä Puhakka saattoi antaa mielialasta ja ajattelutavasta Suomen suomenkielisen kansan enemmistön keskuudessa. Huhtikuun lopulla tekivät vapaahra von Bonsdorff ja prof. Erich kiertomatkan maaseudulle.

Tätä propagandatyötä tehtiin edelleenkin läheisessä yhteistoimessa Ruotsin aktivistien kanssa, jotka puolestaan väsymättömän innokkaasti jatkoivat ponnistuksiaan saadakseen aikaan Ruotsin politiikassa käänteen haluamaansa suuntaan. Toiveensa he kiinnittivät nyt, kuten aikaisemmin olen maininnut, pääasiassa siihen levottomuuteen, jota venäläisten linnoitustyöt Ahvenanmaalla herättivät.

Veisi liian pitkälle, jos tässä rupeaisin tekemään selkoa siitä pitkästä sanomalehtikamppailusta, jota käytiin Ruotsissa syksyllä 1915 sekä keväällä ja talvella 1916 näitä töitä koskevien yhä hälyttävämpien uutisten johdosta, jotka muuten suurimmaksi osaksi olivat meidän lähettämiemme tiedustelijain hankkimia. Kysymys oli siitä, eivätkö linnoituslaitteet olleet ristiriidassa vuonna 1856 tehdyn Pariisin-sopimuksen Ahvenanmaata koskevan määräyksen ja Tanskan, Saksan, Venäjän ja Ruotsin huhtikuun 23 p:nä 1908 allekirjoittaman selityksen kanssa, jossa sitouduttiin status quon säilyttämiseen Itämerellä. Professori Reuterskiöld oli tosin jo elokuussa 1915 eräässä kirjoituksessa Nya Dagligt Allehandassa kehitellyt sitä ajatusta, että vuonna 1856 tehty sopimus siitä, ettei Ahvenanmaata saa linnoittaa, oli lakannut olemasta voimassa sodan syttyessä ja että se niinikään menettäisi sitovan voimansa, jos Ahvenanmaa joutuisi jonkin toisen vallan haltuun. Mutta tätä mielipidettä olivat vastustaneet toiset auktoriteetit, m.m. professori Hallendorf Svenska Dagbladetissa. Nyt väiteltiin kiivaasti kysymyksestä, oliko venäläisiä linnoituksia pidettävä hetkellisinä puolustustoimina vai pysyvinä linnoituslaitteina. Edellisessä tapauksessa saattoi väittää Venäjän tekoa täysin oikeutetuksi, jälkimmäinen taas merkitsi ilmeistä sopimuksen rikkomista, joka ei ainoastaan oikeuttanut, vaan vieläpä velvoitti Ruotsin puuttumaan asiaan.

Huhtikuun lopulla tuli tunnetuksi, että ensimmäisen kamarin jäsen, aktivisti, professori G. Steffen aikoi tehdä ulkoministeri Wallenbergille Ahvenanmaata koskevan välikysymyksen, pannen pääpainon venäläisten linnoitustöihin. Se herätti levottomuutta eri leireissä. Vasemmisto oli päättävästi vastassa, mutta myöskään oikeiston taholla ei asiaan puuttumista pidetty ensinkään otollisena. Sain kuulla, että monet oikeiston johtajat olivat hartaasti pyytäneet Steffeniä luopumaan välikysymysaikeestaan m.m. huomauttamalla, että saksalaiset varmasti (?) tulisivat tekemään rynnistyksen Tallinnaa kohti, jolloin venäläiset tyhjentäisivät Ahvenanmaan ja osan Suomea. On itsestään selvää, että näin löyhät perusteet eivät tehneet mitään vaikutusta pelottomaan poliitikkoon.

Toukokuun 2 p:nä, jolloin välikysymys oli esitettävä, kävin professori Steffenin luona. Havaitsin hänet hyvin varustetuksi. J.W. Snellman, jolla oli perusteelliset tiedot venäläisten linnoitustöistä Ahvenanmaalla, oli tarkastanut välikysymyksen sisällyksen. Ja välikysymys tekikin kamariin syvän vaikutuksen. Ulkoministeri ei ollut kuitenkaan saapuvilla. Kaikki odottivat nyt jännittyneinä, mitä hän tulisi vastaamaan. Pian saatiin tietää, että vastaus annettaisiin toukokuun 19 p:nä.

Myönnettävä kuitenkin on, että välikysyjän asema eräässä suhteessa oli heikko. Oli nimittäin vaikea todistaa, että venäläisiä linnoituksia todellakin oli pidettävä pysyväisinä laitoksina. Me odotimme levottomina ahvenanmaalaisen Nandor Johanssonin paluuta, hän kun oli lähtenyt hankkimaan uusimpia tietoja. Toukokuun 16 p:n illalla sain puhelinsanan Grisslehamnista. Johansson ilmoitti palanneensa. Hänellä oli mukanaan tärkeitä tietoja. Minä pyysin häntä heti lähtemään autolla Tukholmaan. Hän saapui keskellä yötä. Todella olivatkin ne tiedot, joita hänen oli onnistunut hankkia, sitä laatua, että välikysyjä sai niistä uusia aseita varastoonsa. Niitä valtavia ja tukevia linnoituksia, joita venäläiset parhaillaan rakensivat ja osittain jo olivat saaneet valmiiksi, ei voinut pitää väliaikaisina. Aikomus oli ehdottomasti säilyttää ne sodan jälkeenkin. Mutta entä jos venäläiset väittävät toista? Niin, silloin riippui asia siitä, halutaanko heitä uskoa vai ei.

Todellisuudessa oli Ruotsin ulkoministeri jo tammikuun 8 p:nä 1915 tiedustanut Venäjän hallitukselta Ahvenanmaalla vähää ennen alkuunpantujen linnoitusvarusteiden tarkoitusta ja saanut vastaukseksi, että ne olivat ainoastaan väliaikaisia ja tulisivat poistettaviksi sodan jälkeen. Sittemmin oli linnoitukset tosin rakennettu niin laajoiksi, että venäläisten vakuutuksen vilpittömyyttä täytyi vakavasti epäillä, mutta hra Wallenberg saattoi, jos tahtoi, vedota siihen. Hän ja hänen mukanaan eduskunnan suuri enemmistö halusi joka tapauksessa karttaa kahnausta Venäjän kanssa. Kahta päivää ennen kuin hänen oli määrä vastata Steffenin välikysymykseen, käytti hän erästä väittelyä aiheena rauhoittavan selityksen antamiseen molemmissa kamareissa. »Mitä siihen seikkaan tulee», lausui hän, »jota puhuja erikoisesti on kosketellut, täytyy jokaisen, joka on tutkinut ja tarkannut niin sanotun Ahvenanmaan-kysymyksen historiallista kehitystä, käsittää, että sillä kysymyksellä on Ruotsille suorastaan elinehdon merkitys. Se oli myöskin Ruotsin hallituksen ja eduskunnan käsitys vuonna 1915, ja minä olen vakuutettu että Ruotsin valtiopäivät nytkin ovat samaa mieltä. Sen nojalla ja yhtäpitävästi sen kanssa, mitä äsken lausuin, voin vakuuttaa kamarille, että hallitus katsoo velvollisuudekseen herpoumattomalla tarkkuudella seurata tätä kysymystä eikä tässä suhteessa enempää kuin muillakaan aloilla tulla laiminlyömään Ruotsin oikeuksien ja etujen valvomista. Yksityiskohtaisempaa selontekoa en helposti ymmärrettävistä syistä voi nyt antaa.» Vastauksessaan välikysyjälle 19 p:nä rajoittui hra Wallenberg viittaamaan tähän oraakkelimaiseen lausuntoonsa. Mitä nyt oli apua siitä, että hra Steffen oli varustettu uusilla argumenteilla? Hän puhui korville, jotka tahtoivat olla kuuroja, jos eivät olisi olleetkaan. Vasemmistossa katsottiin asia tietenkin nyt loppuunsuoritetuksi, ja oikeiston johtokin lienee päättänyt, että kukaan ei esiintyisi sen jälkeen kun välikysyjä oli sanonut sanottavansa ulkoministerin vastauksen johdosta. Mutta juuri kun professori Steffen oli lopettanut, kuultiin syvän äänen pyytävän puheenvuoroa. Se oli kuuluisa historioitsija, professori Harald Hjärne. Istumapaikaltani lehteriltä näin puolueen päällikön Tryggerin rientävän hänen luokseen ja ojentavan hänelle paperilappua, joka arvatenkin sisälsi pyynnön, että hän luopuisi puheenvuorostaan. (Käydessään muutamia päiviä myöhemmin luonani vahvisti prof. Hjärne olettamukseni oikeaksi.) Mutta vanha poliitikko ei empinyt, vaan nousi puhujalavalle ja antoi hyvintunnetun ukkosensa jylistä hämmästyneessä ja kunnioittavasti kuuntelevassa salissa. En muista enää yksityiskohdittain, mitä hän sanoi. Muistan vain, että tuntui kuin olisi kuullut ylvästä kaikua niiltä ajoilta, jolloin Ruotsi sekä halusi että saattoi esiintyä tasa-arvoisena valtana moskovalaista perivihollista vastaan.

Ahvenanmaan-välikysymyksen negatiivinen tulos oli ankara isku Ruotsin aktivisteille. He myönsivät sen itse. »Nyt ovat kaikki toiveet Ruotsissa lopussa», sanoi minulle katkerasti eräs heikäläisten innokkaimpia. Maisteri Ragnar Numelin, joka muutamia päiviä myöhemmin kävi ystäviemme luona Uppsalassa, kertoi mielialan heidän keskuudessaan olleen sangen masentuneen. Mutta oli kuitenkin liikaa väittää, että »kaikki toiveet ovat lopussa», mikäli sillä tarkoitettiin tarmokkaampaa esiintymistä Ruotsin puolelta. Asema oli tosin nyt sellainen, ettei enää voitu ajatella Ruotsin yhtymistä sotaan Saksan liittolaisena Venäjää vastaan. Mutta tila saattoi muuttua, ja silloin nähtäisiin, että aktivistien herätystyö ei ollut turhaan tehtyä. Niin toivoivat he itse ja niin toivoimme me. Mutta lähiaikoina oli »aktiivinen puolueettomuuspolitiikka» enin, mitä saattoi odottaa. Tällä hetkellä oli mieliala maassa jokseenkin nyrpeä aktivisteille, eikä se voinut olla osittain vaikuttamatta meidänkin asemaamme. Tosin oli meidän propagandamme Ruotsissa, kuten aikaisemmin jo olen huomauttanut, oikeastaan vain valistustyötä, ja me olimme julkisuudessa huolellisesti karttaneet esiintymistä pyytämättöminä neuvonantajina. Mutta poliittisesti toimivan, läheisissä suhteissa saksalaisiin olevan suomalaisen kolonian pelkkä olemassaolo Ruotsissa sisälsi jo välillisen kehoituksen noudattamaan aktivistien pyrintöjä. Kun lisäksi tuli suomalaisten rekryyttien salainen kuljetus Ruotsin kautta ja siitä johtuneet monet kahnaukset viranomaisten kanssa, ei ole kumma, että meitä alettiin pitää hyvinkin rasittavina vieraina. Maaliskuun lopulla kutsuttiin kolme Heldtin toimistossa Tukholmassa työskentelevää jääkäriä poliisikuulusteluun. Huhtikuun alussa ilmoitettiin meille, että vain vaivoin oli voitu välttää valtiopäivillä välikysymystä jonka tarkoituksena oli aikaansaada »erinäisten täällä oleskelevien suomalaisten» karkoitus maasta. Ensi sijassa mainittiin tällöin Jonas Castrén.

Uhkaavimmalta näytti kuitenkin asema Ahvenanmaan-välikysymyksen jälkeen. Vapaamielinen Aftontidningen sisälsi silloin meitä vastaan suunnatun artikkelin, jonka nimenä oli »Rangaistavaa kiihoitusta». Samaan aikaan saimme tietää, että Fabritiusta ja minua vastaan suunniteltiin kostotoimia Ahvenanmaan-agitatsionin vuoksi. Omasta kohdastani ymmärsin kyllä lähimmän syyn siihen. Telefonipuheluani Nandor Johanssonille Grisslehamniin oli näet kuunneltu ja minä olin ollut kyllin varomaton puhumakseni siitä vastauksesta, minkä ulkoministeri Wallenberg tulisi antamaan Ahvenanmaan-välikysymykseen. Samoihin aikoihin oli Wallenberg keskustellessaan erään ystävämme kanssa pahoitellut »nuorsuomalaista agitatsionia». Taas oli Jonas Castrénin nimi mainittu ennen muita. Mutta mihinkään toimenpiteisiin meitä vastaan ei kuitenkaan ryhdytty. Meillä oli hallituksessa mahtavia puoltajia; upseerikunta oli kokonaan meidän puolellamme ja Tukholman poliisin kanssa olimme mitä parhaissa väleissä. Poliisi kääntyi usein meidän puoleemme pyytäen apuamme jonkun epäiltävän henkilön selvillesaamiseksi ja me saatoimme aina luottaa sen apuun ja suojelukseen esim. mitä tulee kiusallisiin vakoilijoihin. Tiedettiinhän meidän työskentelevän synnyinmaamme vapauttamiseksi, ja semmoista tointa täytyi jokaisen ruotsalaisen kunnioittaa, vaikkakaan he eivät kaikki hyväksyneet meidän valitsemaamme menettelytapaa. Mitä Ahvenanmaan-agitatsioniin tulee, saatoimme me hyvällä syyllä huomauttaa, että venäläisten linnoitukset Suomen alueella liikuttavat meitä vähintään yhtä paljon kuin ruotsalaisia. Ei voitu muuta kuin antaa meidän jatkaa työtämme, vaikkapa se joskus tuottikin Ruotsin viranomaisille hankaluuksia.

Että sympatiat Suomea kohtaan olivat yleiset ja lämpimät, osoitti »hädänalaisten suomalaisten» hyväksi huhtikuun 3 päivänä toimeenpannun iltaman loistava menestys. Sen olivat saaneet aikaan eräät Suomeen läheisissä suhteissa olevat naiset rouvien Segerstrålen ja Hanna Palmen johdolla. Puhdas tulo oli 4 200 kruunua. Siitä lähetettiin 2.000 kruunua Lockstedtin pataljoonaan; 700 kruunua annettiin Tukholman suomalaiselle seurakunnalle ja jäännös jätettiin sille »Työnvälitys- ja avustuskomitealle», joka nyt muodostettiin, minä esimiehenä, Fabritius ja H. Zilliacus jäseninä ja R. Numelin sihteerinä ja kassanhoitajana.

* * * * *

Elämä Ruotsin pääkaupungissa sai ennestäänkin perin kirjavaan sävyynsä uuden vivahteen Henry Fordin kuuluisan »rauhanlähetyskunnan» saapumisesta tänä keväänä. Muistetaanhan, kuinka tuo amerikkalainen automobiilitehtailija joulukuussa 1915 astui laivaan loistavana saattueenaan kaikkia aloja edustavaa intelligenssia ja kokonainen armeija kirjureita ja konekirjoittajattaria, opettaakseen epäkäytännölliselle Euroopalle, mitenkä rauha on tehtävä. Itse Ford palasi Kristianiasta Amerikkaan jättäen apuriensa parhaan mukaan suoritettavaksi lähetyskunnan tehtävän, jonka tarkoitukseksi ilmoitettiin »sotamiesten saaminen ylös juoksuhaudoista jouluksi». Tiedetään myöskin, että tehtävä ei sittenkään ollut ihan niin helppo kuin aloitteentekijä oli uskonut tai ollut uskovinaan. Lähetyskunnan pitkät selonteot lukuisat kehoitukset ja hyvää tarkoittavat rauhanehdotukset otettiin vastaan puolueettomissa maissa osittain ilmi-ivalla, osittain kylmänkohteliaasti, ja sotaa käyvissä maissa jätettiin kokonaan huomioonottamatta.

Minä tulin kosketuksiin muutamien Fordin lähetyskunnan jäsenten kanssa rouva Aino Malmbergin välityksellä, joka sen tulkkina oli seurannut sitä Amerikasta. Niiden joukossa olivat pääsihteeri Lochner, englantilainen pappi Aked, jonka oli täytynyt paeta Amerikkaan buurisodan paheksumisen johdosta, kirjailija ja kansantajuisfilosofi John D. Barry y.m. Kaikki olivat enemmän tai vähemmän tunnettua amerikkalaista idealisti-tyyppiä: kunniallisia, oikeamielisiä ja rakastettavia ihmisiä, joilla oli vain se vika, että olivat suuria lapsia. Naiivissa uskossaan he luulivat noin vain voivansa ratkaista ongelmia, joita vanhan maailman suurimmat nerot olivat turhaan aprikoineet. Totuuksia, jotka Euroopassa jo kauan olivat olleet joka miehen tietoisuudessa tai jotka jo vanhentuneina oli pantu syrjään, esittivät he kaunopuheisesti omina mullistavina keksintöinään.

Grand Hotelissa oli sarja huoneita vuokrattu lähetyskuntaa varten, ja siellä oli parin kuukauden aikana innokasta puuhailua, johon otti osaa edustajia jos jostakin kansakunnasta. Kaikessa oli tietenkin aitoamerikkalaista reklaamia. Ajatellen, että tämä omituinen rauhanpuuha kukaties voisi olla jollakin tavoin käytettävissä Suomen etujen palvelukseen, ylläpidin hyvinkin vilkasta yhteyttä mainittujen herrojen kanssa. Vaimoni ja minä kutsuimme heitä naisineen päivällisille luoksemme ja teimme heidät tuttaviksi muutamien meikäläisten ja vaikutusvaltaisten ruotsalaisten kanssa. Mutta minä petyin pahasti toivossani, että lähetyskunta edes jollakin tavoin ottaisi Suomen asiaa ajaakseen. Sen kehoituksessa sotaakäyville ei Suomea mainittu sanallakaan, »koska», kuten Mr. Aked minulle sanoi, »Suomi ei ole sotaan sekaantunut» (!). Komiteassa siitä keskusteltaessa olivat muutamat ruotsalaiset — m.m. ystävämme pormestari Lindhagen — sekä norjalaiset ja sveitsiläiset äänestäneet Suomen puolesta, tanskalaiset, hollantilaiset ja pari ruotsalaista sitä vastaan. Esitelmään, joka professori Erichin oli määrä pitää lähetyskunnan jäsenille, ei syystä tai toisesta saatukaan tilaisuutta.

* * * * *

Toisella kansainvälisellä yrityksellä, joka tähän aikaan pantiin alulle
Tukholmassa, oli sitä vastoin jonkin verran merkitystä maallemme.
Tarkoitan »Venäjän sorrettujen kansojen liittoa» (Liga der Fremdvölker
Russlands — The Subject Races League of Russia).

Liiton alkuunpanija oli eräs balttilais-liettualainen tilanomistaja, paroni Friedrich von der Ropp, joka oli naimisissa saksattaren kanssa ja nyt asui Berliinissä, senjälkeen kun ensin venäläiset ja sitten saksalaiset olivat raastaneet hänen tilansa Liettuassa. Hän oli tietorikas ja hienostisivistynyt mies, joka laajoilla matkoillaan oli oppinut katselemaan oloja toiselta ja vapaammalta kannalta kuin mikä hänen balttilaisille maanmiehilleen yleensä on tunnusomaista. Saksan valtakunnan pääkaupungissa hän oli hankkinut itselleen arvossapidetyn aseman poliitikkona ja tullut läheisiin suhteisiin niin vaikutusvaltaisten henkilöiden kuin alivaltiosihteeri Zimmermannin, ruhtinas von Wedelin, Hampurin pankkiirin Max Warburgin ja kenraali Ludendorffin kanssa. Hän oli keksinyt ajatuksen koettaa aikaansaada kaikkien Venäjän alaisten ja sortamien ei-venäläisten kansallisuuksien edustajain vetoomus sivistyneeseen maailmaan ja saanut Saksan ulkoministeriön suostumuksen suunnitelmaansa. Oli näet selvää, että tällainen suostumus oli aivan välttämätöntä, kun useimmat kyseenalaisista kansoista tai joka tapauksessa ne ryhmät niiden keskuudessa, joiden puoleen tuli kääntyä, toivoivat Saksan apua vapautuakseen.

Suomalaisten yhtymistä yritykseen pidettiin erikoisen tärkeänä. Wetterhoff oli kuitenkin asettunut torjuvalle kannalle samoinkuin nekin valtuuskunnan jäsenet, jotka siihen aikaan oleskelivat Berliinissä. Mutta von der Ropp tahtoi välttämättä saada meidät mukaan ja matkusti sen vuoksi huhtikuussa Tukholmaan. Täällä hän kääntyi ensin Konni Zilliacuksen puoleen, joka heti innostui aatteeseen. Sehän oli kuin Zilliacuksen omien vuosiin 1904—1906 palautuvien pyrkimysten suoranaista jatkoa. Minä olin aikaisemmin saanut tiedon suunnitelmasta Saksan lähetystön kautta ja esittänyt asian valtuuskunnassa, joka kuitenkin oli pannut sen pöydälle. Huhtikuun 11 p:nä selitti paroni von der Ropp suunnitelmaansa valtuuskunnalle, jossa olivat läsnä myöskin Konni Zilliacus ja Reguel Wolff. Meitä ei aluksi oikeastaan viehättänyt ajatus esiintyä yhteisesti balttilaisten, puolalaisten, ukrainalaisten, georgialaisten y.m. kanssa, Suomella kun vanhastaan oli ollut ja edelleen oli aivan toinen ja itsenäisempi asema Venäjän valtakunnassa kuin näillä. Mutta paroni von der Roppin onnistui kuitenkin haihduttaa meidän epäröintimme. Ratkaisevasti vaikutti päätöksiimme se, että Saksan ulkoministeriö, nimenomaankin erikoissuosijamme alivaltiosihteeri Zimmermann, toivoi yhdyntäämme yritykseen. Niinpä päätettiin periaatteessa, että pari meistä allekirjoittaisi vetoomuksen.

Toukokuun alussa palasi von der Ropp Tukholmaan mukanaan valmis toimintasuunnitelma. Vetoomus lähetettäisiin sähköteitse Tukholmasta presidentti Wilsonille, »suurimman puolueettoman kansan ja ihmisyyden ja oikeuden etevimmän sodanaikaisen esitaistelijan päämiehelle.» Teksti ei oikein miellyttänyt meitä. Sen »Auttakaa meitä! Pelastakaa meidät tuhosta!» tuntui meistä tekevän adressin liian melodramaattiseksi. Mutta von der Ropp oli sitä mieltä, että juuri se muoto tekisi suurimman vaikutuksen Amerikassa. Eikä sanamuotoa sitäpaitsi enää voitu muuttaa. Adressin allekirjoittajiksi Suomen puolelta valittiin Konni Zilliacus ja Samuli Sario. Suomea koskevat rivit olivat seuraavat:

»Me suomalaiset syytämme Venäjän hallitusta juhlallisessa muodossa vahvistetun valtiosääntömme maahan tallaamisesta. Venäläisillä lakisäännöksillä, joilla ei Suomessa ole mitään lainvoimaa, on Suomen oikeutta loukattu. Venäläiset vallanpitäjät pyrkivät riistämään valtiollisen autonomiamme, hävittämään oikeusjärjestyksemme, riistämään valtiopäiviltä kaiken vaikutusvallan julkiseen elämään. Tätä ohjelmaa toteutetaan järkähtämättömän johdonmukaisesti, kotimaiset kielet syrjäytetään, hallinnon säännöllistä hoitoa häiritään jatkuvasti, perustuslaille uskolliset tuomarit ja virkamiehet teljetään venäläisiin vankiloihin tai viedään Siperiaan. Semmoiset ovat seuraukset siitä, että Venäjä on rikkonut meille antamansa lupaukset.»

Adressin allekirjoittivat suomalaisten, saksalais-balttilaisten, lättiläisten, liettualaisten, puolalaisten, Venäjän juutalaisten, ukrainalaisten, Venäjän muhamettilaisten ja georgialaisten edustajat. Myöhemmin yhtyivät siihen vielä valkovenäläisen kansallisuuden edustajat. Sitävastoin ei onnistuttu löytämään sopivia edustajia virolaisten puolesta. Kesküla, jonka puoleen käännyin Tukholmassa, kieltäytyi itsepintaisesti. Hänen pääperusteiltaan oli, etteivät virolaiset voineet toimia yhdessä balttilais-saksalaisten kanssa. Mutta ilman virolaisiakin oli vastalausujakansallisuuksien luettelo kylläkin pitkä ja allekirjoittajien joukossa monta varsin tunnettua nimeä. Niinpä esim. oli toinen puolalaisten allekirjoittaja, valtioneuvos Lempicki, Venäjän valtakunnanduuman jäsen ja toinen, Waclaw Sieroszewski, oli arvossa pidetty poliitikko, joka kuului siihen puolueryhmään, joka julkisesti vaati Puolan itsenäisyyttä.

Toukokuun 9 p:nä minä lähetin sähkösanoman Wilsonille. Sähkösanomatoimistossa oltiin ilmeisesti ällistyneitä, mutta ei kuitenkaan voitu kieltäytyä vastaanottamasta sitä, vaikka epäiltiin, että Englannin sotasensuuri ei päästäisi sitä läpi. Sähkösanoma oli aika kallis: maksoi 2 305 kruunua 55 äyriä. Samana päivänä lähetettiin adressi painettuna ruotsiksi tai tanskaksi noin 100 ruotsalaiselle, 50 tanskalaiselle ja 50 norjalaiselle sanomalehdelle. Sitä seurasi toimituksille osoitettu kiertokirje, jonka alla oli nimet Michel Lempicki, Samuli Sario. Sitäpaitsi lähetettiin adressi Skandinaaviaan useille eteville henkilöille. Englantilainen teksti, niinikään painettuna, jätettiin amerikkalaiselle kirjeenvaihtajalle Mr. Smallille, joka sähkötti sen sisällyksen lyhennetyssä muodossa »Associated Pressille», Amerikan lähetystölle (toimitettavaksi Yhdysvaltain lähettiläälle Pietariin) ja englantilaiselle Mr. Longille. Postissa lähetin adressin useille henkilöille Englantiin, m.m. erinäisille parlamentinjäsenille. On kuitenkin sangen epätietoista, tulivatko kirjeet perille. Mr. Long puolestaan selitti, että on aivan toivotonta sähköttää adressia englantilaisille sanomalehdille. Saksalaisen ja ranskalaisen tekstin levittämisen Saksaan, Itävalta-Unkariin, Sveitsiin, Hollantiin ja Ranskaan hoiti von der Ropp. Minkä vaikutuksen sitten tämä mielenilmaisu teki? Kun sähkösanoma lähetettiin, epäili moni, saapuisiko se lainkaan presidentti Wilsonille. Ruotsin lennätinlaitos ei ottanut hankkiakseen pyytämääni vastaanottotodistusta. Sanottiin, että sellaisia todistuksia ei enää anneta Englannista eikä Amerikasta. Myöhemmin saimme sentään virallisen vahvistuksen siitä, että sähkösanoma oli tullut perille ja että presidentti oli sen lukenut. Yhdysvaltain Pietarissa oleva lähettiläs ilmoitutti näet meille, että presidentti oli saanut adressin ja vakavasti harkinnut sen sisällystä. Lähettiläs oli sitäpaitsi saanut tehtäväkseen ylläpitää yhteyttä Liiton kanssa ja seurata sen toimintaa koskevia asioita. Amerikan sanomalehdet lienevät sangen yleisesti julkaisseet adressin. Muun muassa sain minäkin Yhdysvalloissa olevilta maanmiehiltä kirjeitä, että he olivat sen lukeneet Amerikan lehdistä. Miten sitä siellä arvosteltiin, en sitävastoin tiedä.

Keskusvalloissa otettiin adressi tietenkin vastaan suurella mielihyvällä. Euroopan puolueettomissa maissa oli vaikutelma vaihteleva. Joka tapauksessa herätti aloite suurta huomiota. Olen merkinnyt muistiin, että 37 vanhoillista, 11 vapaamielistä ja 3 sosialidemokraattista lehteä painatti adressin kokonaisuudessaan, 26 vanhoillista, 13 vapaamielistä, 6 sosialidemokraattista ja 3 riippumatonta sanomalehteä julkaisi siitä pitempiä tai lyhempiä selostuksia. Vähemmän huomiota herätti asia Tanskassa ja Norjassa. Tohtori Ivar Berendsenin avulla saatiin erinäisissä Kööpenhaminan sanomalehdissä adressi julkaistuksi. Oikeistolehdet ja moni vapaamielinen lehti liittivät siihen hyväksyviä, jopa muutamat innostuneitakin kirjoituksia. Mutta Socialdemokraten antoi Tukholmassa vasta-iskun. Herra Branting vainusi heti saksalaisten juonia eikä malttanut olla puhumatta saksalaisista rahoista ja asettamatta mielenilmausta yhteyteen — Ruotsin aktivismin kanssa.

Samassa Socialdemokratenin numerossa oli julkaistu Puolan sosialidemokraattiselta taholta pantu vastalause. Sen pääpontena oli, että koko adressi itse asiassa sisälsi vain separatismia. Siinä oli lähettäjä, joka oli merkinnyt nimekseen Stalan, oikeammassa kuin aavistikaan. Että adressi oli Saksalle edullinen, kuten hän huomautti, sitä ei kukaan voinut kieltää, kun se oli kohdistettu juuri Saksan vihollista, Venäjää vastaan. Kun herra Stalanin vastalauseessa lisäksi sanottiin, että presidentti Wilson kesken sodan riehuntaa tuskin voisi mitään asiaan vaikuttaa, niin oli sekin ihan oikeaan osattu. Adressihan oli poliittinen mielenosoitus ja yritys kiinnittää maailman huomiota sorrettujen kansojen hätätilaan ja heidän vapautumispyrkimyksiinsä.

Että ympärysvalloissa adressi jätettiin kokonaan huomioonottamatta tai leimattiin vain saksalaiseksi propagandaksi, sitä ei tarvinne mainita. Luulen kuitenkin, että ne kiistämättömät tosiasiat, joita adressi sisälsi, sentään tekivät jonkin verran kiusallisen vaikutuksen niihin ympärysliiton ystäviin, jotka sen lukivat. Ainakin moni ruotsalaisista liberaaleista tuttavistani lausui sen. Olihan todellisuudessa kiusallista läntisille ympärysliittolaisille, jotka sanoivat taistelevansa vapauden, ihmisyyden ja pienten kansojen oikeuden puolesta, nähdä osoitettavan, kuinka heidän itäinen liittolaisensa sovellutti näitä kauniita periaatteita niihin kansoihin, jotka onnettomuudekseen olivat joutuneet sen vallan alle.

Venäjällä oltiin tietenkin raivostuneita. Muun muassa sisälsi Novoje Vremja toukokuun 23 päivänä Wilsonille lähetettyä sähkösanomaa koskevan artikkelin, jossa huomautettiin, että sen allekirjoittajina suomalaiset »tietenkin esiintyvät etumaisina», »vanhan terroristin ja svedomanin Konni Zilliacuksen ja fennomanisen valtiopäivämiehen Sarion» edustamina. Adressi — lausui tuo venäläinen Suomen-syöjä — on vain saksalaisen propagandan ilmauksia, joilla koetetaan »henkilöiden avulla, jotka kuuluvat ei-venäläisiin kansallisuuksiin — suomalaiset etunenässä — kylvää eripuraisuutta Venäjän ja sen liittolaisten välille ja johtaa presidentti Wilsonia harhaan».

Wilsonille lähetetty sähkösanoma oli tarkoitettu olemaan vain uuden Liiton ensi askeleena. Sen ohjelma ja järjestö on määritelty seuraavalla tavalla eräässä senaikaisessa asiakirjassa.

1) Liiton tehtävänä on:

a) tehdä sivistyneelle maailmalle tunnetuksi Venäjän ei-venäläisiä kansoja kohtaan harjoittama politiikka;

b) yhteistyö näiden kansojen edun valvomiseksi sodan aikana;

c) niiden toivomusten ja vaatimusten esillesaattaminen tulevassa rauhanneuvottelussa. Vaatimuksia ei toistaiseksi voida lähemmin määritellä, vaan niiden täytyy jäädä riippuviksi valtiollisten ja sotatapahtumien kehityksestä.

2) Sen keinoina on:

a) propaganda puolueettomien ja mikäli mahdollista myöskin sotaakäyvien maiden sanomalehdistössä sekä kirjojen ja lentokirjasten julkaisu;

b) henkilökohtainen vaikuttaminen johtaviin valtiomiehiin.

3) Liitto on joka suhteessa täysin riippumaton Saksan hallituksesta.

Saksan hallitus suhtautuu sen pyrkimyksiin kuitenkin suosiollisesti.

4) Liitto karttaa huolellisesti länsivaltojen — Englannin ja Ranskan — loukkaamista ja koettaa päinvastoin herättää näiden harrastusta Liiton pyrkimyksiin.

5) Liiton järjestö: hallinto, jossa on kahdeksan jäsentä, Michel
Lempicki esimiehenä. Tietotoimistoja Bernissä, Tukholmassa ja
New-Yorkissa.

Tässä asiakirjassa jätettiin sanomatta, että Liiton johtaja oli sen pääsihteeri paroni von der Ropp ja että se sai ohjeensa tämän toimistosta, joka oli Berliinissä oleva »Neutrale Korrespondenz». Mutta olisi kuitenkin väärin katsoa liittoa Saksan ulkoministeriön alatoimistoksi. Von der Ropp noudatti omaa politiikkaansa, joka Saksaan nähden pyrki taivuttamaan sen hallitusta tekemään määrättyjä myönnytyksiä Liitossa edustettuina olevain kansallisuuksien eduksi. Että hän tätä tarkoitusta varten oli läheisessä yhteydessä Saksan viranomaisten ja valtiomiesten kanssa, on aivan luonnollista. Liiton menot suoritettiin yksityisistä varoista. Sanottiin, että se tapahtui erään suuren New-Yorkissa toimivan pankkiiriliikkeen välityksellä. Ne rahat, joilla Tukholmassa toimiva toimisto kustannettiin, lähetti sille toiminimi M.M. Warburg & C:o Hampurista.

Siis kuitenkin saksalainen yritys? Tavallaan kyllä ja tavallaan ei. Liiton piirissä toimivat henkilöt eivät olleet Saksan alamaisia ja he työskentelivät kukin oman kansansa eduksi. Mutta kun tämä etu heidän nähdäkseen oli yhteistä Saksan edun kanssa, katsoivat he itseänsä tämän maan liittolaisiksi eivätkä mitenkään panneet pahakseen, että saksalaiset kannattivat heidän pyrkimyksiänsä. Heikko kohta Liiton asemassa oli kuitenkin se, että se esiintyi puolueettomana yrityksenä, vaikka kuitenkin joka mies tiesi, että sen kaikki jäsenet olivat tinkimättömiä Saksan ystäviä.

Vapaaherra von der Roppin ehdotuksesta ja maanmiesteni suostumuksella otin ollakseni Suomen edustajana Liiton johtokunnassa ja samalla sen Tukholman-toimiston päällikkönä. Maisteri Ragnar Numelin ja ylioppilas H. Zilliacus toimivat sihteereinä. Tämä yritys kulutti aikaani aika paljon, se kun pian saattoi minut kosketuksiin kirjavan joukon kanssa »sorrettuja», kuten Liittoon kuuluvien kansallisuuksien edustajia lyhyesti tavallisessa puheessa nimitettiin. Tässä ei voi tulla kysymykseenkään Liiton laajan toiminnan yksityiskohtainen kuvaaminen. Muutamiin sen tärkeimpiin vaiheisiin palaan tuonnempana.

* * * * *

Berliinissä suoritetun työn kanssa oli minulla tänä aikana verraten vähän tekemistä. Valtuuskuntatoverini matkustivat sinne vähän väliä. Paljon melua herätti Jonas Castrénin oleskelu Saksan pääkaupungissa huhtikuun lopulta toukokuun puoliväliin. Tavallisuuden mukaan harjoitti hän omaa politiikkaansa, josta aiheutui erinäisiä selkkauksia. Saksan Tukholmassa oleva ministeri, vapaaherra von Lucius oli varmasti vakuutettu siitä, että Castrénin matkan päätarkoituksena oli juonitteleminen häntä vastaan, ja hän oli matkan johdosta kovin hermostunut. Mitä Castrén Berliinissä toimi, en tarkemmin tiedä. Hän kävi useiden etevien henkilöiden luona ja koetti saada kutsua Hindenburgin luo, siinä kuitenkaan onnistumatta. Johtaja Sario, joka maaliskuussa oleskeli Berliinissä vapaaherra von Bonsdorffin ja professori Erichin kanssa, teki sieltä propagandamatkan Unkariin. Toukokuun puolivälissä matkusti vapaaherra von Bonsdorff jälleen Berliiniin, ja viikkoa myöhemmin professori Erich ja hänen mukanaan maisterit Norrmén ja Svedlin. Kolme viimeksimainittua jäivät sitten sinne pitemmäksi aikaa propagandatyötä varten. Vapaaherra von Bonsdorff palasi kesäkuun alkupäivinä.

Wetterhoffin olin tällä välin kadottanut näkyvistäni melkein kokonaan. Hänen suhteensa järjestöömme oli tammikuussa tapahtuneen selvityksen jälkeen entistäänkin kierompi. Hän käväisi silloin ja tällöin Tukholmassa, m.m. huhtikuun lopulla Konni Zilliacuksen kutsumana, tämä kun piti häntä suuressa arvossa ja erittäin ankarasti paheksui valtuuskunnan käytöstä häntä kohtaan. Juuri silloin näet odotettiin professori Westermarckin saapumista Tukholmaan, ja me toivoimme tämän C.K:n jäsenen välityksellä saavamme tuon kiusallisen asian selvitetyksi. Wetterhoff puhui silloin suuresta suunnitelmastaan, mitenkä Berliiniin olisi perustettava arvovaltainen saksalainen komitea Suomen asioita varten. Komitean puheenjohtajaksi tulisi ruhtinas Löwenstein, sihteeriksi Wetterhoff itse, ja jäseniksi m.m. ruhtinas Isenburg, kenraali von Kluck (Saksan ensimmäisen armeijan ylipäällikkö Ranskassa syksyllä 1914), kuuluisa balttilainen poliitikko professori Schiemann y.m. Saksan ulkoasiainministeri von Jagow oli jo hyväksynyt ohjelman.[47] Wetterhoffin päiväkirjassa tältä ajalta on yksityiskohtaisia tietoja tämän suunnitelman syntymisestä ja sen toteuttamisyrityksistä. Tuntuu kuin hän juuri silloin olisi ollut lyhyen, mutta loistavan poliittisen uransa huipulla. Useat Saksan etevimmistä arvohenkilöistä ja poliitikoista olivat hänen mieskohtaisia ystäviään tai tuttaviaan. Aikaisemmin hän oli, kuten jo olen maininnut, tullut Berliinin etevimmän, Deutsche Gesellschaft 1914-nimisen poliittisen kerhon jäseneksi Maaliskuun lopulla vei hänen ylhäinen suosijansa ruhtinas Löwenstein hänet siihen suljettuun piiriin, joka joka keskiviikko kokoontui Hotel Continentaliin päivän kysymyksiä pohtimaan. Maaliskuun 25 päivänä sai hän siellä pitää esitelmän Suomesta ja sen vapauspyrinnöistä. Hän mainitsee kuulijoista — heitä oli noin 30 henkeä — sijaisyleisesikunnan päällikön kenraali Moltken, kreivi Zeppelinin, kansallisvapaamielisen puolueen johtajan Bassermannin, suurteollisuuden johtavan mahtimiehen salaneuvos Schütten, upporikkaan kreivi Henckell-Donnersmarckin, ruhtinas Löwensteinin, muutamia Deutsche Bankin ja Diskonto-Gesellschaftin johtajia, kenraali von François'n, majuri von Parzevalin, Vossische Zeitungin vaikutusvaltaisen ja pelätyn toimittajan Georg Bernhardin y.m. »Yleensä», kirjoittaa Wetterhoff, »hyväksyttiin minun esittämäni ajatukset. Vain pankkijuutalaisia (Salomonia ja Mankwitzia) eivät ne tuntuneet miellyttävän. He eivät halunneet Ruotsin sekaantumista sotaan, koska se olisi ollut haitallista heidän Ruotsin kautta tapahtuvalle kaupalleen Amerikan kanssa.»

Tämän jälkeen näyttää Wetterhoff useinkin seurustelleen tämän piirin herrojen kanssa. Huhtikuun 5 p:nä pohdittiin kerhossa Itämerenmaakuntain kysymystä, kuten aikaisemmin on mainittu. Mitä loistavia mahdollisuuksia näyttikään avautuvan meidän propagandallemme Saksassa! Mutta Tukholmassa ja Suomessa oli edelleen niitä, jotka kieltäytyivät antamasta kannatustaan miehelle, joka omin neuvoinsa oli kohonnut sellaiseen asemaan. Wetterhoffin ja hänen maanmiestensä kohtaus Tukholmassa jäi käytännössä tuloksettomaksi. Kaikki jäi ennalleen. Meidän järjestöllämme ei edelleenkään ollut vakinaista valtuutettua edustajaa Berliinissä. Jokaisen täytyi ymmärtää, että tämä oli ajan mittaan kestämätön tila. Huhtikuun lopulla lähetettiin tosin, vapaaherra von Bonsdorffin yksityisestä aloitteesta, herra Yrjö Saastamoinen rouvineen Berliiniin asumaan. (Valtuuskunnan mieltä ei asiasta merkillistä kyllä kysytty.) Minun nähdäkseni tämä toimenpide vain enensi sekavuutta, sillä missä tehtävässä herra Saastamoinen esiintyisi, oli epäselvää. Itse hän sanoi minulle, että hänet oli Berliinissä ilmoitettu komitean (valtuuskunnan) sihteeriksi ja luottamusmieheksi — »Schriftführer und Vertrauensmann». Wetterhoff puolestaan oli vakuutettu, että herra Saastamoisen tehtävänä oli hänen syrjäyttämisensä. Minun täytyi vilpittömästi sääliä sitä ikävää osaa, jota tuo nuori mies näin tahtomattaan joutui esittämään koettaessaan tunnollisesti täyttää tehtävänsä.

Millainen oli asiain tila tällä välin Suomessa? Ja mitä ajateltiin siellä työstä, jota niin innokkaasti tehtiin ulkomailla?

Meistä tuntui, että kotimaassa kaikkien nyt pitäisi ajatella vain suurta päämäärää, Suomen vapauttamista, ja parhaita keinoja sen saavuttamiseksi. Kuitenkin näytti siltä, että suuret osat yhteiskuntaamme vielä olivat vieraita tälle pyrkimykselle. Suomea koskevassa raportissa, jonka konsuli Goldbeck-Löwe huhtikuin, alussa lähetti Berliiniin alivaltiosihteeri Zimmermannille, hän mainitsi tämän tosiasian kylmänsuoravasti. Suomen liikemiehet — se suunnilleen oli raportin sisällys — asettuvat vapausliikkeen suhteen epäilevälle kannalle. Sota tuottaa maalle rahaa, osakkeet nousevat pörssissä Sitä vastoin akateemisissa piireissä sekä suuressa osassa nuorisoa ja talonpoikia vallitsee yleinen pyrkimys maan vapauttamiseen Venäjästä Saksan avulla. Yksi tämän pyrkimyksen ilmauksia on Lockstedtin leiri.

Kieltämättä olikin Suomen liikemiesmaailma meitä vastaan tai ei ainakaan meidän puolellamme. Tätä tosiasiaa käytettiin, kuten ennenkin, meidän haitaksemme. Saksan ministeri von Lucius lausui eräälle valtuuskuntamme jäsenelle, joka huhtikuussa kävi hänen luonaan, että politiikka, joka jättää ottamatta huomioon niin tärkeän tekijän kuin suurkapitaalin, on fantastista.

Tuo kylmästi laskeva diplomaatti, joka itse kuului rikkaaseen liikemiessukuun, unohti, että lopultakaan ei raha, vaan ihmiset ratkaisevat, kun on kysymys kansan kamppailusta vapautensa saavuttamiseksi. Että oli paljon vaikeampaa saada kokoon rahaa jääkäriliikkeen kannattamiseksi kuin väkeä, joka oli valmis panemaan vaaraan henkensä ja vapautensa sen hyväksi, sen sai toht. W. Zilliacus, Suomessa oleva väsymätön »rahaministerimme», kyllä kokea. Mutta yhtä totta kuin se, että liikemiehet olivat välinpitämättömiä,[48] yhtä ilmeistä oli, että henkisen kulttuurin edustajat ja paras osa talonpoikaisluokkaa yhä mieslukuisammin yhtyi suurta asiaa kannattamaan, huolimatta yhä ankarammasta vainosta.

Eräs meikäläinen, joka kesäkuussa palasi Suomenmatkalta, kertoi m.m.: »Kun olin päässyt varmuuteen siitä, ettei minua vakoiltu, asetuin varovasti yhteyteen vanhojen ystävieni kanssa. Kaikkialla tapasin suostumusta, jopa intoakin. Ystävät väittävät, että mieliala maassa on sangen hyvä. Olen itse todennut, että monella taholla on tapahtunut suorastaan yllättävä parannus siitä, kun viimeksi olin Suomessa vuosi sitten.»

Mutta vaikka mieliala olikin hyvä, olivat olot kuitenkin ylen vaikeat. Samassa raportissa sanotaan, että järjestö oli aivan hajallaan uusien vangitsemisten jälkeen. Eräässä toisessa raportissa, jonka Georg Gripenberg toukokuun 29 p:nä antoi, sanotaan samaten: »Järjestö on aivan hajalla monien vangitsemisten ja kotitarkastusten johdosta. Rekryyttien hankkimiseksi ei voida eikä tahdota tehdä enää mitään, kun on pelättävissä, että nuorukaisia viedään joukoittain Siperiaan, jos suurempi määrä rekryyttejä menee rajan yli, pyrkien Saksaan. Kuitenkaan ei C.K. vastusta yksityisten nuorukaisten matkaa omalla uhallaan ilman kosketusta C.K:n kanssa.» Verrattakoon tähän sittemmin julkaistuja kertomuksia vangitsemisista ja maasta karkoituksista vuonna 1916 ja niistä suurista vaikeuksista, joiden alaisena värväys Suomessa tapahtui.

Työtä Suomessa eivät kuitenkaan vaikeuttaneet ainoastaan nämä yhä kiristyvät kostotoimet. Myöskin pitkä odotus, kun tulosta ei koskaan tuntunut kuuluvan, vaikutti masentavasti. Eräs niistä raportinantajista, joiden kertomuksia tässä olen maininnut, oli tavannut sellaisia avustajia, jotka olivat väsyneet. »Mitä kaikki tämä hyödyttää, kun ei kuitenkaan mitään tapahdu?» oli sanottu. Vielä pahempi oli, että alettiin epäillä liikkeen perusedellytystäkin: Saksan myötävaikutusta. Nyt kävi ilmi, että monet värvääjät olivat luvanneet enemmän kuin mihin heillä oli valtuuksia. Yleisesti oli sanottu, että suomalaista joukkoa tultaisiin käyttämään ainoastaan kotimaassa. Olen aikaisemmin puhunut niistä selkkauksista, joita syntyi kun tuli tunnetuksi, että joukko kuitenkin komennettaisiin rintamalle Itämerenmaakuntiin. Myöskin asian poliittisesta puolesta alettiin olla huolestuneita. Vanha vaatimus, että saksalaisten puolelta oli saatava määrättyjä lupauksia, pääsi jälleen etualalle. Koko asia oli käsitetty jonkinlaiseksi välipuheeksi: meidän oli lähetettävä rekryyttejä Lockstedtin pataljoonan pystyttämiseksi ja saksalaisten vuorostaan oli taattava meille sotilaallinen tai ainakin poliittinen kannatus. Mutta näistä takeista ei kuulunut mitään.

Tämä pettymyksen mieliala käy ilmi Torniossa olevan, mitä toimeliaamman etappimiehemme ja avustajamme, metsänhoitaja Viljo A. Lyytikäisen Haaparannasta 16 p:nä toukokuuta minulle kirjoittamasta kirjeestä.

»Kun meikäläinen liike», niin hän kirjoitti syvissä huolissaan, »viime syystalvella vilkastui ja kehittyi suurimpaan laajuuteensa, evästettiin kaikki — ainakin tietooni tulleet — toimihenkilöt muunmuassa seuraavilla vakuutuksilla: 1) että Saksa on lupautunut tukemaan Suomen pyrkimyksiä rauhaa solmiessaan, siinä tapauksessa että voitto on Saksan ja jos suomalainen vapausliike on helpottanut voiton saavuttamista; 2) että tarkoitus on aloittaa vapaustaistelu Suomessa, jossa taistelussa Saksaan lähetetyt miehet tulisivat toimimaan pienemmäksi osaksi muodostettavien suomalaisten taistelujoukkojen ytimenä, mutta ennen kaikkea näitten joukkojen kouluttajina ja johtajina taisteluissa, joita tultaisiin käymään Suomessa; 3) ettei missään tapauksessa tarvitse epäillä, että lähettämiämme miehiä käytettäisiin Saksan intressejä etualalla pitäen tai meille kokonaan vieraisiin tarkoituksiin. Myöhemmin», niin kirjoittaja jatkaa, »oli kuitenkin saatu tietää, ettei mitään sitovia takeita olekaan annettu ja ettei meidän luottamusmiestemme hallussa ole mitään Saksaa velvoittavaa asiakirjaa. Vaadittiin sokeaa luottamusta lupauksiin, joiden sisällöstä vallitsi suuri epävarmuus. Erinäisistä seikoista, m.m. siitä sitoumuksesta, joka rekryyttien oli täytynyt antaa astuessaan pataljoonaan, oli tehty se johtopäätös, että joukkoa tultaisiin käyttämään Saksan yksityisten etujen hyväksi. Onko sitten ihme, että miesten saanti on tyrehtynyt? Näin olisi käynyt, vaikkei värväyksen lopettamisesta olisikaan annettu sitä määräystä, jonka keskuskomitea maaliskuussa antoi. Jos sen sijaan tyydyttävät takeet saadaan, tulee taas mieliala nousemaan heti ja miehiä tulee taas laumoittain. Kansan kanta ei ole muuttunut ja venäläismieliseksi se ei voi koskaan tulla. Mieliala on vain lamassa, epätoivoinen epätietoisuuden vuoksi.»

Mitä oli minun vastattava tähän? Saatoin vain korostaa, »ettei kukaan meidän toimihenkilöistämme ollut oikeutettu puhumaan mistään kirjallisista takeista Saksan puolelta, ettei Saksa voi sellaisia virallisesti antaa siitäkään syystä, ettei ole olemassa virallisia Suomen kansan edustajia, jotka voisivat Suomen puolelta antaa sitovia takeita ja lupauksia, että tulos riippuu sodan onnistumisesta, mutta että Saksan aikomuksista jo todistaa L.L.-joukon muodostaminen, koskapa tämä joukko itsessään ei merkitse paljon Saksan sotavoimain vahvistamiseksi». Viittasin vielä siihen, että alivaltiosihteeri Zimmermann eräässä edellämainitussa Stockholms Dagbladin kirjeenvaihtajalle antamassaan lausunnossa oli vakuuttanut, että Suomen vapauttaminen kuuluu Saksan päämääriin tässä sodassa. »On perin valitettava», minä kirjoitin, »jos Suomessa jo nyt, ennenkuin ratkaiseva hetki on tullut, ruvetaan epäilemään yrityksemme onnistumista. On siis kaikkien toimimiestemme velvollisuus selittää kansalaisille, ettei tällaisissa vaikeissa tehtävissä voida menetellä samoin kuin tavallisissa rauhan toimissa. Sota on meille avannut ennen aavistamattoman tilaisuuden kansamme pelastamiseksi. Tätä tilaisuutta koetamme käyttää hyväksemme. Ken luulee voitavan edeltäkäsin määritellä asiain menoa, hän ei ymmärrä mitä sota on. Me taistelemme Suomen vapauttamiseksi, me tiedämme, että se tie, jonka olemme valinneet, on ainoa mahdollinen, ja me uskomme lopulliseen voittoon.»

Mistä kuvitelma Saksan antaman kirjallisen sitoumuksen olemassaolosta oli saattanut Suomessa syntyä, on minulle arvoitus. Se ei voinut perustua muuhun kuin löyhiin olettamuksiin, jotka vähitellen suusta suuhun kulkiessaan olivat saaneet varmojen vakuuttelujen muodon. Mutta se käsitys, joka on läpikäyvänä Lyytikäisen huolestuneessa kirjeessä, on asemaa erittäin kuvaava. Jos vakautuneita ja toimeliaita aktivisteja alkoi epäilyttää yrityksemme poliittinen perusta, täytyi näiden arveluiden tuntua sitäkin voimakkaammilta niissä piireissä, jotka olivat syrjässä. Koko meidän politiikkamme oli edelleenkin monen mielestä kevytmielistä uhkapeliä, jolla oli varsin vähäinen menestymisen mahdollisuus. Vielä vapaussodan jälkeen kuulin erään ystäväni lausuvan, että meillä oli yksi onnistumismahdollisuus tuhannesta, ja että totisesti ei ollut meidän ansiomme, että juuri se mahdollisuus toteutui.

Me, jotka työskentelimme liikkeen keskustassa, emme epäröineet. Me emme epäilleet Saksan rehellisiä tarkoituksia. Tosin en minä puolestani mennyt niin pitkälle kuin muutamat intomielisimmät, jotka kuvittelivat, että Saksa jo kiitollisuudesta suomalaisia liittolaisiaan kohtaan ajaisi Suomen etuja lopullisessa ratkaisussa. Olipa joitakin, jotka katsoivat, että jopa suurehkosta mieshukasta pataljoonassamme, joka oli itärintamalla etulinjalla, olisi — niin valitettavaa kuin se sinänsä oli — kuitenkin se hyöty, että se enentäisi saksalaisten kiitollisuuden velkaa meille. Tämmöinen tunteellinen katsantokanta oli kuitenkin useimmille vieras. Mutta sen sijaan me olimme eläytyneet siihen ajatukseen, että Saksan oma etu vaati sitä kannattamaan Suomen irroittamista Venäjästä. Kaikki riippui siitä, voittaisiko Saksa vai ei. Ja siinä suhteessa olimme tulleet sen lujan luottamuksen vaikutuksen alaisiksi, jonka tapasimme saksalaisissa ystävissämme. Kuta pitemmälle aika kului, sitä suuremmaksi oli sen uhrautuvaisuuden, järkkymättömän kestävyyden ja ylivoimaisen sotilaallisen taidon ihailumme käynyt, jota Saksan kansa ja sen johtajat osoittivat valtavassa taistelussaan. Eräs vanhoja aktivistiystäviämme, joka oli oleskellut Italiassa ja Ranskassa sodan kahtena ensi vuonna ja nyt kesän alussa v. 1916 saapui Tukholmaan ottamaan osaa meidän työhömme, ei saattanut kylliksi kummastella meidän lujaa uskoamme Saksan voittoon. Niissä piireissä, joissa hän oli elänyt, oltiin näet yhtä varmasti vakuutettuja, että keskusvallat eivät ajan mittaan voisi kestää epätasaisessa taistelussa. Meille oli joka tapauksessa onneksi, että olimme saaneet niin sangviinisen käsityksen asemasta. Se auttoi meitä monesta vaikeasta hetkestä.

Täysin vakuutettuja kun olimme siitä, että meidän valitsemamme poliittinen suunta oli oikea, olimme ehkä liiankin taipuvaisia aliarvioimaan sen työn merkitystä, jota tehtiin toisilla linjoilla. Silloin tällöin sain kiertoteitä hajatietoja pyrkimyksistä kiinnostaa ympärysvaltoja Suomen asiaan. Niinpä esim. sain maaliskuun lopulla nähdä erään kirjeen, jonka lakitiedettenkandidaatti Erik Ehrström oli Pariisista kirjoittanut eräälle suomalaiselle naiselle Tukholmaan. Ehrström, joka oli pääsihteeri yhdistyksessä Amitié Franco-Suédoise, vakuutti kirjeessä, että Ranskassa oli havaittavissa »suurta harrastusta Suomen kysymykseen», joka usein oli ollut puheena ulkoasiainvaliokunnan ja ulkoministeriön välisissä neuvotteluissa. Edellisenä syksynä hän oli lähettänyt toht. Törngrenille Suomeen sanan, että jotakin olisi tehtävä Suomen minimivaatimusten määräämiseksi. Tämän johdosta oli Helsingin yliopiston lehtori Poirot, neuvoteltuaan eri puolueiden kanssa, tehnyt matkan Pariisiin ja jälleen palannut Suomeen. Nyt ei kotvaan aikaan ollut saapunut tietoja toht. Törngreniltä. Mistä minimivaatimuksista tässä oli ollut kysymys, sitä en ikävä kyllä saanut tietää.

Toukokuun lopulla sain kuulla, että toht. Törngren ja hänen ryhmänsä työskentelivät myöskin toisella taholla. Tarkoitus oli — sanottiin — että Englanti harjoittaisi painostusta Pietarissa lupauksia Suomelle sisältävän manifestin aikaansaamiseksi. Eräs lähetti (Lorenzo Kihlman) odotti vain sanaa Lontoosta heti matkustaakseen sinne.

Tätä ympärysvalloissa tehtyä poliittista työtä, jota me tahollamme emme tietenkään voineet kokonaisuudessaan tuntea, emme hevin saattaneet suosia, kun se meidän nähdäksemme ei tähdännyt muuhun kuin Venäjän yhteyteen jäävän Suomen autonomian palauttamiseen. Sitäpaitsi pelkäsimme, että neuvottelut ympärysvaltain kanssa saattaisivat järkyttää saksalaisten luottamusta meihin, jos ne tulivat näiden tietoon. Pahinta oli, että ympärysvaltain ystävät Suomessa eivät kavahtaneet meidän liikkeemme suoranaista vahingoittamista. Juuri tähän aikaan julkaisi pari suomalaista sanomalehteä artikkelin, joka sisälsi paljastuksia Lockstedtin yrityksestä.

Sellaisia kahnauksia näiden kahden eri suunnan välillä ei voitu välttää. Katkeruus toista puolta kohtaan oli suuri kummallakin puolella. Vasta jälkeenpäin on opittu ymmärtämään, että molemmilla suunnilla oli oikeutuksensa. Kun Saksan romahdus tapahtui, vieläpä jo Suomea itsenäiseksi julistettaessa, olivat ympärysvaltain kanssa aikaisemmin solmitut suhteet suureksi hyödyksi. Mutta toisaalta sopii kysyä, kuinka itsenäisyys-ajatuksen olisi käynyt Venäjän vallankumouksen puhjettua, ellei sitä olisi syövytetty kansan tietoisuuteen jääkäriliikkeen kautta, ja kuinka meidän vapaussotamme olisi käynyt, ellei Saksa olisi tullut avuksemme ja ellei olisi ollut jääkäripataljoonaa, tuota joukkoa, jonka muodostamista monet isänmaan ystävät mitä ankarimmin olivat paheksuneet.