IX. TYÖTELIÄITÄ KESÄKUUKAUSIA
Komennus rintamalle merkitsi uuden vaihekauden alkua jääkäripataljoonan historiassa. Se oli peräti tärkeä myöskin poliittiselle työlle, jota tehtiin rinnan sotilaallisten valmistusten kanssa. Entistä suuremmassa määrässä saattoi Suomea nyt pitää Saksan tosiasiassa tunnustettuna liittolaisena, sittenkun vapaaehtoinen suomalainen joukko-osasto oli lähtenyt taisteluun yhteistä vihollista vastaan saksalaisten joukkojen rinnalla. Olisi voinut odottaa, että meidän poliittinen toimintamme näin ollen tulisi olemaan helpompaa ja menestyksellisempää. Todella saattoikin jokainen, joka tähän aikaan kävi Berliinissä, havaita mielenkiinnon Suomea kohtaan enentyneen johtavissa piireissä ja myöskin suuren yleisön keskuudessa. Parempaa propagandakeinoa kuin se, mikä nyt oli käytettävänämme, emme olisi voineet toivoa. Myöskin Ruotsissa teki tieto pataljoonamme lähtemisestä rintamalle syvän vaikutuksen. Mutta siitä huolimatta oli nyt alkava aikajakso suurten vaikeuksien ja pettymysten aikaa.
Tämä johtui ennen kaikkea sotatilan huolettavuudesta. Me emme olleet Tukholmassa täysin selvillä, kuinka vaarallinen, jopa miltei toivoton keskusvaltain asema oli kesällä ja alkusyksyllä 1916. Länsirintamalla oli Saksan rynnistys Verdunia vastaan epäonnistunut ja kesällä alkoi ympärysliitto sensijaan suuren Somme-rynnistyksensä valtavin sotavoimin ja ennenkuulumattomin teknillisin apuneuvoin. Saksalaiset menettivät alaa ja saivat vain töin tuskin estetyksi vihollisten läpimurron. Etelässä tekivät itävaltalaiset menestyksellisen hyökkäyksen italialaisia vastaan Tyrolissa, mutta heidän täytyi pian keskeyttää se ja lähettää kaikki suinkin liikenevät joukot itärintamalle. Täällä oli näet Brusilovin suuri, kesäkuussa alkanut rynnistys työntänyt Itävalta-Unkarin armeijat taaksepäin. Venäläiset tunkeutuivat syvälle Galitsiaan ja Karpaattien vuorille. Täydellisen katastrofin estämiseksi täytyi saksalaisten lähettää divisiona toisensa jälkeen liittolaistensa avuksi ja siten heikentää koillista rintamaansa. »Nämä olivat sanomattoman vakavia päiviä», kirjoittaa Ludendorff muistelmissaan. »Luovutimme pois kaikki, mitä meillä oli, ja tiesimme tarkkaan, ettei meitä kukaan auttaisi, jos vihollinen kävisi meidän kimppuumme. Ja niin todella tapahtui! Venäläinen hyökkäsi erittäin suurella voimalla heinäk. 16:ntena aivan Väinäjoen länsirantaa Riian siltavarustuksesta. Ensi rynnäkössä se pääsi etenemään.»[49] Näihin taisteluihin otti jääkäripataljoonamme puolipatteri (2 haubitsia) osaa kunniakkaalla tavalla.[50] Venäläisten ylivoima oli täällä hyvin suuri, ja hetken näytti asema saksalaisille sangen uhkaavalta.
Näissä oloissa oli Saksan rynnistys koillista kohti aivan mahdoton. Sensijaan oli toukokuussa puhuttu odotettavissa olevasta etenemisestä Ukrainaan, mutta tästäkään ei tullut mitään Itävalta-Unkarin armeijan odottamattoman heikon vastustusvoiman vuoksi. (Kokonaisia slaavilaista kansallisuutta olevia rykmenttejä lienee karannut vihollisen puolelle.) Keskusvaltojen oli näin ollen joka puolella pakko pysytellä puolustuskannalla. »Suuri puolustussotamme», kirjoittaa Ludendorff, »jota tähän saakka olimme käyneet sodan parhaalla aseella, hyökkäyksellä, oli muuttunut pelkäksi torjumissodaksi.»[51] Hyökkäykset torjuttiin tosin kaikilla rintamilla, mutta keskusvaltain voimat olivat sangen uupuneet. Kun sitten Romania julisti Itävalta-Unkarille sodan elokuun 27 p:nä, uskoi moni, että tämä oli lopun alkua. Että keskusvaltain onnistuisi kolmikuukautisella loistavalla sotaretkellä täydellisesti musertaa uusi vihollisensa, sitä ei kukaan syksyn alussa hevin tiennyt odottaa.
Kuka silloin Saksassa saattoi ajatellakaan pientä ja syrjäistä Suomea? Halu aikaansaada erikoisrauha Venäjän kanssa kävi yhä voimakkaammaksi ja samassa määrässä väheni Berliinissä talvella ja keväällä 1916 niin voimakas harrastus Suomen vapauttamiseksi. Mitä Wetterhoff tiesi siitä syyskuussa kertoa, siitä tuonnempana. Mutta Suomessakaan ei tähän aikaan näyttänyt lainkaan valoisalta. Venäläinen hirmuvalta rehoitti nyt täydessä loistossaan. Tilapäiskuvana siitä otan tähän otteita sähkösanomatyyliin kirjoitetusta kirjeestä, jonka toht. Alma Söderhjelm lähetti minulle heinäkuun puolivälissä.
»Täällä jatkuvat vangitsemiset, ja ihmisiä katoaa toinen toisensa jälkeen. Varsinkin Pohjanmaalta on kadonnut monta. Spalernajassa istuu 30 suomalaista jotka on sinne viety mikä mistäkin syystä. Siellä on m.m. eräs ylioppilas Riekki ja eräs Ruuth. Hänen äitinsä oli äskettäin häntä tervehtimässä. Poika oli rohkealla mielellä, on istunut siellä jo kauan. Siellä istuu myöskin Roosin veljekset, toinen vangittu jo aikaisemmin, toinen nyt äskettäin. Heidän isänsä on käynyt heitä katsomassa ja saanut puhua heidän kanssaan. He ovat terveitä. Ruuth sitä vastoin on kuumeessa ja toinen keuhko on vialla. Häntä hoitaa lääkäri. Riekin morsian kävi sulhastaan tervehtimässä. Tämä oli ollut masennuksissa, mutta nähdessään Ruuthin reippaan tuulen (heitä käytettiin ulkona samalla kertaa), oli hän tullut tyynemmäksi. Riekki sanoo rakentelevansa tuulentupia ja uneksivansa ja uskovansa uniinsa enemmän kuin ennen. Eräs Nikkilä on myös vangittu. Luulen että hänkin on siellä. Krestyssä istuu myöskin muutamia, yhdenvertaisuusrikoksista. Kaksi Backbergin veljestä istuu täällä Helsingissä, päävahdissa, niin arvellaan. Eräs Forsberg Turusta Viaporissa. Kaksi muuta turkulaista, Bahne ja Levander, istuu Kakolassa. Heidän olonsa lienee niin hyvä kuin ylimalkaan vankilassa voi olla. Eräs Viksten, 18-vuotias, istuu myöskin Spalernajassa. — — — Loviisassa on eräs tyttö vangittu ja viety Siperiaan. Hänen nimensä on Lemann; oli luullakseni kirjoittanut jotakin ystävilleen ulkomaille. Vapaaherratar Gripenberg, o.s. Hisinger, on vangittu ja viety Pietariin, missä hänet nyt on majoitettu erääseen hotelliin. Hänellä ei ole mitään hätää. Hän on tosin, saanut karkoitusmääräyksen, mutta ainoastaan hienoon kylpypaikkaan lähelle pääkaupunkia. Einar Ottelin, ennen Viborgs Nyheterin toimittaja, nyt tamperelainen, on juuri istunut kaksi kuukautta erään artikkelin vuoksi, mutta on nyt matkalla johonkin paikkaan lähelle Aralinjärveä, minne hänet on karkoitettu. Myöskin Kemissä on muutamia nuorukaisia vangittu viime päivinä. Vaasassa oli muutamia ollut telkien takana, mutta nyt juuri kuulin sattumalta kerrottavan, että he ovat karanneet vankilasta.»
Samanlaisia tietoja sain muistakin kirjeistä, esim. eräästä, jonka neiti Elin Nylander 21 päivänä heinäkuuta oli kirjoittanut minulle. Voi ymmärtää, että ei ollut helppoa työskennellä Suomessa sellaisen paineen alaisena. Hermot joutuivat kovalle koetukselle. Kuivien ja lyhyiden uutisten takaa tuntuu rohkeiden kirjeenkirjoittajatarten suuri mielenjännitys. Jokainen, jolla oli jotakin tekemistä meidän liikkeemme kanssa, tunsi vangitsemisen Damokleen-miekan heiluvan päänsä päällä. Lisäksi tuli vallitseva epävarmuus toiveista. »Anna meidän tietää, mitä ajattelet yleisestä asemasta», kirjoitti Elin Nylander. »Huhuillaan aktiivisesta osanotosta jo nyt, mutta ei tiedetä mitään varmaa, ja se on kiusallista.»
Venäläisten kostotoimet eivät tosin olleet lamauttaneet meidän liikettämme, mutta kuitenkin oli mieliala lamassa. Lisämiehistön saaminen Saksassa olevaan pataljoonaan oli miltei mahdotonta. Siitä huolimatta vaati joukon saksalainen päällikkö ja myös jääkärit itse kiivaasti värväyksen jatkamista. Noudattaen puhtaasti sotilaallisia periaatteita, jommoisia saksalaiset noudattivat, tahtoi majuri Bayer turvata pataljoonan täydentämisen mieshukan varalta rintamalla. Mutta sitäpaitsi suunnittelivat jääkärit itse toisen pataljoonan perustamista, jota suunnitelmaa majuri innokkaasti kannatti Lähemmin ajattelematta, mitä voittamattomia vaikeuksia uuden, suuressa mittakaavassa tapahtuvan värväyksen esteenä oli, pitivät saksalaiset uuden miehistön niukkaa saapumista kesän aikana todistuksena siitä että meidän harrastuksemme oli herpautunut.
Tämä katsantokanta kävi ilmi eräästä kirjelmästä jonka kapteeni Heldt, majuri Bayerin edustaja Tukholmassa, heinäkuun 26 päivänä osoitti valtuuskunnalle. Vastauksessaan elokuun 3 päivänä teki valtuuskunta laajalti selkoa seikoista, jotka olivat ehkäisseet keskeytyneen värväyksen uudelleenaloittamisen. Pääpaino pantiin venäläisten vainoille. »Asema», sanottiin valtuuskunnan kirjelmässä m.m., »on jo jonkin aikaa ollut niin kärjistynyt, että melkein jokaisesta värvätystä rekryytistä joku tämän maanmies joutuu vangitsemisen vaaran alaiseksi.» Siitä huolimatta lupasi valtuuskunta kaikin voimin koettaa voittaa vaikeudet. Tämän kirjelmän lisäksi lähetettiin elokuun 8 päivänä vielä toinen, jonka oli laatinut maisteri Kai Donner A.K:n edustajana. Hän huomautti siinä m.m., miten ristiriitaisia tietoja Suomeen oli tullut siitä miesluvusta, johon pataljoona oli saatava. Hän lisäsi itse kesäkuun puolivälissä ilmoittaneensa A.K:lle, että oli erinomaisen tärkeä lähettää Suomesta mahdollisimman pian tarvittava määrä rekryyttejä pataljoonan täydentämiseksi. Hän ei kuitenkaan tahtonut salata, mitä suuria vaikeuksia A.K:lla oli koettaessaan toimeenpanna jälleen värväystä, mainiten m.m. miehistön pakko-oton linnoitustöihin, jonka venäläiset olivat heinäkuun 8 päivänä annetulla asetuksella säätäneet. Kirjoituksessa viitattiin vihdoin siihen keinoon, että lähetettäisiin väkeä L.L:stä järjestämään etappiteitä, mikä suunnitelma sitten toteutettiinkin.[52] — Saatoimmeko ajatella ja toimia toisin? Meille tehdään vääryyttä, jos oletetaan, että me, jotka itse istuimme Tukholmassa, turvissa venäläisen koston ulottuvilta, olisimme olleet tunnottomia niille kärsimyksille, joiden alaisiksi kansalaisemme Pohjanlahden itäpuolella joutuivat uusiin ponnistuksiin ryhtyessään. Meistä tuntui raskaalta kun kuulimme, kuinka parhaat avustajamme toinen toisensa jälkeen joutuivat vihollisen koston alaisiksi. Mutta taistelussa suuren asian hyväksi ei saanut pysähtyä puolitiehen, vaikka tappiot kasvoivat joka askelelta. Niin kauan kuin asian menestys tuntui suuressa määrässä riippuvan siitä, että jääkäripataljoonamme mieslukua lakkaamatta lisätään, täytyi värväystä jatkaa kaikista vaikeuksista ja menetyksistä huolimatta.
Heinäkuun 1 ja 3 päivänä toimitettiin uudet eduskuntavaalit. Niiden tuloksena oli, kuten tunnettua, että sosialidemokraatit saivat ehdottoman enemmistön — 102 paikkaa 200:sta. Meidän piireissämme pidettiin tätä otollisena enteenä. Minulla on tallella eräs selonteko vaalien tuloksesta, laajoin huomautuksin meidän puoleltamme. Siinä lausutaan, että sosialidemokraatit sodan alussa ylläpitivät vanhoja suhteitansa venäläisiin puoluelaisiinsa, mutta että he pian huomasivat näiden avuttomuuden. »Kun heillä samalla», sanotaan edelleen, »yhä oli Suomen itsenäisyys ohjelmassaan, oli enemmän kuin luonnollista, että he käänsivät katseensa toiselle taholle. Hekin kiinnittivät, niinkuin kaikki muutkin maassamme, toivonsa Saksaan ja Saksan aseiden voittoon.» Mainitaan vielä, että »noin puolet Saksaan saapuneista L.L:n rekryyteistä ainakin Suomesta lähtiessään lienee kuulunut tähän puolueeseen tai sitten radikaaliseen pienviljelijäpuolueeseen. Vaalin tulos merkitsee siis», sanoo selonteon laatija, »ilmeistä voittoa niille aineksille, jotka tahtovat mitä pikimmin aikaansaada Suomen kohtalon ratkaisun mainittuun suuntaan (s.o. Suomen täydellisen erottamisen Venäjästä)». Valtuuskunnan jäsenistä olimme kai etusijassa Kai Donner ja minä tällä kannalla. Vuotta myöhemmin — kesällä 1917 — johti tämä käsitys, että sosialidemokraatit olivat itsenäisyysaatteen innokkaimpia kannattajia, liittoon heidän ja aktivistien välillä, mikä liitto purkautui vasta syksyllä sosialidemokraattien antauduttua radikaalien puna-ainesten valtoihin.
Me emme laiminlyöneet tiedoittaa Saksan yleiselle mielipiteelle käsitystämme Suomen vaalien tuloksen merkityksestä, mutta pelkään sentään, että ainakin Saksan hallituspiireissä oltiin epäilevällä kannalla siitä, oliko sosialidemokraattista vaalivoittoa pidettävä suotuisana saavutuksena. Voitiinhan viitata siihen tosiasiaan, että sosialidemokraatit esim. Ruotsissa, muutamia harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, olivat innokkaita ympärysliiton ystäviä, ja ettei toistaiseksi ollut mitään selvää todistusta siitä, että Suomen sosialidemokraattinen puolue yhtyi saksalaismieliseen politiikkaan. Edusmies maisteri K.H. Wiikin käynti Berliinissä kesällä 1915 oli pidetty visusti salassa ja sitä saattoi katsoa vain yksityiseksi mielipiteenilmaisuksi. Silmiinpistävää oli myöskin, ettei valtuuskunnassamme ollut yhtään sosialidemokraattista edustajaa.
Kaikkein kiusallisinta niistä vastuksista, joita vastaan meidän oli tähän aikaan kamppaileminen, oli kuitenkin se sisäinen eripuraisuus, joka nyt jälleen alkoi ilmetä piirissämme Tukholmassa ja Berliinissä. Kuten ennenkin oli meidän vaikeinta päästä yksimielisyyteen Wetterhoffin asemaa koskevassa kysymyksessä. Jo kesällä syntyi uusi kahnaus. Wetterhoffin suunnitelma edustavan saksalaisen komitean muodostamisesta Suomen asioita varten oli näet kohdannut esteitä, kun saksalaiselta taholta vaadittiin täsmällistä tietoa Wetterhoffin asemasta meidän järjestössämme. Kuinka valtuuskunnan vähemmistön ja useiden »nuorten» toimesta saatiin aikaan kokous Berliinissä heinäkuun alussa ja kuinka siellä ajettiin läpi ponsi, että Wetterhoff on yhteistyössä valtuuston kanssa ja nauttii sen luottamusta ja että siis häntä suositellaan sihteeriksi puuhassa olevaan komiteaan, sen on professori Sundwall kuvannut kirjassaan.[53] Omasta puolestani en ollut kokouksessa läsnä, kun silloin olin Sveitsissä. Matkalla sinne kesäkuun lopulla olimme Konni Zilliacus ja minä Berliinissä saaneet Wetterhoffilta selonteon asemasta sekä tavatessamme ruhtinas Löwensteinin ja professori Schiemannin voineet todeta sen, mitä Wetterhoff oli kertonut hankkeessa olevasta suuresta komiteasta, pitävän paikkansa. Päiväkirjassaan Wetterhoff kertoo laajasti kaikista näistä neuvotteluista. M.m. hän mainitsee, että alivaltiosihteeri Zimmermann oli selittänyt ruhtinas Löwensteinille ja professori Schiemannille olevansa kiinnostunut komitean hankkeeseen, mutta ensin tahtovansa saada todetuksi, että Wetterhoff on suoranaisessa yhteydessä Helsingissä olevan keskuskomitean kanssa.
Kuinka asiat sitten kehittyivät Berliinissä aina syyskuussa tapahtuvaan lopulliseen kriisiin saakka, siitä ei minulla ole mitään muistiinpanoja. Varmaa vain on että Suomen-komiteasta ei tullut mitään ja että maaperä vähitellen luisui Wetterhoffin alta.
* * * * *
Kesäkuukausina kului muuten aikani suureksi osaksi »Venäjän sorrettujen kansain liittoa» koskeviin asioihin. Paroni von der Ropp oli saanut sen ajatuksen, että Liiton pitäisi esiintyä kokonaisryhmänä siinä sorrettujen kansallisuuksien edustajain kongressissa, joka pidettäisiin Lausannessa 27—30 kesäkuuta. [54] Kongressin oli kokoonkutsunut Pariisissa sijaitseva Union des Nationalités, jonka esimiehenä oli ranskalainen valtiomies Painlevé ja jonka johtajiin sitäpaitsi kuului useita eteviä ranskalaisia, englantilaisia ja italialaisia poliitikkoja. Koko yritys oli naamioitu puuha saada keskusvallat leimatuiksi pienten kansojen sortajiksi, siis rengas ympärysliiton propagandassa. Niiden kansallisuuksien joukossa, joiden piti olla kongressissa edustettuina, mainittiin m.m. belgialaiset, luxemburgilaiset, tsekkiläiset, eteläslaavilaiset ja romanialaiset. Von der Roppin suunnitelma oli se, että kongressiin lähetettäisiin Venäjän sortamien monien kansallisuuksien edustajia. Ei pitäisi tulla vaikeaksi saada enemmistöä kongressissa näiden avulla ja siten voimakasta vastalausetta venäläistä sortoa vastaan. Tämänhän täytyi olla kaikkien meidän edun mukaista. Ja Saksan hallitus tietenkin mielellään näkisi meidän esiintyvän sellaista tarkoitusta varten. Välillinen voitto meidän osanotostamme olisi — sanoi von der Ropp — että saisimme tilaisuuden päästä kosketuksiin johtavien henkilöiden kanssa ympärysliiton taholla ja esittää kansalliset vaatimuksemme heille.
Tuuma oli meistä erinomainen. Valtuuskunta valitsi Konni Zilliacuksen, Samuli Sarion ja minut suomalaisten edustajiksi kongressiin. Zilliacus ja minä ynnä vaimoni matkustimme kesäkuun 20 p:nä Tukholmasta. Berliinissä liittyi Sario meihin, Sveitsin rajalla oli passi- ja tullitarkastus erittäin ankara, mutta meidän saksalaiset passimme havaittiin kunnossa oleviksi ja niin saavuimme idylliseen kaupunkiin Lac Lémanin rannalle. Vaimoni ja minä asetuimme Hotel Beau Rivageen Ouchy'in, missä myöskin ystävämme von der Ropp asui. Mutta hän oli erittäin varovainen seurustelussaan meidän kanssamme. Hän oli tosin koko tämän diplomaattisen tempun järjestänyt, mutta hän ei saanut olla näkyvissä.
Paroni von der Ropp oli hoitanut asiaa ihmeteltävällä tavalla Union des Nationalités'n sihteerin liettualaisen poliitikon Gabrysin avulla, joka oleskeli milloin Pariisissa, milloin Sveitsissä (yhdistys oli sodan syttymiseen jälkeen muuttanut toimistonsa Pariisista Geneveen). Kongressin toimeenpanijoita kohtasi yllätys. Kun kongressi avattiin, havaittiin, että edustajia oli saapunut 13:sta tsaari Nikolain valtikan alaisesta ei-venäläisestä kansallisuudesta. Kun heidän valtakirjansa olivat moitteettomat, ei heitä käynyt hylkääminen niin tapahtui se, mitä von der Ropp oli tarkoittanutkin, nimittäin että nämä 13 muodostivat enemmistön edustettuna kun kaikkiaan oli 23 kansallisuutta.
Kirjava oli tosiaan se kansantyyppikokoelma, joka nyt kokoontui yliopiston suureen saliin. Kaikilla edustajilla oli tehtävänään esittää laajempia tai vähäisempiä kansallisia ja valtiollisia vaatimuksia. Niiden joukossa joilla tällöin oli aihetta kääntyä keskusvaltoja vastaan, huomattiin belgialaisia, luxemburgilaisia, serbialaisia ja tsekkiläisiä. Mutta olipa joukossa useita, joilla oli yhtä ja toista huomauttamista siitä kohtelusta, jota he olivat saaneet läntisten ympärysvaltojen puolelta: irlantilaisia, baskilaisia, tunisilaisia ja egyptiläisiä. Albanialaisilla oli valittamista kumpaakin sotaakäyvää puolta vastaan. Katalonialaiset esittivät autonomiavaatimuksensa mitä Espanjaan tulee. Mutta ne vääryydet, joista näillä kaikilla kansoilla oli valitettavana, kalpenivat täydellisesti niiden syytösten rinnalla, joita kohdistettiin Venäjää vastaan. Suomalaiset, liettualaiset, valkovenäläiset, puolalaiset, ukrainalaiset, Venäjän juutalaiset, Krimin ja Volgan tatarit, georgialaiset, tserkessit ja pari kolme turkestanilaista kansaa esittivät siellä vastalauseensa sitä väärää ja julmaa kohtelua vastaan, jota he saivat kokea suuren pyhän Venäjän puolelta. Myöskin virolaisia (m.m. Kesküla) ja lättiläisiä oli läsnä, mutta he eivät virallisesti ottaneet osaa kongressiin.
Ilmassa oli myrskyn tuntua, kun keskustelut alkoivat. Ensimmäinen päivä, joka omistettiin pienten kansojen oikeutta koskeviin periaatteellisiin kysymyksiin, kului kuitenkin ilman häiriöitä. Mutta seuraavana päivänä oli kunkin osanottajakansan esitettävä erikoiset toivomuksensa ja silloin tapahtui se, mitä sittemmin täydellä syyllä sanottiin ympärysliiton skandaaliksi. Siitä tuli Venäjän barbaarimaisuutta vastaan kohdistettu mielenosoitus, joka teki erittäin voimakkaan vaikutuksen. Kansakunnat esiintyivät aakkosellisessa järjestyksessä, ja kuta enemmän syytöksiä kasaantui Venäjää vastaan, sitä hermostuneemmaksi tuli kuulijakunta, jonka suureksi osaksi muodosti fanaattisesti ympärysliittolaismieliset Sveitsin ranskalaiset. Syntyi tuon tuostakin kiivaita kohtauksia, kuten esim. kun eräs venäläismielinen georgialainen sosialisti koetti kumota, mitä hänen maanmiehensä Michel Tsereteli oli lausunut, ja tämä kuittasi sosialistin väitteet jyrisevällä huudolla »il ment!» (hän valehtelee).
Suomen puolesta esiintymään oli valittu luonnollisestikin Konni Zilliacus. Hän oli kirjoittanut puheensa ranskaksi: lyhyesti, selvästi ja maltillisesti, mutta pohjasävyltään järkähtämättömän päättävästi. Kun vanha vapaustaistelija astui puhujalavalle, tervehdittiin häntä tuntemisen ja suosion merkiksi kättentaputuksilla: Useimmat läsnäolijoista tiesivät, mitä hän oli tehnyt, ja moni heistä oli kuulunut hänen entisiin avustajiinsa. Luotuaan lyhyen katsauksen perustuslakitaistelumme aikaisempiin vaiheisiin Zilliacus kuvasi, mihin asemaan Suomi oli joutunut maailmansodan johdosta, venäläistyttämisohjelmaa, vangitsemisia ja maasta karkoituksia sekä katkeruuden kasvua kansan keskuudessa. Loppusanat kuuluivat:
»Me emme kuulu niihin, jotka kevytmielisesti katkoisimme ne siteet, jotka meitä yhdistävät suureen kansakuntaan. Senvuoksi emme tähän saakka olekaan vaatineet enempää kuin autonomiamme palauttamista. Mutta kaikella on rajansa. Venäjä on itse repinyt rikki sen sopimuksen, joka tehtiin Porvoossa yli sata vuotta sitten. Senvuoksi on kaikkialla maassamme tulevaisuuden tunnussana toinen. Se kuuluu: Täydellinen ero Venäjästä, vapaus Suomelle!»
Zilliacus oli aloittanut puheensa tyyneen ja asialliseen sävyyn, mutta kuta pitemmälle hän tuli, sitä enemmän lämpeni hän aineestaan. Kun hän ehti loppusanoihin oli hänen vaikea hallita ääntään. Se värisi hillitystä liikutuksesta. Oliko hänellä kenties ennakkotuntua siitä että hän nyt iski viimeisen suuren iskunsa sen asian puolesta, jonka hyväksi hän oli taistellut niin monta vuotta? Hetki oli juhlallinen. Sillä ensimmäistä kertaa lausuttiin nyt vaatimus Suomen riippumattomuudesta julki kansainvälisen kuulijakunnan edessä.
Kun Zilliacus oli lopettanut, syntyi salissa suosionmyrsky. Taputettiin käsiä ja huudettiin »Vive la Finlande!» Tunkeuduttiin puhujan ympärille puristamaan hänen kättään. Ei ollut mitään eroa ympärysliittolaisten ja Saksan ystävien välillä. Niiden joukossa, jotka tulivat Zilliacukselle vakuuttamaan sympatiaansa, oli myöskin ranskalaisia, Sveitsin ranskalaisia ja belgialaisia. Suomen vapautumisvaatimukseen saattoivat kaikki yhtyä. Minusta tuntui, että me nyt saimme nähdä hedelmän menneiden vuosien pitkästä ja kärsivällisestä propagandatyöstä ulkomailla.
Myöskin puolalaisten edustaja Lempicki saavutti vilkasta ja yksimielistä suosiota. Hän kääntyi yksinomaan Venäjää vastaan ja vaati Puolan ikivanhan vapauden palauttamista. Kun senjälkeen valkovenäläiset esiintyivät, nousi Lempicki jälleen ja selitti, että puolalaiset tahtovat elää veljellisessä sovussa naapuriensa kanssa ja unohtaa kaiken vanhan kaunan. Kokouksen nähden syleilivät puolalainen ja valkovenäläinen toisiaan sovinnon merkiksi. Se oli aitoslaavilainen tunteenpurkaus.
Päivä muodostui murhaavaksi tappioksi Venäjälle ja siten myöskin ympärysliitolle. Niin katsoivat asiaa ainakin johtavat ympärysliittolaiset. Myöskin sveitsiläiset olivat huolestuneita. Tultaisiinko kukaties pitämään puolueettomuuden loukkauksena, että oli sallittu julkinen mielenosoitus yhtä liittoon kuuluvaa valtaa vastaan? Lausannen ja Geneven sanomalehdet sisälsivät suuttuneita kirjoituksia niitä vastaan, jotka tällä tavoin olivat rohjenneet tehdä kongressin saksalaisten juonittelujen kentäksi. Niin päätettiin kiireen kaupalla keskeyttää koko hoito. Belgialaiset olivat varovasti pidättyneet syrjässä — kongressin puheenjohtaja oli kuitenkin belgialainen — ja tsekkiläiset ja serbialaiset luopuivat esiintymisaikeestaan. Eri kansojen esityksiä ei lähetetty valiokuntiin, kuten aikomus oli ollut, ja kongressi lopetettiin tuota pikaa ja ilman juhlamenoja. Lausannen kaupungin suunnittelemat juhlallisuudet peruutettiin.
Paroni von der Roppilla oli kuitenkin täysi syy olla tyytyväinen. Kongressin viime hetkellä oli tosin eräs kiihtynyt lättiläisnainen kohdistanut häneen mieskohtaisen hyökkäyksen syyttäen häntä balttilaiseksi paroniksi ja saksalaisten kätyriksi. Hän oli vastannut tyynesti ja sovinnollisesti. Hyökkäys oli hänelle yhdentekevä.
Lausannen tapahtumaa saattoi pitää toisena ja ehkä onnistuneempana askelena sillä tiellä, jolle Venäjän sorrettujen kansain liitto oli astunut lähettäisi sähkösanoman presidentti Wilsonille. Ei tahdottu antaa Liiton esiintyä kongressissa julkisesti in corpore. Mutta johtajien tarkoitus oli kuitenkin käyttää tilaisuutta liiton rakenteen takomiseksi tähänastista kiinteämmäksi. Heti kongressin jälkeen pidettiin liiton kokous, jonka esimieheksi valittiin Lempicki ja varaesimieheksi Konni Zilliacus. Mutta paroni von der Ropp pääsihteerinä oli kuitenkin todellinen johtaja.
Lausannen kansallisuuskongressi herätti huomiota koko maailmassa. Kuten odotettavissa oli, synnytti sen odottamaton meno suurta kiukkua ympärysliiton leirissä. Varsinkin Ranskan lehdissä ivailtiin tätä Saksan kavaluuden uutta ilmiötä; olivatko Venäjää vastaan tehdyt syytökset oikeutettuja vai ei, se kysymys sivuutettiin vaikenemalla. Luulen kuitenkin, että tämä uusi yhteisprotesti tsaarivallan väkivaltapolitiikkaa vastaan ei ollut vaikuttamatta yleiseen mielipiteeseen Ranskassa, Englannissa ja Italiassa. Miten asiaa arvosteltiin venäläisissä lehdissä, on helppo kuvitella. M.m. kirjoitti Novoje Vremja johtavan artikkelin, jossa kongressi tietenkin esitettiin yksinomaan saksalaisilla rahoilla aikaansaaduksi. Tämä — sanottiin — oli kuitenkin huomattu ajoissa, mistä oli seurauksena, että kongressista tuli täydellinen fiasko. Puolueettomissa maissa oli arvostelu toinen. Nya Dagligt Allehandan päätoimittaja Leon Ljunglund, joka oli kongressissa läsnä, kirjoitti lehteensä sen kulusta pitkän selonteon, jossa hän saattoi kongressin oikeaan valoon. Toisia kirjoituksia ja uutisia tapahtumasta julkaisivat useat Skandinavian lehdet Liiton Tukholman-toimiston välityksellä. Lisättäköön lopuksi, että pitkä uutinen kongressista julkaistiin myöskin julkaisussa »Sanomia sodasta — Meddelanden från kriget», jota syyskuusta alkaen Tukholman-valtuuskunnan julkaisukomitea painatti ja salateitä toimitti Suomeen.[55]
Viivyin muutamia päiviä Lausannessa levähtääkseni edellisten viikkojen rasittavasta työstä ja suuresta hermojännityksestä. Istuessamme hotellin terassilla katsellen Genève-järven sinistä vettä koetimme vaimoni ja minä karkoittaa mielestämme kaikki ajatukset A.K:sta ja C.K:sta, Suomen värvääjistä ja rekryyteistä, valtuuskunnasta ja Wetterhoffista, Ruotsin aktivisteista ja herra Brantingista, sanomalehtiväittelyistä ja Stimmen aus dem Ostenista, Saksan lupauksista ja koillisrintaman rynnäköstä, »sorretuista» ja ympärysliitosta.
Mutta ei, se ei tahtonut onnistua. Politiikka piti kourassaan ajatuksemme. Vastapäätä meitä toisella rannalla kohosivat Savoian vuoret — siellä oli Ranska, ja siellä pidettiin meitä juuri nyt katalina salajuonittelijoina ja kavalina Saksan kätyreinä. Jos olisimme uskaltaneet mennä sinne, olisi meidät epäilemättä vangittu sen kansan vihollisina, johon kuitenkin olimme niin lämpimästi kiintyneet. Vuorten eteläpuolelta ei ollut pitkä matka Italiaan, siihen maahan, jota muutamina rauhallisina ja onnellisina vuosina olimme oppineet pitämään toisena kotimaanamme, ja kuitenkin olisimme nyt sielläkin saaneet tylyn vastaanoton. Vähää myöhemminhän vangitsivat italialaiset viranomaiset serkkuni, varatuomari Johannes Gummeruksen suuresti epäiltynä henkilönä, luultavastikin senvuoksi, että hänellä oli sama nimi kuin minulla. C’est une sale chose que la politique: politiikka on sentään aika ilkeää.
Mutta työ kutsui ja meidän täytyi jättää tyyni olinpaikkamme. Tukholmassa odotti minua juuri nyt Liiton suunnitteleman kirjan ruotsalaisen painoksen toimittaminen. Kirjan oli määrä ilmestyä sitäpaitsi saksaksi ja englanniksi ja sisältää kirjoituksia Venäjän tihutöistä. Sen saksalaisena nimenä tuli olla »Kennen Sie Russland?», englantilaisena »Do you know Russia?»
Ruotsalaisena nimenä ei tietenkään voinut olla »Känner ni Ryssland?» (Tunnetteko Venäjää?). Oli keksittävä toinen nimi, ja niin pantiin toimeen palkintokilpailu toverien kesken Tukholmassa. Se, joka keksisi parhaan niinen, saisi kymmenen kruunua. Keksintökykyä ei nuorisoltamme puuttunut. Tässä muutamia ehdotuksia, joita tehtiin. »Venäjän kotkan kynsissä» — »Lahjusten maa» — »Venäjä äitipuolena» — »Nagaikan valtakunta». Tällaiset iskunimet hylättiin kuitenkin sopimattomina, ja palkinnon sai eräs nuorukainen, joka ehdotti yksinkertaista, mutta paljon sanovaa nimeä »Venäjä sellaisena kuin se on» (»Ryssland sådant det är»).
Heinä- ja elokuussa tehtiin kirjaa ahkerasti. Paljon päänvaivaa antoi saksalaisen tekstin kääntäminen ja muokkaaminen ruotsalaista painosta varten. Eri luvut olivat kunkin eri kansakunnan edustajan kirjoittamia, jotka kuvasivat kansansa kohtaloita Venäjän vallan alla, ja monetkaan heistä eivät olleet säästäneet voimasanoja, jotka ruotsinkielessä sentään tuntuivat hiukan liikanaisilta. Pahempi oli, että kirjoitukset olivat sangen epätasaisia ja että muutamat niistä eivät olleet varsin tunnollisesti pysyneet historiallisessa totuudessa. Vihdoin oli kuitenkin kaikki valmiina ja kirja painettiin varustettuna minun kirjoittamallani esipuheella. Se julkaistiin syyskuun alussa Bonnierin kustannuksella. Kaikkine puutteineen antoi se kuitenkin pääpiirteissään oikean kuvan Venäjän kansallisuuspolitiikasta, ja se kuva oli tosiaan niin synkkä kuin ajatella saattoi. Parhaita lukuja oli Suomea koskeva luku. Sen oli laatinut maisteri Svedlin. Se antoi selkeän ja yleiskatsauksellisen kuvauksen meidän perustuslakitaistelustamme sekä maassamme sodan puhkeamisen jälkeen vallinneesta poliittisesta asemasta. Kirjoitus julkaistiin eripainoksena, Bonnierin kustantamana sekin, ja sitä levitettiin propaganda-tarkoituksessa, etupäässä Ruotsiin. Kirja otettiin vastaan Ruotsissa varsin suosiollisesti. Tanskassa piti toht. Ivar Berendsen huolta sen selostetusta sanomalehdissä. Muutamia kappaleita saatiin salakuljetetuksi Suomeen ja lienee niistä siellä ollut paljonkin hyötyä. Englantilainen painos aiottiin painaa Amerikassa. Minulla oli aika paljon puuhaa käsikirjoituksen toimittamisessa turvallisesti Atlantin yli. Maisteri Numelin matkusti sitä varten Kristianiaan, missä hän tapasi erään amerikkalaisen, joka jonkinlaisessa kuriiripostissa vei käsikirjoituksen mukanaan.