X. MYRSKYINEN SYKSY 1916.
Sodankäynti syyskuukausina tuotti tuntuvaa helpotusta keskusvaltain ahdistettuun asemaan. Länsirintamalla jatkoivat ranskalaiset ja englantilaiset voimakasta hyökkäystään, mutta eivät kuitenkaan onnistuneet murtamaan saksalaisten linjoja. Etelässä eivät myöskään italialaiset saavuttaneet ratkaisevaa voittoa itävaltalaisista Isonzo-joen varrella ja Tyrolissa. Itärintamalla laimeni venäläisten hyökkäys vähitellen. Sillä välin, kun sotaa jatkui kaikilla näillä rintamilla, murskattiin ympärysvaltaan uusi liittolainen Romania täydellisesti pohjoisesta ja etelästä toimeenpannulla saksalais-itävaltalais-bulgarialaisella rynnistyksellä. Tämä saavutti huippunsa Bukarestin valloituksessa joulukuun 6 päivänä, minkä jälkeen voitetun romanialaisen armeijan jäännökset venäläisten joukkojen vahvistaminakin työnnettiin taaksepäin Sereth-joen taakse.
Syyskuussa olivat Saksan toiveet edelleenkin kuitenkin varsin pimeät. Tehtiin uusia yrityksiä saada aikaan erikoisrauha Venäjän kanssa. Kun syyskuun 16 p:nä saavuin Berliiniin lyhyelle käynnille, ilmoitti Wetterhoff minulle ulkoministeri von Jagowin nimenomaan selittäneen sanomalehdistön edustajille, että erikoisrauha oli toivottava ja että hallitus, jotta ei loukkaisi Venäjää, viivytteli Puolan julistamista itsenäiseksi kuningaskunnaksi. Muutamia päiviä myöhemmin sain Tukholmassa vahvistuksen siihen, että siellä parastaikaa pidettiin erikoisrauhanneuvotteluita. Syyskuun 28 p:nä piti valtakunnan kansleri Bethmann Hollweg puheen, jossa hän huomattavan varovasti karttoi lausua mitään Venäjää uhittelevaa. Paroni von Lucius sanoi minulle että tämä — hänen kannaltaan katsottuna — on »hyvä merkki». Hän tiesi siitä kyllä enemmän kuin oli tietävinään. Äskettäin oli herra Protopopoff, valtakunnanduuman varapuhemies ja sittemmin sisäasiainministeri, paluumatkalla Ranskasta ja Englannista, minne hän oli matkustanut erään duumanjäsenten valtuuskunnan johtajana, pitänyt salaisia neuvotteluita Tukholmassa erään Warburg-nimisen saksalaisen agentin kanssa. (Tämän kanssa olin tehnyt tuttavuutta onnistumatta kuitenkaan saada häneltä mitään tietoja.) Ilmeisesti oltiin Berliinissä sangen hyvin selvillä niistä väkevistä voimista, jotka Pietarissa puuhasivat sovintoa Saksan kanssa. »Jos Kokovtsoff tulee Stürmerin seuraajaksi, on rauha varma», sanoi minulle v. Lucius. Yleensä arveltiin kuitenkin, että juuri äärimmäistaantumuksellinen pääministeri Stürmer yhdessä keisarinnan ja Rasputinin kanssa työskenteli rauhanajatuksen hyväksi.[56] Mutta luultavasti oli von Lucius Protopopoffin kautta saanut sen käsityksen, että entinen pääministeri Kokovtsoff oli vielä päättäväisemmin rauhanajatuksen kannalla.[57]
Todellisuudessa oli tila Venäjällä sellainen, että tarmokkaan sodankäynnin jatkaminen sen puolelta näytti mahdottomalta. Eräs amerikkalainen Cliefodt, joka lokakuussa matkusti Pietariin, ilmoitti sieltä marraskuun 10:ntenä päivätyssä kirjeessä, että tila oli huonompi kuin hän oli saattanut kuvitella. Elintarvepula oli sietämätön, ja väestön mieliala levoton. Maanalainen vallankumouspropaganda oli sangen voimakas, ja katumellakat kuuluivat päiväjärjestykseen. Samaa tiesi kaksi suomalaista liikemiestä kertoa käydessään Tukholmassa marraskuussa. He sanoivat saattavansa lyödä vetoa, että Venäjän huhtikuussa on pakko tehdä rauha. On tarpeetonta mainita muita samanaikaisia todistuksia näistä oloista, ne kun ovat siksi tunnetut.
Eikä Venäjä kuitenkaan vielä ollut kypsä rauhaan. Joulukuussa saamassamme raportissa sanotaan, että siellä tehdään kaikki mitä voidaan sotamiesten mielialan rohkaisemiseksi. He saavat riittävästi ruokaa, ovatpa vielä entistä paremmin varustettujakin. Niin taistelivatkin venäläiset joukot vielä talvella 1916—1917 yleensä sangen hyvin. Mitä Pietarissa ja muissa suurissa kaupungeissa vallitsevaan nälänhätään tulee, sanotaan samassa raportissa, johtuu se ainoastaan huonosta järjestelystä. Elintarpeita oli maassa riittävästi. Johtavissa piireissä eivät rauhantuumat päässeet vallalle kaikesta masennuksesta ja eripuraisuudesta huolimatta. Mr. Cliefodt totesi, että Venäjän liikemiespiireissä oltiin sitä mieltä, että sotaa saattoi kestää loppumattomiin. »Meillä on väkeä ja Englanti antaa meille rahaa», oli sanottu. Ilmeisesti olivat nämä kertojat henkilöitä, jotka ansaitsivat miljoonia sotahankinnoilla. Niinpä olivat saksalaisten kaikki ponnistukset erikoisrauhan aikaansaamiseksi Venäjän kanssa tuomitut epäonnistumaan.
Mutta, kuten sanottu, vielä syys- ja lokakuussa oltiin Berliinissä rauhantoiveiden suhteen hyvinkin optimistisia. Miehistön ja sotatarpeiden uhraamista rynnistykseen Pietaria kohti pidettiin aivan tarpeettomana, varsinkin kun nyt lopullisesti oli luovuttu toivosta, että Ruotsi yhtyy sotaan. Ludendorff oli, olen merkinnyt syyskuun 27 p:nä, sanonut Sven Hedinille, joka oli ollut hänen puheillaan päämajassa, että Ruotsin yhtymisellä sotaan ei nyttemmin enää ole sotilaallista merkitystä. Ruotsi oli laiminlyönyt otollisen hetken.
Ruotsin poliittista asemaa koskevassa raportissa, jonka syyskuun puolivälissä kirjoitin Saksan ulkoministeriötä varten, huomautin, että Ruotsin yleinen mielipide nyt on entistä lujemmin päättänyt säilyttää puolueettomuuden ja joka tapauksessa olla luopumatta valtakunnan toimintavapaudesta mitä sotaakäyviin tulee. Mutta juuri senvuoksi tulisi Ruotsi jyrkästi torjumaan jokaisen myöskin ympärysliiton puolelta tehtävän yrityksen pakottaa sitä kauppapoliittisiin tai sotilaallisiin myönnytyksiin, jotka menevät yli puolueettomuuden rajojen. Sellaista yritystä täytyy kuitenkin odottaa, kun Englannin etu tietenkin vaatii ahdingossa olevan Venäjän auttamista ulottamalla kauttakulkuliike Ruotsin alueitse myöskin aseiden ja sotatarpeiden kuljetukseen.[58] Aktivistinen propaganda ei siis enää voi pyrkiä Ruotsin saattamiseen preventiiviseen sotaan Venäjää vastaan; sen tehtävänä on sen sijaan koettaa saada kansa jäykälle kannalle, kun on kysymys valtakunnan kunnian ja itsemääräämisoikeuden puoltamisesta. Kansan mielialaa on pidettävä hereillä, jotta se olisi valmis vastaamaan ympärysliiton puolelta tuleviin häikäilemättömiin vaatimuksiin päättäväisellä kiellolla senkin uhalla, että siitä voisi johtua aseellinen selkkaus. (Tietenkin tämä puolueettomuuden korostaminen näin ollen oli kohdistettava myös mahdollisiin väärinkäytöksiin Saksan puolelta.) Ruotsin aktivistit kääntyivät toisin sanoen »aktiivisen puolueettomuuden» politiikkaan, kun heidän oli käynyt mahdottomaksi jatkaa sotapoliittista linjaa. Mutta siitä huolimatta ylipääsemätön kuilu erotti senkin maltillisemman käsityskannan, jota aktivistit nyt esittivät valppaissa ja hyvintoimitetuissa lehdissään, siitä, jota toitoteltiin joka päivä Socialdemokratenissa ja myöskin muutamissa liberaalilehdissä. Tällä hetkellä keskittivät aktivistit ponnistuksensa saadakseen Hammarskjöldin ministeristön pysymään taipumattomat sitkeissä neuvotteluissa Englannin kanssa. Lienee tunnettua, että siinä suhteessa ensi sijassa kiinnitettiin toiveet pääministeriin itseensä, kun näet ulkoministeri Wallenbergiä pidettiin liian taipuvaisena myönnytyksiin.
Antaakseni lukijalle käsityksen siitä, miten asemaa tänä ajankohtana katsottiin aktivisteja lähellä olevissa piireissä, otan tähän Upsalassa 17:ntenä syyskuuta 1916 päivätyn kirjeen, jonka sain professori Harald Hjärneltä. Tässä kirjeessä hän kiittää minua ensinnä vastailmestyneestä teoksesta »Ryssland sådant det är», jonka olin hänelle lähettänyt, ja lausuu toivomuksen, että kirja »vaikuttaisi valistavasti laajoissa piireissä ruotsalaista yleisöämme ja siten kohdaltaan edistäisi hyvien poliittisten tulosten saavuttamista». Hän liittää tähän seuraavat mietelmät:
»Nyt riippuu kaikki pääasiassa siitä, miten Saksan sodankäynti menestyy idässä. Mackensenin voittohan Dobrudshassa lupaa hyvää. Jos se menestys voidaan saattaa kunnolla loppuun, niin voisimme toivoa melkein koko Venäjän hyökkäysrintaman hajallemenoa itärintamalla. Mutta eihän kannata ennakolta kuvitella. Niin paljon lienee kai voitettu, että saksalaiset vihdoin ovat huomanneet varsinaisen sotatehtävänsä, joka on idässä eikä lännessä, ja että heidän toiveensa saada sovinnolla aikaan erikoisrauha Venäjän kanssa ovat rauenneet. Koko sodan ajan (kuten jo kauan ennen) olen pahoitellut noita kahtaalle käypiä pyrkimyksiä, joiden täytyy herättää epäluuloa meissä. Me emme yksinkertaisesti voi ryhtyä yritykseen, joka sitten jätettäisiin oman onnensa nojaan.
Senvuoksi en ole voinut liittyä sotaisimpiin 'aktivisteihimme', vaikka minulla ei ole mitään sitä vastaan, että heidän äänensä tulee kuuluville ilmauksena siitä, että kansamme ei ole kokonaan veltostunut. Kaksi syytä on pääasiallisesti määrännyt käsitykseni: 1) että Ruotsi ei voi ottaa vastuulleen Suomen raastamista, koska se jälkeenpäin johtaisi samanlaiseen moitteeseen meitä kohtaan Suomessa kuin ennen »ison vihan» muisto; Saksa ottakoon niskoilleen tämän välttämättömän moitteen ja suomalaisille itselleen on taas vastuunottaminen aivan toinen kuin meille ruotsalaisille; 2) jos Ruotsi ryhtyy sotaan ilman ilmeistä pakkoa, joudumme vaaraan, että täällä kotona syntyy maankavalluksellinen vastarinta ja demagogisen Anjalan häpeä. Ei kukaan voi ajatella halveksuvammin kuin minä — — — ja koko heidän sakistaan. Täytyy kaikin tavoin välttää antaa heille mitään aseita käsiin. Toivon, että hallituksemme hoitaa nyt alkaneen kahnauksen ympärysliiton kanssa viisaasti, ja samalla kertaa tekemättä myönnytyksiä juonittelijain halulle päästä käsiksi valtion peräsimeen, niinkuin he ilmeisesti yrittävät. Meillä ei ole puolestamme kiirettä, ja välien rikkoutumisen täytyy tapahtua niin, ettei kukaan Ruotsissa voi sälyttää syytä hallituksen niskoille. Tuonnempana toivon saavamme jälleen mieskohtaisesti tavata.
Ystävällisimmin
Harald Hjärne.»
Kun saksalaiset näin ollen ilmeisestikään eivät enää voineet toivoa saavansa Ruotsista liittolaista ja kun he toisaalta pyrkivät nopeaan rauhaan Venäjän kanssa — Hjärnen olettamus, että erikoisrauhan toiveet olivat rauenneet, oli vielä silloin ennenaikainen — niin täytyi meidän levottomina miettiä, eikö tämä ollut omiansa vaikuttamaan myöskin heidän suhteeseensa Suomen vapausliikkeeseen. Wetterhoff, jolla suhteittensa avulla Berliinin johtaviin piireihin oli suuremmat mahdollisuudet kuin kellään meistä muista kurkistaa kulissien taakse, sai syyskuussa asemasta erittäin synkän käsityksen. Professori Sundwallin kirjassa Kring Jägarbataljonen (siv. 80 ja seur.) on selonteko niistä saksalaisten valtiomiesten lausunnoista ja enemmän tai vähemmän selvistä merkeistä, joihin Wetterhoff perusti pessimistisen käsityksensä asemasta. Muutamia niistä seikoista, joita Sundwall mainitsee, olen itsekin merkinnyt muistiin keskusteluistani Wetterhoffin kanssa käydessäni Berliinissä syyskuun puolivälissä ja lokakuun alussa. (Edellinen käynti tapahtui »Liiton» asioissa, jälkimmäinen johtui Wetterhoffin kukistumisesta, kuten tuonnempana kerron.)
Wetterhoff oli syyskuun alkupäivinä saanut kutsun Mecklenburgin herttuan Johan Albrechtin luo (herttua Adolf Fredrikin veljen; Sundwall puhuu erehdyksestä »Mecklenburgin suurherttuasta»), jonka kanssa hän oli joutunut kosketuksiin jo edellisen toukokuun aikana. Herttua oli lausunut hänelle (minun muistiinpanojeni mukaan): »Saksa on antanut Suomen asian raueta» sekä (Sundwallin mukaan) esittänyt mielipiteenään, että Suomen vapautumisyritys tällä hetkellä näyttää hänestä toivottomalta, kun ei saataisi riittävästi voimia rynnistystä varten Pietaria vastaan. Hän varoitti (niinikään Sundwallin kertomuksen mukaan) houkuttelemasta enää lisää suomalaisia nuorukaisia Saksaan ja katsoi, että täytyy huolestuneena kysyä, miten niiden käy, jotka tähän saakka ovat uhranneet itsensä maansa asialle ja tulleet pataljoonaan. Muutamia päiviä myöhemmin oli Wetterhoff (minun muistiinpanojeni mukaan) ruhtinas Isenburgin kautta saanut kutsun ulkoministeri, valtiosihteeri von Jagowin luo, »joka sanoi samaa». Tämä oli (Sundwallin mukaan) huomauttanut, että poliittinen asema ei ole suotuisa Suomen kysymykselle, ja tunnustanut, että Saksan puolelta pyritään rauhanneuvotteluihin Venäjän kanssa. Sitäpaitsi näytti Wetterhoff (syyskuun 16 p:nä) minulle jäljennöksenä erästä referaattia Jagowin yllämainituista tiedonannoista sanomalehdistön edustajille mitä Venäjän ja Puolan kysymykseen tulee. Toinen huono merkki, sanoi hän, oli alivaltiosihteeri Zimmermannin pitkä virkavapaus, kun näet oli tunnettua, että Zimmermann kannatti hyökkäävää politiikkaa Venäjää vastaan. Kaiken tämän ja vielä lisäksi muun nojalla katsoi Wetterhoff asemaamme toivottomaksi ja päätteli, että värväys on lopetettava, koska ei enää voida hyvällä omallatunnolla houkutella väkeä Saksaan Suomesta. Hänen käsityksensä oli se, että L.L:iä nykyjään katsottiin yksinomaan saksalaiseksi yritykseksi ja meidän joukkoamme jonkinlaiseksi muukalaislegioonaksi.
Koetin, mikäli saatoin, kontrolloida Wetterhoffin levottomuutta herättäviä uutisia. Paroni von der Ropp saattoi vain vahvistaa, että von Jagow osoitti sangen pientä halua Puolan itsenäiseksi julistamiseen Toiselta puolen oli Ruotsin Berliinissä oleva ministeri, kreivi Taube, jonka luona kävin syyskuun 18 p:nä, jokseenkin optimistinen. Hän ei ollut kuullut puhuttavankaan että Zimmermannin asema olisi ollut horjuva. (Todella olikin Zimmermann jo edellisestä päivästä alkaen jälleen ollut virassa). Saksan sotilasjohto tunnustaa nyt — sanoi Taube — tehneensä erehdyksen, kun se vuosi sitten ei noudattanut hänen, Tauben, neuvoa ryhtyä rynnistykseen koillista kohti. Päättäen eräästä hänen keskustelustaan muutamia viikkoja sitten erään korkean henkilön kanssa on nyt vakavasti ajateltu tämän rynnistyssuunnitelman toteuttamista. Jälkimmäisellä käynnillä koetin Berliinissä lokakuun 4 p:nä turhaan saada lähetystösihteeri von Wesendonkia ulkoministeriössä lausumaan jotakin Suomen asian toiveista. Hän väitti vain ylimalkaan, että »mikään ei ole muuttunut». Mutta seuraavana päivänä sanoi minulle Wetterhoffin ystävä ruhtinas Löwenstein puhelimessa, että »Suomen asialle ei voida mitään»; Saksa on »luopunut harrastuksestaan».
Maanmieheni Tukholmassa olivat taipuvaisia epäilemään Wetterhoffin masentavien tietojen pätevyyttä. Valtuuskunnan kokouksessa lokakuun 7 p:nä selitti johtaja Sario, joka juuri silloin oli palannut Berliinistä, katsovansa asiaa toiselta ja optimistisemmalta kannalta. Onhan mahdollista, että Wetterhoff oli kuvannut vaikutelmiansa hiukan liian synkästi. Mutta vaikkapa ei olisikaan ollut sitä mieltä kuin hän, että asema oli »toivoton», oli meillä kuitenkin täysi syy olla huolissamme, sitäkin enemmän kun Saksan politiikka kulki suuntaan, joka, jos se saatettiin perille, näytti tekevän mahdottomaksi Saksan aktiivisen toiminnan Suomen eduksi.
Ei kuitenkaan kestänyt kauan ennenkuin ainakin jossakin määrin saatoimme rauhoittua. Saksan Tukholmassa olevat sotilasedustajat eivät lainkaan puhuneet erikoisrauhasta. He olivat päinvastoin sitä mieltä, että sotatoimia Venäjää vastaan tultaisiin jatkamaan. Lokakuun 20 p:nä vastasi uusi sotilasattasea eversti von Giese kysymykseeni, pitääkö hän rynnistystä koillista kohti vielä todennäköisenä: »Pidän, heti kun Romania on voitettu.» Lokakuun 24 p:nä sanoi minulle meriattasea von Fischer, että on kiusallista, että aina on tullut jokin este, kun joukkoja on koottu koillisrintamalle rynnistykseen. Menipä hän niinkin pitkälle, että vieläkin uskoi Ruotsin tulevan ottamaan osaa sotaan. Ruotsi, sanoi hän, tulee mobilisoimaan ensi talvena. Mutta enemmän kuin kaikki tällaiset yksityiset lausunnot merkitsi se, että me nyt ensimmäistä kertaa saimme virallisen vakuutuksen Saksan ulkoasiain johdon puolelta Saksan aikomuksista Suomen suhteen. Minä tarkoitan alivaltiosihteeri Zimmermannin tunnettua lausuntoa lokakuun 24 p:nä tilaisuudessa, jossa olivat läsnä vapaaherra von Bonsdorff, maisteri Fabritius, »Hauptzugführer» Jernström, »Oberzugführer» Appelberg ja majuri Bayer. Tieto tästä lähetettiin Suomeen seuraavassa muodossa:
»Ei ole mitään syytä uskoa erikoisrauhaa koskeviin huhuihin. Saksan hallitus ei siinä suhteessa ole antanut mitään valtuutusta. Mitä Tukholmassa viime kesänä tehtiin, tapahtui yksityisestä aloitteesta.
»Romanian kukistamisen jälkeen jatketaan, mikäli Zimmermann saattaa käsittää, etenemistä kauemmaksi itään, siis Etelä-Venäjälle. Joka tapauksessa on Saksan hallituksella etua ja hyötyä meidän vapauspyrkimyksestämme ja se aikoo kykynsä mukaan edelleenkin valvoa meidän etujamme. Vaikkapa sotatoimet eivät kohdistuisi koilliseen tai meidän maatamme lähellä oleviin seutuihin, on Saksan hallitus rauhanteossa asettava voimansa vaakaan meidän autonomiamme hyväksi.
»Jo se seikka, että Hindenburg ja Ludendorff nyttemmin ovat määräävinä korkeimmassa sodanjohdossa,[59] on vakuutena, että vakavia sotatoimia Venäjää vastaan on odotettavissa.»[60]
Oli selvää, että erikoisrauhapyrintöjen epäonnistuminen oli saanut Saksan jälleen päättävästi asettumaan Venäjää vastaan. Epäsuora, mutta selvä todistus siitä oli keisari Wilhelmin ja keisari Frans Josefin marraskuun 5 p:nä antama yhteinen manifesti Puolan kuningaskunnan jälleenperustamisesta — toimenpide, joka herätti suunnatonta kuohuntaa ja katkeruutta Pietarissa.[61] Ulkoministeri von Jagow, joka oli edustanut Venäjän suhteen rauhaan pyrkivää politiikkaa, sai väistyä ja hänen seuraajakseen tuli (marraskuun 21 p:nä) Zimmermann, sekin hyvä merkki meidän kannaltamme. Me iloitsimme vilpittömästi tästä nimityksestä, jossa näimme takeet siitä, että se vakuutus, jonka Zimmermann alivaltiosihteerinä oli meille antanut, tulisi määräämään Saksan politiikan Suomen suhteen. Valtuuskunta lähetti hänelle onnittelukirjeen ja sai vastaukseksi ystävällisen kiitoksen. Konsuli Goldbeck-Löwe, joka oli yksityiskirjeessä onnitellut Zimmermannia hänen nimityksensä johdosta, sai vastaukseksi kirjeen, missä uusi ulkoministeri pyysi häntä luottamaan siihen, että hän valtiosihteerinä säilyttää saman harrastuksen Suomea kohtaan, jota hän oli osoittanut alivaltiosihteerinä, ja tekee kaiken voitavansa maamme hyväksi. Tosiasia on, että hänen ylhäisyytensä Zimmermann suuresta työtaakastaan huolimatta aina uhrasi aikaansa meidän asioihimme. Se kokemus oli myöskin Goldbeck-Löwellä, jolla oli usein tilaisuus perinpohjaisesti keskustella hänen kanssaan kaikesta, mikä koski Suomea ja sen tulevaisuutta.
Mutta oliko Zimmermannin lausunto todellakin sellainen, että meillä oli aihetta iloita siitä? Me Tukholmassa olimme tyytyväisiä, kun näet lausunto ilmeisesti sisälsi kaiken, mitä tällöin saattoi meille luvata. Mutta siinä oli eräs epämieluisa sana, nimittäin sana autonomia, ja se ei voinut olla vaikuttamatta masentavasti niihin, jotka eivät olleet täysin perehtyneet tilanteeseen. Lokakuun 28 p:nä olin puheissa pankinjohtaja Emil Schybergsonin kanssa, joka silloin oli Tukholmassa käymässä. Luin hänelle Zimmermannin vakuutuksen, jonkin verran ylpeänä siitä, että saatoin vaikutusvaltaiselle maanmiehelleni näyttää tämän ensimmäisen diplomaattisen tuloksen meidän politiikastamme. Olin sangen pettynyt, milteipä nolostunut, kun Schybergson selitti, että lausunto tekee »lohduttoman vaikutuksen» koska siitä käy ilmi, että Saksa on luopunut suunnitelmastaan irroittaa Suomi Venäjästä. Sitäpaitsi hän ei uskonut lausunnon vilpittömyyteen. Ja vaikkapa me saisimmekin rauhansopimukseen Suomea koskevan pykälän, ei siitä olisi mitään hyötyä. Se voisi pikemminkin vahingoittaa ja vaikeuttaa jatkuvaa taisteluamme Venäjää vastaan…
Tämä arvostelu on kuvaavana todistuksena siitä, kuinka suuria toiveita Suomessa oli kiinnitetty Saksan apuun. Nyt oltiin pettyneitä. Ja kuitenkin oli nyt saatu todistus siitä, ettei Saksa tulisi jättämään Suomea oman onnensa nojaan. Millä riemulla olisivatkaan meikäläiset ympärysliiton ystävät esittäneet vastaavan vakuutuksen Ranskan tai Englannin puolelta, jos olisi näiltä saatu kiristetyksi semmoinen! Ja mikä suunnattoman suuri numero siitä olisikaan tehty!
Mutta sitä ei käy kieltäminen, että n.s. »pienempi ohjelma» nyt jälleen vilahti esiin vaatimattomine piirteineen. Autonomiasta puhuttiin kyllä paljon meidänkin piireissämme seuraavina kuukausina, vaikka tietenkään emme lakanneet työskentelemästä »suuren ohjelman» toteuttamiseksi. En ollut aikaisemmin ollut täysin yhtä mieltä ystäväni Goldbeck-Löwen kanssa, kun tämä raporteissaan puhui Suomen autonomian palauttamisesta toivottavana päämääränä. Tähän suuntaan hän oli lausunut m.m. eräässä syyskuulla Preussin prinssi Heinrichille lähettämässään kirjeessä. Hänen käsityksensä oli se, että oli Suomelle vahingoksi esittää Saksalle liian suuria vaatimuksia hetkenä, jolloin oli mahdotonta niitä toteuttaa, ja kun kukaan ei voinut ennustaa, millaisiksi edellytykset muodostuisivat vastaisuudessa. Tahdon kuitenkin huomauttaa, että Goldbeck-Löwe ei raporteissaan jättänyt tehostamatta, että voimakas suunta Suomessa vaati täydellistä valtiollista itsenäisyyttä. Minun ehdotuksestani hän teki useinkin muutoksia tai lisäyksiä, joissa tätä näkökantaa voimakkaammin alleviivattiin. Mitä ministeri von Luciukseen tulee, ei hän liene koko aikana uskonut Suomen täydellistä itsenäisyyttä mahdolliseksi. Goldbeck-Löwen kertomuksen mukaan von Lucius oli täysin yhtä mieltä hänen kanssaan siitä, että Saksan pitäisi, jos erikoisrauhasta Venäjän kanssa tulisi tosi, vaatia Suomen autonomian palauttamista, ynnä sitä, että sekä keskusvallat ja mahdollisesti myöskin Ruotsi asettuisivat sen takaajiksi. Saksan lähettiläs oli puhunut siitä myöskin ulkoministeri Wallenbergin kanssa ja saanut sen vaikutelman, että tämä oli samaa mieltä hänen kanssaan. Ja, samaa mieltä oli myöskin meriattasea von Fischer, jonka kanssa lokakuun 24 p:nä asiasta puhuin.
Me puolestamme emme tunteneet suurtakaan myötätuntoa tätä suuntaa kohtaan, se kun oli omiansa kaihtamaan meidän suurta todellista päämääräämme. Mutta mitä tehdä? Täytyihän joka tapauksessa ottaa lukuun sekin mahdollisuus, että emme onnistuisi. »Jos koko suuri suunnitelmamme menee myttyyn», kirjoitin jo syyskuussa Wetterhoffille, »täytyy lopulta syntyä kysymys, miten voidaan pelastaa edes se, mikä pelastettavissa on.» Zimmermannin lausunnon jälkeen oli laita näin entistäkin suuremmassa määrässä. Meidän täytyi senvuoksi olla kiitollisia niille, jotka työskentelivät edes pienemmän ohjelman toteuttamiseksi vaikka itse mielessämme emme saattaneetkaan luopua suuremmasta.
Mutta jos meidän lopultakin sentään täytyi tyytyä vain pelkkään autonomiaan, niin ei se ainakaan nyt saanut tulla Venäjän antamana lahjana, sillä silloin olisi arvatenkin käynyt samoin kuin kävi jälkeen vuoden 1905. Senvuoksi herätti meissä suurta levottomuutta, kun joulukuussa saimme aika varmoja tietoja Suomesta, että Venäjän hallitus aikoi luvata Suomelle sen itsehallinnon palauttamisen. Tiesipä huhu tosin lisätä vielä, että Englanti ja Ranska tulisivat lupauksen täyttämisen takaajiksi, mutta koko juttu tuli tarkoitukseltaan selväksi, kun siihen lisättiin, että aiotaan antaa suomalaisten muodostaa oma armeija osaaottamaan käynnissä olevaan sotaan. Jo lokakuussa olimme saaneet kuulla huhun, että oli aikomus kutsua Suomessa aseihin kuusi ikäluokkaa asevelvollisia.
Uutinen odotettavissa olevasta autonomiamanifestista kierteli Ruotsin sanomalehdistössä ja aikaansai suurta hämmennystä. Liberaalit ja sosialidemokraatit olivat valmiita huutamaan meille: »No, mitä me olemme koko ajan sanoneet!» Me panimme kynämme liikkeelle ja meidän onnistuikin jossakin määrin hillitä liberaalien ystäviemme naiivia iloa Suomen puolesta. Saksalaisiin ystäviimme tekivät autonomiahuhut koko lailla nolon vaikutuksen. Goldbeck-Löwe ilmoitti eräässä raportissa Zimmermannille asiasta ja liitti siihen minun neuvostani huomautuksen, että Venäjän toimenpide johtui osittain ympärysliiton miespuutteesta, osittain pyrkimyksestä, etteivät keskusvallat Suomen suhteen ehtisi edelle, kuten oli tapahtunut Puolassa. Omasta puolestani ajattelin, että nämä pietarilaiset autonomiasuunnitelmat olivat omiansa vain innostamaan Saksaa toimenpiteisiin Suomen hyväksi.
Minkäverran perää tuossa Venäjän aikomaa autonomiamanifestia koskevassa huhussa lienee ollut, sitä en tiedä. Eräässä J.W. Snellmanin Helsingistä Haaparannan kautta lähettämässä tiedonannossa sanottiin, että muuan suomalainen poliitikko — nimeä ei mainittu — oli tehnyt matkan Pietariin ottaakseen asiasta selvää ja palannut mukanaan äsken kertomani tiedot. Tuskin voineekaan epäillä, etteikö erinäisillä tahoilla Pietarissa semmoista suunniteltu. Senhän olin kuullut jo lokakuun lopulla Emil Schybergsonilta. Samaan aikaan sain tietää, että Miljukov oli matkoillaan Kööpenhaminassa lausunut, että Suomen itsehallintoa täytyy laajentaa. Ne maanmieheni, jotka siihen aikaan työskentelivät tähän suuntaan, voivat epäilemättä kertoa paljon enemmän siitä, mitä silloin Pietarissa suunniteltiin Suomen suhteen. Tämän huhun kanssa läheisessä yhteydessä oli ilmeisesti toinen huhu, jonka joulukuun alussa kuulin senaattori Nummelinilta, että näet Pietarissa oli Englannin ja Ranskan painostuksesta nostettu kysymys Suomen eduskunnan kokoonkutsumisesta. Oli pyydetty kenraalikuvernööri Seynin lausuntoa ja saatu vastaukseksi, että joka tapauksessa pitäisi kontrolloida, ettei eduskuntaan valittaisi valtakunnalle vihamielisten mielipiteiden edustajia.
Mutta nämä suunnitelmat jäivät pelkiksi suunnitelmiksi. Tällä välin oli tila Suomessa käynyt joka kuukausi yhä pahemmaksi. Vangitsemisia ja maastakarkoituksia tapahtui yhä tiheämmin. Lukkarisen raakamainen mestaus Oulussa tuntui olevan enne siitä mikä meitä odotti, jääkärien rohkea yritys aloittaa uudelleen värväys pataljoonaan järjestämällä uusia etapoi teitä Pohjois-Suomen kautta epäonnistui suureksi osaksi kuvernööri af Enehjelmin häikäilemättömän asiaan puuttumisen johdosta. Kuten tunnettua, johti tämä yritys m.m. kuuluisaan »Simon kahakkaan» joulukuun 11 p:nä, kahakkaan erään jääkärikomennuskunnan ja toisaalta venäläisten sotamiesten ynnä kotimaisten poliisien välillä. Spalernajassa tuomiota odottaneiden suomalaisten lukumäärä lisääntyi lakkaamatta. Vähää ennen joulua saimme säikähdyttävän sanan, että yksi A.K:n toimeliaimpia jäseniä, toht. V.O. Sivén, oli kadonnut tuntemattomille teille.
Silloin tällöin laadittiin yleiskatsauksia kotimaan tilasta. Eräs näistä on päivätty joulukuussa ja siitä minulla on kopia. Siinä tehdään selkoa elintarpeiden puutteesta, venäläisen sotaväen tilauksista, työläisten pakko-otoista linnoitustöihin, heidän huonosta kohtelustaan, metsien mielettömästä hakkuusta avonaisten alueiden luomiseksi linnoituslinjain eteen, maahan tuotujen kiinalaisten työmiesten tihutöistä j.n.e. Jatko kuuluu (muutamin lyhennyksin):
»Syksyllä oli kenraalikuvernööri Seyn, jolle oli tärkeää, että maa näyttäisi tyynesti ja nurkumatta alistuvan Venäjän politiikkaan, kehoittanut kuvernöörejä ja erikoisesti Oulun läänin kuvernööriä mikäli mahdollista karttamaan väkivaltaa rauhallista väestöä kohtaan ja sen sijaan keskittämään ponnistuksensa saksalaisten pakolaisten ja heidän auttajiensa etsiskelyyn.
Mutta levottomuus ja mieltenkuohu oli niin suuri, että kuvernöörit katsoivat ohjeiden noudattamisen mahdottomaksi. Vangitsemisia on jatkunut. Paitsi useita säätyläisiä on viime aikoina jälleen paljon rahvaan miehiä ja naisia otettu kiinni ja viety Venäjälle. Merkillisintä on, että muutamia johtavia sosialidemokraatteja on vangittu ja viety maasta. Aikaisemmin olivat venäläiset nähtävästi koettaneet suojella näitä toivoen saavansa heidän mielialansa muuttumaan suotuisaksi. Tämä on kuitenkin kokonaan epäonnistunut ja asema on tullut entistään selvemmäksi. Pakottaakseen vankeja tunnustamaan ovat venäläiset sangen suuressa määrässä käyttäneet rääkkäystä. Luotettavat henkilöt, joiden on onnistunut päästä pakoon, kertovat järkyttäviä juttuja. Mainittakoon tässä eräs tyypillinen esimerkki. Kyseessäoleva mies oli ensinnäkin koko ajan ollut kahleissa, päivällä kahlehdittuna kiinni seinään ja joskus monta tuntia raskaita rautaharkkoja selkäänsidottuna. Kerran oli häntä pidetty neljä päivää ilman ruokaa sekä sen jälkeen tuotu hänelle suolaista lihaa. Sitten oli luvattu hänelle vettä, jos hän tunnustaisi… Tämä tapahtui eräässä Pietarin parhaassa vankilassa, jossa parastaikaa on noin 100 suomalaista. Muutamat ovat aivan viimeisillään ja toisia pannaan kovalle koetukselle. Teloituksiakin on tapahtunut.»
Edelleen sanotaan raportissa, että muutamat näistä venäläisistä väkivaltaisuuksista ovat aiheutuneet vapausliikkeestä ja yhteistyöstä saksalaisten kanssa. Merkillisen avomielisesti myönnetään, että venäläisten on ollut pakko itsepuolustukseksi ryhtyä mitä ankarimpiin toimiin kaikkia yrityksiä vastaan, joilla koetetaan vahingoittaa heitä sotilaallisessa suhteessa. Toiset vangitsemiset ja kostotoimet ovat johtuneet »sabotage»-toiminnasta, ammusvarastojen ja kuljetuslaivojen hävittämisestä y.m.s., jota suomalaiset suurella menestyksellä ovat harjoittaneet sekä Suomessa että Venäjällä[62] Vastatoimenpiteet ovat tietenkin usein olleet jokseenkin tehottomia. Paremmalla menestyksellä on voitu estää jääkäripataljoonaan aikovia rekryyttejä pääsemästä rajan yli. Vain harvojen näistä on syyskuukausien aikana onnistunut päästä Ruotsiin, kun taas niiden nuorten miesten lukumäärä, jotka samaan aikaan vangittiin matkalla Ruotsin rajaa kohti, summittaisen arvion mukaan teki noin 400. Ehkäisytoimenpiteitä on aivan viime aikoina suuresti kovennettu, varsinkin Oulun läänissä. Venäläisiä sotilaspatrulleja sekä etsiviä ja santarmeja samoilee kaikkialla maan pohjoisosissa. Siellä ovat olot muodostuneet eräänlaiseksi »sissisodaksi». Monin paikoin on sattunut kahakoita. Esimerkkinä mainitaan joulukuun 11 p:nä tapahtunut Simon kahakka.
Lopuksi mainitaan raportissa Suomessa toimeenpantavaa yleistä asevelvollisuuskutsuntaa koskevia vaatimuksia. Venäjän yleistä mielipidettä — sanotaan — on jo pitkät ajat vahvasti muokattu tässä mielessä erinäisissä sanomalehdissä, varsinkin Novoje Vremjassa. »Asia oli äskettäin harkittavana kenraalikuvernöörin neuvottelussa kuvernöörien ja senaatin kanssa. Nämä neuvoivat ehdottomasti luopumaan suunnitelmasta ja kuvernöörit lausuivat vakaumuksenaan, että pahoja selkkauksia ja mahdollisesti kapina voisi syntyä, jos kutsunta pantaisiin toimeen. Englannin ja Ranskan taholta oli innokkaasti vaadittu suomalaisten kutsumista sotapalvelukseen ja samalla kertaa neuvottu Venäjän hallitusta antamaan julistus Suomen autonomian palauttamisesta mielialan rauhoittamiseksi ja levottomuuksien ehkäisemiseksi. Kutsunnan muodosta sanotaan olevan kaksi erilaista ehdotusta. Toinen esittää, että aluksi tyydyttäisiin viemään asevelvollisuusiässä oleva miespuolinen väestö Venäjälle, mainitsematta mihin tarkoitukseen. Toinen ehdotus, jota m.m. kenraali Ruzskij kannattanee, esittää, että Suomen vanha vuonna 1878 annettu asevelvollisuuslaki jälleen pantaisiin voimaan. Toistaiseksi kuuluu sotaministeri ja niinikään Suomen ministerivaltiosihteeri Markov vastustavan kumpaakin ehdotusta.»
Huhu odotettavissa olevasta Venäjän julistuksesta Suomen autonomian palauttamiseksi on — sanotaan raportissa — vastaanotettu yleisellä epäluulolla, etenkin kun venäläistyttämistoimenpiteet keskeytymättä jatkuvat. Niinpä esim. on venäjänkieli syyslukukauden alusta määrätty opetusaineeksi kansakouluopettajaseminaareissa ja joulukuun alussa on ministerineuvosto hyväksynyt ehdotuksen venäjänkielen ottamisesta viralliseksi kieleksi miltei kaikissa Suomen virastoissa. Lopuksi puhutaan, että Puolan itsenäisyyden julistus on herättänyt suurta iloa ja enentänyt toiveita, että Saksa ryhtyy toimiin myöskin Suomen eduksi.
On luultavaa, että erinäiset yksityiskohdat tässä raportissa ja muissa samankaltaisissa eivät olleet täsmällisiä. Olihan tavattoman vaikeaa saada täysin luotettavia tietoja sellaisista asioista aikana, jolloin Suomen sanomalehdet eivät sisältäneet pienintäkään viittausta siitä ja jolloin useimmat uutiset täytyi levittää suullisesti miehestä mieheen. Meille annettaneen kuitenkin anteeksi, että empimättä käytimme propagandaamme varten sellaisiakin uutisia, joiden paikkansapitävyyttä emme voineet tarkistaa, kunhan ne vain esittivät venäläisten hallintoa Suomessa oikein synkin värein. Ulkomaiden tai tarkemmin sanoen Saksan yleiseen tietoisuuteen oli näet syövytettävä kuva maasta, joka kesti kovia kärsimyksiä Venäjän sorron ja kurjan hallinnan alaisena, ja kansasta, joka uhkui vaivoin hillittyä katkeruutta eikä uskonut vähääkään venäläisten lupauksiin, vaan sen sijaan odotti vain tilaisuutta päästä irti ikeensä alta mahtavan Saksan avulla. Suurin piirtein vastasi sitäpaitsi tämä kuva todellisuutta.
Tieto Zimmermannin lokakuun 24 p:n lausunnosta Suomen kysymystä koskevassa asiassa oli omiansa osaltaan rohkaisemaan mieliä tänä vaikeana aikana. Olihan kotimaassa kukaties niitä, jotka samoinkuin Emil Schybergson pitivät lausunnon sisällystä »lohduttomana», mutta yleensä se vaikutti rohkaisevasti. Paras lohdutus oli kuitenkin jääkäripataljoonan olemassaolo. Onneksi ei Suomessa ollut tietoa siitä kriisistä, mikä pataljoonassa juuri tähän aikaan oli käymässä. Epävarma poliittinen asema syksyllä, josta jääkärimme eivät olleet tietämättömiä, sekä niiden toiveiden pettäminen, että joukkoa rintamallelähdön jälkeen ennen pitkää tultaisiin käyttämään suoranaisesti varsinaiseen tehtäväänsä Suomen vapauttamiseen — ynnä monet itse pataljoonassa vallitsevat epäkohdat synnyttivät miehistön keskuudessa kuohuntaa, joka paisui levottomuutta herättäväksi. Pataljoona oli tosin elokuun 25 p:nä siirretty rämeisestä ja epäterveellisestä asemastaan Misse-joen varrelta Kneissiin, Riianlahden rannalle Tuckumin pohjoispuolelle, missä miehistön olo oli kaikin puolin parempaa. Mutta mieliala kävi yhtäkaikki yhä enemmän niskuroivaksi, varsinkin joukon huonompien ainesten keskuudessa. Sen johtajatkin, »ylennetyt», pitivät asemaa huolestuttavana.
Mitä Wetterhoff kertoi minulle Berliinissä lokakuun 4 p:nä pataljoonan mielialasta, oli melkein musertavaa. Majuri Bayer oli, sanoi hän, puhunut »Zugführerien» kanssa ja selittänyt heille, että pataljoona on ryntäysjoukko, sekä kysynyt heiltä, saattavatko he mennä takuuseen, että miehistö tekee velvollisuutensa politikoimatta. Kaikki olivat vastanneet myöntävästi, paitsi kaksi, jotka silloin heti oli erotettu. Kuusi muuta pidätettiin niinikään palveluksesta, koska he olivat sanoneet tulleensa taistelemaan Suomen eikä Saksan puolesta. (Minä mainitsen tämän kertomuksen väittämättä sitä varmaksi. Joka tapauksessa otettiin erotetut myöhemmin jälleen palvelukseen.) Sen mukaan, mitä W. Ström kertoi minulle Sassnitzissa paluumatkallani Ruotsiin, oli eräs kaikkein tunnetuimpia »ylennetyistä» sanonut hänelle, että saksalaiset »ovat puijanneet meitä» ja että värväys täytyy lopettaa.
Kaikesta tästä ja muusta, mitä sen lisäksi kuulin olin saanut niin voimakkaan vaikutelman, että lokakuun 7 p:nä, kun tein selkoa valtuuskunnassa havainnoistani Berliinissä, lausuin käsityksenäni, että me emme voi ottaa vastuullemme värväyksen jatkamista, jos pataljoonaa todellakin käytettäisiin ryntäysjoukkona, varsinkin katsoen poliittisen aseman epävarmuuteen.
En voi tässä tehdä selkoa siitä, kuinka olot sen jälkeen kehittyivät pataljoonassa, kun minulla ei ole siitä yksityiskohtaisia muistiinpanoja. Minun täytyy siinä suhteessa viitata vain siihen, mitä aikaisemmin on julkaistu. Valtuuskunta puolestaan teki, mitä voi, vaikka eri mielipiteitä ilmenikin sen keskuudessa, varsinkin mitä joukon käyttämistä koskevaan kysymykseen tulee. Lokakuun 8 p:nä olen merkinnyt muistiin, että valtuuskunta hyväksyi Fabritiuksen laatiman kirjelmän joukolle. 16 p:nä lokakuuta yhdyin Donnerin lausuntoon, että pataljoonaa ei saisi käyttää rintamalla. 18 p:nä lokakuuta matkustivat valtuuskunnan jäsenet von Bonsdorff, Donner ja Fabritius Berliiniin, missä he yhdessä Sarion kanssa, joka oli muuttanut sinne uuden toimistomme päälliköksi, neuvottelivat majuri Bayerin kanssa joukon sijoituksesta ja käyttämisestä. Sieltä he matkustivat lokakuun 31 p:nä rintamalle tutkimaan tyytymättömyyden syitä ja vaikuttamaan mielialaan henkilökohtaisella keskustelulla miehistön kanssa. Tukholmaan palattuaan esitti puheenjohtaja vapaaherra von Bonsdorff yksityiskohtaisen selonteon matkasta ja sen tuloksista. Kertomus merkittiin marraskuun 14 ja 15 p:nä laadittuun valtuuskunnan pöytäkirjaan 5:ntenä pykälänä. Tämä mielenkiintoinen asiakirja, joka minulla on tallella, on liian pitkä otettavaksi tähän kokonaisuudessaan. Sitäpaitsi ovat ne ehdotukset, joita valtuuskunta teki Berliinissä, se, mitä he rintamalla käydessään kokivat samoin kuin majuri Bayerin kanssa aikaansaatu sopimus jo pääasiassa tunnetut aikaisemmista julkaisuista. Minä rajoitun sentähden vain referaattiin. Neuvottelu Berliinissä majuri Bayerin kanssa tapahtui »Hauptzugführer» Jernströmin ja »Oberzugführer» Appelbergin läsnäollessa. Bayer esitti tällöin kuvaavan lausuman selittäen ensin, mitkä olot olivat johtaneet pataljoonan perustamiseen. Saksalaisella taholla oli epäröity. Niinpä oli esim. tehty seuraavat kysymykset: 1) Voimmeko antaa suomalaisille lupauksia? 2) Ovatko suomalaiset luotettavia rintamalla? 3) Onko Saksan sodanjohdon kohdeltava heitä sodassa suomalaisina vai saksalaisina vai jonakin muuna?
Mahdollisuudet hyödyttää Suomea sodassa olivat Bayerin mukaan seuraavat: 1) Ruotsi ottaa osaa sotaan keskusvaltojen puolella; se on kuitenkin ollut ja on epätodennäköistä. 2) Suomalainen joukko viedään Itämeren yli ja tehdään maihinnousu Suomeen; tämä ei kuitenkaan olisi viisasta, koska koko joukko voisi joutua häviön vaaraan mentäessä meren yli, eikä maihinnousukaan saattaisi johtaa mihinkään suurempiin tuloksiin. 3) Kolmas mahdollisuus näytti olevan koettaa koillista kohti suuntautuvan rynnistyksen aikana tehdä hyökkäys Suomeen Tallinnan seuduilta.
Majuri Bayer kosketteli vihdoin joukon esiintymistä rintamalla sekä niitä tyytymättömyyden ilmaisuja, joita sen keskuudessa oli esiintynyt syyskuun lopulta alkaen. Eräässä joukolle pitämässään puheessa hän oli lausunut, että tämä joko tulisi jäämään rintamalle tai hajotettavaksi, mutta hajoittaminen olisi häpeäksi joukolle ja maalle.
Majuri Bayerille jätettiin muutamia päiviä myöhemmin promemoria, joka päättyi ehdotukseen, että pataljoona otettaisiin pois rintamalta kuukaudeksi tai kahdeksi, kun se jo oli saanut riittävää kokemusta rintamapalveluksesta ja kun se helposti voisi kärsiä mieshukkaa mahdollisen venäläisen yllätysrynnistyksen sattuessa. Sen sijaan pitäisi järjestää upseeri- ja aliupseerikursseja.[63] Bayer sanoi olevansa suostuvainen koettamaan aikaansaada tähän suuntaan käyviä toimenpiteitä.
Käydessään rintamalla olivat valtuuskunnan jäsenet Saksan valtakunnan vieraina ja heitä kohdeltiin erittäin kohteliaasti. He kävivät tervehtimässä pohjoisarmeijan päällikköä ja muita korkeita upseereita sekä myöskin sen sotaoikeuden puheenjohtajaa, jonka edessä yhdeksän suomalaista jääkäriä oli syytettynä niskoittelemisesta. He saivat myöskin puhua syytettyjen itsensä kanssa vankilassa ja kävivät senjälkeen niiden jääkärien luona, jotka olivat sairaalassa hoidettavina. Saavuttuaan itse rintamalle saivat valtuuskunnan jäsenet vapaasti seurustella ja keskustella jääkäripataljoonan miehistön kanssa. He käyttivät tätä lupaa mitä laajimmassa määrin. M.m. viettivät Donner ja Fabritius yönsä maanalaisissa suojuskuopissa (Unterstände).
Erittäin kiintoisaa on, mitä selostuksessa mainitaan niistä seikoista, jotka osa jääkäreistä oli ilmoittanut syyksi haluunsa päästä pois rintamalta ja joukosta ylimalkaan. Väitettiin m.m., että värväys oli tapahtunut antamalla vääriä lupauksia, ja huomautettiin, että Suomea ei voida pelastaa sillä, että joukko ottaa osaa taisteluihin Saksan rintamalla Venäjää vastaan, että saksalaiset ja varsinkin majuri Bayer olivat puijanneet joukkoa, että saksalaiset aliupseerit puhuttelivat suomalaisia loukkaavalla ja hävyttömällä tavalla, että suomalaiset »ylennetyt» olivat herroja, jotka ajattelivat vain omaa ylenemistään ja kohtelivat miehistöä ylimielisesti, että koko yritys oli poliittinen hairahdus ja että elämä rintamalla turmeli hermot ja oli ajan pitkään sietämätön. (Tietenkin olivat useimmat näistä valituksista joukon keskuudessa ainoastaan verraten vähälukuisen huonomman aineksen esittämiä.) Vaikutelmansa seurustelusta jääkärien kanssa esittivät valtuuskunnan jäsenet kirjallisessa lausunnossa majuri Bayerille. Lausunto — sanotaan selostuksessa — oli pääasiassa seuraava:
»Joukkoon on tarttunut levottomuuden ja tyytymättömyyden kulkutauti.
Tämä on tapahtunut:
1) Kun varsin suuri määrä kaikenlaista hylkyainesta, jopa joukossa m.m. tyypillisiä kulkureita ja seikkailijoita, on päässyt joukkoon pujahtamaan.
2) Kun varsinkin älyllisesti kehittyneempään miehistöön nyttemmin on levinnyt sellaisia mielipiteitä, että joukon olo rintamalla ei ole miksikään hyödyksi Suomelle ja sen tulevaisuudelle. Tämä katsantokanta on tuotu joukon keskuuteen ulkoapäin.
3) Kun se onnettomuus on tapahtunut, että jääkärit ovat tulleet siihen käsitykseen, että heille on tehty kysymys, haluavatko he palvella joukossa vai tahtovatko mennä tiehensä.»
Epäkohdan parantamiseksi ehdotettiin useitakin toimenpiteitä, joista tärkein oli se, joka jo oli päätetty Tukholmassa, nimittäin että pataljoona mikäli mahdollista jonkin ajan kuluttua siirrettäisiin rintaman taakse. Toinen vaatimus oli, että mikäli mahdollista ei olisi mitään väliasteita suomalaisten esimiesten ja saksalaisten komppaniainpäälliköitten välillä. Majuri Bayer selitti olevansa valmis koettamaan täyttää esitetyt toivomukset. Se hänelle onnistuikin. Joulukuun 8 p:nä annettiin armeijakäsky jääkäripataljoonan siirtämisestä Libauhun, missä miehistölle oli annettava jatkuvaa opetusta. Se kuuluisi nyttemmin armeijan reserviin. Eräässä neuvottelukokouksessa Berliinissä joulukuun 18 p:nä, johon otti osaa uiko-, sota- ja meriministeriöiden ja sijaisyleisesikunnan edustajia sekä majurit Bayer ja Schwerin, vahvistettiin pataljoonan edelleen pysyttäminen, »kun ulkoministeriö edelleenkin katsoo Suomen vapausliikkeen kannattamista välttämättömäksi». Joukon käyttäminen tulisi riippumaan sotilaallisesta ja poliittisesta tilanteesta.
Minulla on se vaikutelma, että valtuuskunnan toimi tässä kriitillisessä tilassa pelasti pataljoonan perikadosta. Mainittakoon lisäksi, että myöskin konsuli Goldbeck-Löwe oli tehokkaasti koettanut estää pataljoonan hajoittamispuuhia. Häneltä oli asiassa kysytty suoranaista neuvoa ja hän oli silloin sangen päättävästi huomauttanut, että on mahdotonta hajoittaa Saksan viranomaisten oman päätöksen mukaan perustettua ja nyt valmiiksi koulutettua pataljoonaa, jo siitäkin syystä, että ei käy jättäminen tuuliajolle puoltatoistatuhatta nuorta suomalaista, jotka ovat uhrautuneet isänmaansa vapauttamisen hyväksi. Hehän eivät nyt missään tapauksessa voi palata Suomeen.
Rintamalta poistamisen lisäksi oli mitä tärkeintä, että jääkärien parhaat ainekset nyt olivat jälleen saaneet luottamuksen yrityksemme menestykseen keskustellessaan valtuuskunnan jäsenten kanssa. Niskoittelua ja tyytymättömyyden ilmauksia sattui edelleenkin sen vuoden ja viisi kuukautta kestäneen ajan kuluessa, joka vielä kului, kunnes pataljoona sai lähteä matkalleen Suomeen. Mutta katkennut yhteys joukon ja kotimaan ja sen poliittisen johdon kanssa oli jälleen solmittu. Jääkäriemme suuri enemmistö oli päättänyt pysyä lujana kaikista hankaluuksista huolimatta.
Se, mitä Suomessa ja Tukholmassa oli voitu tehdä Saksassa olevien maanmiestemme olon saattamiseksi siedettäväksi, ei paha kyllä ollut kovinkaan kehuttavaa. Puuttui ennen kaikkea rahaa. Minun Tukholmassa olevan toimistoni kautta lähetettiin sanomalehtiä ja kirjoja pataljoonalle ja sille koulutusmiehistölle, joka vielä oli jäljellä Lockstedtissa. Eräät naiset Tukholmassa ryhtyivät rouva Hanna Palmen tarmokkaalla johdolla puuhaamaan lahjojen (n.s. »Liebesgaben») lähettämistä joukolle. Loka- ja marraskuun kuluessa työskenneltiin innokkaasti asian hyväksi. Rahoja koottiin ja Suomesta saapui 18 600 markkaa tarkoitusta varten. Herra Reguel Wolff lahjoitti 1.000 kruunua. Lahjoina oli paitoja, alushousuja, sukkia, saippuaa y.m. Marraskuun 20 p:nä saattoivat naisemme aloittaa niiden pakkauksen. Ensimmäinen lähetys, jossa oli 528 pakettia 16 laatikossa, pantiin matkaan joulukuun alussa ja sitä seurasi tammikuussa toinen yhtä suuri. Kun ei ollut mahdollista saada vientilupaa »Liebesgabeille» ruotsalaisilta saksalaisille sotilaille, oli konsuli Goldbeck-Löwe järjestänyt asian niin, että lahjat nimellisesti lähetti Tukholmassa oleva saksalainen »Frauenbund» ja ne osoitettiin Saksan Punaiselle Ristille Berliiniin. Me olimme toivoneet, että ensimmäinen lähetys ehtisi perille jouluksi, mutta emme olleet ottaneet huomioon kuljetuksen hitautta ja virkakoneiston verkkaisuutta. Vasta joulukuun 29 p:nä saapui ensimmäinen lähetys Punaiselle Ristille, ja silloin oli liian myöhäistä lähettää kääröjä edelleen, sillä jo 6 p:nä tammikuuta komennettiin pataljoona odottamatta Aa-joen rintamalle, eikä sinne toistaiseksi voinut lähettää mitään. Vasta helmikuun 17 p:nä voitiin molemmat lähetykset toimittaa Tuckumiin, minne pataljoona silloin oli sijoitettu. Maaliskuun 5 p:nä saatettiin kääröt vihdoin jakaa asianomaisille. Suuri oli mielipahamme Tukholmassa, kun saimme tietää, että lahjat eivät olleet ehtineet perille kyllin ajoissa ollakseen sotilaillemme hyödyksi talven kylmimpänä aikana.
Hankaluudet ja huolet, joita vastaan meidän oli kamppailtava tähän aikaan — tarkoitan syksyllä 1916 — olivat sellaisia, että niiden olisi pitänyt kerätä meidät kaikki sopuisaan työhön, mutta Herra paratkoon, sovun laita oli kuitenkin kehnonlaista sekä valtuuskunnassa että sen ulkopuolella. Missä vika oli, sitä olen minä esteellinen sanomaan. Riittäköön, kun mainitsen, että selkkaukset johtivat siihen, että vapaaherra von Bonsdorff syyskuun 25 p:nä ilmoitti haluavansa erota valtuuskunnan puheenjohtajan toimesta. Hän palasi kuitenkin toimeensa viikkoa myöhemmin. Kiistan pääaiheena oli, kuten hyvin saattaa ajatella, kysymys Wetterhoffin asemasta, joka juuri silloin alkoi tulla sangen kriitilliseksi.
Kertomus, jonka professori Sundwall antaa kirjassaan »Kring Jägarbataljonen» niistä tapahtumista, jotka johtivat Wetterhoffin kukistumiseen, ovat pääasiassa yhtäpitäviä minunkin muistiinpanojeni kanssa. Tässä tahdon vain korostaa, että Helsingissä olevan C.K:n jäsen toht. W. Zilliacus, joka silloin oli Tukholmassa, kaikissa pääasioissa yhtyi minun käsitykseeni. Hän lykkäsi poislähtöänsä tuonnemmaksi päivästä toiseen saadakseen tilaisuutta puhua Wetterhoffin kanssa, jota odotettiin Tukholmaan tulevaksi. Minun ehdotukseni, että Wetterhoff asetettaisiin valtuuskunnan luottamusmieheksi ja sen kanslian päälliköksi Berliiniin, hyväksyi Zilliacus täydellisesti. Mutta Wetterhoffin matkan Tukholmaan esti kreivi Schwerin, joka silloin oli pataljoonan toimiston päällikkönä Berliinissä. Minun pyynnöstäni sähkötti Saksan ministeri von Lucius ulkoministeriölle Berliiniin, pyytäen että Wetterhoff heti lähetettäisiin Tukholmaan tapaamaan Suomen keskuskomitean jäsentä toht. Zilliacusta, joka halusi keskustella hänen kanssaan. Mutta ei edes tämä auttanut. Yksissä neuvoin toht. Zilliacuksen, hänen veljensä Konnin ja Fabritiuksen kanssa minä päätin silloin matkustaa Berliiniin ottamaan selkoa, mitä oli tehtävissä. Minä sain matkustaa mukanani tieto, että kysymys Wetterhoffin ottamisesta järjestön palvelukseen lykättäisiin C.K:hon.
Ne kaksi päivää, jotka oleskelin Berliinissä — 4:s ja 5:s lokakuuta — olivat sangen raskaita. Kävi ilmi, että Wetterhoffin asema oli epätoivoinen, jopa aivan toivoton. Hän kertoi minulle seuraavaa. Syyskuun 20 p:nä hän oli kirjelmässä sijaisyleisesikunnalle perusteellisesti tehnyt selkoa aikaisemmasta toiminnastaan. Hän oli siinä selittänyt, kuinka hänen toimistonsa kesällä 1915 oli perustettu ulkoministeriöstä saadulla määrärahalla ja kuinka se sitten oli alistettu majuri Bayerin toimiston alaiseksi, minkä vuoksi hän oli estynyt täyttämästä tehtäviänsä. Tämän johdosta oli kenraali Lenski käynyt toimistossa »ottamassa selkoa siitä, mitä Wetterhoff oikeastaan puuhaili». Tulos oli ollut, että toht. Sundwall ja paroni von Oelsen (Wetterhoffin sihteeri) oli erotettu ja että hän itse oli saanut ilmoituksen, että hänen käytettävänään oli huone kreivi von Schwerinin toimistossa. Mutta tätä ei ilmeisesti oltu rehellisesti tarkoitettu, sillä Wetterhoffia uhattiin sillä, että hänet kutsuttaisiin jälleen sotapalvelukseen, kun majuri Bayer oli laiminlyönyt anoa hänen vapauttamisensa pidennystä. Kuinka Wetterhoff sitten sai kreivi Schwerinin sähkösanomakiellon nousta Sassnitzissa laivaan, kun hän oli matkalla Tukholmaan yleisesikunnan passi taskussaan, on tunnettua.
Minä tein mitä taisin puhuakseni vainotun maanmieheni puolesta, mutta kaikkialla oli vastassa kuin muuri. Ruhtinas Löwenstein, jolle soitin puhelimitse, sanoi, ettei hänellä ole aikaa vastaanottaa minua. Lähetystösihteeri von Wesendonk ulkoministeriössä sanoi, ettei Wetterhoffin hyväksi voi tehdä mitään, hän kun on yleisesikunnan alainen. Syyn koko juoneen sain selville käydessäni kreivi Schwerinin luona tämän toimistossa.[64]
Ensinnäkin oli parjaus pantu liikkeelle. Wetterhoffin entisyys Suomessa oli kuvattu saksalaisille ja esitetty niin räikein värein kuin mahdollista. Schwerin sanoi vielä ryhtyneensä yhteistyöhön Wetterhoffin kanssa ilman ennakkoepäröintiä, mutta väitti, ettei hän ollut saanut tietää, mitä W. oikeastaan puuhasi. Wetterhoff oli toiminut hänen selkänsä takana ja yrittänyt matkustaa Tukholmaan ilman hänen lupaansa. Kun minä huomautin, että on luonnollista, että Tukholmassa oleva keskuskomitean jäsen haluaa saada kuulla Wetterhoffilta itseltään, mitä hän Berliinissä on toimittanut, veti Schwerin esiin pöytäkirjan, joka oli laadittu eräästä Wetterhoffin lausunnosta syyskuun 26 p:nä. Wetterhoff oli sanonut, että valtuuskunnalla ei ole valtuutta esiintyä keskuskomitean puolesta. Samaan tapaan hän oli menetellyt saksalaisten vastustajainsa voittamiseksi. Wetterhoff oli, sanoi Schwerin, koettanut pelata keskuskomiteaa valtuuskuntaa vastaan, ulkoministeriötä sotaministeriötä vastaan, häntä itseänsä, Schweriniä, Bayeria vastaan. Loppuarvostelu oli, että Wetterhoff on suuri juonittelija ja Suomen asialle vaarallinen. Yritykseni puolustaa maanmiestäni huomauttamalla hänen suuria ansioitaan, mitä hän oli tehnyt sekä Suomen hyväksi että Saksan hallituksen eduksi, eivät tehneet suurtakaan vaikutusta kreiviin. Välillinen tunnustus Wetterhoffin tavattomasta diplomaattisesta taidosta oli kuitenkin Schwerinin huomautus, että hänellä on uskomaton häikäilemättömyys (»eine unglaubliche Unverfrorenheit»), joka hankkii hänelle pääsyn korkeissa asemissa olevien henkilöiden, kuten esimerkiksi ulkoministeri von Jagowin luo. Tässä oli ilmeisesti asian ydin. Schwerinille tai oikeammin majuri Bayerille, jonka puhetorvena Schwerin esiintyi, oli Wetterhoff haitallinen, hän kun oli välittömissä suhteissa johtavien valtiomiesten kanssa, ja sen vuoksi piti hänet syrjäyttää. Kun kysyin kreiviltä, miten Wetterhoffin sitten nyt kävisi, vastasi tämä hartioitaan kohauttaen:
»Se on minulle yhdentekevää. Kai hänet pannaan sotamieheksi.»
Mutta vaarallisin ase, minkä Bayer oli saanut käsiinsä tuota epämukavaa miestä vastaan, oli kuitenkin, kuten Sundwall aivan oikein huomauttaa, se seikka, että Wetterhoff oli puhunut poliittisesta asemasta erään »Zugführerimme», Taucherin, kanssa, ja muun muassa kertonut ulkoministeri von Jagowin selittelyistä Saksan sanomalehtimiehille. Muistan, että Wetterhoff näytti minulle luettelon häntä vastaan tehdyistä syytöksistä ja että niiden joukossa oli mainittu hänen puhuneen välttämättömyydestä etsiä yhteyttä ympärysliiton kanssa siltä varalta, että Saksa jättäisi meidät pulaan. Kun tämä tuli saksalaisten korviin, oli Wetterhoff tietenkin mennyttä miestä.
Kaiken sen jälkeen, mitä olin saanut kuulla, huomasin ponnistusteni jatkamisen turhaksi. Sanoin Wetterhoffille ja Sundwallille murheelliset jäähyväiset ja palasin Tukholmaan. Valtuuskunnassa ehdotin, että koettaisimme saada Wetterhoffin sen Suomen toimiston päälliköksi Berliiniin, jonka perustaminen nyt oli välttämätön pakko, mutta en saanut kannatusta. Myönnän itse, että tein ehdotukseni enemmänkin mielenosoituksena kuin siinä mielessä, että olisin uskonut sen toteuttamisen mahdolliseksi. Fabritiuskin katsoi nyttemmin Wetterhoffin käyttämistä mahdottomaksi, kun tämä ilmeisesti oli menettänyt saksalaisten luottamuksen. Ei myöskään se ehdotukseni, että valtuuskunta lähettäisi kirjelmän yleisesikunnalle, pyytäen tätä pitämään huolta, ettei Wetterhoffia uudestaan pantaisi sotapalvelukseen, saavuttanut valtuuskunnan hyväksymistä. Päätettiin ainoastaan muodon vuoksi tehdä sensuuntainen esitys kreivi Schwerinille.
On tunnettua, miten Wetterhoffin sitten kävi. Lokakuun 9 p:nä hänet vangittiin ja hänen toimistonsa arkisto otettiin takavarikkoon. Vankilassa sai Wetterhoff istua sitten aina huhtikuuhun saakka 1917, minkä jälkeen hänet lähetettiin sotamiehenä länsirintamalle.
Jääkärien keskuudessa ja Tukholman piirin nuorempien jäsenten joukossa herätti Wetterhoffin syrjäyttäminen ja hänen toimistonsa lakkauttaminen suurta tyytymättömyyttä, joka ilmeni muun muassa valtuuskunnalle osoitetussa vastalausekirjelmässä, jonka olivat allekirjoittaneet A.W. Ström, Th. Svedlin, P.H. Norrmén, Ragnar Numelin, H.R. Söderström, H. Zilliacus, Rolf Pipping, Ragnar Heikel, Erik Malmberg ja J.W. Snellman sekä myöskin Konni Zilliacus, joka täydestä vakaumuksesta yhtyi nuoriin.[65] Tarkoitus oli että kirjelmä, joka muodostui epäluottamuslauseeksi valtuuskunnalle — se sisälsi myöskin muistutuksia valtuuskunnan tapaa vastaan hoitaa politiikkaa Tukholmassa — lähetettäisiin keskuskomitealle Helsinkiin. Se jätettiin valtuuskunnalle lokakuun 14 p:nä. Sen valtuuskunnan keskuudessa aiheuttamat kahnaukset jääkööt tässä kertomatta. Valtuuskunnan enemmistön vastustuksen johdosta sitä ei lähetetty keskuskomitealle. Niinikään hylättiin ehdotukseni, että valtuuskunta asettaisi paikkansa keskuskomitean käytettäväksi. Nuoretkaan eivät sitten kääntyneet asiassa keskuskomitean puoleen. Siihen vaikutti luultavasti se, että jääkäripataljoonan kaksi pääjohtajaa, Jernström ja Runar Appelberg, jotka saapuivat Tukholmaan lokakuun 26 p:nä, kehoittivat olemaan lähettämättä vastalausekirjelmää Helsinkiin. He sanoivat, että sisäisiä riitoja valtuuskunnan keskuudessa piti karttaa. Kenties he olivat oikeassa. Tapahtunutta ei enää voinut saada tapahtumattomaksi ja »ministeripula» — jos saan käyttää valtuuskunnan joukkoerosta sitä nimitystä — olisi tänä kriitillisenä ajankohtana ollut arveluttava.
Se on kuitenkin valtuuskunnan jäsenistä oikeuden mukaan tunnustettava, että he eivät antaneet riitojensa vaikuttaa yhteiseen työhön. Olen jo aikaisemmin maininnut, että yhteistyö valtuuskunnan keskuudessa useimmissa tapauksissa oli kollegiaalista ja niin oli laita myöskin sinä vaihekautena, joka nyt alkoi, vaikka erimielisyyksiä ja kahnauksiakin edelleenkin silloin tällöin sattui. Uusi toimisto, joka nyt perustettiin Berliiniin johtaja Sarion johdolla, teki mitä taisi täyttääkseen aukon, joka oli syntynyt Wetterhoffin toimiston lakkauttamisesta. Se saattoi tietenkin luottaa kaikkien lojaaliin kannatukseen.
Lukijasta voi kukaties tuntua siltä, kuin olisin tässä ja tämän kirjan edellisilläkin sivuilla antanut liiaksi tilaa »Wetterhoffin jutulle», aina siitä saakka, kun tuo merkillinen mies esiintyi Suomen etujen esitaistelijana Saksassa syksyllä 1914 kaksi vuotta jälkeenpäin tapahtuneeseen romahdukseen saakka. Yleinen käsityshän on, että Wetterhoffin varsinainen osa oli suoritettu sillä hänen suurtyöllään, jolla hänen onnistui saada hyväksytyksi päätös jääkäripataljoonan perustamisesta. Mutta meistä, jotka likeltä seurasimme hänen työtänsä, tuntui kuitenkin, että hänen tehtävänsä olisi voinut saada ja saanut Suomelle tärkeän jatkon, jos hänellä vain olisi ollut se toimintavapaus ja se kotimaan tuki, jota hän tarvitsi. Että hän sitä tukea ei saanut ja että hänen toimintansa sen vuoksi keskeytyi, sitä täytyi meidän pahoitella, ja minä luulen vielä tänäkin päivänä, että me siinä kohdin olimme oikeassa. Niinpä annettakoon minulle anteeksi, jos vielä lisään muutaman sanan selittääkseni käsitystäni.
Edellisestä käynee selville, että me Wetterhoffin ystävät Tukholmassa ja Berliinissä emme olleet sokeita mitä hänen heikkouksiinsa tulee. Ne tulivat näkyviin ehkä räikeimmin hänen viimeisissä epätoivoisissa ponnistuksissaan pysytellä pinnalla. Kun Wetterhoff, kuten kreivi Schwerin lausui, yritti »pelata keskuskomiteaa valtuuskuntaa vastaan», oli se ankarasti ahdistetun miehen epätoivoinen yritys päästä sen laitoksen kimppuun, joka koko ajan oli kieltäytynyt häntä tunnustamasta. Hän oli luullut saavansa tukea käsitykselleen keskuskomitean suhteista valtuuskuntaan siitä mitä eräs hänen ruotsalainen ystävänsä oli siitä tiennyt hänelle kertoa palatessaan Helsingistä syyskuun alussa Tämä oli ymmärrettävää Wetterhoffin kannalta, mutta ei silti käy puolustaminen sitä, että hän näin itsepuolustukseksi ja pelastaakseen oman asemansa koetti saattaa Saksan viranomaiset epäilemään meidän järjestömme sisäistä lujuutta. Varomatonta Wetterhoffin puolelta oli myöskin, että hän levitti jääkärien keskuuteen käsitystänsä siitä, kuinka huonolla kannalla Suomen asiat olivat Saksassa. Ei ole oikeutta epäillä, etteivätkö häntä siihen johtaneet isänmaalliset vaikuttimet, mutta erehdys se joka tapauksessa oli. On sangen mahdollista, että Wetterhoffin ilmoitus Taucherille, joka kertoi sen sitten tovereilleen, osaltaan pahensi hermostunutta mielialaa pataljoonan keskuudessa. Oikeinta olisi tietenkin ollut, että hän ensin olisi puhunut Tukholmassa olevien ystäviensä kanssa huolestumisestaan. En tahdo myöskään kieltää, etteivätkö Wetterhoffin tiet aikaisemminkin olisi olleet sopimattoman mutkaisia.
Ja kuitenkin, jos tahtoo olla oikeamielinen, täytyy myöntää, että hänen heikkouksiansa enemmän kuin riittävästi vastasi hänen suuri diplomaattinen kykynsä, että hänen erehdyksensä enimmäkseen johtuivat siitä eristetystä asemasta, jossa hän oli, ja että hän antautui juonien tielle, kun ei nähnyt mitään muuta pääsyä vaikeuksista. Hänen aikaisempi menestyksensä oli ollut niin ilmeinen, että ehdottomasti olisi pitänyt koettaa saada hänelle asema järjestössämme, ellei ennen niin ainakin syksyllä 1915. Omasta puolestani ainakin uskon, että yritys olisi onnistunut, etenkin kun Wetterhoff itse sitä halusi. Jääkäriliikkeen asiamiehenä sen alkuvaiheissa oli hän hoitanut tehtävänsä hyvin ja erinäisissä tapauksissa loistavasti. Eikä ole epäilemistäkään, etteikö hän laajennetun järjestön tunnustettuna ja palkattuna edustajana olisi täyttänyt tehtävänsä yhtä hyvin ja etteikö hän mielellään olisi noudattanut Helsingistä tulevia ohjeita, jos sellaisia olisi annettu. Miksikä jätettiin hänet siis pulaan, kun hän oli pinteessä, keskenään kilpailevien saksalaisten viranomaisten ja omien kateellisten kilpailijainsa välissä? Siksi, että poroporvarillisen pikkumaisesti oltiin närkästyneitä hänen n.s. entisyyteensä ja — miksikä en voi sanoa sitä suoraan? — hänen erinäisiin tympäiseviin taipumuksiinsa. Missä määrin hänen maanmiehensä sittemmin osaltaan nakersivat hänen arvovaltaansa saksalaisten silmissä viittailemalla hänen heikkoihin puoliinsa tai suorastaan ilmiantamalla niitä, jätän mieluimmin ratkaisematta. Ja se voikin olla yhdentekevää. Ennemmin tai myöhemmin olisivat nämä heikkoudet kuitenkin tulleet tunnetuiksi. Mutta en hevin usko, että saksalaiset olisivat kiinnittäneet niihin suurtakaan huomiota, jos olisivat nähneet, että Wetterhoffia Suomessa pidettiin kelvollisena poliittiseen työhön, varsinkin kun he itse olivat oppineet tuntemaan hänen kelpoisuutensa. Sanalla sanoen, minä luulen, että asia olisi voitu järjestää. Wetterhoff tarvitsi taloudellista riippumattomuutta Saksan viranomaisista ja varmaa asemaa järjestön keskuudessa. On helppo ajatella, mitä hän olisi voinut aikaansaada luontaisten diplomaattisten lahjainsa ja niiden vaikutusvaltaisten ystävien avulla, jotka hän oli itselleen hankkinut. Meidän asemamme Berliinissä olisi silloin todennäköisesti ollut lujempi sinä vapausliikkeemme tärkeänä kautena, joka alkoi Venäjän vallankumouksen puhjettua vain viisi kuukautta Wetterhoffin kukistumisen jälkeen.
Minä lopetan nämä epämieluisat mietelmät toistamalla kysymyksen, jonka toht. Zilliacus teki valtuuskunnalle lokakuun 7 p:nä: »Onko herrojen mahdollista ylläpitää Wetterhoffin suhteita Berliinissä?»
* * * * *
Työ toimistossani Tegnérinkadun varrella jatkui syksyn kuluessa kuten ennenkin. Sanomalehtipropaganda oli minun erikoisalanani ja siinä oli runsaasti tehtävää. Uutisia Suomesta oli muokattava ruotsalaisille ja saksalaisille lehdille, erehdyttäviä tietoja oikaistava, johtavia artikkeleita kirjoitettava niille lehdille, joiden kanssa olimme ystävällisessä yhteistyössä. Milloin oli saatettava Pietarista saapuneet autonomiahuhut oikeaan valaistukseensa, milloin annettava autenttinen kuvaus Simon kahakasta j.n.e. »Kansliassa» kävi väkeä runsaasti, ja monia sekä maanmiehiämme että ulkomaalaisia pöytävieraita oli vaimollani ja minulla aterioilla. Rakkaimmat vieraat olivat jääkärit, joita silloin tällöin saapui Tukholmaan, joko lomalle tai matkalla enemmän tai vähemmän vaarallisiin tehtäviin Suomeen. Milloin saapui Runar Appelberg tai Jernström tai joku muu jääkäripataljoonan johtomiehiä neuvottelemaan valtuuskunnan tai oikeammin toht. Kai Donnerin kanssa. Milloin oli Aarne Sihvo ja Friedel Jacobson miehineen matkalla Suomeen järjestämään uusia etappiteitä, milloin taas Antti Isotalo matkalla toisen komennuskunnan kanssa »herättämään pelkoa» vapausliikkeen vastustajissa ja vainoojissa, taikka J. Sihvo tuli valittelemaan Uumajan etapilla ilmenneitä vaikeuksia. Ne, jotka tulivat takaisin Suomesta, kertoivat ihmeellisistä seikkailuistaan, mutta muutamat eivät lainkaan palanneet. Niitä oli Aarne Sihvo, joka ystäviensä Relanderin ja Heiskasen kanssa vangittiin Jyväskylässä. Pian kerrottiin, että heidät oli mestattu, luultavasti hirtetty, mutta suureksi iloksemme saimme sittemmin kuulla, että he olivat hengissä, vaikkakin vankeina Spalernajassa.
Yksi niitä maanmiehiä ja avustajia, joka ei koskaan ollut luonamme käymättä, kun vain matkusti Tukholman kautta, oli vanha, vakava johtaja von Essen. Kun hän oli meidän luonamme 27 p:nä syyskuuta paluumatkalla Lockstedtista Uumajaan, oli hän juuri saanut sanoman, että hänen poikansa Jürgen saman kuun 10 p:nä oli kaatunut Jepualla santarmien luotien lävistämänä. Hänen hyviin, uskollisiin silmiinsä oli tullut uusi ilme. Se ei ollut kostonhimoa, sillä sellainen oli tuntematonta tälle ylevämieliselle, hartaasti uskonnolliselle miehelle, se oli vain äärimmäisen päättäväisyyden ja tarmon lisäilme. Jokaiselta mieheltä, joka kaatui suuren asian puolesta, kasvoi toisten velvollisuus viedä se perille.
Niille maanmiehilleni, joiden piti palata Suomeen Tukholmassa käytyänsä, ei ollut vaaratonta käydä minua tapaamassa, sillä kulmatalo Tegnérinkadun varrella oli epäilemättä vakoilijain vartioima. Omasta puolestamme saatoimme olla levollisia voimme luottaa Ruotsin poliisin suojelukseen. Syyskuun 23 p:nä sain ystävällisen sanan poliisilaitoksesta, että eräs nimeltä mainittu henkilö oli jättänyt koneellakirjoitetun ilmiannon minua vastaan. Minun luonani — sanottiin ilmiannossa — oli »jonkinlainen propagandatoimisto». Siellä puhuttiin suomea ja venättä (!) ja seinillä oli karttoja. Minä menin poliisimestari Lidbergin luokse puhumaan asiasta, mutta hän vain nauroi.
Joka tapauksessa taloamme epäiltiin, mutta siitä huolimatta uskalsi moni maanmiehemme tulla luoksemme Suomesta. Toiset suomalaiset tuttavani olivat varovampia eivätkä tervehtineet minua kadulla tavatessaan. Pari kertaa sattuikin todella, että maanmieheni, jotka olivat Tukholmassa näyttäytyneet minun seurassani, saivat sitä katua. Aika pahoin kävi esimerkiksi eräälle herttaiselle suomalaiselle naiselle, joka ei välittänyt varoituksistamme, vaan kutsui vaimoni ja minut sekä Ragnar Numelinin päivällisille Royaliin. Paluumatkalla joutui hän Torniossa ankaran kuulustelun alaiseksi. Kiivaista vastalauseistaan huolimatta riisuttiin hänet alasti ja hänen selkäänsä kostutettiin jollakin kemiallisella nesteellä, jotta saataisiin selville, eikö ihoon ollut näkymättömällä musteella jotakin kirjoitettu.
Seurustelu hyvien ja uskollisten ystäviemme, ruotsalaisten aktivistien kanssa oli tänä syksynä mikäli mahdollista vielä vilkkaampaa kuin ennen. Nyt tuli ruotsalais-suomalaisesta »Pelikaani»-klubista pysyvä laitos — samasta klubista, jota Sigfrid Siwertz on kuvannut nimellä »Duvslaget» (Kyyhkyslakka) romaanissaan »Eldens återsken». Me kokoonnuimme kerran viikossa Söderillä vanhan »Pelikanen»-ravintolan yläkertaan vaihtamaan ajatuksia ja keskustelemaan päivän tapahtumista. Ruotsalaisista, jotka tänä syksynä ottivat osaa näihin kokouksiin, on minulla muistiinmerkittynä: Järte, Y. Larson, Klockhoff, Christernson, Tor Bonnier, Söderqvist, Langlet, Arne ja Nils Forssell, Sigfrid Siwertz, Sven Lidman ja Erland Hjärne. Myöskin kolme saksalaista sanomalehtimiestä, jotka olivat läheisissä suhteissa ruotsalaisiin — toht. Stiewe, toht. Stintzing ja toht. Paquet — oli mukana. Seuraavan vuoden alussa tuli klubiin vielä kuusi etevää ruotsalaista upseeria — majuri Ankarcrona ja kapteenit Reutersvärd, Törngren, Rydeberg, Wichman ja Petersen — sekä useita muita ruotsalaisia kuten toht. Petri, Ahnlund, Uggla ja Boethius. Myöskin konsuli Goldbeck-Löwen näimme usein seurassamme. Melkein kaikki suomalaiset, jotka kuuluivat meidän piiriimme tai oleskelivat Tukholmassa lyhyemmän tai pitemmän ajan, olivat klubin jäseniä. Klubimestarina oli H.R. Söderström. Nämä Pelikan-illat ja niissä vallinnut ruotsalais-suomalaisen veljellisen yhteisymmärryksen lämmin tunnelma on jättänyt minuun unohtumattoman muiston. Usein olivat illat hyvinkin vilkkaita. Vakavista kysymyksistä keskusteltiin palavalla innolla. Innokkaita puheita pidettiin ja maljoja juotiin yhteisten poliittisten pyrkimysten menestykseksi. Soraääniä ei kuulunut juuri milloinkaan. Jos Ruotsin kansan enemmistö olisi kannattanut niitä mielipiteitä, joita klubin ruotsalaiset jäsenet edustivat, olisi moni asia nyt toisin.
Toinen ruotsalais-suomalaisen ystävyyden edistämispaikka oli johtaja Gunnar Wahlbergin kuuluisa »kellari». Muistan erikoisesti erään illan — se oli joulukuun 21 p:n ilta — joka vietettiin »Simon taistelusta» palanneiden sankarien kunniaksi. Kellarissa käyntiä seurasi uhkea illallisateria Anglais-hotellissa. Omaperäisen ja herttaisen isäntämme innostuksella ei ollut mitään rajoja. Hän se eräässä Pelikaanin-kokouksessa vähää ennen oli ehdottanut suomalais-ruotsalaisen yhdistyksen perustamista, jonka päämääränä olisi »Suomen irroittaminen Venäjästä». Voi huoleti väittää, että koko Ruotsin valtakunnassa ei ollut hehkuvampaa Suomen ihailijaa kuin tämä ruotsalainen liikemies.
* * * * *
Ennenkuin siirryn monissa suhteissa ratkaisevan vuoden 1917 tapahtumiin, on minun vielä kerrottava, mitä »Venäjän sorrettujen kansojen liitto» toimitti syksyllä v. 1916. Minun toimintani liiton asiamiehenä rajoittui pääasiallisesti sanomalehtipropagandaan Skandinaviassa ja yhteyden ylläpitämiseen Berliinissä, Bernissä ja Tukholmassa sekä silloin vielä puolueettomassa Amerikassa olevien toimistojen kanssa. New-Yorkin toimiston johtajaksi minun onnistui saada rouva Aino Malmberg, joka syyskuun 20 p:nä matkusti sinne Göteborgista, varustettuna suosituskirjeillä ja mukanaan suuri määrä propagandakirjallisuutta. Hän läpäisi onnellisesti englantilaisten tarkastuksen. Saavuttuaan Amerikkaan hän ryhtyi työhön tavallisella tarmollaan. Hänen onnistui aikaansaada sorrettujen kansallisuuksien (»Oppressed Nationalities») yleinen komitea, kun ei pidetty soveliaana puhua ainoastaan niistä kansoista, jotka olivat Venäjät alaisia. Komiteaan kuului monimiljonääri ja Wallstreetin pankkiiri Samuel Untermeyer, presidentti Wilsonin läheinen ystävä, toinen monimiljonääri A. Plimpton, joka oli lahjoittanut suunnattomia summia pahoinpidellylle Belgialle, tunnettu asianajaja John Koren, joka oli ollut Wilsonin salalähettinä Saksan hallituksen luona, y.m. vaikutusvaltaisia henkilöitä. Puheenjohtajaksi toivottiin saatavan entinen presidentti Taft. Kirjallista propagandaa hoidettiin voimakkaasti. »Liiton» Venäjää koskevan kirjan teksti katsottiin kuitenkin amerikkalaisille lukijoille soveltumattomaksi. Sen sijaan suunniteltiin lentokirjasen julkaisemista, joka sisältäisi kaikki pääasiat. Rouva Malmberg itse piti joukon esitelmiä Yhdysvaltojen eri osissa. Koko tämä lupaava toiminta lamautui kuitenkin, kun Yhdysvallat huhtikuun 6 p:nä 1917 julistivat sodan Saksaa vastaan. Tietenkin oli propaganda Suomen hyväksi mitä oleellisimpana osana rouva Malmbergin toiminnassa Amerikassa. Hän saattoi tällöin liittää työnsä siihen, mitä toiset maanmiehet aikaisemmin siellä olivat suorittaneet. Astoriasta kotoisin olevalta herra T.T. Pusalta, joka saapui Tukholmaan joulukuussa, sain kuulla, mitä Yhdysvalloissa oli tehty Suomen asian hyväksi aina sodan alusta alkaen. Jo maaliskuun lopussa 1915 oli Pusa ynnä suomalais-amerikkalainen lakimies J.O. Larsson — kertoi hän — kutsunut kokoon suomalaisten yleisen kokouksen Duluthiin Minnesotaan. Siellä oli päätetty lähettää adressi presidentti Wilsonille. Nimikirjoituslistoja levitettiin yli koko maan. Artikkeleita Suomen kysymyksestä julkaistiin useissa suurissa amerikkalaisissa sanomalehdissä ja »magasiineissa». Ja kokouksia pidettiin kaikilla paikkakunnilla, missä oli suurempia suomalaisia siirtokuntia. Perustettiin paikallisia toimikuntia ajamaan asiaa edelleen Amerikan sanomalehdistö osoitti suurta suopeutta näille pyrinnöille, joita suomalaiset, sosialisteja lukuunottamatta yleisesti kannattivat. Mitä Pusa kertoi adressin lopullisesta kohtalosta, en enää muista.
Palatakseni Liittoon on minun tässä mainittava se verraten tuntematon seikka, että paroni von der Roppilla sen pääsihteerinä oli suuri osuus marraskuun 5 p:na annettuun saksalais-itävaltalaiseen manifestiin Puolan kuningaskunnan jälleenperustamisesta. Hänen ja hänen puolalaisten ystäviensä, Venäjän valtakunnanduuman jäsenen Lempickin (joka oli Liiton esimies), ruhtinas Radziwillin, kreivi Ronikierin y.m. puolalaisten aktivistien, ei ollut helppoa saada johtavia piirejä Berliinissä suostumaan suunnitelmaan. Ulkoministeri von Jagow ja kaikki vanhoilliset vastustivat sitä, kun taas keisari Wilhelm ja Hindenburg — niin sanoi minulle von der Ropp lokakuun 5 p:nä — olivat sen puolella.[66] Varsovassa oli lähetyskunta valmiina matkustamaan Berliiniin heti kun asema näyttää suotuisalta. Paroni von der Ropp, joka useita kertoja kävi Puolan pääkaupungissa, oli saanut sikäläiset puolueenjohtajat asian puolelle. Jo syyskuun 3 p:nä pidettiin Varsovassa suuri kansalaiskokous, johon otti osaa 5 000 henkeä. Puolalaisten kanta määriteltiin tällöin seuraavassa päätöslauselmassa:
»Puolan valtion ja sen jälleenpystyttämisen ainoa vihollinen on tällä hetkellä Venäjä. Venäjän voitto uhkaisi tuottaa kansallisuudellemme täydellisen tuhon. Venäjän tappio on Puolan tulevaisuuden ensimmäinen tinkimätön ehto. Jokainen poliittinen tai sotilaallinen konjunktuuri, joka auttaa Venäjän voimien vahvistumista nykyisessä maailmansodassa, on Puolan asialle vahingollinen. Asema vaatii meidän puoleltamme tarmokasta taistelua kansallisen tulevaisuutemme hyväksi. Senvuoksi käännymme nyt keskusvaltojen puoleen toivoen, että Puola viipymättä julistetaan valtioksi ja että meille tehdään mahdolliseksi puolalaisen armeijan perustaminen, joka vielä tässä sodassa saisi taistella Venäjää vastaan Puolan pysyväisen riippumattomuuden hyväksi.»
Lokakuun kuluessa pidettiin eri osissa Puolaa suuria talonpoikaiskokouksia, joissa laadittiin samanlaatuisia päätöslauselmia. Berliinissä johti työtä kulissien takana von der Ropp. Kuukauden lopulla oli asema vihdoin kypsä. Lokakuun 28 p:nä otti Saksan valtakunnankansleri vastaan kauan hankkeissa olleen puolalaisen lähetyskunnan, jonka jäsenten joukossa olivat yllämainitut kolme von der Roppin ystävää, Lempicki, Radziwill ja Ronikier. Kahta päivää myöhemmin käytiin Itävalta-Unkarin ulkoministerin, paroni von Burianin luona. Viikko sen jälkeen julkaistiin manifesti, jossa ilmoitettiin, että Puola tulisi muodostamaan itsenäisen valtion, joka olisi perinnöllinen monarkia ja jolla olisi perustuslaillinen valtiosääntö ja oma armeija. Manifesti luettiin Varsovassa sunnuntaina marraskuun 5 p:nä kello 12 päivällä linnan pylvässalissa, minkä jälkeen yliopiston rehtori professori Brudzinski puhui puolalaisten puolesta, riemuitsevan hyväksymisen usein keskeyttämänä. Toimituksen loputtua toimeenpantiin suuria riemumielenosoituksia ulkoilmassa, kansalaiskulkueita, kansankokouksia, puheita ja eläköönhuutoja loppumattomiin. Teatterit toimeenpanivat juhlanäytäntöjä ja kaikkialla kaikui, Venäjän aikana kielletty kansallislaulu. Ei ole epäilemistäkään, etteikö ilo ollut yleinen ja vilpitön ja että mielenosoitukset eivät olleet kuten venäläiset ja myöskin ranskalaiset ja englantilaiset sanomalehdet väittivät, Saksan sotilasviranomaisten toimesta aikaansaatuja. Myöskin Suomessa oli aihetta iloita. Ei ainoastaan puolalaisten itsensä vuoksi, vaan myöskin sen tähden, että tämä manifesti oli selvä todistus siitä, että keskusvallat eivät enää ajatelleet erikoisrauhaa Venäjän kanssa. »Venäjän sorrettujen kansain liitolle» oli Puolan valtion perustaminen voitto. Tosin ei Liitto ollut voinut esiintyä julkisesti tämän tärkeän toimenpiteen perilleajamiseksi, mutta asiantuntevat tiesivät kuinka suuri osuus sen tarmokkaalla pääsihteerillä siinä oli ollut, eikä suuri yleisö voinut olla panematta merkille, että Liiton esimies Lempicki oli päähenkilöitä siinä uudessa valtakaudessa, joka nyt oli alkava Puolassa. Marraskuun 6 p:nä lähetettiin Tukholmasta meidän puoleltamme seuraava onnittelusähkösanoma:
»Hänen Ylhäisyytensä Lempicki.
Varsova.
Me iloitsemme vastikään julkaistusta manifestista, joka laskee lujan perustan Puolan tulevalle itsenäisyydelle ja takaa lopullisen vapautuksen jalolle Puolan kansalle ensimmäisenä Venäjän sorretuista kansakunnista.
Tukholmassa olevien suomalaisten puolesta:
Konni Zilliacus. Herman Gummerus.»
Marraskuun 8 p:nä julkaistiin Ruotsin sanomalehdistössä Venäjän sorrettujen kansojen liiton puolesta onnittelukirjelmä Puolan kansalle. Kirjelmä kuului:
»Toukokuussa Amerikan Yhdysvaltain presidentille lähettämämme vetoomus on kaikunut kuuroille korville. Turhaan olemme odottaneet vastausta.[67] Mutta toiselta taholta olemme nyt saaneet todistuksen, että ihmisyys ja oikeus vielä merkitsevät jotakin maailmassa, että kansallisen vapauden aate ei ole joutunut unohduksiin kaikesta sodan kansoille tuottamasta kurjuudesta huolimatta.
Ensimmäisenä kaikista Venäjän sortamista kansakunnista on Puolan kansa saanut kokea, että uskollisuus itseänsä kohtaan ja horjumaton kiinnipitäminen kansallisista oikeuksista kuitenkin lopulta johtaa voittoon. Vuosisatainen sorto ei ole voinut masentaa sen rohkeutta ja murtumattomin voimin nousi se katkaisemaan ne siteet, jotka kahlehtivat sitä Venäjään. Parhaat poikansa se kokosi legiooniin[68] itse taistelemaan vapautuksensa puolesta. Heidän verensä ei ole vuotanut turhaan. Ja Puolalle avautuu nyt tulevaisuus runsain mahdollisuuksin vapaaseen kansalliseen kehitykseen.
Puolan kansa, ottaos vastaan lämmin onnittelumme tämän suuren tapahtuman johdosta, jolla on laskettu perusta tulevien sukupolvien menestyksen rakentamiselle. Vallitkoon oikeus siinä valtiossa, joka nyt perustetaan. Me luotamme siihen, että Puolan kansa omien kovien kokemustensa jälkeen on kunnioittava toista heimoa ja toista uskoa olevia kansoja ja antava yhtäläistä oikeutta kaikille.
Jatka, Puolan kansa, pelotonta taisteluasi sortajaasi vastaan!
Muista niitä sanoja, jotka huudettiin liittomme esimiehelle Michel
Lempickille kansallisuuskongressissa Lausannessa: »Puola edellä! Me
seuraamme!»
Ne toiveet, joita kiinnitettiin kahden keisarin manifestiin, eivät, kuten tunnettu, toteutuneet. Iloitessaan saavutetusta menestyksestä eivät puolalaiset kuitenkaan voineet salata itseltään, että itsenäisen kuningaskunnan julistaminen todellisuudessa sisälsi sen tilanteen jatkamista, joka oli syntynyt Puolan jaon johdosta. Saattoi pitää selvänä, että Saksa ei milloinkaan sovinnolla tulisi luovuttamaan Preussiin kuuluvia puolalaisia maakuntia. Mitä puolalaiseen Galitsiaan tulee, antoi keisari Frans Josef kirjelmässään pääministeri von Körberille sille lupauksen itsehallinnon laajentamisesta, mutta sen yhdistämisestä entiseen venäläiseen »Kongressi-Puolaan» ei puhuttu mitään. Lisäksi tuli, että Puolan itsenäisyyden toteuttamisen täytyi monissa kohdin jäädä vain paperille, niinkauan kuin maa oli saksalaisten sotajoukkojen miehittämä, olkoonkin, että muodostamalla 20-jäseninen (yksi niitä oli Lempicki) valtioneuvosto laskettiin perusta tulevalle valtiorakennukselle. Lopuksi oli hyvinkin ilmeistä, että Saksan aikomus oli tehdä uudesta kuningaskunnasta alusvaltio. Ei senvuoksi ole kumma, että monet puolalaiset patriootit pitivät luvattua vapautta vain virvana.
Miltä kannalta Saksan valtiomiehet katsoivat asiaa, käy ilmi siitä Saksan ulkoministerin von Jagowin Saksan sanomalehdistön edustajille antamasta lausunnosta, jonka jo useita kertoja olen maininnut. Sen referaatin mukaan, jonka Wetterhoff näytti minulle syyskuun 16 p:nä, oli von Jagow lausunut seuraavaa: Itävalta on luopunut aikomuksestaan yhdistää Puola Habsburgien monarkiaan itsenäisenä valtiona. Tämä suunnitelma oli epäedullinen Saksan kannalta katsoen, koska sen toteuttaminen tekisi slaavilaisen kansanaineksen Itävallassa liian voimakkaaksi ja heikentäisi saksalaista ainesta. Sen sijaan oli Saksan hallitus suunnitellut Puolan (s.o. Kongressi-Puolan) tekemistä itsenäiseksi kuningaskunnaksi, jolla olisi yhteinen sotalaitos Saksan kanssa. Tätä olivat puolalaiset hartaasti halunneet. (Tämän jälkeen seuraa referaatissa mainittu lausuma, että oli välttämätöntä lykätä julistuksen antaminen siihen nähden, että oli toiveita erikoisrauhan aikaansaamisesta Venäjän kanssa.) Puolan tulevan kuningaskunnan rajoista sanoi von Jagow, että Saksan etujen mukaista ei ole uusien puolalaisten alueiden yhdistäminen Saksaan, jokahan on kansallinen yhtenäisyysvaltio. Vain pienemmistä rajanoikaisuista voisi olla kysymys. Suvalkin kuvernementtia, joka pääväestöltään ei ole puolalainen, ei pitäisi liittää Puolaan. Sitävastoin on Vilnoa pidettävä »puolalaisena saarelmana».
Sellainen oli ulkoministerin käsitys asiasta ja se tuli myöskin ratkaisevaksi manifestia laadittaessa. Saksan ja saksalaisen kansallisuuden etu oli ratkaiseva Puolan kansallisia tarpeita tyydytettäisiin ainoastaan siinä määrin kuin se oli edullista Saksalle. Maansa politiikan vastuunalaisena johtajana ei von Jagow oikeastaan saattanut suunnitella toisin. Mutta noiden molempien näkökantojen ei kuitenkaan olisi tarvinnut olla toisilleen vastakkaisia. Oli suuri ja kaukonäköinen ajatus luoda vapaa, Saksan kanssa liitossa oleva Puola etumuuriksi Venäjää vastaan, mutta pysyväisen hyödyn saamiseksi sen toteuttamisesta ei olisi pitänyt tyytyä puolinaisiin toimiin. Ellei voitu luovuttaa Preussin puolalaisia maakuntia — ja kukapa saksalainen valtiomies olisi uskaltanut edes ajatella semmoisen ehdotuksen tekemistä? — niin tuntui johdonmukaisuus joka tapauksessa vaativan itävaltalaisen Puolan yhdistämistä venäläisen Puolan kanssa Itävaltaan liittyneeksi tai erilliseksi valtioksi. Ellei uskallettu tehdä edes tätä, oli ehkä parasta olla asiaan lainkaan kajoamatta. Epätäydellisen, joka taholla irredenta-alueiden ympäröimän kansallisvaltion perustaminen oli tosiaan vaarallista kokeilua.
Joka tapauksessa oli kuitenkin se, mitä molemmat monarkiat nyt lahjoittivat ankarasti sorretulle Puolan kansalle, kaikki, mitä se tällä hetkellä saattoi saavuttaa. Se tunnustettiin myöskin Varsovassa. Mutta paha kyllä osoittivat saksalaiset nyt, kuten monissa muissa tapauksissa, olevansa vailla oikeaa psykologista ymmärrystä esiintymisessään vieraita kansoja kohtaan. Saksalaisten hallitusmiesten Puolassa on täytynyt todellakin olla mahdotonta mukautua uuteen tehtäväänsä kansallisten vapauspyrintöjen edistäjinä, varsinkin kun oli kysymys kansasta, jonka kansalliserikoisuutta menneinä vuosina oli kaikin keinoin koetettu hävittää Saksan valtakunnan rajojen sisällä. Puolalainen Wedkiewicz, jonka kanssa olin läheisissä kosketuksissa Tukholmassa ja joka oli harras saksalaisystävä, valitti jo marraskuun 19 p:nä, että saksalaiset eivät olleet ymmärtäneet käyttää hyväkseen manifestin synnyttämää innostusta. Riippuipa se nyt sitten siitä tai muista seikoista — toimeenpantu vapaaehtoinen värväys Puolan armeijaan oli täydellinen fiasko. Vapaaehtoisia ilmoittautujia oli vain muutama sata. Jos oli toivottu saada puolalaiset suostutetuiksi puolinaisilla myönnytyksillä, havaittiin se ennen pitkää katkeraksi pettymykseksi. Toinen kysymys on, olisiko ylimalkaan ollut mahdollista saada vuosisataista vihollisuutta noiden molempien kansallisuuksien välillä muuttumaan ystävyydeksi ja keskenäiseksi luottamukseksi.
Olen kosketellut Puolan kysymyksen kehitystä tänä ajankohtana, osaksi sen tähden, että se niin suuressa määrässä askarrutti minua ja ystäviäni Liitossa, osaksi myöskin sen vuoksi, että se tarjoaa niin monta kiintoisaa vertauskohtaa oman vapausliikkeemme kanssa. Kun esim. lukee yllämainitun päätöslauselman, joka tehtiin kansalaiskokouksessa Varsovassa syyskuun 3 p:nä, ihmettelee, että se lause lauseelta vastasi meidän omaa ajatustapaamme. Venäjä oli meidän vihollisemme ja sen taholta uhkasi meitä perikato, keskusvallat olivat sodassa Venäjän kanssa, siispä saatoimme ja täytyi meidän odottaa vapautustamme niiden avulla — sehän oli meidänkin mutkaton ja loogillinen päättelymme. Mutta sitä ei käy kieltäminen, että ne perusteet, joille Puolan aktivistit nojautuivat, olivat toiset kuin ne, joille me asetuimme. Ensi silmäyksellä saattoi tuntua kuin olisivat he meitä edullisemmassa asemassa, venäläiset kun jo oli karkoitettu Puolasta, kun me sensijaan yhä saimme odottaa sitä saksalaista sotavoimaa, joka karkoittaisi venäläiset miehitysjoukot Suomesta. Mutta puolalaisten täytyi ottaa lukuun heidän omien etujensa ja saksalaisten etujen ankara vastakkaisuus, kun taas minkäänlaista semmoista vastakkaisuutta ei ollut Suomen ja Saksan välillä. Senvuoksi työnnettiinkin Puolan saksalaismieliset aktivistit kokonaan syrjään valtiollisena puolueena, kun Saksa luhistui, ja heidän politiikkansa leimattiin epäkansalliseksi ja epäisänmaalliseksi, kun me sitävastoin — niin, mehän tiedämme, että Suomen satunnaisista sotakonjunktuureista johtuneet suhteet taistelevan Saksan kanssa sangen pian muuttuivat vilpittömäksi liittolaissuhteeksi, jossa oli voimakas tunneaines. Ne monet saksalaiset sotavangit, joita suomalaiset talonpojat auttoivat pakoon maamme kautta, voivat todistaa sen. Varsovassa haluttaisiin nyt kernaasti unohtaa, millä riemulla Puolan kansa marraskuun 5 p:nä 1916 tervehti saksalaisia maan vapauttajina ja että sadattuhannet saksalaiset sotilaat todellisuudessa ovat antaneet henkensä Puolan tulevan valtion puolesta. Suomen pääkaupungissa seisoo saksalaisen sankarihaudan muistokivi näkyväisenä merkkinä, että me emme ole unohtaneet.
Puolan jälkeen tulisi Liettuan vuoro, se oli paroni von der Roppin suunnitelma. Seuraavana aikana hän oli toimeliaassa puuhassa saadakseen Saksan hallituksen täyttämään myöskin liettualaisten kansalliset vaatimukset. Siinä hän kohtasi kuitenkin ankaraa vastarintaa. Kokemukset Puolan suhteen eivät kehoittaneet saksalaisia jatkamaan samaa menettelyä. Von der Ropp nautti kuitenkin tähän aikaan liettualaisten täydellistä luottamusta. Hänhän oli heidän maanmiehensä. Joulukuussa hän sai valtakirjan Sveitsissä toimivalta liettualaiselta kansallisneuvostolta valvoa sen etuja.
Tukholmassa jouduin syksyn kuluessa vilkkaisiinkin kosketuksiin niiden nuorten liettualaisten patrioottien kanssa, jotka siellä olivat sanomalehtipropagandatoimissa — mainitsen heistä vain herrat Aukstolis (sittemmin Liettuan ministeri Riiassa), Jurkunas-Sheinius (sittemmin Charge d'affaires Tukholmassa) ja Savickis (sittemmin Charge d'affaires Helsingissä). Joulukuun 15 p:nä tapasin nämä kolme herraa sekä valtakunnanduuman jäsenen Itschasin (sittemmin Liettuan ensimmäinen rahaministeri), joka oli paluumatkalla Amerikasta, missä oli koottu 200 000 dollaria kansallisasiaa varten. Hän oli oleskellut joitakin päiviä Englannissa ja koettanut tehdä propagandaa maansa hyväksi, mutta huonolla menestyksellä. Oli sangen mielenkiintoista kuulla hänen poliittista katsantokantaansa. Jos Liettua — niin selitteli hän asiaa — joutuu valitsemaan Saksaan yhdistämisen tai Venäjän valtaan jäämisen välillä, on jälkimmäinen parempi. Mutta jos Saksa tekee Liettuasta itsenäisen tai vaikkapa vain autonomisenkin valtion, niin on se otettava vastaan ilomielin. Tällä hetkellä kiinnitti hän kaikki toiveensa Saksaan. Hän oli kuullut, että siellä suunniteltiin Liettuan julistamista kuningaskunnaksi ja Preussin prinssin Joachimin asettamista kuninkaaksi.
Jo näin varhaisena vaihekautena alkoi sittemmin niin kohtalokas Vilnon-kysymys kangastaa poliittisen taivaan rannalla. Kuten edellä mainitsin, oli Saksan ulkoministeri von Jagow sitä mieltä, että Vilno oli kuuluva Puolaan. Liettualaiset olivat jyrkästi sitä vastustavalla kannalla. Marraskuussa oli minun luonani neuvottelukokous liettualaisten ja puolalaisten välillä, mutta siinä saatoin vain todeta, että heidän oli mahdotonta päästä sovintoon tässä kiperässä kysymyksessä.
Kolmas niitä kansallisuuksia, jotka olivat edustettuina Liitossa ja joiden kanssa nyt jouduin läheisiin kosketuksiin, olivat ukrainalaiset. Minä olin kirjeenvaihdossa taitavan ukrainalaisen politikoitsijan Stepankovskin kanssa, joka näihin aikoihin oli Lausannessa ilmestyvän L'Ukraine lehden julkaisija, ja erään toisen ukrainalaisen poliitikon D. Donzovin kanssa, joka oli sen Bulletin des Nationalités de Russie nimisen lehden toimittaja, jota Liitto julkaisi Bernissä. Jos asianlaita tosiaankin oli, niinkuin nämä molemmat ja heidän maanmiehensä vakuuttivat, nimittäin että ne 40 miljoonaa slaavia, jotka asuivat Etelä-Venäjän viljavilla tasangoilla ja jotka tähän saakka olivat saaneet käydä vain »vähävenäläisistä», tunsivat olevansa eri kansaa kuin suurvenäläiset ja tahtoivat muodostaa oman valtion, avautui erinomaisen lupaava Venäjän valtakunnan pirstoutumisen tai heikentymisen perspektiivi. Kaarle XII:n ja hetmanni Mazepan välisen liiton traditsionit elivät mielessäni, kun tutkiskelin niitä Ukrainaa koskevia kirjoja ja lehtisiä, jotka Stepankovski lähetti minulle.
Valitettava aukko oli siinä Venäjän »vieraiden kansallisuuksien» sarjassa, joita Liitto edusti: Viro puuttui. Kesküla kieltäytyi yhä yhteistyöstä Liiton kanssa, ja ne yritykset, joita minä tein saadakseni virolaiset järjestöön osallisiksi erään hänen maanmiehensä avulla, epäonnistuivat. Lättiläisetkin olivat olleet vaiti esiinnyttyään Wilsonille osoitetussa sähkösanomassa. Enemmän kuin vastahakoisuus seurata Saksaa pidätti näitä molempia kansoja balttilais-saksalaisiin kohdistuva epäluulo.
Johtui asian luonnosta, että se politiikka, jota Venäjän sorrettujen kansain liitto edusti, pukeutui yksityisten toimenpiteiden muotoon kunkin Liiton edustaman kansallisuuden hyväksi. Liiton tuli kuitenkin esiintyä myös yhteisesti, ja tässä mielessä tahtoi von der Ropp jatkaa samaa menettelytapaa, johon oli turvauduttu Wilsonille lähetetyssä sähkösanomassa. Marraskuussa hän keksi lähettää samanlaisen sähkösanoman Englannin pääministerille Asquithille erään puheen johdosta, jonka tämä juuri oli pitänyt armenialaisten kärsimyksistä. Konni Zilliacus ja minä emme oikein pitäneet tuosta ajatuksesta, ja kun me saimme nähdä suunnitellun sähkösanoman sanamuodon, me suorastaan närkästyimme. Toista tai kolmatta kertaa piti siis monien miljoonien suomalaisten, balttilaisten, liettualaisten, valkovenäläisten, puolalaisten, juutalaisten, ukrainalaisten, saksalaisten siirtolaisten, georgialaisten, kaukasialaisten, tatarilaisten ja Keski-Aasian kansakuntiin kuuluvien valittaa Venäjän väkivallan tekoja. Kun von der Ropp meidän huomautuksemme johdosta saapui Tukholmaan kumoamaan arvelultamme, sanoin hänelle, että Liitto on saanut poliittista merkitystä Puolan asian menestyksestä ja ettei senvuoksi ole soveliasta eikä arvonmukaista tällä tavoin edelleen vain »ruikutella ja valitella». Sitäpaitsi ei ollut edes todenmukaistakaan, kuten sähkösanomassa väitettiin, että armenialaisten kärsimykset olivat vähäisempiä kuin niiden kansojen, joita venäläiset sortivat. Von der Ropp vastasi, että me oikeastansa tekisimme Saksan valtakunnankanslerille tällä palveluksen, kun siten vapauttaisimme hänet vastaamasta Asquithille. Se argumentti sai meidät myöntymään. Suostuin, vaikkakin vastahakoisesti, siihen, että sähkösanoma, jonka Lempicki Liiton esimiehenä ja von der Ropp sen sihteerinä olivat allekirjoittaneet, lähetettiin Bernistä. Entistä selvemminhän täytyi Liiton nyt näyttää Saksan propagandan elimeltä.
Kuukautta myöhemmin uusiutui sama temppu. Joulukuun 21 p:nä lähetti näet paroni von der Ropp Bernistä, tällä kertaa hänen yksinänsä Liiton pääsihteerinä allekirjoittaman sähkösanoman Englannin uudelle pääministerille Lloyd Georgelle, joka edellisenä päivänä oli pitänyt puheen, että Suur-Britannia taistelee hankkiakseen pienille kansoille täydellisen hyvityksen siitä vahingosta, minkä vihollinen on niille tuottanut. Liitto pyysi, että Mr. Lloyd George ei uhrautuvassa ihmisrakkaudessaan olisi yksipuolinen, vaan ulottaisi sen niihinkin kansakuntiin, jotka olivat kärsineet paljoa suurempaa vääryyttä. Sähkösanomassa puhuttiin väkivaltaisuuksista ja oikeudenloukkauksista Suomessa, ryöstöistä ja väestönpoistosta Itämerenmaakunnissa, Liettuassa, Puolassa ja Volhyniassa, kansallisten laitosten hävittämisestä Ukrainassa, rääkkäyksistä Galitsiassa, tuhansien georgialaisten ja muhamettilaisten verisestä pahoinpitelystä ja satojentuhansien juutalaisten epäinhimillisestä karkoittamisesta. Kaikki tämähän oli ihan totta ja tehostamalla Englannin liittolaisen Venäjän tekemiä väkivallantöitä saatettiin puhe siitä, kuinka ympärysvallat taistelivat pienten kansojen puolesta, epämieluisaan valoon. Arvatenkin piti Liiton nytkin tehdä Saksan valtakunnankanslerille palvelus. Mutta tekikö Liitto siinä itsellensä palveluksen, se jääköön sanomatta. Tuskin kolme kuukautta sen jälkeen puhkesi Venäjän suuri vallankumous, joka, muutti koko aseman, vapautti meidät hyödyttömistä vastalauseista venäläisten julmuuksia vastaan ja sen sijaan saattoi valtiollisen vapauden vaatimisen etualalle.