Jääkärit ja aktivistit

by Herman Gummerus

XI. SYNKIMMÄT KUUKAUDET.

Tämän luvun nimenä pitäisi oikeastaan olla »Venäjän vallankumousta odottaessa» tai jotakin semmoista. Mutta se ei vastaisi sitä mielialaa, jonka vallassa me elimme tapausrikkaan vuoden 1917 ensimmäisinä kuukausina. Meille oli tosin selvää, että jokin muutos Venäjällä oli tulossa. Taantumuksellisen pääministeri Stürmerin kukistuminen marraskuun 24 p:nä, ankara vastarinta valtakunnanduumassa ja varsinkin Rasputinin murha joulukuun 30 p:nä olivat selviä enteitä siitä, että jotakin uutta oli tulossa. Mutta Venäjän yhteiskunnan sisäisen luhistumisen koko laajuus ilmeni vasta vallankumouksen puhjettua maaliskuussa. Tammi- ja helmikuussa oli katsottu voitavan ennustaa ainoastaan hallitussuunnan siirtymistä vasemmalle. Tiedettiin, että Englannin lähettiläs Buchanan, joka oli läheisissä suhteissa vapaamieliseen vastustuspuolueeseen, työskenteli tähän suuntaan. Mutta jos vapaamieliset — liberaalit — pääsisivät valtaan, niin se, niin pääteltiin, ainoastaan vahvistaisi sotapuoluetta ja tekisi lopullisesti mahdottomiksi kaikki erikoisrauhan suunnitelmat keskusvaltojen kanssa, kun näet liberaalit, Miljukoff etunenässä, olivat ilmeisiä imperialisteja ja uneksivat Venäjän vallan laajentamista Bosporiin saakka.

Jos Saksan toiveet pikaisen erikoisrauhan saamisesta Venäjän kanssa näin ollen raukeisivatkin, niin sehän oli vain eduksi Suomelle, asia kun tietenkin kannustaisi keskusvaltoja uusiin ponnistuksiin itäisen vihollisensa täydelliseksi nujertamiseksi. Mutta toiselta puolen tulisi kai vapaamielinen hallitus Venäjällä kaiken todennäköisyyden mukaan katsomaan edulliseksi antaa julistuksen Suomen autonomian palauttamisesta, josta syksyn kuluessa oli ollut puhetta. Silloin saisimme sanoa jäähyväiset kaikille toiveillemme saavuttaa maamme täydellinen vapauttaminen Venäjästä! Sillä silloin oli odotettavissa, että yleinen mielipide Suomessa, vieläpä mielihyvin, tervehtisi »laillisuuden palauttamista» hyvänä tekona ja lykkäisi luotansa itsenäisyysajatuksen kauniina unelmana, jota ei voitaisi toteuttaa. Ja se, mitä tapahtui marraskuun lakon jälkeen vuonna 1905, tulisi jälleen uusiintumaan.

Jos taas katsoimme sotilaallista asemaa vuoden vaihteessa, oli senkin antama vaikutelma yhtä masentava. Keskusvaltoja ei tosin vieläkään ollut voitettu, mutta ympärysvaltojen sotakunto kasvoi lakkaamatta ja niiden päätös käydä sotaa voitokkaaseen loppuun saakka oli järkähtämätön. Saksan joulukuun 12 p:nä esittämä rauhantarjous oli torjuttu tilannetta kuvaavalla ylimielisyydellä. Ei myöskään presidentti Wilsonin tammikuussa tekemällä rauhanehdotuksella ollut otollisempaa tulosta. Sen sijaan päätti Saksan sodanjohto julistaa rajoittamattoman sukellussodan helmikuun 1 p:stä alkaen. Saksassa oltiin useimmissa piireissä erittäin toiveikkaita sen vaikutuksiin nähden. Sen sain havaita käydessäni helmikuussa Berliinissä. Siellä ei näet uskottu, että sukellussota johtaisi välien rikkoutumiseen Amerikan kanssa. Maaliskuun 11 p:nä keskustelin tästä asiasta sosialidemokraattisen edusmiehen toht. Südekumin kanssa, joka silloin oli Tukholmassa. Hän oli hämmästyttävän optimistinen. Sukellussota, sanoi hän, käy mainiosti. Onhan jo helmikuussa upotettu 800.000 tonnia aluksia. Kolmen kuukauden kuluttua on Englanti hädässä ja tulee ehdottamaan neuvotteluita. Rauha tehdään varmaan jo elokuussa. Saksa pysyttelee siihen mennessä puolustuskannalla läntisellä rintamalla. Sitävastoin käyvät itävaltalaiset rynnistykseen Italiaa vastaan. Ranskalaiset koettavat kukaties murtautua Saksaan läntisen Sveitsin kautta, mutta se yritys ei heille onnistu. Olipa Südekum niin toiveikas, että piti saksalaisten rynnistystä koillistakin kohti mahdollisena.

Toisaalta katsoivat toiset asemaa vaaralliseksi, jopa jotkut melkein epätoivoiseksi. Niihin kuului paroni von der Ropp, joka helmikuussa lausui minulle olevansa huolissaan siitä, että Amerikan sodanjulistus on odotettavissa. Niille, jotka silloin seurasivat tuota kuumaa väittelyä eri suuntien välillä, on tavattoman mielenkiintoista lukea kenraali Ludendorffin lausunnolta upotussodan ja Yhdysvaltain siitä johtuvan sotaan sekaantumisen sotilaallisesta merkityksestä. On selvää, että hän silloin, alussa vuotta 1917, aliarvioi jälkimmäisen ja yliarvioi edellisen. Saksan sodanjohto piti rajatonta sukellussotaa ainoana pelastuskeinona sillä hetkellä.

»Me laskimme», sanoo Ludendorff muistelmissaan, »saavuttavamme voiton sukellussodan avulla viimeistään ennenkuin. Amerikka muodostamillaan uusilla joukoilla voi ryhtyä sotaan. Ilman sukellussodan apua oli mielestämme neliliitto sortuva 1917.»[69]

Olisiko valittu tämä arveluttava keino, jos olisi voitu aavistaa sen romahduksen kantavuutta, joka alkoi Venäjällä vallankumouksen puhjetessa? Eräät Ludendorffin kirjassa esiintyvät viittailut panevat ajattelemaan että Saksan johto maaliskuun tapausten jälkeen hiukan katui tuota kohtalokasta päätöstä. Mutta silloin oli jo liian myöhäistä perääntyä.

Sanalla sanoen: sekä poliittinen että sotilaallinen asema oli meille sangen huolestuttava. Toden sanoakseni täytyi meidän kysyä itseltämme, oliko päämäärämme yleensä enää lainkaan saavutettavissa sillä suunnalla, jota olimme tähän saakka noudattaneet. Täytyi ilmeisesti ajatella uusia oloja vastaavia uusia uria.

Tällöin oli, kuten ennenkin, jääkäripataljoona kaikkien poliittisten ja sotilaallisten suunnitelmiemme reaalisena pohjana. Kaikissa oloissa täytyi sillä seikalla, että tämmöinen erinomainen Suomen tulevan armeijan ydin oli olemassa, olla suuri merkitys, se kun oli ainoa voimatekijä, jonka saatoimme heittää tapahtumien vaakaan. Edelleenkin näytti meistä olevan kaikkein tärkeintä, että joukko pidettäisiin tähänastisessa miesvoimassaan ja mikäli mahdollista suurennettaisiin uusien rekryyttien hankkimisella. Mutta emme kuitenkaan voineet salata itseltämme, että jatkuva värväys kotimaassa nyttemmin kohtasi voittamattomia esteitä. Tämä selitettiin peittelemättä kirjelmässä, jonka valtuuskunta tammikuun 12 p:nä lähetti Tukholmassa olevan värväystoimiston päällikölle, kapteeni Heldtille.

Hankkiaksemme pataljoonalle ainakin jonkin verran uutta miehistöä teimme joulukuun lopulla ja tammikuun alussa yrityksen värvätä rekryyttejä niiden lukuisain suomalaisten siirtolaisten joukosta, jotka oleskelivat Norjassa odottamassa matkustustilaisuutta Amerikkaan. Ne lähetit — herrat Thure Svedlin, H.R. Söderström, T.T. Pusa, Salmela ja Henriksson —jotka siinä tarkoituksessa lähetettiin Kristianiaan, saivat kuitenkin palata tyhjin toimin. Kertomuksessa, jonka maisteri Svedlin tammikuun 14 p:nä antoi valtuuskunnalle, totesi hän, että siirtolaisilta ei suinkaan puuttunut yhteistuntoa kotimaan ja sen pyrkimysten kanssa, mutta että se ei ollut kyllin voimakasta ja tietoista saadakseen heidät muuttamaan matkasuunnitelmansa ja lähtemään Saksaan. Suomessa olivat he sitäpaitsi saaneet kuulla tympäiseviä kertomuksia siitä kohtalosta, joka oli kohdannut niitä, jotka olivat aikaisemmin värväyskutsuun suostuneet. Useat nuoret miehet olivat tosin ensin tuntuneet siitä huolimatta taipuvaisilta suostumaan seikkailuun, mutta sitten kuitenkin katsoneet paremmaksi seurata Amerikkaan menevän virran mukana.

Tämän yrityksen epäonnistumisen jälkeen tein valtuuskunnassa esityksen, että värväys ulotettaisiin Amerikkaan. Herra Pusa oli näet tarjoutunut siinä tarkoituksessa matkustamaan sinne kootakseen miehiä sikäläisistä suomalaisista. Liitin esitykseeni summittaisen kustannusarvion, joka päättyi 28 000 kruunuun 100 rekryytistä, joista 50 hankittaisiin itäisistä ja 50 läntisistä valtioista. Eihän hevin ollut odotettavissa, että ne nuoret miehet, jotka kenties saataisiin suostumaan, kykenisivät itse matkansa maksamaan. Ehdotus ei kuitenkaan saavuttanut valtuuskunnan hyväksymistä.

Enemmistön mielipide oli, että piti luopua tästä yrityksestä ja tyytyä vain ylläpitämään pataljoonaa sellaisenaan. Mutta tämäkin kävi kuukausi kuukaudelta yhä vaikeammaksi. Vuoden vaihteessa tuntui kysymys jo olevan järjestetty tyydyttävällä tavalla. Neuvottelukokouksessa Berliinissä joulukuun 18 p:nä olivat Saksan viranomaiset, kuten edellä on mainittu, päättäneet, että joukko on edelleenkin säilytettävä. Se oli jo silloin siirretty pois rintamalta ja sijoitettu Libauhun, ja neuvottelukokous oli lausunut, että pataljoonan käyttäminen rintamalla on toivottava ainoastaan silloin, kun voidaan osoittaa päämäärä, »joka edistäisi suomalaisten pyrintöjä ja vastaisi mahdollisesti syntyvää mieshukkaa». Kuviteltakoon näin ollen hämmästystämme ja levottomuuttamme, kun saimme tietää, että pataljoona tammikuun 5 p:nä äkkiä oli uudelleen komennettu rintamalle. Toimenpidettä saattoi sotilaallisesti puolustaa, kun Saksan rintamaa silloin uhkasi suuri vaara venäläisten kiivaasti rynnistäessä.[70] Mutta se oli kuitenkin ilmeisessä ristiriidassa tehdyn päätöksen kanssa. Kuinka helposti olisikaan meille niin sanomattoman arvokas joukko voinut tuhoutua tai ainakin kärsiä suurta mieshukkaa niissä kiivaissa taisteluissa, jotka nyt alkoivat Aa-joen rannoilla! Juttu päättyi pataljoonalle paremmin kuin oli saatettu odottaa, ja helmikuussa saatettiin se jälleen siirtää taistelurintaman taakse Tuckumiin. Mutta kuka takasi, ettei tapaus toistuisi? Pataljoona oli juuri silloin menettänyt entisen päällikkönsä, majuri Bayerin, joka oli nimitetty erään rykmentin komentajaksi, ja joukkomme siten oli kadottanut sen tuen, joka sillä hänessä oli ollut korkeampien sotilasviranomaisten edessä. Pahinta oli, että uusi komennus rintamalle oli vaikuttanut sangen pahaa pataljoonan mielialaan, kun miehistö luonnollisestikin katsoi tätä lupauksen rikkomiseksi saksalaisten puolelta ja kun talvinen sotaretki tavattoman ankarassa tammikuunpakkasessa oli kovasti koskenut hermoihin ja tehnyt monta miestä pahoin sairaaksi. (Täällä Aa-joen varrella alkoi sekin keuhkovamma, johon Runar Appelberg, jääkärien paras koossapitävä voima, puolta vuotta myöhemmin sitten sortui.) Jälleen ilmeni joukon keskuudessa vaarallisen kuohunnan oireita. Ollessani Berliinissä helmikuussa sain kuulla, että miehistön keskuudessa oli puhjennut uusi »lakko», että 80 miestä oli »pakkomajoitettu» ja että Oberzugführer Ståhlbergin oli ollut pakko ampua eräs mies, joka oli kieltäytynyt tottelemasta, kun hänen komppaniansa piti lähteä liikkeelle. Maaliskuun 4 p:nä olen merkinnyt muistiin valtuuskunnan kokouksesta, että Sario, joka juuri oli saapunut Berliinistä, toi »surullisia tietoja» joukosta ja että ainoa keino hänen mielestään oli miehistön ainakin osittainen lomallelaskeminen.

Kaikesta huolimatta oli sotainen henki edelleenkin hyvä miehistön suuressa enemmistössä. Tammikuun vaikeina päivinä Aa-joen varrella oli pataljoona jälleen kunnostautunut. Mutta ajan pitkään vaikutti loputon odotus tietenkin masentavasti. Pataljoonan täytyi välttämättä saada tehtävä, joka sitä tyydyttäisi ja jonka suorittamiseen se voisi panna kaiken voimansa ja intonsa.

Näin ollen syntyi useilla tahoilla ajatus, että pataljoonaa käytettäisiin erikoisrynnäkköön Pohjois-Suomessa joko saksalaisten rynnistysten yhteydessä Pietaria kohti tai semmoisesta riippumatta. Tämä ajatus on mainittu eräässä Sarion tammikuun 3 p:nä antamassa raportissa. Määrätietoisimmin omaksui sen maisteri Fabritius. Jo neuvoteltaessa edellisenä syksynä pataljoonan käyttämisestä tai pikemminkin sen »kohtalosta» oli hän ottanut uudelleen esille jo aikaisemmin keskustelun alaisena olleen erillisen iskuretken yhtenä, joskin vaarallisena keinona kiperästä tilanteesta pääsemiseksi.

Fabritiuksen suunnitelma on esitetty lyhyessä tammikuun lopulla laaditussa kirjallisessa lausunnossa. Pataljoona, huomauttaa hän, oli perustettu silmälläpitäen sitä suurta mahdollisuutta Suomen vapauttamiseen, jonka Saksan koilliseen suuntautuva rynnistys saattoi sisältää. Vallallaolevan käsityksen mukaan, jonka alkujaan oli saanut liikkeelle majuri Bayer, piti tämän pienen suomalaisen armeijansiemenen ottaa osaa retkeen Pietaria vastaan suureen saksalaiseen rintamalinjaan pistettynä. Miellyttävämpää olisi kuitenkin toisenlaatuinen pataljoonan käyttäminen. Jollei Ahvenanmaan-suunnitelmaa voitaisi toteuttaa, pitäisi pataljoona »heittää maihin» jollakin kohtaa Pohjois Suomen rannikolla, ellei etelämpänä niin Oulun kohdalla, katkaisemaan venäläisten yhdyssiteet pohjoisessa ja olemaan sivusta-uhkana saksalaisten rynnistäessä Venäjän pääkaupunkia kohti. Ruotsalaiset upseerit olivat selittäneet, että sellainen suunnitelma oli sotilaallisesti kylläkin ajateltavissa ja että sen suorittaminen erinäisissä oloissa voisi olla merkitykseltään hyvinkin suuri. Arvostellen yritystä suomalaiselta näkökohdalta edellytti Fabritius yleistä kannatusta suunnitelmalleen jääkäripataljoonan puolelta ja arveli, että Pohjois-Suomessa nopeasti saataisiin pystyyn pieni kansanarmeija, jonka etelästä riveihin rientävät rekryytit muodostaisivat. Sekin vaikutus, minkä tällainen rohkea suomalainen iskuretki tekisi mielialaan Ruotsissa, oli huomioonotettava. Eikä se uhkavaara, jonka alaiseksi pataljoona antautuisi, olisi ylen suuri, kun peräytymistie Ruotsiin aina oli avoinna.

Fabritiuksen esityksen loppuponsi oli silloista epätoivoista tilannetta kuvaava. »Vaikka saksalaisten koillisrynnistys», kirjoitti hän, »on katsottava maihinnousun perusedellytykseksi Pohjois-Suomessa, saattaa sellaista yritystä kuitenkin ajatella erillisenäkin toimena jossakin sodanvaiheessa. Olisinpa valmis sanomaan, että juuri tämä on meille pièce de résistance, viimeinen hätäkeino siinä tapauksessa, että suuri yrityksemme olisi tuomittu menemään hukkaan. Silloin saattaisi joukon erillinen isku kukaties olla paikallaan yrityksenä, joka kääntäisi maailman katseet Suomeen ja vaikuttaisi sen vaatimusten hyväksi suuressa rauhanteossa.»

Tämän erillisen iskuretken ehdotus otettiin todella valtuuskunnassa käsiteltäväksi vakavasti ja käännyttiin sen valmistavaa käsittelyä varten ruotsalaisten asiantuntijain puoleen. Venäjän vallankumouksen puhkeaminen muutti kuitenkin aseman. Joka tapauksessa joutui pataljoona lopulta »heitetyksi maihin» juuri Pohjois-Suomeen, suorittaakseen osuutensa vapautustyössä.

Näiden sotilaallisten suunnitelmien ohella harkitsivat valtuuskunnan jäsenet eri ehdotuksia Suomen poliittiseksi turvaamiseksi kaikkien mahdollisuuksien varalta. Ensi sijassa mainitsen professori Erichin erittäin kiintoisan ehdotuksen, joka päätyi siihen, että Ruotsi yleisten rauhanneuvottelujen sattuessa tai siinä tapauksessa, että Saksan ja Venäjän välillä tehtäisiin erikoisrauha, väliaikaisesti miehittäisi Suomen, kunnes kysymys Suomen asemasta ratkaistaisiin kansainvälisessä kongressissa. Erich kehitteli tätä suunnitelmaa laajassa selostuksessa, joka oli aiottu luottamuksellisesti annettavaksi ruotsalaisille valtiomiehille. En ryhdy tässä esittämään sen yksityiskohtia. Omasta puolestani en pitänyt semmoisen ehdotuksen esittämistä suotavana. Kirjallisessa lausunnossa valtuuskunnalle esitinkin epäilyni sen suhteen. On tarpeetonta tässä niitä toistaa. Poliittinen tila Ruotsissa tähän aikaan oli todellisuudessa sellainen, että jokainen ponnistus saada Ruotsi ryhtymään niin laajakantoiseen yritykseen kuin tämä oli aivan toivoton. Hammarskjöldin verraten toimintakykyinen ministeristö oli juuri silloin ankarien hyökkäysten alaisena vasemmiston taholta ja sen katsottiin olevan kukistumaisillaan. (Kuten tunnettua erosikin hallitus pian sen jälkeen ja maaliskuun 30 p:nä astui sen tilalle oikeistolaisministeristö Lindman-Swarz.) »Asiain nykyisessä vaiheessa», sanoin lausunnossani, »olisi minun käsitykseni mukaan meidän puoleltamme viisainta karttaa utopistisen seikkailupolitiikan varjoakin ja sensijaan tehdä propagandatyötämme Ruotsissa aivan reaalipoliittisesti lukuunottamalla nykyinen tilanne ja lähin todennäköinen tulevaisuus. Tämä sisältää, että meidän on voimakkaasti työskenneltävä sen ajatuksen puolesta, että Ruotsi, heti kun Saksan rynnäkkö koillista koti alkaa[71] mobilisoi ja sen yhteydessä esittää Venäjälle erinäisiä vaatimuksia Ahvenanmaan ja Suomen suhteen, taikka että Ruotsi joka tapauksessa, kun rauhanteko lähenee, yhtymällä Saksan rauhanehtoihin esiintyy niin suurin vaatimuksin Suomen suhteen kuin sotivien puolten keskinäiset valtasuhteet suinkin voivat sallia.» — Molemmat viimeksimainitut mahdollisuudet oli vaihtoehtoisesti ottanut huomioon myöskin prof. Erich siltä varalta, että miehitysajatusta ei voitaisi toteuttaa.

Professori Erich laati tähän aikaan muitakin valtiollisia ehdotelmia, joista eräs oli hyvin harkittu suunnitelma Suomen autonomian laajentamiseksi ja sen varmentamiseksi kansainvälisen takauksen avulla. Asema oli sellainen, että meidän täytyi ottaa huomioon se masentava mahdollisuus, että Suomen täydellinen irroittaminen Venäjästä ei onnistuisi. Tuiki tärkeätä oli meistä joka tapauksessa virallisen ja sitovan lausunnon aikaansaaminen Saksan puolelta mitä Suomeen tulee. Tätä aikaa koskevien paperien joukossa on minulla jäljennös eräästä valtuuskunnan esityksestä Saksan ulkoministerille Zimmermannille, mikä esitys oli laadittu maisteri Fabritiuksen luonnoksen pohjalla. Kirjelmässä, joka laadittiin tammikuussa 1917 ja jonka vapaaherra von Bonsdorff helmikuussa henkilökohtaisesti vei perille, huomauttaa valtuuskunta, mitä poliittisesti epäedullisia vaikutuksia Venäjän manifesti Suomen autonomian palauttamisesta aiheuttaisi ei ainoastaan Suomessa, vaan myöskin Ruotsissa. Valtuuskunta alistaa ulkoministerin harkittavaksi, eikö Saksan hallitus näitä vaikutuksia ehkäistäkseen voisi »tiedoittaa päättäneensä oikeuden ja eurooppalaisen kulttuurin nimessä ottaa Suomen asian omakseen ja voimiensa mukaan sitä puoltaakseen sekä kiinnittäneensä huomiota Suomen oikeudelliseen asemaan siinä rauhanohjelmassa, joka Saksalla on aikomus esittää vastustajilleen». Tällainen julkinen selitys oli valtuuskunnan mielestä välttämätön, koska ulkoministeri Zimmermannin lausunto eräille vapausliikkeemme edustajille viime syksynä oli ollut luonteeltaan luottamuksellinen, joten sitä ei oltu voitu saattaa yleisön tietoon.

Samaa ajatusta kehitettiin yksityiskohtaisemmin eräässä tammikuun 27:ntenä päivätyssä kirjelmässä, jonka minä laadin Saksan Tukholmassa olevan sotilasattasean, eversti von Giesen kehoituksesta ja jonka hän lähetti Saksan yleisesikunnan poliittiselle osastolle. Minä otin siinä esille ensinnäkin marraskuussa 1916 tehdyn, Ranskan ja Englannin aloitteesta syntyneen suunnitelman asevelvolliskutsunnan toimeenpanosta Suomessa ja sen yhteydessä annettavasta keisarillisesta manifestista Suomen autonomian säilyttämiseksi. Asevelvollisten kutsuntaa oli kuitenkin pidetty arveluttavana, kun hyvin tunnettiin, että 2 000 nuorta suomalaista oli lähtenyt Saksaan saadakseen sotilaallista koulutusta tulevaa vapaustaistelua varten ja että tämän joukon takana oli salainen poliittinen järjestö Suomessa. Olihan näin ollen pelättävissä, että kutsunnan seurauksena olisi kapina, ja lisäksi oli täysi syy olettaa, että venäläisissä joukoissa olevat suomalaiset tulisivat olemaan epäluotettavia ja vaarallisia aineksia Mutta ellei tällaista asevelvollisuuskutsuntaa toimeenpantaisi, raukeaisi varsinainen autonomiamanifestin antamisen perusta. Niin kauan kuin nykyjään vallitseva taantumuksellis-byrokraattinen puolue oli vallassa tätä suunnitelmaa arvatenkaan tultaisi toteuttamaan. Mutta Venäjän liberaalisissa piireissä sai yhä enemmän alaa se käsitys, että Suomen suhteen oli jotakin tehtävä Todistukseksi siitä liitin selontekooni otteita kahdesta vapaamielisestä venäläisestä sanomalehdestä, Russkaja Voljasta ja Russkoje Slovosta. Oli senvuoksi jotenkin varmaan oletettavissa, että yhä enenevä ahdinko ennemmin tai myöhemmin, viimeistään liberaalisen vastustuspuolueen voiton jälkeen, joka samalla vahvistaisi Englannin ja Ranskan vaikutusta, pakottaisi Venäjän antamaan autonomiamanifestin Suomelle.

Jos tätä manifestia — jatkoin minä — seuraisi samanaikainen asevelvolliskutsunta, ei kansan mielialan muutosta Venäjän suhteen ollut odotettavissa Suomessa, kun näet mikään ajatus ei suomalaisille ollut vastenmielisempi kuin joutuminen sotamieheksi venäläisten joukkoon Venäjän armeijassa. Minä mainitsin todistuksena tästä vuonna 1902 tehdyn asevelvollisuuslain. Mutta autonomiamanifesti voisi myöskin saada sellaisen muodon, että se tosiaan vaikuttaisi jotakin yleiseen mielipiteeseen Suomessa, varsinkin jos Englanti ja Ranska esiintyisivät sen takaajina. Älykkäimmät kyllä käsittäisivät, että ainoastaan täydellinen irtautuminen Venäjästä ja itsenäisen Suomen valtion perustaminen turvaisi maan uusilta Venäjän väkivaltatoimilta ja että, jos tämä ei ollut saavutettavissa, Suomen autonomian palauttaminen Venäjän valtakunnan yhteydessä voisi saada pysyvän arvon ainoastaan, jos sen takaisivat keskusvallat eikä yksistänsä ympärysliitto.[72] Mutta ei sopisi kummastella, jos kansamme, niin kauan kun ei mitään muita vapautumisen mahdollisuuksia ollut, semmoisessa tapauksessa ottaisi vastaan tarjouksen, joka antaisi sille hetkellisen rauhan ja toistaiseksi pelastaisi sen poliittisesta ja kansallisesta tuhosta.

Minä selitin kirjelmässäni vielä, että venäläinen autonomiamanifesti Suomelle tekisi Ruotsissa Saksalle epäedullisen vaikutuksen, kun näet liberaaliselta ja sosialidemokraattiselta taholta yhä oli saarnattu meille, että Suomen välttämättömästi piti järjestää välinsä Venäjän kanssa sovinnossa rakentamalla toivonsa Venäjän vapaamielisiin puolueisiin, eikä Saksan apuun. Nyt saisivat tämän kannan edustajat vettä myllyynsä. Todistukseksi siitä, miten Ruotsin liberaalit asiaa katsoivat, liitin otteita erinäisistä sanomalehdistä ja aikakauskirjoista. Sanalla sanoen: Suomessa odotettavissa oleva hallintosuunnan muutos tulisi vahingoittamaan keskusvaltain etuja sekä Suomessa että Ruotsissa, elleivät nämä vallat ehkäisisi sen vaikutuksia antamalla päättävän julistuksen Suomen hyväksi. Semmoinen julistus olisi varmaan tehokas, sillä tekipä Venäjä sen jälkeen Suomelle mitä myönnytyksiä tahansa, vakuuttaisivat ne silloin tämän keskusvaltain teon pakottamilta. Mitä Puolassa oli tapahtunut, tulisi siten toistumaan. Tietenkään ei sellainen Suomelle annettava ilmoitus saattaisi sisältää samaa kuin Puolalle marraskuun 6 p:nä 1916 annettu manifesti. Eiväthän keskusvallat voineet julistaa Suomea irroitetuksi Venäjästä niin kauan kuin maa vielä oli Venäjän vallassa. Mutta keskusvallat saattaisivat sen sijaan julistaa esimerkiksi että Venäjän väkivaltahallinto Suomessa on mitä jyrkimmässä ristiriidassa ympärysvaltain julistaman kansallisuusperiaatteen ja kansainvälisen oikeustajunnan kanssa, että tämä väkivaltahallinto oireena Venäjän laajennuspyrkimyksestä luoteista kohti on alituisena uhkana Pohjois-Euroopan rauhalle ja että Suomen valtioasema täytyy senvuoksi ehdottomasti turvata rauhansopimuksessa. Kysymys, millä tavoin tämän tuli tapahtua — Suomen täydelliselläkö irroittamisella Venäjästä vaiko sen autonomian takaamisella — olisi toistaiseksi jätettävä avoimeksi.

Lopetin kirjoitelmani vakuuttamalla, että tällainen julkilausuma tekisi Suomessa tavattoman suuren vaikutuksen. Tähän saakka oli meillä ollut, sanoin minä, ainoana kiinnepisteenä silloisen alivaltiosihteerin Zimmermannin Stockholms Dagbladille keväällä 1916 antama lausunto ynnä sivumennen lausutut viittaukset Suomen surulliseen asemaan eräässä Saksan valtakunnankanslerin valtiopäiväpuheessa ja Itävalta-Unkarin hallituksen vastauksessa presidentti Wilsonin rauhannoottiin. Ulkoministeri Zimmermannin luottamuksellinen lausunto viime syksynä oli antanut kaikille suomalaisille, jotka olivat saaneet siitä tiedon, uutta rohkeutta ja uutta luottamusta. Mutta kun se ei ollut tarkoitettu julkaistavaksi, ei se myöskään ollut mainittavasti voinut vaikuttaa kansan mielialaan. Ruotsissa tekisi niinikään erittäin suotuisan vaikutuksen, jos saataisiin keskusvalloilta nimenomainen vakuutus, että Suomea ei jätetä pulaan. Se raivaisi samalla uraa tulevaiseen — sotaiseen tai rauhalliseen — yhteisyyteen Ruotsin ja keskusvaltojen välillä.

Olen näin laajalti selostanut tämän kirjelmäni ajatussuuntaa, se kun niin monissa kohdin viittaa eteenpäin. Kun vähän sen jälkeen suuri mullistus tapahtui Venäjällä, oli uusien hallitusmiesten ensimmäisiä toimenpiteitä tosiaankin manifestin antaminen — Suomen autonomian palauttamisesta. Ja erinäisillä tahoilla meillä oltiin heti valmiita vastaanottamaan tämä vallankumouksen lahja muistamatta vuoden 1905 opetuksia ja ajattelemattakaan sitä Venäjän liittolaisten takausta, josta oli ollut kysymys syksyllä 1916. Silloin lienee Berliinissä kaduttu, ettei meidän neuvoihimme ollut kiinnitetty huomiota. Eihän voine olla epäilyäkään siitä, että jo ennen Venäjän vallankumousta annettu virallinen vakuutus Saksan puolelta siihen suuntaan, kuin me tammikuussa esitimme, olisi ollut hyvänä tukena Suomen itsenäisyysmiehille vallankumouksen jälkeen heidän alussa sangen toivottomassa vastarinnassaan naiivia venäläis-suomalaista veljeilyä ja »lojaalisuuden tunteen» uudistumista vastaan.

Kolme viikkoa sen jälkeen, kun olin jättänyt kirjoitelmani eversti von Gieselle, sain Berliinissä tilaisuuden keskustella henkilökohtaisesti asiasta ulkoministeri Zimmermannin kanssa. Se tapahtui helmikuun 21 p:nä Kysyin Zimmermannilta, onko hän saanut valtuuskunnan kirjelmän, joka koskee keskusvaltain julistusta Suomen hyväksi. Siihen hän vastasi myöntävästi ja lisäsi olevansa pahoillaan, ettei ollut maininnut Suomea vastauksessaan ympärysliiton viime noottiin. Hän oli vastauksessaan ajatellut ainoastaan Englantia eikä Venäjää. Ja siihen se jäi. Omaa kirjoitelmaani minun ei tietenkään tarvinnut antaa Zimmermannille, hänellä kun oli hallussaan valtuuskunnan kirjelmä. Paroni von der Roppin välityksellä lähetettiin kuitenkin jäljennöksiä esityksestäni — »Denkschrift» — amiraaliesikunnalle, Ludendorffille majuri Ballinin kautta, jonka oli määrä tilaisuuden tarjoutuessa antaa se myöskin keisarille, sekä valtakunnankanslerille. Itse annoin yhden jäljennöksen entiselle Pietarin lähettiläälle, kreivi Pourtalésille, jonka luona kävin ulkoministeriössä kahta päivää myöhemmin. Tein sen oikeastaan vain kohteliaisuudesta, sillä yleisestihän tunnettua oli, ettei kukaan kiinnittänyt huomiota siihen, mitä tuo vanha herra ajatteli tai sanoi tärkeistä kysymyksistä. Niinpä minäkin oikeastaan vain muodon vuoksi esitin Pourtalésille, eikö olisi syytä, että valtakunnankansleri koskettelisi myöskin Suomea siinä puheessaan, joka hänen tuli pitää parin päivän kuluttua valtiopäivillä. Kreivi lupasi puhua asiasta Zimmermannin kanssa, mutta se tietenkään ei johtanut mihinkään. Sitä tietä ei totisesti päästy johtaviin piireihin! Wetterhoff olisi kukaties voinut tehdä jotakin semmoisessa tapauksessa mahtinsa päivinä, mutta nyt hän istui Moabitin vankilassa… Minunkaltaiseni satunnainen matkustaja saattoi paremmin nähdä, mitä olisi pitänyt tehdä, kuin kyetä sitä tekemään. Eikähän minulla sitäpaitsi ollut siinä suhteessa mitään valtuuskunnan antamaa tehtävää.

Ulkoministeri Zimmermann näyttää kuitenkin ottaneen asian vakavasti harkitakseen. Maaliskuun alussa kirjoitti konsuli Goldbeck-Löwe Berliinistä Zimmermannin nimenomaan vakuuttaneen hänelle, että sensuuntainen julistus, josta oli ollut puhetta, voisi kylläkin tulla kysymykseen. Täytyi vain harkita, milloin ja missä muodossa sen saattoi antaa. Mutta ennenkuin siitä ehdittiin tehdä päätöstä, tuli Venäjän vallankumous väliin, ja asia sai, kuten tuonnempana kerron, toisen käänteen.

Mitä siis oikeastaan ajateltiin, mitä tahdottiin Suomen suhteen Saksan johtavissa piireissä tähän aikaan? Tammikuun 16 p:nä oli ministeri von Lucius kertonut minulle eräästä keskustelustaan, joka oli tapahtunut valtakunnankanslerin kanssa viikkoa aikaisemmin. Bethmann Hollweg oli kysynyt häneltä hänen ajatustaan Suomesta ja Lucius oli vastannut mielialan siellä olevan sellaisen, että saksalainen tai ruotsalainen maahan tuleva armeija voisi odottaa väestön puolelta tärkeitä palveluksia. (Tämä oli jo paljon von Luciuksen katsantokantaa edustavan henkilön sanomaksi.) Mitä valtakunnankansleri siihen oli vastannut, tai oliko vastannut mitään, sitä en saanut tietää. Omasta puolestaan sanoi von Lucius minulle lohdutuksekseni, että Saksa ei tulisi jättämään Suomea pulaan rauhanteossa ja että meidän asiamme ei suinkaan ole toivoton. Kun siihen huomautin, että autonomiamme palauttaminen ja takaaminen on vain kaikkein vähintä, mitä pyydämme, vastasi hän, ettei hän ole selvillä siitä, mitä me oikeastaan haluamme, ja niin sain jälleen kuulin, että suuri joukko Suomen liikemiehiä ei halua Suomen irroittamista Venäjästä. Täytyy senvuoksi, sanoi Lucius järjestää niin, että he saattaisivat tulevaisuudessa tehdä yhtä hyviä kauppoja Saksan kuin nyt Venäjän kanssa.

Tarvinneeko sanoakaan, kuinka tympäisevältä minusta tuntui pakko alati kuulla puhuttavan autonomiasta ja itsekin pitää sitä sanaa kieleni kärjessä, vaikka sisäinen aktivistinen olemukseni vaati huutamaan: »kaikki taikka ei mitään»? Joskus tuntui minusta, kuin sekä suullisesti että kirjallisesti arveluttavassa määrässä olisin lähennyt vanhaa, meidän aktivistien niin ivaamaamme kantaa, jonka kuluneena nimikkeenä oli »laillisuuden palauttaminen». Mutta ei, itsenäisyysajatus ei ollut vielä haudattu, vielä loimusivat maailmansodan liekit hävittäen tsaarivaltakunnan ylvään rakennuksen rippeitä. Meidän oli vain tällä hetkellä rajoituttava puhumaan ja kirjoittamaan autonomiasta ja vakuuksista yhä uudelleen toistaen, että se ei sittenkään ole lopullinen päämäärämme, vaan että yhä toivomme sen vastatuulen, jossa me nyt risteilemme, sittenkin vielä kääntyvän.

Mitä sitten todella ajateltiin Suomessa, jossa elettiin yhä sietämättömämmän vakoilun, kotitarkastusten ja vangitsemisten raskautuksen alaisina? Siitä oli meidän sangen vaikea saada oikeaa käsitystä. Kuuli joskus puhuttavan yleisen masennuksen, toivottomuuden ja välinpitämättömyyden alkamisesta. Mutta vanha kaarti seisoi lujana, mikäli sitä vielä oli olemassa. Raikkaan tuulahduksen kotoa toivat vanhat aktivistit toht. V.O. Sivén ja maisteri Herman Stenberg, jotka tammikuun 17 p:nä saapuivat Tukholmaan seikkailurikkaan pakomatkansa jälkeen Pohjois-Suomen erämaiden halki. He olivat ajaneet poroilla ja näyttivät lappalaisilta metsäläispuvuissaan. Mutta humööri oli erinomainen. Naureskellen ja naljaillen mentiin yksissä Nordiska Kompanietiin, missä heidät vaimoni asiantuntevalla johdolla saatettiin sivistyneitten ihmisten asuun. Ja senjälkeen alkoivat monituntiset juttelut kaikesta, mitä he olivat nähneet ja kokeneet matkallansa, mutta enimmäkseen sentään siitä, minkälaiset olot olivat kotimaassa. Eikä siitä kuultu suinkaan ruikutusta. Ei, mieliala oli luottava ja taisteluhalu sama kuin ennenkin, vaikka tietenkään siellä ei ollut hauska olla. Että muka Suomessa meidän piireissämme olisi paheksuttu pataljoonan komentamista rintamalle, se oli joutavaa juttua; päinvastoin se oli innostuttanut mieliä. Värväys viime aikoina oli ollut hankalampaa, mutta tämä ei johtunut lainkaan siitä, että jääkäriemme vieminen tuleen olisi ketään säikähdyttänyt, vaan yksinkertaisesti »teknillisistä vaikeuksista», kuten Sivén kylmän asiallisesti lausui. Tullaan kyllä kestämään paholaisen ilkeyksiä, kunnes vastaiskun hetki on käsissä. Tohtori Sivén valittiin luonnollisestikin valtuuskunnan jäseneksi. Maisteri Stenberg tuli toimeliaaksi jäseneksi sanomalehtikomiteaan.

Suunnilleen samaan suuntaan kävivät ne tiedot, joita saimme Tukholmaan tammikuun lopulla saapuneelta rohkealta ja väsymättömältä Jyväskylän aktivistilta Martti Pihkalalta. Lisävahvistuksen siihen, että rohkeus Suomessa ei ollut rauennut, saimme toht. W. Zilliacuksen lähettämistä terveisistä, jotka rouva Segerstråle toi perille helmikuun 25 p:nä. Mieliala Suomessa, ilmoitti hän, on hyvä ja yhteys sosialistien kanssa aikaansaatu. Kuitenkin on varottavissa, että liikkeemme kannattajiin tarttuu välinpitämättömyys, »ellei Saksan puolelta tapahtuisi mitään». C.K:ko (vai lieneekö ollut A.K.?) neuvoo yksimielisesti, että zeppeliinejä pitäisi lähettää hyökkäämään Helsingin satamaan jäätyneiden venäläisten sotalaivojen kimppuun. Sehän kuului melkein siltä kuin ylioppilastoimikunnan sanoma ensi innostuksen päivinä. Oli siis »poikaluontoa, toiveikkuutta ja fantasiaa» myöskin vanhojen mielessä! Keskuskomiteamme sota-intoinen esitys lähetettiin tietenkin heti Berliiniin.

* * * * *

Kokemuksistani Tukholmassa näinä kuukausina olisi paljon kertomista, mikä minun tässä kuitenkin täytyy sivuuttaa. Likeisten suhteittemme kautta Ruotsin aktivisteihin saimme mielenkiintoisen tilaisuuden katsella kulissien taakse Hammarskjöldin ministeristön kamppailussa suurkapitalistien, liberaalien ja sosialistien muodostamaa oppositsionia vastaan. Hyökkäykset hallitusta vastaan olivat läheisessä yhteydessä silloin vallinneen keskusvalloille epäedullisen sotilaallisen ja yleispoliittisen tilan kanssa. Jo kauan oli Hammarskjöldiä syytetty siitä, ettei hän ollut turvannut elintarpeiden tuontia myöntymällä ajoissa Englannin vaatimuksiin kauttakulkuliikenteen ja Saksan kaupan suhteen y.m. Nyt kärjistyi asema entisestäänkin rajattoman sukellussodan julistamisen ja siitä aiheutuneen Saksan ja Amerikan diplomaattisten välien katkeamisen johdosta. Jos Yhdysvallat tosiaankin julistavat sodan Saksaa vastaan, joutuisi Ruotsi entistään enemmän ympärysliiton mielivallan alaiseksi ja silloin kävisi ylen vaikeaksi noudattaa Hammarskjöldin suoraselkäistä politiikkaa. Asema oli sitä kriitillisempi, kun oppositsioni katsoi voivansa saada tukea ulkoministeri Wallenbergiltä. Entistäänkin enemmän näytti nyt Saksan etu vaativan voimakkaan moraalisen tuen antamista valtakunnan pääministerille.

Kun tuntui siltä, että Saksan ministeri von Lucius ei täysin oivaltanut tätä, sai pari johtavaa aktivistia sen ajatuksen, että eräs heidän poliittisia aatetovereitaan, sosialidemokraattinen valtiopäivämies toht. Südekum, matkustaisi Tukholmaan ottamaan asemasta selvää. Kun juuri silloin — helmikuun puolivälissä — olin aikeissa matkustaa Berliiniin ja sitäpaitsi olin Südekumin tuttava, otin viedäkseni hänelle aktivistien terveiset. Asia järjestyi ilman vaikeutta, ja maaliskuun alussa matkusti Südekum Tukholmaan sinne kutsuttuna esitelmää pitämään. Kaikki tiesivät kuitenkin, että hän saapui poliittisena asiamiehenä. Mitä hän Berliiniin palattuaan tiedoitti, sitä en tunne. Joka tapauksessa lienee se käynyt siihen suuntaan kuin Ruotsin aktivistit halusivat. Von Luciuksella ei varmaankaan ollut aihetta siitä iloita. Mutta silloin oli jo Venäjän vallankumous tullut ja tehnyt edellisten kuukausien poliittiset suunnitelmat tyhjiksi.

Minun suhteeni von Luciukseen ei ollut aivan helppo. Pitkien keskustelujeni aikana hänen kanssaan en voinut salata käsitystäni hänen noudattamastaan politiikasta. Hän ei sitä kuitenkaan pannut lainkaan pahakseen. Ottipa päinvastoin minut uskotukseen ja pani ilmeisesti arvoa sille, että minä en häntä kartellut niinkuin valtuuskuntamme puheenjohtaja, puhumattakaan vanhasta Jonas Castrénista, jota von Lucius täydellä syyllä katsoi kiivaaksi vihollisekseen. Pidin joka tapauksessa hyvien välien säilyttämistä Saksan valtakunnan virallisen edustajan kanssa tärkeänä ja luulenkin silloin tällöin onnistuneeni vaikuttamaan häneen meille suotuisaan suuntaan. Helmikuun 6 p:nä oli von Lucius ensimmäistä kertaa päivällisillä minun luonani yhdessä meriattasean kommendööri von Fischerin, konsuli Goldbeck-Löwen ja hänen puolisonsa ja muutamien muiden ruotsalaisten ja suomalaisten ystävieni kanssa. Siihen, että oli suostunut kutsuuni, oli hän pannut niin suuren merkityksen, että sähköteitse oli ilmoittanut siitä Berliiniin. Hän piti sitä näet poliittisena mielenilmaisuna virallisen Saksan puolelta Suomen hyväksi. Hän oli loistavalla tuulella ja pöytänaapurinsa taiteilija kreivi Louis Sparren säestämänä huvitti hän seuraa säkenöivän hilpeillä ranskalaisilla kaskuilla, joita lisäksi kerrottiin aitopariisilaisella puheenparrella. Minä kartoin visusti pelästyttää häntä millään poliittisella puheella pöydässä.

Vähän sen jälkeen sattui kuitenkin tapaus, joka pani ystävyytemme koko kovalle koetukselle ja saattoi minut aika kiusalliseen asemaan. Asia oli yhteydessä jutun kanssa, joka oikeastaan ei lainkaan koskenut von Luciusta, vaikka hänet sekoitettiin siihen hänelle peräti kiusallisella tavalla. Jutun esihistoria oli seuraava:

Maisteri P.H. Norrmén oli kesällä 1916 laatinut kirjoitelman, joka oli tarkoitettu luottamuksellisesti jaettavaksi saksalaisille poliitikoille. Kirjoitelma, jonka nimenä oli »Die nordischen Länder und die Mittelmächte», koetti lyhyesti sanoen todistaa, että Saksan elinehto vaati sitä ulottamaan vaikutustaan Suomeen ja ylimalkaan Itämerenmaihin, jotta ehkäistyisi lopullinen keskusvaltojen saarto myöskin pohjoisesta päin, jota ympärysliitto yritti. Siinä puhuttiin paljon Ruotsin politiikasta ja varsinkin siitä länsivaltain ja Venäjän puolelle taipumisesta, joka tähän aikaan suuren kauttakulkuliikenteen merkeissä oli kauppapoliittisista syistä huomattavana Ruotsissa. Norrmén oli laatinut tämän terävänäköisen kirjoitelman yksissä neuvoin Wetterhoffin kanssa. Syyskuun puolivälissä olin lukenut sen korehtuurin ja katsoin sen olevan propagandakeinoksi aivan erinomaisen. Kuitenkin olen merkinnyt, että tekijän väite, että Ruotsi kokonaan oli omaksunut »uuden ohjelman», oli jonkin verran liioiteltu. »Jos ruotsalaiset», kirjoitin päiväkirjaani, »tahtovat kehittää kauppasuhteitaan Venäjän kanssa, ei sen välttämättä tarvitse merkitä, että he nyt sodan aikana olisivat valmiit heittäytymään ympärysliiton helmaan.» Kirjoitelma painettiin Berliinissä salaneuvos, professori Schiemannin laatimalla esipuheella varustettuna. Kuinka se sitten joutui ruotsalaisten käsiin, ei ole täysin selvillä. Arvatenkin tapahtui se Ruotsin Berliinissä olevan lähetystön toimesta. Kuinka hyvänsä: marraskuun 16 p:nä pyysi minua kirkollisministeri, valtioneuvos K.G. Westman, meidän erikoisystävämme hallituksessa, käymään luonaan. Hän tahtoi ilmoittaa minulle, että kerrottiin suomalaisten harjoittavan Saksassa Ruotsin-vastaista propagandaa, ja todistukseksi siitä oli tuotu esiin yllämainittu kirjanen. Sitä oli käytetty esitelmissä todisteena siitä, että sotatarpeiden kuljetusta tapahtui Ruotsista ja Ruotsin kautta Venäjälle. Hän, Westman, ymmärsi kyllä että suomalaiset käyttivät kaikkia tarjona olevia keinoja eivätkä siinä voineet ottaa lukuun, että joku heidän toimenpiteensä herättäisi satunnalta tyytymättömyyttä Ruotsissa. Mutta hän pyysi meitä kuitenkin ajattelemaan, että Ruotsi oli vastaanottanut meidät melkein kuin omaisensa ja paljastanut meille sisäiset olonsa. Hän ei lausunut tätä nuhteena, vaan varoituksena.

Mitä esitin meidän ja kirjasen puolustukseksi, sen voin tässä sivuuttaa. Kävi ilmi keskustelun kuluessa, että ministeri mieskohtaisesti myönsi tuntemattoman tekijän monissa kohdin olevan oikeassa. Mutta se läksytys, jonka hän meille kaikessa ystävyydessä oli antanut, oli kuitenkin aika kirpeä, eikä asema ollut aivan vaaratonkaan, jos todettaisiin, että tuo pahennusta herättävä kirjanen oli syntynyt meidän aloitteestamme Ruotsista käsin. Toistaiseksi jäi juttu kuitenkin siihen, ja me toivoimme, että siitä ei olisi ikäviä seurauksia. Mutta siinä petyimme. Tämä oli vain alkunäytöstä juttuun, joka ei ollut vailla jännittäviä kohtiansa.

Toisessa näytöksessä esiintyi paroni von Lucius vastoin tahtoansa. Helmikuun 14 p:nä minun ollessani Saksan lähetystössä lähetystöneuvos von Kienlinin luona neuvottelemassa eräästä Liiton silloin suunnittelemasta konferenssista astui von Lucius huoneeseen kädessään kirje ja kaikin puolin hämmästyneen näköisenä. »Oletteko kuullut, mitä se kirottu Castrén taas on tehnyt?» sanoi hän ja alkoi lukea minulle kirjettä jonka oli kirjoittanut ulkoministeri Zimmermann. Siinä sanottiin jokseenkin nyrpeässä sävyssä:

»Teitä moititaan siitä, että menettelyllänne vahingoitatte Suomen asiaa Ruotsissa m.m. siten, että olette antanut kirjasen Die nordischen Länder und die Mittelmächte ulkoministeri Wallenbergille, joka sitten on antanut sen Venäjän ministerille Nehljudoville.» Von Lucius vakuutti, että hänellä ei ollut aavistustakaan kirjasen olemassaolosta. Ikävä kyllä, puhui hän seuraavassa hetkessä ristiin sanoessaan, että olisihan hänen puoleltaan ollut suorastaan maankavallusta, jos hän olisi vienyt kirjasen Wallenbergille. Kuinka saattoi hän niin sanoa, ellei tuntenut kirjasen sisällystä? Joka tapauksessa oli — sanoi hän — hänestä levitetty katalaa valhetta ja valheenlevittäjä oli Castrén, siitä hän oli vakuutettu. Mitä piti minun hänelle vastata? Sanoin tietenkin, että oli mitä kiusallisinta, jos joku suomalainen oli saattanut tehdä itsensä syylliseksi niin pahaan parjaukseen, mutta että en saattanut sitä uskoa.

Sattuma teki kuitenkin, että minun lausuntoni heti kumottiin. Lähetystöstä vei näet von Lucius minut mukaansa kotiinsa aamiaisille, ja siellä tapasin muiden vierasten mukana ystäväni Konni Zilliacuksen. Ministeri kysyi tältä heti asiaa, ja Zilliacus vastasi tavallisella avonaisuudellaan, että ei ole epäilemistäkään, etteikö herra Castrén ole sitä halventavaa juorua levittänyt. Siinä minä nyt seisoin. Hiljaisessa mielessäni pelkäsin pahasti, että Konni oli oikeassa, kun jo edellisenä syksynä olin kuullut Castrénin sanovan tietävänsä, että kavala Lucius oli toimittanut tuon vaarallisen kirjasen ruotsalaisten käsiin. Samana päivänä tapasin Castrénin ja kysyin häneltä, oliko hän Berliinissä maininnut von Luciusta syylliseksi. Vanha advokaatti kielsi tämän mitä jyrkimmästi.

Ja kuitenkin kävi pian ilmi, että Konni Zilliacus ei ollut erehtynyt. Kun viikkoa myöhemmin kävin ulkoministeri Zimmermannin luona Berliinissä, kertoi tämä aivan avoimesti, että juuri Castrén oli syyttänyt teosta Luciusta, mutta että hän, Zimmermann, ei ollut sitä uskonut. Sotaisa maanmiehemme oli ollut siksi varomaton, että oli koettanut päästä ovelan diplomaatin kimppuun todistamattomalla väitteellä, jonka tämä saattoi osoittaa perättömäksi. Luciuksen tunteita vastustajaansa kohtaan saattaa helposti kuvitella. Aikoipa hän koettaa saada Castrénin karkoitetuksi, mistä yrityksestä minun kuitenkin onnistui saada hänet luopumaan. Mutta vielä oli jutussa jäljellä kolmas näytös ja se tuli aika vakavaksi. Maaliskuun 7 p:nä sisälsi Stockholms Dagblad artikkelin, jonka nimenä oli »Karkeaa parjausta maatamme vastaan». Aikakauskirjassa Das grössere Deutschland oli näet ruhtinas Löwenstein, Wetterhoffin ystävä, julkaissut kirjoituksen nimeltä »Die nordischen Länder und die Westmächte», joka suurimmaksi osaksi nojautui Norrménin kirjaseen. Sehän ei sinänsä ollut niin vaarallista, mutta pahempi oli, että tekijä oli muunnellut sisällystä ja sitäpaitsi nimeltä maininnut eteviä ruotsalaisia poliitikkoja, m.m. amiraali Lindmanin Ruotsissa sen poliittisen suunnan edustajiksi, jotka kauppapoliittisista syistä suosivat lähentymistä ympärysliittoon. Erikoisen kiusallista oli minulle, että Löwenstein oli maininnut tiedonantajikseen ei ainoastaan Wetterhoffin, vaan myöskin minut. Ystävällisesti kyllä oli Stockholms Dagbladin artikkelin kirjoittaja toht. Werner Söderberg kuitenkin jättänyt minun nimeni mainitsematta. Sen sijaan hän oli lausunut luultavaksi, että Löwensteinin kirjoituksen takana oli ruotsalaisia.

Asiasta uhkasi tulla skandaali. Paras keino sen karttamiseksi oli Norrménin kirjasen antaminen asianomaisille Ruotsin poliitikoille, ennen kaikkea amiraali Lindmanille, jotta he voisivat todeta saksalaisen kirjoittajan vääristäneen kirjasen sisällystä. Sen sain päätetyksi valtuuskunnassa. Mitä minuun tuli, saatoin ainoastaan selittää asianomaisille niinkuin asia oli, että olin tavannut Löwensteinin vain yhden kerran ja että silloin ei ollut lainkaan puhetta niistä seikoista, joita hänen kirjoituksessaan kosketeltiin. Pääasia oli kuitenkin saada lepytetyksi syystäkin suuttunut amiraali Lindman, jota pidettiin yleisesti sinä henkilönä, joka saisi uuden ministeristön muodostaakseen. Lepytystehtävä annettiin minun suoritettavakseni. Luulen siinä onnistuneeni. Ruhtinas Löwensteinin väite, sanoin Lindmanille, oli meille sitäkin kiusallisempi, kun me olimme pitäneet ja pidimme häntä, amiraalia, kuuluvana niihin, joihin eniten saatoimme luottaa Suomen asiassa. Siihen vastasi amiraali, että tapaus ei millään tavalla vaikuta hänen politiikkaansa. Ruotsin kauppasuhteiden kehittämiseksi Venäjän kanssa oli hän työskennellyt jo ennen sotaa. Muuten olivat englantilaiset nyt monopolisoineet Venäjän markkinat eivätkä tahtoneet päästää ruotsalaisia kilpailemaan kanssaan. Mieskohtaisesti loukkaava kohta tässä jutussa oli siis saatu poistetuksi, mitä Lindmaniin tulee. Asia oli kuitenkin jättänyt häneen epäluuloa. Ennen eroamistamme sanoi hän minulle luulevansa, että suomalaisia sittenkin oli Löwensteinin artikkelin takana. Minä kysyin häneltä, tarkoittiko hän Castrénia. »No niin», vastasi amiraali, »olen kuullut hänen nimeänsä mainittavan.» Uskoiko Lindman minua, kun vakuutin, että Castrén ei tuntenut Löwensteiniä ja että hänellä ei ollut mitään tekemistä tämän artikkelin kanssa? En ole siitä varma. Minua kohtaan mieskohtaisesi osoitti hän joka tapauksessa mitä suurinta herttaisuutta vastedeskin ja pysyi edelleenkin Suomen ystävänä.

Mutta kuka oli antanut amiraali Lindmanille sen mielikuvan, että Jonas Castrén oli artikkelin takana? Varmaankaan ei kukaan muu kuin von Lucius, joka mielihyvin käytti tilaisuutta maksaakseen vastustajalleen kalavelkansa siitä, mitä tämä oli sanonut hänestä Zimmermannille. Muutamia päiviä ennen keskusteluani Lindmanin kanssa oli hän pyytänyt minua tulemaan lähetystöön. Ihan varmasti oli Castrén Löwensteinin artikkelin takana, sanoi ministeri, sillä se, mitä siinä sanottiin, oli juuri samaa, mitä Castrén aina oli saarnannut. Parasta olisi, että me luopuisimme hänestä ja uhraisimme hänet asiamme hyväksi, muutoin käsiteltäisiin meitä yhtenä sikermänä. Lindman oli nyt muka sangen kiihtynyt. Silloin katsoin kuitenkin velvollisuudekseni puhua suuni puhtaaksi. Meillä suomalaisilla — sanoin minä — on täysi oikeus osoittaa ystävillemme Saksassa, että ympärysliitolle suosiollinen suunta Ruotsissa voimistuisi, ellei Saksa suuremmassa määrässä suuntaisi voimiansa Venäjää vastaan. Tämä virtaus perustuu vaaralliseen liittoon suurfinanssin ja harhaanjohdetun demokratian välillä. Mitä Castréniin tulee ei hänellä ole mitään tekemistä Löwensteinin artikkelin kanssa. Hänen hylkäämisensä ei voi tulla kysymykseen. Me täällä Ruotsissa olemme pieni joukkue suomalaisia, jotka työskentelemme saman päämäärän saavuttamiseksi. Kaikissa meissä on virheitä ja kaikki me saatamme hairahtua, mutta meidän täytyy kuitenkin pysyä solidaarisina. Se oli suoraa puhetta, ja von Lucius oli kyllin älykäs ymmärtämään, että minä tarkoitin täyttä totta. Hänen kannaltaan ei tietenkään ollut viisasta ajaa asiaa huippuunsa. Minun lähtiessäni taputti hän minua tuttavallisesti olalle sanoen: »minä otan teidät suojelukseeni.»

Mikä saattoi olla seurauksena jutusta? Kenties karkoituskäsky? Löwensteinin artikkelissahan oli minut nimenomaan, vaikka vastoin totuutta, mainittu hänen tiedonantajakseen. Mutta mihinkään voimakeinoihin ketään meikäläistä vastaan ei ryhdytty, ei edes sittenkään, kun alkoi tulla tunnetuksi, että tuon kuuluisan kirjasen kirjoittaja oli meidän tukholmalaispiirimme nuorempia jäseniä. Täytyikö ruotsalaisten myöntää, että se, mitä siinä sanottiin, ei ollut aivan perätöntä, vai katsottiinko, ettei sentään soveltunut Ruotsin perinnäistapoihin ja siellä vallitsevaan voimakkaaseen myötätuntoon Suomen vapauspyrkimyksiä kohtaan kostaa meille siitä, mitä maamme parasta tarkoittaen olimme Ruotsista kertoneet saksalaiselle yleisölle, vaikkakin se saattoi tuntua loukkaavalta? Varmaankin oli asianlaita jälkimmäinen. Sillä ruotsalaiset olivat siksi jalomielisiä, että käsittivät, että meidän täytyi käyttää kaikkia tarjonaolevia keinoja voittaaksemme asiamme puolelle sen vallan, jota pidimme ainoana liittolaisenamme. Saksalaismielisissä oikeistopiireissä oli tämä itsestään selvää. Mutta samaa voi jossakin määrin sanoa myöskin sangen ympärysmielisestä vasemmistosta. Usein saatoin todeta, kuinka samat liberaalit ja sosialidemokraatit, joilla ei ollut kyllin kovia sanoja tuomitakseen Ruotsin aktivismia, osoittaen epäjohdonmukaisuutta, joka oli heidän sydämelleen kunniaksi, erottivat meidät pois tästä paheksumistuomiosta. He katsoivat meidän olevan väärällä tiellä, mutta antoivat sittenkin arvoa meidän pyrinnöillemme. Yksityisiä ilkeämielisiä vasemmistolehden lausuntoja ei voi katsoa todistukseksi tätä vastaan.

Aktivistien joukossa ja niissä piireissä, jotka olivat heitä lähellä, olivat sympatiat meitä ja meidän ajamaamme asiaa kohtaan entistäänkin suuremmat, voipa melkein sanoa, että ne lämpenivät sitä mukaa kuin toiveet Ruotsin voimakkaasta esiintymisestä Suomen hyväksi hälvenivät. Olen jo puhunut, siitä innostuneesta mielialasta, joka oli tunnusomaista ruotsalaissuomalaisen Pelikaani-klubin kokouksille ja keskusteluille. Kauniina ilmaisuna tästä mielialasta oli se juhlatilaisuus, joka toimeenpantiin Jonas Castrénin kunniaksi, kun hän helmikuun 25 p:nä täytti 67 vuotta. Oli toimeenpantu päivälliset, joihin ottivat osaa veljekset Sohiman, päätoimittaja Ljunglund, toimittaja Langlet, valtionarkistonhoitaja Clason, professori Steffen, toht. Otto Järte, toht. Yngve Larsson sekä useat Castrénin maanmiehet. Ruotsalaisten puolesta puhuivat Harald Sohlman ja Clason, meidän puolestamme m.m. maisteri Puhakka (suomeksi). Ruotsalaisten kunnianosoituksissa kuumaveriselle, vanhalle taistelijalle, jota arvosteltiin eri lailla, mutta josta kaikki pitivät, ilmenivät kauniisti heidän tunteensa vanhaa veljesmaata kohtaan. Muistan vielä, mitä riemua herätti, kun Clason lausui puheessaan, että Pohjanlahti on vain oja, mutta Rajajoki meri. Tämä ei ollut tyhjää kaunopuheisuutta. Näin todella ajateltiin ja tunnettiin.

Jos vielä saan palata »Die nordischen Länder und die Mittelmächte» kirjasesta johtuneisiin selkkauksiin, on minun lisättävä, että tätä pientä suomalais-ruotsalais-saksalaista kahnausta seurasi jälkinäytös muutamia kuukausia myöhemmin, kun Saksassa ilmestyi eräs mukaelma siitä nimellä »Die nordische Brücke».[73] Sen julkaisija oli johtaja Samuli Sario, Tukholman valtuuskuntamme jäsen ja Suomen Berliinissä olevan suomalaisen toimiston johtaja. Lentokirjanen herätti jonkin verran huomiota ja aika lailla melua.[74] Kun se ilmestyi, oli kuitenkin se tila, jonka aikana Norrmén oli laatinut kirjoitelmansa, tuntuvasti muuttunut. Venäjän vallankumous oli täydessä käynnissä ja sitä mukaa kuin se jatkui, vähenivät asteittain toiveet sen Pohjolan sillan aikaansaamisesta, jonka piti yhdistää Venäjä Atlantin rannikon kanssa. On epäilyksenalaista, oliko lentokirjasen julkaiseminen juuri silloin otollista.

* * * * *

Se lyhyt osa toimintaani sotavuosina, jota olen kuvannut tässä luvussa, oli täynnä moninaista ahkeraa työtä ja kirjavia elämyksiä. Asemani Venäjän sorrettujen kansojen liiton asiamiehenä vaati edelleenkin suuren osan ajastani ja monet olivat ne kiintoisat tuttavuudet, joita talloin jouduin tekemään. Näinä kuukausina suunnittelimme Liiton edustajain konferenssin kokoonkutsumista Tukholmaan, mutta suunnitelmaa ei voitu toteuttaa ennenkuin Venäjän vallankumous täydellisesti muutti »sorrettujen» aseman.

Veisi liian pitkälle, jos ryhtyisin esittämään useampia yksityiskohtia kuin jo olen tässä maininnut. Erästä pientä välikohtausta en kuitenkaan malta olla mainitsematta. Vaimoni oli Kööpenhaminassa, missä hän oli syksyllä 1916, tehnyt tuttavuutta erään Hudson-nimisen englantilaisen kanssa. Tämä möi näennäisesti automobiilirenkaita, mutta pian kävi ilmi, että se oli vain toisen mielenkiintoisemman toiminnan verhona. Hän oli näet »Commander» Englannin laivastossa ja englantilaisen vakoilun päällikkö Skandinaviassa. Hän ei sitä lainkaan salannut vaimoltani ja näytti tälle pitkän luettelon suomalaisista, jotka hänen tietämänsä mukaan olivat suhteissa saksalaisten kanssa. Oliko hänen ajatuksensa kukaties saada luettelo varmennetuksi ja täydennetyksi? Hyvin luultavaa, mutta on helppo käsittää, että hän sai vastaukseksi vain herttaista naurua.

No niin. Tämä salaperäinen herra ilmestyi Tukholmaan heinäkuun alussa ja kävi meitä tervehtimässä. Vaimoni sai silloin päähänsä pyytää hänet päivällisille yhdessä muutamien maanmiestemme kanssa. Ajatus oli oivallinen, sillä miksikä emme käyttäisi tilaisuutta tunnustellaksemme sellaistakin henkilöä, jota kaikesta mieskohtaisesta rakastettavuudesta huolimatta meidän täytyi pitää vastustajanamme. Ehkäpä saisimme tietää jotakin siitä, mitä toisessa leirissä ajateltiin meistä ja meidän pyrkimyksistämme, sillä kaikesta päättäen oli Commander Hudsonilla läheisiä suhteita Lontoon valtiaihin. Meiltä ei hän tietenkään saisi tietää enempää kuin mitä jo tiesi, mikä ilmeisestikään ei ollut aivan vähäistä.

Päivälliset pidettiin helmikuun 4 p:nä. Paitsi Hudsonia olivat vierainamme Konni Zilliacus, maisteri Norrman ja maisteri Herman Stenberg. Molemmat ensinmainitut olivat soveliaita lähetettäväksi tuleen englanninkielen taitonsa nojalla, Herman Stenbergin taas piti olla mukana näkyväisenä todistuksena siitä, että meillä oli suomalainenkin Suomi puolellamme. Tilaisuudesta tuli lystikäs kahakka kaikessa ystävyydessä. Oli rahanarvoista nähdä vanhan vallankumousmiehen Zilliacuksen istuvan suunnittelemassa kavalia kysymyksiä ja samalla torjumassa vastustajansa salamannopeita hyökkäilyjä. Kumpiko paljastaisi itsensä ja kumpiko saisi toiseltaan tietää jotakin itselleen arvokasta? Siinä kysymys.

Commander Hudson osoitti olevansa harras englantilainen imperialisti. Kaikki kansat, sanoi hän, saisivat hyvät olot Englannin lempeässä ja valistuneessa vallassa. Miksikä siis itsepintaisesti pidämme kiinni saaliinhimoisesta Saksasta, joka sitäpaitsi pian makaisi maahan lyötynä? Sillä sukellussota on »a big bluff». Kun huomautimme, että Englanti, paha kyllä, on Venäjän, meidän vihollisemme, liittolainen ja että me senvuoksi valitettavasti emme voi sanottavassa määrässä päästä nauttimaan sen jalomielistä suojelusta, väitti Hudson kiivaasti vastaan. Onhan Englannin hallitus jo tehnyt Venäjän hallitukselle huomautuksia Suomen hyväksi. Mutta mitä me sitten oikeastaan tahdomme ja kuinka pitkälle meidän vaatimuksemme menevät? Siihen vastasi Konni että Suomi tahtoo yksinkertaisesti kokonaan irtautua Venäjästä. Se on meille pääasia ja sen päämäärän saavuttamiseksi käytämme kaikkia keinoja mitä kohtalo suinkin käteemme antaa. Voisiko Englanti siinä suhteessa auttaa meitä? Se oli enemmän kuin mihin Hudson saattoi tai tahtoi vastata, ja niin siirtyi keskustelu vähemmän polttaville poluille.

Jälkeenpäin valitteli Hudson, että suomalaiset herrat olivat olleet niin pidättyväisiä. Minä arvelen hänen tällä tarkoittaneen sitä, että hän olisi halunnut yksityiskohtaisempia tietoja niistä keinoista, joita me aioimme käyttää. Hän oli ollut kylliksi englantilainen gentleman ollakseen tekemättä sellaisia kysymyksiä, joiden, jos niihin vastattiin, olisi täytynyt saattaa hänen isäntäväkensä tukalaan asemaan. Me puolestamme jätimme hienotunteisesti kysymättä, olivatko kaikki ne, jotka tässä istuivat hänen kanssaan kahvia juoden ja sikaria poltellen, hänen luettelossaan, vai oliko tarkoitus, että ne, joita siinä ei ehkä ennestään ollut, nyt saisivat kunnian päästä joukkoon. Toinen kysymys, jonka niinikään jätimme tekemättä ja joka olisi jäänyt vastausta vaille, koski hänen maanmiehensä, Englannin lähettilään sir Buchananin tarmokasta toimintaa Pietarissa. Vastaus siihen kysymykseen tuli kuukautta myöhemmin, kun sanomalehdenmyyjät Tukholman kaduilla huutelivat sitä ihmeellistä uutista, että Venäjällä oli puhjennut vallankumous.