XIII. ITSENÄISYYSSUUNNITELMAT KYPSYVÄT. PROPAGANDAMATKOJA BERLIINIIN.
Kesäksi olin vuokrannut pienen huvilan Brunnsvikenin rannalta aivan läheltä Villa Ventorpia, missä olin asunut perheeni kanssa ensimmäisenä Tukholman-kesänä vuonna 1915. Kaupunkiin oli vain neljännestunnin matka höyrylaivalla tai junalla. Villa Tivolin rakennus oli vanha ja rappeutunut ja permannot poikkesivat arveluttavasti vaakasuorasta tasosta. Mutta paikka oli ihastuttavan kaunis näköaloineen yli lahden, Haagan puisto vastapäisellä rannalla. Me muutimme sinne toukokuun lopulla. Maalais-ilma oli suloista hengittää, mutta mitään kesälepoa emme silti saaneet enempää vaimoni kuin minä. Toimistossani Tegnérinkadun varrella jatkui työ kuten ennenkin, ja persoonalliset ja poliittiset ystävämme oppivat pian löytämään tien kesäpaikkaamme. Poliittisessa ilmapiirissä oli ihmeellinen jännitys. Joka päivä saattoi tapahtua jotakin Suomessa. Jääkäripataljoonamme oli Libaussa ja odotti…
Kesäkuussa oleskelin taas kaksi viikkoa Berliinissä. Tälläkin kertaa matkustin sinne Liiton asioissa. Tukholmassa oli näet pidetty omituinen konferenssi, johon ottivat osaa paitsi Konni Zilliacusta ja minua useat itämaisten kansain edustajat: Tsereteli ja Matchabelli georgialaisten, Virendranath Chattopadhyaya ja Mandayam Achavya Intian kansallispuolueen, Persian parlamentin jäsen S. Hasan Taqizadeh ja hänen maanmiehensä Ezzatollah Hedayat, Scheik Abdul Raschid Ibrahim Venäjän muhamettilaisten ja Mahomed Farid Bey egyptiläisen kansallispuolueen edustajana. Kysytään kenties, mitä Suomella oikeastaan oli tekemistä intialaisten, persialaisten ja egyptiläisten kanssa. Asian laita oli, että Tsereteli oli laatinut suunnitelman, joka tarkoitti esitysten tekemistä sosialistiselle rauhankonferenssille siitä, että kukin kansakunta julistettaisiin oikeutetuksi muodostamaan »oma itsenäinen tai autonominen valtionsa». Georgialaiset pitivät erittäin tärkeänä meidän suomalaisten mukaansaantia tuekseen, emmekä, Zilliacus enkä minä, olleet tahtoneet siitä kieltäytyä, vaikka Tseretelin laatima esitys käyttelikin tarpeettoman paljon sosialistisesti väritettyjä iskusanoja. Mutta me olimme tietenkin sangen epävarmoja tämmöisen esiintymisen sopivaisuudesta, ja minä matkustin senvuoksi Berliiniin neuvottelemaan paroni von der Roppin kanssa. Riittäköön vain maininta, että koko yritys pantiin ad acta.
Tärkeämpää minulle oli, että Berliinissä jälleen sain tilaisuutta avustaa suomalaista propagandaa ja ottaa osaa valtuuskunnan sikäläisiin toimenpiteisiin. Laadin useita raportteja, jotka von der Roppin toimisto tavallisuuden mukaan jakeli, ja neuvottelin Wesendonkin, Pourtalésin ja lähetystöneuvos Trautmannin ynnä useiden muiden vaikutusvaltaisten henkilöiden kanssa. M.m. kutsui kansallisvapaamielinen johtaja ja valtiopäivämies Schiffer minut ottamaan osaa erääseen niitä tuttavallisia keskustelukokouksia, joita joka keskiviikko pidettiin saksalais-argentinalaisen yhdistyksen huoneistossa. Suljettu piiri poliitikkoja kokoontui tänne pohtimaan päivänkysymyksiä. Puheenjohtaja oli professori Hans Delbrück ja läsnäolijain joukossa paitsi Schifferiä, siirtomaanministeri Solf, entinen siirtomaanministeri Dernburg, professori Troeltsch, toht. Rohrbach ja Deutsche Politikin julkaisija Axel Schmidt. Erittäin kiintoisaa oli kuunnella keskustelua sodan menestyksen toiveista. Kävi ilmi, että oli ruvettu vahvasti epäilemään mahdollisuutta saada Englanti pakotetuksi rauhaan sukellussodalla ja että oltiin vakuutettuja sisäpoliittisen suunnanmuutoksen välttämättömyydestä Saksassa. Jyrkimmin esiintyi tämä mielipide eräässä professori Troeltschin lennokkaassa puheessa. Hän ei ollut — sanoi hän — ehdoton demokratian kannattaja, mutta hän ei myöskään voinut sulkea silmiänsä siltä, että Saksan, saadakseen siedettävän rauhan, täytyy ryhtyä perinpohjaiseen sisäisen poliittisen elämänsä kansanvaltaistuttamiseen ynnä henkilömuutoksiin hallituksessa, kun koko muussa maailmassa tapahtuu valtava kansanvaltainen liike. Sitäpaitsi johtaisi kytevä tyytymättömyys katastrofiin, ellei nyt heti suostuta kansan toivomuksiin. Troeltschin puhe — olen merkinnyt muistiin — otettiin vastaan hyväksyvästi, vaikkakin pidettiin hänen lausuntojansa osittain liioiteltuina. Keskustelua tästä kysymyksestä lienee jatkettu klubin seuraavassa kokouksessa, jossa en ollut läsnä. Se johti siihen, että klubi lähetti valtakunnankanslerille kärkevän kirjelmän, joka julkaistiin sanomalehdissä. Näissäkin maltillisvapaamielisissä piireissä oltiin siis jo silloin sen voimakkaan demokraattisen virtauksen vaikutuksen alaisia, jonka sodan onnettomuudet suorastaan aiheuttivat ja joka lopulta johti Hohenzollernien kukistumiseen ja tasavaltaan.
Sotilaallisen aseman yhteydessä keskusteltiin myöskin vanhasta kysymyksestä, mitä politiikkaa Saksan pitäisi noudattaa Venäjän suhteen. Vaatiko Saksan etu pyrkimään sovintoon Venäjän kanssa vai ei-venäläisten kansallisuuksien vapautuspyrkimysten kannattamista? Täytyi, lausui Schiffer, tehdä päätös jompaankumpaan suuntaan. Dernburg ja muut olivat edellisellä kannalla. Kannattamalla kansallisia eristäytymispyrkimyksiä Venäjällä Saksa vain saisi niskaansa syytöksen kavalan politiikan noudattamisesta. Kansallisten riippumattomuuspyrintöjen vakavuuteen hän ei uskonut. Tätä vastaan esiintyivät Rohrbach ja Schmidt. Riippumattomuusliike esim. Ukrainassa, sanoivat he, on sangen voimakas. Saksa ei milloinkaan saavuttaisi erikoisrauhaa Venäjän kanssa. Venäjän talonpojat ovat natsionalismiin taipuvia. Jos Venäjä saa pitää ei-venäläiset alueensa, niin ne muutamien vuosikymmenien kuluttua ovat venäläisten talonpoikien asuttamia.
Minä otin osaa pari kertaa keskusteluihin. Se seikka — sanoin minä — että Venäjän on vallankumouksen jälkeen pitänyt suuressa määrässä suostua »vierasten kansain» vaatimuksiin, on epäsuora todistus kansallisuuspyrintöjen voimasta. Saksan etu vaatii niitä voimakkaasti tukemaan. Suomi ei varmaankaan olisi uskaltanut antautua sodan aikana ja varsinkin nyt vallankumouksen jälkeen noudattamaansa politiikkaan — minä mainitsin Tokoin puheen eduskunnassa 12 p:nä kesäkuuta uusimpana todistuksena siitä, että Suomi pitää kiinni itsenäisyysvaatimuksestaan — ellei se olisi luottanut Saksan tukeen. Että meillä on tämä tuki, sitä on meille useita kertoja hallituksen taholta vakuutettu. Saksan tulee vain jatkaa tätä tietä. Mitään kavalaa politiikan syytöstä ei tarvitse pelätä: kaikkihan tunnustavat kansojen itsemääräämisoikeuden.
Päätöstä ei tässä kysymyksessä saatu tehdyksi Yksimielisiä oltiin ainoastaan suunnan muutoksen tarpeellisuudesta. Oli selvä, että demokratia oli Saksassa valtaan pääsemässä, ja silloin oli meille mitä tärkeintä saada vasemmistoryhmät asiamme puolelle. Berliinissä oleskelussani tein yrityksiä siihen suuntaan. Tuttavaltani toht. Südekumilta sain suosituskirjeen vaikutusvaltaisen sosialidemokraattisen valtiopäivämiehen ja johtajan, toht. Eduard Davidin luo, joka äsken oli palannut Tukholmasta, missä hän oli ottanut osaa sosialistiseen rauhankonferenssiin. (Saksan vallankumouksen jälkeen hänestä tuli ulkoasiain alivaltiosihteeri.) Vuonna 1915 julkaisemassaan kirjassa sosialidemokratiasta maailmansodassa David, joka siinä voimakkaasti ja taitavasti oli puolustanut Saksan sosialidemokraattisen puolueen kansallisisänmaallista kantaa, oli voimakkain sanoin kuvannut, mikä vaara tsaarivaltaisen Venäjän puolelta uhkasi Saksaa ja Eurooppaa. Luetellessaan Venäjän väkivaltaisuuksia sen alaisia ei-venäläisiä kansallisuuksia kohtaan ei hän ollut unohtanut myöskään Suomea. Puhuessaan niistä vapaamieliseen suuntaan käyvän muutoksen toiveista, joita sodan alussa oli ollut, oli hän kirjoittanut: »Ikäänkuin ivatakseen kaikkia tällaisia haaveiluja alkoi suuri 'vapautussota' Suomen kansan vapauden viimeisten jätteiden raakamaisella maahan tallaamisella.» Eduard David, Die Sozialdemokratie im Weltkriege. Tekijän esipuhe on päivätty toukokuun 1 p:nä 1915. Mutta mikä oli hänen kantansa tsaarivallan kukistumisen jälkeen ja mitä hän katsoi Saksan nyt voivan tehdä näiden sorrettujen kansojen ja varsinkin Suomen vapauden hyväksi? Oli kiintoisaa saada selko siitä.
Toht. David otti minut vastaan erittäin herttaisesti kauniissa, hienolla maulla kalustetussa kodissaan lähellä Königsplatzia. Tässä kodissa oli vanhan, hienon kulttuurin leima eikä vähimmin isännässä itsessään, kun hän hiljaisesti ja ystävällisesti tuli vastaani suuressa kirjastohuoneessa, jonka seinät permannosta kattoon olivat täynnä kirjoja. Hän oli varakas mies, sen huomasi ympäristöstä. Tämä ei estänyt häntä tietenkään olemasta sosialidemokraatti, vieläpä hyvin toimelias, mutta sivistysaristokraatti oli hän joka tapauksessa — mikä yhtymä siihen aikaan vielä oli meillä harvinainen.
Keskusteluni tämän vaikutusvaltaisen poliitikon kanssa kesti puolitoista tuntia. Lähtökohtana oli kansojen itsemääräämisoikeus. Toht. Davidin käsitys oli, että Saksan sosialidemokratia ja myöskin Saksan hallitus varsin hyvin voisi lausua ylimalkaan kannattavansa tätä periaatetta, mutta ei hevin ryhtyä mihinkään aktiiviseen toimintaan sen toteuttamiseksi Venäjän ei-venäläisten kansallisuuksien suhteen, varsinkin kun oli niin vaikea saada pätevää käsitystä siitä, mitä nämä, esimerkiksi ukrainalaiset, oikeastaan tahtovat. Minä koetin vakuuttaa hänelle, että ainakin Suomella on päämääränsä selvänä — riippumattomuus, mutta että meidän täytyy ottaa lukuun sekin mahdollisuus, että olisi pakko edelleen jäädä Venäjän yhteyteen. Sen tapauksen varalta meidän sosialidemokraattimme olivat Tukholmassa esittäneet minimiohjelmansa, mutta myöskin sosialidemokraatit käsittävät, että meidän täytyy saada venäläinen sotaväki maasta pois ja että me senvuoksi tarvitsemme miliisiä ja sitävarten aseita. Sen ymmärsi David täydellisesti Eivät myöskään Saksan sosialidemokraatit, sanoi hän, ajattele aseista riisumista, vaan tahtovat ylläpitää kansan puolustusvoimaa, joka tapauksessa, jatkoin minä, täytyy pitää huolta, että Suomen kysymys tulee käsittelyn alaiseksi rauhanneuvotteluissa. Toht. David ei kuitenkaan käsittänyt, kuinka se olisi mahdollista niin kauan kuin Suomi ei ota osaa sotatoimiin tai julistaudu riippumattomaksi sodan aikana. Hän ilmeisestikään ei ollut tullut vakuutetuksi siitä asian selittelystä, jonka meidän sosialidemokraattiset valtuutettumme olivat antaneet Tukholmassa. Minä koetin poistaa hänen epäilyksensä, annoin lyhyen katsauksen tapahtumain kulkuun Suomessa Venäjän vallankumouksen jälkeen ja esitin itsenäisyysjulistuksemme edellytykset. Jätin Davidille äskettäin laatimani kirjallisen selostuksen ja sen memorandumin, jonka Kai Donner juuri näinä päivinä oli laatinut sen valtuuskunnan tekemän esityksen yhteydessä, joka koski aseiden saantia ja jääkäripataljoonamme käyttämistä. Toht. David kuunteli tarkkaavasti ja pyysi minua lopuksi antamaan tietoja hänelle tapausten edelleen kehittymisestä. Minä sain sen vaikutelman, että hän ei ainakaan toistaiseksi ollut taipuvainen kannattamaan aktiivista saksalaista politiikkaa Suomen eduksi. Toivoin kuitenkin saaneeni sosialidemokraattisen johtajan myötätuntoiseksi meidän pyrinnöillemme. Valtuuskunnan yllämainittu esitys sisältyi kirjelmään, joka tarkastettiin ja hyväksyttiin eräässä Berliinissä pidetyssä kokouksessa, johon ottivat osaa Castrén, Sario, Donner ja minä. Siinä selostettiin ensin lyhyesti Suomessa vallitsevaa poliittista asemaa, joka valtuuskunnan mielestä oli sellainen, että sen ennemmin täi myöhemmin täytyi johtaa venäläisten vallanpitäjien kanssa kahnauksiin, joita tuskin voitaisiin ratkaista muutoin kuin asevoimalla. »Riippumatta siitä», sanotaan edelleen, »tuleeko tämä syntymään seurauksena Saksan sotatoimista vai niiden yhteydessä taikka enenevän anarkian johdosta Venäjällä, ovat kaikki puolueet yksimielisiä siitä, että täytyy varustautua kaiken varalta, jotta voitaisiin ajoissa vastustaa sellaista tilannetta. Kaikkien puolueiden myötävaikutuksella organisoidaan Suomessa miliisiä, johon miehistöä kootaan eri kunnissa.» Edelleen huomautetaan, että tältä miliisiltä kokonaan puuttuu aseita. »Valtuuskunta rohkenee senvuoksi kysyä, olisiko mahdollista saada aseita ja ampumavaroja Saksasta Suomen miliisille.» Tarvittaisiin kiväärejä ja konekiväärejä ynnä riittävä määrä ammuksia ja muita sotatarpeita vähintään sadalletuhannelle miehelle. Kuljetusta varten Suomeen tarvitaan saksalaisia aluksia. Kirjelmän jälkimmäisessä osassa selitetään, kuinka välttämätöntä on pitää suomalainen jääkäripataljoona valmiina, jotta se nopeasti voitaisiin lähettää Suomeen suotuisan tilaisuuden tarjoutuessa. Sen pääasiallisena tehtävänä tulisi olemaan miliisin harjoittaminen ja johto. Valtuuskunta tämän nojalla ehdotti, että suomalainen joukko sijoitettaisiin sopivaan paikkaan ja säilytettäisiin eheänä kokonaisuutena, kunnes toimintaan Suomessa voidaan ryhtyä, ja että sen miehistö odotusaikana saisi niin monipuolisen mieskohtaisen koulutuksen kuin mahdollista pätevän saksalaisen johdon alaisena.
Suomen oloja erikoisesti silmälläpitäen, ja että tällöin kelvollisimmat koulutettaisiin upseereiksi ja muut siihen soveltuvat aliupseereiksi. Sellaiset miehistön jäsenet, jotka eivät sovellu edelleen koulutettaviksi, olisi odotusaikana laskettava lomalle siviilitöihin. Tässä suhteessa viitataan joulukuun 18 p:nä 1916 tehtyyn päätökseen. Valtuuskunta huomauttaa että sen ehdotus on sopusoinnussa sen suunnitelman kanssa jota ajateltiin joukkoa perustettaessa. Kirjelmä päättyi seuraavin sanoin:
»Lisättäköön vielä, että suotuisa toiminnan tilaisuus saattaa ilmetä milloin tahansa ja että senvuoksi Suomessa ja joukon keskuudessa on oltava valmiina toimintaan joka hetki. Jos toimintaan on ryhdyttävä ilman saksalaisen sotaväen osanottoa, niin olisi toiminta lähinnä tehtävä riippuvaksi Suomen eduskunta- ja hallituspiirien ilmoituksesta ja ehdotuksesta. Sitä odottaessa katsoo valtuuskunta ehdotustensa toteuttamista Suomen vapautustyön onnellisen suorituksen välttämättömäksi edellytykseksi.»
Alleviivaamiani sanoja tahdon erikseen korostaa, koska ne osoittavat valtuuskunnan käsittäneen, että pataljoona tässä edellytetyssä tapauksessa saatetaan komentaa Suomeen ainoastaan kotimaisten viranomaistemme erikoisesta pyynnöstä. (Varovaisuuden vuoksi käytetään sanontaa »eduskunta- ja hallituspiirien», ei »eduskunnan ja hallituksen».) Kuten tunnettua, tehtiin tällainen valtuuksiin nojautuva pyyntö joulukuussa 1917 ja sitten virallisesti Suomen Berliinin-lähetystön kautta tammikuussa 1918.
Valtuuskunnan kirjelmän jätin ulkoministeri Zimmermannille tämän yksityissihteerin kautta. Kun ministeri itse ei voinut ottaa minua vastaan (hän oli sairaana ja lääkäri oli kieltänyt häntä vastaanottamasta ketään) neuvottiin minua sensijaan kreivi Pourtalésin luokse. Keskustelu, joka minulla oli tämän vanhan herran kanssa kesäkuun 28 p:nä kirjelmän johdosta, osoitti jälleen hänen hidasta käsityskykyänsä. Minulla oli täysi työ saada häntä käsittämään, mistä oikeastaan tässä oli kysymys. Pataljoona sai jo koulutusta, sanoi hän. Mitä se sitten muuta tarvitsee? Eräs Pourtalésin kysymys antoi minulle kuitenkin ajattelemisen aihetta. Se kuului: »Eikö asia ole niin, että teidän sosialidemokraattinne viime aikoina ovat osoittautuneet laimeiksi (lau)?» Mistä lähteistä kreivi sen tiedon oli saanut? Valtuuskunnan kirjelmään ei hänen kysymyksensä voinut pohjautua. Oliko saksalaisilla Suomesta meidän ohitsemme kulkevia tietoja?
Maisteri Donner sai tehtäväkseen toimittaa kappaleen kirjelmää sotaministeriöön ja Castrén taas yleisesikuntaan. Kirjelmän vaikutus tuli ratkaisevaksi Saksan armeijanjohdon toimenpiteille Suomeen nähden. Saatan siinä suhteessa viitata salaneuvos von Hülsenin selostukseen.[83] Von Hülsen huomauttaa siinä erikoisesti Castrénin epäilemättä tuntuvaa osuutta meille suotuisaan ratkaisuun. Minä en ole pätevä arvioimaan, kuinka suuri osuus kullakin henkilöllä siihen oli. Suuri merkitys oli varmaan maisteri Donnerin toiminnalla asian hyväksi ja samoin Hauptzugführer Jernströmin allekirjoittamalla, keskuskomitealle Helsinkiin osoitetulla, Libaussa kesäkuun 30 p:nä päivätyllä ehdotuksella, joka lähetettiin Helsinkiin Gruppenführer von Hertzenin sekä Hilfsgruppenführer Oleniuksen ja Laidin mukana.[84] Kysymys jääkäripataljoonan miehistön kouluttamisesta ohjaajiksi ja joukkueenjohtajiksi ratkaistiin heinäkuun 26 p:na sotaministeriössä Berliinissä pidetyssä neuvottelukokouksessa. Kuinka kysymys aselähetyksestä onnettomalla tavalla kytkettiin yhteen erään ehdotuksen kanssa, joka koski pataljoonan maihinnousua Suomessa saksalaisten sotatoimista riippumatta, on hyvinkin tunnettu.
Oleskellessani Berliinissä tapasin useita jääkäreitämme, jotka olivat siellä lomalla. Vaikutelma, jonka sain joukossa silloin vallitsevasta mielialasta, oli masentava, ja samalla kertaa täytyi minun kokea, että valtuuskunta ei jääkärien keskuudessa nauttinut suurta arvovaltaa. Eräs heistä sanoi minulle suoraan: »Ollakseni rehellinen täytyy minun sanoa, että suomalaisten diplomaattien katsotaan saattavan antaa kättä saksalaisille. Valtuuskunta ei ole tehnyt kylliksi valvoakseen joukon etuja.» Kaiku tästä tyytymättömyydestä meihin diplomaattiparkoihin saapui Tukholmaan, kuten tuonnempana kerron. Libaun oloista lausui kertojani, että ruoka tosiaan on parempaa kuin ennen, mutta kuitenkin riittämätöntä, ja etteivät saksalaiset upseerit ja aliupseerit eivätkä myöskään eräät »zugführerit» ja »gruppenfiihrerit» lainkaan osaa kohdella miehistöä. Oliko tämän lausunnon jälkimmäinen osa oikeudenmukainen? Luultavasti siinä oli paljonkin liioittelua. Ei ole kumma, että mieliala oli hermostuneen ärtyisä pitkän odotuksen jälkeen. Saanee olettaa, että se parani sen jälkeen, kun heinäkuun 26 p:nä tehty päätös oli pantu toimeen.
Jääkäripataljoonamme historian synkkä kohta, jota aikaisemmissa julkaisuissa ei sanottavasti ole kosketeltu, liittyy nimeen Bahrenfeld. On tunnettua, että useita niistä jääkäreistä, jotka olivat tehneet itsensä vikapäiksi tottelemattomuuteen tai muihin rikkomuksiin, vietiin tämännimiseen leiriin. Mutta sangen vähän on julkaistu siitä, mitä siellä pidetyt suomalaiset saivat kokea. Minulle oli tämä ollut aivan tuntematonta. Kesäkuun 18 p:nä sain nyt kuulla yhtä ja toista siitä Zugführer Aarne Sihvolta. Hänen kertomuksensa mukaan ei monilla heistä ollut edes tietoa siitä, minkä vuoksi heitä oli rangaistu. Monissa tapauksissa oli rikos ollut ainoastaan erimielisyys periaatekysymyksissä (joukon perustamisen tarkoituksesta), toisissa tapauksissa yksinkertainen kieltäytyminen palveluksesta. Rikollisuuden suuruutta oli erittäin vaikea todeta, mutta vaikkapa olettaisi rangaistuksen olleen enemmän tai vähemmän ansaitun, ei se näytä olleen oikeassa suhteessa rikkomukseen. Kohtelun Bahrenfeldissa sanottiin olevan uskomattoman kovan, jopa epäinhimillisen. Sihvo tiesi kertoa tapauksista, jolloin sairaita ilman lääkärintutkintoa oli lähetetty pakkotyöhön; toisia pidätetyistä oli raakamaisesti pahoinpidelty. Tottelemattomuudesta, joka usein oli johtunut vain siitä, että asianomaiset eivät olleet ymmärtäneet saksaksi annettuja käskyjä, oli rangaistu muutenkin niukkoja ruoka-annoksia vähentämällä. Väitettiin muutamien tulleen mielenvikaisiksi nälästä j.n.e.
Kuinka paljon kaikessa tässä oli totta ja kuinka paljon oli liioittelua? Jokainen tietää, että niskuroimaan asettuneita suomalaisia ei ole helppo taivuttaa, ja yhtä tunnettua on, että saksalaiset aliupseerit eivät ole kaikkein hellämielisimpiä. Mutta jos vain osakin siitä mitä Sihvo oli kuullut, oli totta, niin se oli pöyristyttävää. W. Ström tiesi kertoa samanlaisia yksityiskohtia maanmiestemme kärsimyksistä Bahrenfeldissa. Hän oli koettanut saada kreivi von Schweriniä (pataljoonan Berliinin-toimiston päällikköä) puuttumaan asiaan. Kun puhuin Schwerinin kanssa siitä, sanoi tämä, että Bahrenfeldin leirin päällikkö on »hyvin humaani henkilö» ja että hän on kohdellut siellä pidettyjä suomalaisia pikemmin liian lievästi kuin ankarasti. Heidät on pantu puolille annoksille vasta kun he ovat kieltäytyneet tekemästä työtä. Schwerin oli kuitenkin sitä mieltä, että jotakin täytyi tehdä pakkotyöläisten olojen parantamiseksi. Asia otettaisiin ennen pitkää käsiteltäväksi sotaministeriössä. Kuinka kysymys sitten ratkaistiin, siitä ei minulla ole yksityiskohtaista tietoa. W. Ström, joka oli lähetetty Hampuriin tässä ikävässä asiassa, kirjoitti minulle heinäkuun 2 p:nä, että »Bahrenfeldin onnettomuustoverit» vapautettaisiin muutamien päivien päästä. Useimmat saivat sitten tointa työpaikoilla Länsi-Saksassa. Oli näet järjestetty »Arbeits-Nachweis der Ausbildungstruppe Lockstedt».
Elokuun lopulla sai Ström tehtäväkseen käydä tarkastamassa oloja näillä työpaikoilla. Hänen raporttinsa, joka on päivätty Berliinissä 5:ntenä syyskuuta 1917, osoittaa, että entisten bahrenfeldilaisten asema nyttemmin oli siedettävä, osittain hyvinkin hyvä. Näiden onnettomuuteen joutuneiden maanmiestemme joukossa — heidän lukumääränsä lienee ollut lähes 300 — oli ilmeisesti paljon todella hyviä ja arvossa pidettäviä aineksia. Niinpä esim. kirjoittaa Ström oloista eräällä työpaikalla. »Ahlenissa, jossa on työssä 30 miestä, on olo kaikkien yksimielisen lausunnon mukaan niin hyvä, että sitä voi melkein sanoa ihanteelliseksi. Mitä ylistelevimmin kiitellen suomalaisten käytöstä ja työsuorituksia lausui paikan päällikkö herra Kurz ilonsa siitä, että oli saanut niin oivallisia, mallikelpoisia työläisiä. Koko pitkän praktiikkansa aikana, sanoi hän, ei hän ollut joutunut tekemisiin näin ihmeen kunnollisen työväen kanssa. Suomalaisten kesken on myöskin tyytyväisyys yleinen. Todistuksena siitä on se seikka, että useimmat ilman painostusta ovat kontrahdilla sitoutuneet jäämään toiminimen palvelukseen neljäksi kuukaudeksi.»
Toisaalta oli bahrenfeldilaisten joukossa kyllä myöskin moraalisesti huonoja aineksia. Eräs työpaikka Essenissä oli pahaksi onneksi saanut sellaisia osalleen. »Näyttää siltä», sanoo Ström, »kuin sattuma olisi koonnut tänne huonoimmat ainekset. 16 miestä on jättänyt tämän työpaikan selittäen, etteivät enää mitenkään saata sietää yhdessäoloa omien toveriensa kanssa, jotka mahtavat olla peräisin Suomen kansan pohjasakasta. Työnjohtajat valittavat suomalaisten laiskuutta ja huolimattomuutta, ja tässä tapauksessa ovat kyllä moitteet oikeutetut.»
Yleensä tuntuvat kuitenkin entiset bahrenfeldilaiset käyttäytyneen hyvin. Buer-in-W:ssä, missä 30 miestä oli rakennustöissä, ei kuulunut mitään moitetta enempää työnantajan kuin työmiestenkään puolelta. Mühlheimissä, missä toinen noin 30-miehinen joukko oli työssä, oltiin niinikään molemmin puolin oloihin pääasiassa tyytyväisiä. Knapsakissa Kölnin luona tekivät suomalaiset koko joukon valituksia, mutta ne olivat suurimmaksi osaksi oikeutettuja ja epäkohdat korjattiin yksissä neuvoin toiminimen kanssa.
Bahrenfeldin kidutusleiriin joutuneet eivät siis olleet suurimmaksi osaksi mitään »yhteiskunnan hylkyjä». Sitä traagillisemmalta tuntuu heidän kohtalonsa. Että Sihvon kertomus heidän kärsimyksistään ei ollut perätön, saattoi Ström nyt todeta. »Tässä yhteydessä», kirjoitti hän raportissaan, »mainittakoon, että melkein kaikki Bahrenfeldista vapautetut makasivat pahastikin sairaina ensimmäisinä päivinä, he kun olivat niin nälkiintyneitä, ettei heidän ruumiinsa voinut sietää sitä parempaa ja runsaampaa ravintoa, jota he nyt äkkiä saivat.» Kuka on edesvastuussa näistä epäkohdista? Jätän kysymyksen avoimeksi, kun en tunne lähemmin yksityiskohtia. Pataljoonan asioissahan ei minulla tähän aikaan ollut mitään suoranaista tekemistä, ja oli vain sattuma, että osuin olemaan Berliinissä, kun Bahrenfeldin skandaali oli saavuttanut huippunsa. Onko asia kenties selitettävissä siten, että syy oli enemmän äärimmäisen vaikeissa oloissa kuin yksityisten henkilöiden huolimattomuudessa tai välinpitämättömyydessä?
Heinäkuun 2 p:nä olimme vaimoni ja minä jälleen Tusculumissamme Villa Tivolissa. (Vaimoni oli ollut mukanani Berliinissä.) Tuntui kuin olisimme tulleet satamaan purjehdittuamme täynnä vaarallisia salakareja olevalla myrskyisellä merellä. Nyt seurasi joitakin rauhallisia viikkoja, joita häiritsi ainoastaan muutamat erimielisyydet valtuuskunnan keskuudessa. Niihin neuvotteluihin, joita eversti Mexmontan, Kai Donner, poliittisen osaston edustaja ja eräät ruotsalaiset yleisesikuntaupseerit pitivät suunnitellusta maihinnoususta Suomeen, en ottanut osaa. Myöskin kuuluisa Rautenfelsin juttu, joka tähän aikaan nostatti niin suurta hälyä, koski minua vain epäsuorasti. Valtuuskunnan keskuudessa tehty ehdotus tätä salaperäistä juttua koskevan selityksen julkaisemisesta Ruotsin sanomalehdissä ei aiheuttanut mitään toimenpiteitä, »Liiton» toimistossa vallitsi aika vilkas toiminta, kun ukrainalainen Stepankovski oli saapunut Sveitsistä Tukholmaan. Olisi paljon kertomista tästä yritteliäästä politikoitsijasta ja hänen seikkailuistaan sillä matkalla, jonka hän nyt teki Kiovaan asettuakseen yhteyteen Ukrainan »Radan» kanssa. Hän oli hankkinut itselleen englantilaisia suosituksia, mutta hänet vangittiin siitä huolimatta Pietarissa. Kuinka olikaan, onnistui hänen sittemmin Arkangelin kautta pelastautua Englantiin, mistä hän sitten sai tilaisuuden palata Ranskan kautta Sveitsiin. Koko matka oli ensiluokkainen seikkailunäyte.
Stepankovski oli silloin siirtynyt englantilaiselle linjalle katkaisematta kuitenkaan suhteitaan Saksan kanssa. Keskustellessamme Tukholmassa heinäkuussa uskoi hän minulle, että Englanti, elleivät sotatapaukset lähiaikoina johda tulokseen, varmaan kannattaisi ei-venäläisten kansakuntien riippumattomuuspyrkimyksiä Venäjällä. Englanti tahtoi näet kernaasti heikentää Venäjää, koska se oletti tulevaista liittoa tämän maan ja Saksan välillä. Luultavasti oli hänen vietävä jokin tämänsuuntainen tieto Kiovaan. Yhteisestä tuttavastamme virolaisesta vehkeilijästä Keskülasta tiesi Stepankovski kertoa, että tämä nyt lopullisesti oli »mennyt Englannin puolelle». Näille mutkaisille ja vaarallisille poluille ei minulla puolestani ollut vähääkään halua lähteä. Mitä Stepankovskiin tulee, tapasin hänet monta vuotta myöhemmin Roomassa. Hän oli sillä välin mennyt rikkaisiin naimisiin ja jatkanut työskentelyä Ukrainan asian hyväksi saavuttamatta kuitenkaan johtavaa asemaa. Hänen maanmiehensä olivat ilmeisesti pitäneet hänen entisyyttään hiukan liian kirjavana.
Kysymys Liittoon kuuluvien kansallisuuksien tehokkaasta yhteistyöstä oli edelleen siinä umpikujassa, johon se oli joutunut Venäjän vallankumouksen jälkeen. Paroni von der Ropp, joka ilahdutti minua käynnillään Tukholmassa heinäkuussa, kehitteli uutta suunnitelmaa joka tarkoitti Baltikumin (liettualaisten, virolaisten, lättiläisten ja saksalaisten balttien), Ukrainan ja Suomen välistä liittoa. Suunnitelma oli rohkea, mutta ei tuntunut ihan mahdottomalta toteuttaa. Neuvottelujen jälkeen, joihin ottivat osaa von der Ropp, Stepankovski, toht. Sivén, Erik Grotenfelt (joka juuri silloin oli tullut kuriirina Suomesta) ja minä, sovimme, että liiton, jos semmoinen ylimalkaan voitaisiin muodostaa, pitäisi vaatia täyttä valtiollista riippumattomuutta jäsenilleen ja samalla (toistaiseksi) pyrkiä ystävälliseen sopimukseen Venäjän kanssa. Tukholmaan oli muodostettava yhteinen valiokunta, johon kuuluisi liiton jäsenten valtuuttamia edustajia. Lisäksi oli Kiovan Radan lähetettävä edustaja Helsinkiin ja toisaalta oli joku suomalainen edustaja lähetettävä Kiovaan. Palatessaan vei Grotenfelt mukanaan tiedon tästä meikäläisille Helsinkiin ja virolaiselle johtajalle Tönnisonille Tallinnaan. Suunnitelma kohtasi kuitenkin niin suuria vaikeuksia, että siitä täytyi luopua. Sellaisen liiton poliittinen perusta oli todellisuudessa hyvin kyseenalainen jo siitä syystä, että Suomi oli näistä maista ainoa, joka tähän aikaan oli ilmoittanut pyrkivänsä täyteen valtiolliseen riippumattomuuteen.
Muutamia päiviä ennen kuin näitä neuvotteluja käytiin Tukholmassa, oli Suomessa tapahtunut tärkeä ratkaisu, kun eduskunta heinäkuun 18 p:nä oli hyväksynyt n.s. valtalain, jossa eduskunta julistautui korkeimman vallan haltijaksi. En tahdo tässä puuttua aikanaan niin vilkkaaseen väittelyyn tästä päätöksestä, jota vanhoillisporvarilliselta taholta ankarasti moitittiin. Luulen kuitenkin, että valtalakia täytyy pitää hyvin tärkeänä askeleena Suomen puolelta riippumattomuutta kohti. Sehän sisälsi todellisuudessa ratkaisevan välien katkaisun Venäjän-väliaikaisen hallituksen kanssa. Miltä kannalta me Tukholmassa asiaa katselimme, näkyy seuraavasta, erääseen »Suomi ratkaisun edessä» nimiseen artikkeliin sisältyvästä lausunnosta, jonka artikkelin julkaisin Aftonbladetissa heinäkuun 22 p:nä.
»Järjestettäessä Suomen suhdetta Venäjään tällä hetkellä täytyy järjestelyn ehdottomasti olla ainoastaan väliaikaista laatua. Niin on myöskin suomalaisella sosialidemokraattisella taholla käsitetty se eduskunnan ja kotimaisen hallituksen valtuuksia koskeva lakiehdotus, jonka eduskunta nyt on hyväksynyt kolmannessa lukemisessa. Tässä lakiehdotuksessa, jota väärin on sanottu Suomen itsenäisyysjulistukseksi, ottaa Suomen eduskunta itselleen yksinomaisen päätösvallan kaikissa muissa Suomea koskevissa kysymyksissä, paitsi niissä, jotka koskevat ulkopolitiikkaa ja sotilaallista hallintoa. Poliittinen yhdysside Venäjän ja Suomen välillä edellytetään siis olemassaolevaksi, mutta vain toistaiseksi. Täydellisen itsenäisyyden vaatimuksesta ei tingitä vähääkään.»
Vielä tässäkin kirjoituksessa taitoin aktivistina peistä meidän sosialidemokraattiemme puolesta. Ei kuitenkaan kestänyt kauan ennenkuin meidän tiemme erkani heidän tiestään. Tosin oli senaatti ainoastaan porvarillisten äänillä päättänyt julkaista Venäjän väliaikaisen hallituksen päätöksen eduskunnan hajoittamisesta — teko joka »tuntui nuoremmista kirvelevän katkeralta niinkuin helmikuun manifestin julkaiseminen 1899, täten kun jälleen yhteisen rintama mahdollisuudet Venäjää vastaan raukenivat tyhjiin.[85] Mutta sosialistitkin pettivät toiveemme, kun he »ilman tarmokasta vastarintaa mukautuivat senaatin päätökseen eivätkä uskaltaneet ryhtyä taisteluun» (Appelberg). Olimmeko siis alunpitäen tehneet erehdyksen liittoutuessamme sosialidemokraattien kanssa? Emme suinkaan. Keväällä ja kesällä 1917 oli meidän etsittävä tukea itsenäisyyspyrinnöille mistä vain saatoimme sitä löytää. Ja sitä saimme todella sosialisteilta. Mikä merkitys tällä oli muun muassa siinä, että Saksassa säilyi luottamus Suomeen, käynee ilmi edellisestä. Täydestä vakaumuksesta yhdyn vielä tänä päivänä Bertel Appelbergin vuonna 1919 kirjoittamiin sanoihin:
»Vanhoillisporvarillisella taholla pidettiin tätä aktivistien menettelyä 'konjunktuuripolitiikkana', he kun eduskunnan hajoituksen jälkeen asettuivat punaisia vastaan. Itsenäisyysmiesten politiikka oli kuitenkin aina sama. Päämaali oli Suomen itsenäisyys. Kaikkea, minkä katsottiin johtavan siihen, käytettiin ja kaikkia, jotka työskentelivät samaan suuntaan, pidettiin ystävinä. Se, jos mikään, oli politiikkaa, joka asetti isänmaan edut puolue- ja luokkaetujen edelle. Siitä voi olla eri mieltä, oliko tämä politiikka yksityiskohdissaan viisasta vai epäviisasta. Mutta sellaisen nimityksen antamista sille, joka tavallisen kielenkäytön mukaan merkitsee kunkin tuulen mukana kulkemista omien pyyteiden edistämiseksi, on katsottava epälojaaliksi polemiikiksi.»
Saksassa lienevät ystävämme yleensä tervehtineet eduskunnan heinäkuun 18 p:nä tekemää päätöstä mielihyvin askeleena itsenäisyyttä kohti. Ruotsissa sitävastoin ei oikein tiedetty, mitä oli ajateltava. Asemastahan saapui ristiriitaisia tietoja. Niinpä esimerkiksi sanottiin eräässä Helsingistä Svenska Dagbladetille lähetetyssä kirjoituksessa heinäkuun 19 p:nä: »Me emme näe enää järjenkipinää missään. Kuulemme vain huutoja, joiden meluun kaikki järkevyys hukkuu.» Meitä lähellä olevissa ruotsalaisissa piireissä arvosteltiin asemaa kuitenkin samaan tapaan kuin mekin. Eräissä poliittisissa kutsuissa Villa Tivolissa heinäkuun 26 p:nä — vieraiden joukossa olivat m.m. paroni von der Ropp, professori Fahlbeck, päätoimittaja Ljunglund, kapteeni Törngren ja toht. Sivén — lausui professori Fahlbeck, että eduskunnan politiikka oli ehdottomasti oikea. Täytyi, sanoi hän, aikaansaada fait accompli (tapahtunut tosiasia). Samassa tilaisuudessa keskusteltiin vilkkaasti Itämerenkysymyksestä sekä Ruotsin tukeman Suomen ja Baltikumin välisen liiton mahdollisuudesta.
Itämeren-kysymyksestä puhuttaessa tulee minun mainita, että Ahvenanmaan kysymys tähän aikaan jälleen ilmestyi poliittiselle näyttämölle, tällä kertaa uudessa muodossa. Kun aikaisemmin oli keskusteltu Ahvenanmaasta, oli lähinnä ollut kysymys siitä vaarasta, jota Venäjän linnoituslaitteet merkitsivät Ruotsille. Nyt tuntui tämä vaara olevan sivuutettu, mutta sensijaan astui etualalle se ajatus, joka ruotsalaisten mielessä kauan oli itänyt — ajatus käyttää tilaisuutta Ahvenanmaan hankkimiseksi Ruotsille. En voi tässä lähemmin kosketella sitä agitatsionia, joka nyt pantiin liikkeelle tässä tarkoituksessa ja jostahan sittemmin oli mitä kohtalokkaimmat seuraukset Ruotsin ja Suomen välisille suhteille. En kuitenkaan malta olla mainitsematta sitä päiväkirjamuistiinpanoani, jossa kysymystä ensi kerran kosketellaan.
»Tänään», kirjoitin heinäkuun 16 p:nä, »kävi luonani ahvenanmaalainen K.J. Sundberg. Hän kertoi, että häntä vapaamieliseltä taholta (professori Eden) oli puhuteltu mielenilmaisun aikaansaamiseksi Ahvenanmaalla Ruotsiin yhtymisen hyväksi. Nykyjään puuhataan näet sitä, että Englannin painostuksen avulla saataisiin Venäjä jo sodan aikana luovuttamaan Ahvenanmaa Ruotsille, joka vastapalvelukseksi tulisi ympärysliiton puolelle. Liberaalien lähetystö aikoo tätä tarkoitusta varten käydä ulkoministeri Lindmanin luona.»
En ole merkinnyt, mitä tähän hämmästyttävään ilmoitukseen vastasin. Mikäli muistan, sain sen vaikutelman, että Sundberg olisi asettunut saamaansa kehoitukseen torjuvalle kannalle. Muussa tapauksessa en varmaankaan olisi jättänyt asiaa sikseen. Sundberg oli muutoin jääkäri ja oli, samoinkuin hänen ystävänsä ahvenanmaalainen Nandor Johansson, tehnyt meille suuria palveluksia, kun oli ollut kysymys selonsaannista venäläisistä linnoitustöistä Ahvenanmaalla. Minulla ei ollut mitään syytä olettaa, että hän tarttuisi syöttiin ja asettuisi alkavan Ahvenanmaan-agitatsionin käytettäväksi. Jo se seikka, että hän lojaalisti oli ilmoittanut minulle sen ehdotuksen, mikä hänelle oli tehty, tuntui minusta olevan takeena siitä, että hän ei tahtonut olla asiassa mukana. On kuitenkin tunnettua, että sekä Sundberg että Johansson vähän sen jälkeen olivat täydessä työssä ahvenanmaalaisen separatismin hyväksi, kuten näkyy niistä kirjeistä, joita he elokuun lopulla kirjoittivat aatetovereilleen Ahvenanmaalle.[86] Joka tapauksessa on lyhyt päiväkirjamerkintöni mielenkiintoinen, jos vertaa sitä siihen tosiasiaan, että tietääkseni ensimmäinen separatistinen mielenilmaus Ahvenanmaalla — se, joka päätettiin Finströmissä pidetyssä kokouksessa elokuun 20 p:nä—toimeenpantiin kuukausi sen jälkeen, kun Sundbergia oli puhuteltu Tukholmassa. Tämä mielenilmaus oli siis luultavasti ollut säkissä Ruotsissa ennenkuin se tuli pussiin Ahvenanmaalla. Saako kenties olettaa, että se yksinkertaisesti oli tilattu Tukholmasta?
Vastaisen historiantutkimuksen asiaksi jää tämän arkaluontoisen asian selvittäminen. Kuitenkin olisi mielenkiintoista kuulla, muistavatko herra Eden tai hänen vapaamieliset aatetoverinsa, että he jo heinäkuussa 1917 olivat »puhutelleet» Sundbergia siinä tarkoituksessa, minkä hän minulle ilmoitti. Tosiasia on, että professori Eden, kun hän lokakuussa oli tullut pääministeriksi, osoitti erittäin aktiivista kiinnostusta ahvenanmaalaisten pyrkimyksiin. Oliko Sundbergin ilmoitus, että Englannin painostuksen avulla koetettaisiin saada Venäjä jo sodan aikana luovuttamaan Ahvenanmaa Ruotsille, joka vastapalvelukseksi tulisi ympärysliiton puolelle (= tekisi ympärysliitolle tärkeitä myönnytyksiä?), peräisin todellakin auktoritativiselta vapaamieliseltä taholta, jätän mielelläni ratkaisematta.[87]
Että jotakin siinä suhteessa oli tekeillä, siitä puhuttiin yleisesti Tukholmassa elo- ja syyskuussa. Kerrottiinpa odotettavan pietarilaisia valtuutettuja neuvottelemaan Ruotsin kanssa Ahvenanmaan saarista. Mitä ruotsalaiset antavat Suomelle vastapalvelukseksi, sitä nähtävästäkään vapaamielisissä ja sosialidemokraattisissa piireissä ei ajateltu. Ruotsin aktivistitkin puolestaan toivoivat Ahvenanmaan saantia Ruotsille, mutta he ajattelivat sitä tuloksena Suomen vapauttamisesta Ruotsin avulla. Ero oli tuntuva.
Ahvenanmaan kysymys oli läheisessä yhteydessä sen poliittisen tilanteen kanssa, johon Itämeren-valtiot nyt olivat joutuneet. Käsitystäni siitä selittelin artikkelissa, »Itämeren probleemi Venäjän vallankumouksen jälkeen», joka elokuun 7 p:nä oli Nya Dagligt Allehandan pääkirjoituksena. Artikkeli herätti vilkasta ajatustenvaihtoa sekä ruotsalaisissa että saksalaisissa lehdissä.
* * * * *
Elokuu toi mukanaan muitakin huolia meille. Ensinnäkin sattui silloin, että valtuuskunta toisen kerran asetettiin syytettyjen penkille. (Ensimmäisen kerran oli tämä tapahtunut syksyllä 1916 Wetterhoffin kukistuksen yhteydessä.) Nyt oli meidän syyttäjinämme jääkäripataljoonan lähetit von Hertzen, Olenius ja Laiti, jotka oli lähetetty Suomeen viemään Jernströmin allekirjoittamaa kirjelmää C.K:lle (oikeammin A.K:lle.) Kun oli ensin valmistavasti neuvoteltu lähettien kanssa elokuun 16 p:nä, pidettiin varsinainen »käräjänkäynti» suuressa kokouksessa minun luonani 18 p:nä elokuuta. Pataljoonan valtuutetut saivat siinä voimakasta kannatusta järjestömme useiden nuorempien avustajain, m.m. Sundqvistin, Heikelin ja Alfthanin taholta. Mitä syytökset koskivat, en ole merkinnyt muistiin. Ne lienevät enimmäkseen koskeneet valtuuskunnan puuttuvaa kykyä valvoa pataljoonan etuja ja varsinkin bahrenfeldilaisten kovaa kohtaloa. Pari puolustusasianajajaa sai valtuuskunta jääkäreistä Jacobsonista ja Weckströmistä, jotka sattumalta oleskelivat Tukholmassa. Aitosotilaallista paatosta huokuvissa lausunnoissaan he kehoittivat miehekkääseen velvollisuuden täyttämiseen viimeiseen saakka ja moittivat ankarasti mitä, jotka horjuivat tai niskuroivat. Keskustelua kesti kello kymmeneen illalla. Myrskyisä kokous päättyi kuitenkin yleisiin sovintoillallisiin Metropolissa.
Minulla oli toimintani aikaisemmissa vaiheissa ollut syytä valitella »vanhoja». Nyt sensijaan saatoin todellakin huokaista: »nuoriso, nuoriso!» Ei silti, että valtuuskunta ja sen yksityiset jäsenet olisivat kaikissa kohdin voineet osoittaa syytökset aiheettomiksi. Erehdyksiä oli epäilemättä tehty ja suurempi tarmokkuus valtuuskunnan puolelta olisi erinäisissä tapauksissa ollut suotava. Sen keskuudessahan oli niin monta tahtoa, eivätkä ne aina olleet vetäneet yhtä köyttä, kuten joistakin kertomukseni edellisistä osista käynee selville. Mutta valtuuskuntaa kohdanneet vaikeudet eivät totisesti olleet vähäisiä, se kun oli vasaran ja alasimen välissä, voimatta kuitenkaan kotimaahan päin ja Saksan viranomaisten edessä esiintyä sillä arvovallalla, jonka ainoastaan virallisesti tunnustettu asema voi antaa. Mutta näitä vaikeuksia eivät Lockstedtin tai Libaun, eivätpä edes Tukholman nuorukaiset voineet täysin käsittää. Sen soimme heille kernaasti anteeksi.
Juuri nyt oli valtuuskunnalla edessään vastuunalainen ja vaikea tehtävä, kun Saksan uusi poliittinen johto oli voitettava meidän asiamme puolelle. Siellä oli näet valtakunnankansleri Bethmann Hohvegin ja ulkoministeri Zimmermannin tilalle tullut Michaelis ja von Kühlmann. Varsinkin ulkoministerin vaihdos oli huolestuttava. Ja sitten oli meidän nyt entistä enemmän otettava huomioon Saksan valtiopäivät, joiden »Hauptausschuss» kävi yhä vaikutusvaltaisemmaksi. Uusien miesten perehdyttämiseksi Suomen vapauspyrintöihin olin laatinut memorandumin, jonka valtuuskunta tarkasti ja hyväksyi. Sain tehtäväkseni matkustaa Berliiniin viemään perille tätä selontekoa.
Oleskeluni Saksan valtakunnan pääkaupungissa, jonne saavuin elokuun 20 p:nä, muodostui samanlaiseksi kuin edellinen käyntini kesäkuussa: alituisia käyntejä ulkoministeriössä, missä pääasiallisesti olin tekemisissä lähetystöneuvos Nadolnyn — Pourtalés oli jättänyt ministeriön —, alivaltiosihteeri von dem Buschen ja lähetystöneuvos Trautmannin (vilpittömän Suomen ystävän) kanssa, keskusteluja erisuuntaisten poliitikkojen kanssa, poliittisten kertomusten laatimista ja jakelua, sanomalehtiartikkeleita ja uutisia j.n.e. Olin siinä jokapäiväisessä yhteistyössä Sarion kanssa ja sain hyviä neuvoja paroni von der Roppilta ja hänen lähimmältä avustajaltaan von Eckardtilta. Memorandumini jätin jo ensimmäisenä päivänä vapaaherra von Richthofenille Hauptausschussissa. Mutta kuinka kaipasimmekaan sitä tukea, mikä meillä ennen oli ollut Zimmermannista! Uutta ulkoministeriä von Kühlmannia en saanut henkilökohtaisesti edes tavata. Memorandumini sai hän Nadolnyn välityksellä. Toisia kynäni tuotteita lähetettiin suureen päämajaan.
Sisäinen poliittinen tila Saksassa ei näyttänyt paljonkaan parantuneen suunnan muutoksesta ja vielä vähemmin saattoi sanoa ulkopoliittisen johdon siitä voittaneen. Hallitus, sanoi minulle von der Ropp, horjui sosialidemokraattien ja suursaksalaisten välillä. Valtiopäivätkään eivät tienneet sanoa, miten niiden toivoma rauha olisi saavutettavissa. Siitä, mitä politiikkaa pitäisi noudattaa Venäjän suhteen, vallitsi mitä suurin epäröinti. Elokuun viimeisellä viikolla odottelivat kaikki levottomasti, mitä siitä suuressa päämajassa päätettäisiin. Vähän ennen saapumistani oli von der Ropp ollut siellä ja saanut puhua Ludendorffin kanssa. Nyt oli, kertoi hän, todellakin päätetty vihdoinkin rynnistää koillista kohti, jos vain joukkoja saadaan vapaiksi, mutta taistelut länsirintamalla veivät juuri nyt kaikki voimat. Koko elokuun ajan oli todellakin käyty kiivaita taisteluita Flanderissa hyökkääviä englantilaisia vastaan ja Verdunin luona missä ranskalaiset rynnistivät yhtä voimakkaasti. Elokuun 29 p:nä sanottiin minulle Hans Delbrückin keskiviikkoklubissa, että vielä muutamia päiviä sitten niin varmoilta näyttäneet toiveet koillisrynnistyksestä nyt jälleen olivat vähenneet. Monet klubin jäsenet, m.m. Dernburg, jotka kesäkuussa olivat kannattaneet sovintoa Venäjän kanssa, olivat nyt muuttaneet mieltään. Saksalla, sanottiin nyt, ei ole mitään odottamista sovinnosta moskovalaisen Venäjän kanssa, vaan sen pitäisi päinvastoin kannattaa ei-venäläisten kansallisuuksien vapauspyrkimyksiä. Tein minkä taisin vahvistaakseni läsnäolevissa tätä käsitystä.
Paria päivää myöhemmin kävin vaikutusvaltaisen vapaamielisen valtiopäivämiehen, »Mittel-Europa»-käsitteen tunnetun esitaistelijan Friedrich Naumannin luona. Suomesta puhuttaessa sanoi hän suureksi kummakseni tosin kuulleensa puhuttavan jääkäripataljoonastamme, mutta arveli, että se kenties oli vain legenda. Minä sain nyt tehdä selkoa vapaustaistelustamme ja selitellä käsitystäni siitä, mille kannalle Saksan pitäisi asettua Venäjän valtakunnan kansallisuusliikkeiden suhteen. Myöskin toht. Davidin kanssa olin samana päivänä pitkässä keskustelussa, mutta hän oli yhtä pidättyväinen kuin ennenkin agressiivista Venäjän-vastaista politiikkaa koskevassa kysymyksessä. Kuitenkin hän osoitti vilkasta myötätuntoa Suomea kohtaan. Meidän on nyt, sanoi hän, osoitettava, että meissä itsessämme on voimaa taistella vapautemme puolesta. »Ei pidä taipua» (sich nicht ducken) — oli hänen neuvonsa meille. Minä kysyin häneltä, onko se taipumista, jos kansa nyt menee uusiin vaaleihin totellen Venäjän hallituksen käskyjä. »Ei», sanoi toht. David, »mutta jos uusi eduskunta alistuu Venäjän hallituksen käskyyn, niin se on taipumista.» Meidän pitäisi nyt saada Saksan sanomalehdet puhumaan Suomen asiasta ja valtiopäivämiehet koskettelemaan sitä puheissaan. Kaiken tämän näköjään tuloksettoman keskustelun jälkeen kamaripoliitikkojen kanssa saapui sähkösanoma, että Saksan sotajoukot syyskuun 1 päivänä olivat menneet Väinäjoen yli, vapauttavana sanana. Saksan rynnistyksestähän lopultakin meidän kohtalomme ennen kaikkea riippui. Syyskuun 3 p:nä olin Deutsche Gesellschaft-seurassa muutamien ystävien kanssa. Oli juuri saapunut sähkösanoma, että saksalaiset olivat valloittaneet Riian, ja innostuksen laineet kuohuivat korkealle. Paroni von der Ropp tarjosi samppanjaa, ja me joimme maljan, että seuraava kaupunki olisi Helsinki. Kiinnostus Suomeen oli nyt suurenmoinen. Kaikki läsnäolevat sanomalehtimiehet tahtoivat artikkeleita minulta. Minun piti kirjoittaa Deutsche Politikiin. Vossische Zeitungiin ja Wienin Neue Freie Presseen. Kun seuraavana päivänä kävin ulkoasiain alivaltiosihteeri von dem Buschen luona, kuulosti kaikki yhtä hyvältä. Hän tiedusteli minulta, eikö entinen valtakunnankansleri Bethmann Hollweg ole missään puheessaan kosketellut Suomea. Kun siihen vastasin, että hän ei ole sitä tehnyt ja että siitä Suomessa on tunnettu pettymystä lupasi von dem Busche ehdottaa von Kühlmannille ja Michaelikselle, että jälkimmäinen, kun valtiopäivät syyskuun lopulla kokoontuvat, silloin puhuisi Suomen hyväksi.
Jälleen, niinkuin niin usein ennen vaelluksillani Berliinissä, virastosta toiseen, poliitikon luota toisen luo, tulin ajatelleeksi Wetterhoffia ja mikä vahinko meidän asiallemme oli, ettei enää ollut käytettävissä hänen kykyänsä keksiä oikoteitä niiden luo, jotka suuren politiikan todella määräsivät. Toht. Sundwallilta, jonka kanssa usein olin yksissä, kuulin, että erotetun diplomaattimme kohtalo nyt näytti valoisammalta. Länsirintamalla, jonne hänet oli komennettu tavallisena sotamiehenä, hän oli saanut toimen eräässä esikunnassa ja hänellä oli toiveita saada palata Berliiniin. Olipa hän jo saanut tilaisuuden jälleen tehdä selkoa Suomen kysymyksestä ja kirjoittaa »Denkschriftin», jossa hän oli ehdottanut, että meidän pataljoonamme saisi upseerinsa omasta keskuudestaan.
Ei kai tarvinne mainitakaan, että Berliinissä tapasin useita jääkäreitämme ja sain kuulla heiltä yksityiskohtia pataljoonan vaihtelevasta kohtalosta Libaussa. Kuten tunnettua, oli riippunut hiuskarvasta, että pataljoona olisi lähetetty Suomeen yhdessä päätetyn suuren aselähetyksen kanssa, ja vasta viime hetkessä oli tämä päätön yritys saatu peruutetuksi.
Yhtä ja toista olisi vielä kerrottava esim. niistä kiintoisista tiedoista, joita sain von der Roppin kautta Puolassa ja Liettuassa syntyneistä poliittisista vaikeuksista, mutta se veisi liian pitkälle. Näidenkin maiden suhteen taistelivat ne kaksi katsantokantaa, jotka olimme havainneet Suomeenkin kohdistuvassa politiikassa. Eräässä suuressa puolalais-saksalaisessa keskustelukokouksessa Kaiserhofissa esiintyi useita saksalaisia puhujia, m.m. toimittaja Bernhard Vossische Zeitungista, sen kannan edustajina, että Saksan etu vaati Venäjän säilymistä voimakkaana. Puolalaisten eduksi puhuivat m.m. Friedrich Naumann ja professori Sering. Jälkimmäinen kohosi kauas korkealle yli pikkumaisen konjunktuuripolitiikan, kun hän loistavassa puheessaan selitti sodan todellista sisällystä. Saksan on, sanoi tämä jaloaatteinen idealisti, taisteltava vapaan kansallisen kehityksen puolesta jättiläisvaltakuntia Venäjää, Englantia ja Amerikkaa vastaan, jotka tukahduttavat kaiken kansallisen omaperäisyyden alaisissaan kansoissa. Vahinko vain, että sitä vastaan voitiin huomauttaa, että Saksa vain sangen rajoitetussa määrässä saattoi taistella näiden korkeiden ihanteiden hyväksi, kun sen todellisuudessa täytyi taistella oman henkensä puolesta.
Syyskuun 7 p:nä palasin Tukholmaan. Berliinissä saamani kokemukset, joista tein selkoa valtuuskunnalle, olivat saaneet minut vakuutetuksi, että sopiva ajankohta nyt oli tullut koettaa aikaansaada sitova sopimus Saksan kanssa tehokkaasta Suomen itsenäisyyspyrintöjen kannattamisesta ja että meidän joka tapauksessa täytyi nyt perustaa mahdollisimman auktorisoitu edustus Berliiniin.