XIV. ITSENÄISYYS.
Jo Berliinissä olin kuullut uutisen, että valtioneuvos Edvard Hjelt oli elokuun lopussa saapunut Tukholmaan Siinä oli meillä nyt se mies, jota tarvittiin. Hän pystyisi saattamaan järjestömme kuntoon ja ennen kaikkea asettamaan vaakaan arvovaltansa ja diplomaattisen kykynsä saadakseen aikaan sitovan sopimuksen saksalaisten kanssa. Me asettuisimme mielellämme hänen johtonsa alaisiksi; ainakin aioin minä tehdä niin.
Pari päivää Tukholmaan palaamiseni jälkeen sain pahanlaisen kurkkutulehduksen. Kun olin parantunut ja jälleen saatoin ottaa osaa työhön, tuntui kaikki olevan ennallaan. Valtuuskunta piti kokouksiansa ja asetti valiokunnan laatimaan suunnitelmaa edustuksen järjestämiseksi Berliiniin. Eräänä päivänä lokakuun alussa kummastutti minua Hjeltin ehdotus, että valtuuskunta hajoitettaisiin ja toiminta siirrettäisiin pääasiallisesti Berliiniin. Ehdotuksen jälkimmäisen osan ymmärsin hyvin, mutta edellistä en käsittänyt lainkaan. Viikkoa myöhemmin tuli selvitys.
Valtuuskunnan kokouksessa 11 p:nä lokakuuta esitettiin näet eräs Hauptzugführer Jernströmin kirjelmä, johon oli liitetty jäljennös kirjelmästä Suomen vapauttamisjärjestöjen Tukholmassa oleville valtuutetuille ynnä ehdotus, että maisteri Donner saisi paikan suomalaisessa päämajassa Tukholmassa. Mitkä valtuutetut ja mikä päämaja? Jernströmin kirjelmä oli jätetty Erichille. Meidän innokkaisiin kysymyksiimme vastasi tämä kaksi viikkoa sitten Hjeltiltä saaneensa tiedon hänelle annetusta allekirjoittamattomasta valtakirjasta. Toisten valtuutettujen nimiä ei hän katsonut voivansa ilmoittaa. Yleinen kummastus!
Hjelt ei ollut läsnä kokouksessa. Minä matkustin Södertäljeen, missä hän asui Skogshöjdenillä. Nyt sain kuulla, mitä todellisuudessa oli tapahtunut. Sama järjestö, jonka kanssa me olimme yhteydessä, — Hjelt kutsui sitä pääneuvostoksi — oli antanut valtakirjat hänelle sekä Erichille, eversti Mexmontanille ja kahdelle henkilölle, jotka saapuisivat Helsingistä, neuvotteluihin Saksan edustajain kanssa molemminpuolisista toivomuksista ja velvoituksista. Se oli siis, sanoi valtioneuvos, hetkellinen erikoistehtävä, eikä missään suhteessa rajoittaisi valtuuskunnan toimintaa. Minä huomautin, että sitä vastaan ei ole mitään muistuttamista ja että Helsingissä olevat johtajat tietenkin voivat vapaasti päättää sellaisista toimenpiteistä. Mutta minkävuoksi on päätöstä pidetty salassa valtuuskunnalta, joka tähän saakka on hoitanut kaikkia asioita ulkomailla, lukuunottamatta muutamia pelkästään sotilaallisia? Onhan sillä toki oikeus saada tieto niin tärkeästä toimenpiteestä. Mitään selvää vastausta en saanut, enkä tänäkään päivänä tiedä, mitä minun on ajatteleminen tästä omituisesta menettelystä. Oliko valtuuskunta julistettu hajoitetuksi? Ei, sillä silloin se varmaan olisi meille ilmoitettu. Vai oliko katsottu suunniteltujen neuvottelujen olevan sitä laatua, että tarvittiin erityisiä valtuutettuja niitä käymään ja että valtuuskunta oli pidettävä niiden ulkopuolella? Arvatenkin oli asianlaita se. Myöhemmin kävi ilmi, että sopimuksen valtuutettujen valitsemisesta olivat tehneet valtioneuvos Hjelt ja se edustaja kapteeni Crantz, jonka Saksan yleisesikunnan valtiollinen jaosto vartavasten oli lähettänyt Tukholmaan tässä tarkoituksessa. Joka[88] Joka tapauksessa saimme ennen pitkää tietää, että ainakin A.K. Helsingissä oli luullut, että valtuuskunnalla oli ollut tieto toimenpiteestä. Sen ilmoitti meille toht. Eino Suolahti, joka paria päivää myöhemmin saapui Tukholmaan neljäntenä valtuutettuna. Viides oli ratsumestari Mauritz Gripenberg. Myöhemmin järjestettiin niin, että valtuuskunnan puheenjohtaja vapaaherra von Bonsdorff otettiin lisäjäseneksi. Maisteri Donner toimi valtuutettujen sihteerinä.
Nyt sai valtuuskunta tietää, mistä oli kysymys. Valtakirjan mukaan, jonka valtioneuvos Hjelt luki meille lokakuun 15 päivänä, oli neuvoteltava saksalaisten kanssa siitä, että Saksa tunnustaisi Suomen itsenäiseksi valtioksi ja saattaisi liittolaisensa tekemään samoin. Suomi tulisi Saksan liittolaisena panemaan pystyyn oman armeijan ja ottamaan osaa sotaan Venäjää vastaan Saksan kannattamana. Valtuutetuille annettiin niinikään tehtäväksi koettaa saada Ruotsilta Suomen riippumattomuuden tunnustus. [89] Sitäpaitsi saimme kuulla, että Suomen armeijan ylipäälliköksi oli valittu eversti Mexmontan.
Uusille valtuutetuille annettu tehtävä oli totisesti vaikea. Hiljaisuudessa ajattelin, että suunnitelman tekijöillä oli ollut jokseenkin sangviininen käsitys asemasta. Oliko tila tosiaan sellainen, että saatoimme neuvotella Saksan ja Ruotsin kanssa Suomen tunnustamisesta riippumattomaksi valtioksi? Kotimaassahan juuri nyt täyttä päätä laadittiin ehdotusta valtiosäännöksi, joka edellytti Suomen jatkuvaa yhteyttä Venäjän kanssa. — Se tehtävän poliittisesta puolesta. Lupaavimmilta näyttivät toiveet sotilaallisesta yhteistyöstä Saksan kanssa. Kuinka tahansa: ainahan sopi yrittää, emmekä saattaneet muuta kuin toivottaa valtuutetuille menestystä.
Tukholman järjestön asema oli kuitenkin tullut kestämättömäksi. Mitä uudet valtuutetut toimittivat tehtävänsä täyttämiseksi, jäi useimmille vanhan valtuuskunnan jäsenille tietämättömäksi, eikä myöskään tiedetty, kuinka pitkälle sen toimivalta nyttemmin ulottui. Tehden täysin johdonmukaisen päätelmän lausui vapaaherra von Bonsdorff, että valtuuskunta oli lakannut olemasta Suomen järjestöjen edustajana. Yksi sen jäseniä, toht. Sivén, teki siitä päätöksensä ja ilmoitti eroavansa. Hän matkusti pari viikkoa myöhemmin Berliinin kautta Libauhun toimimaan pataljoonan lääkärinä. Valtuuskunta kokoontui kuitenkin edelleen entiseen tapaan. Lokakuun 29 p:nä valittiin maisteri Bertel Appelberg vakinaiseksi jäseneksi. Kun päätösvaltainen määrä valtuuskunnan jäseniä oli Berliinissä, kokoontui se myöskin siellä. Niinpä esim. pidettiin siellä marraskuun 23 p:nä kokous, jossa päätettiin Berliinin edustuksesta. Mutta oli kuitenkin selvää, että koko laitos nyttemmin oli menettänyt keskeisen merkityksensä. Meidän edustuksessamme niin Saksassa kuin Ruotsissakin vallitsi täydellinen sekasorto, kun toinen toisensa jälkeen saapui Helsingistä varustettuna enemmän tai vähemmän pätevillä valtakirjoilla. Näin oli laita vieläpä Suomen itsenäisyysjulistuksen jälkeenkin. Aina siihen saakka, kunnes oloihin tuli järjestys, kun perustettiin Berliinin ja Tukholman lähetystöt, senjälkeen kun Saksa ja Ruotsi olivat tunnustaneet Suomen riippumattomuuden. Joulun aikaan, jolloin oleskelin Helsingissä, päätettiin eräässä A.K:n kokouksessa, että minun piti ilmoittaa Tukholmaan, että valtuuskunta oli lakkautettu. Silloin selvisi paljon, joka minulle siihen saakka oli ollut hämärää. Jo syyskuussa, sanottiin minulle, oli A.K. päättänyt, että Berliinin edustuksen muodostaisivat valtioneuvos Hjelt ja minä sekä kaksi muuta henkilöä.
Tämä sisäinen järjestökysymys, joka oli pannut meidän kaikkien päämme pyörälle, väistyi kuitenkin kokonaan syrjään niiden ratkaisevain tapausten tieltä, jotka toinen toisensa jälkeen syksyn kuluessa sattuivat: eduskuntavaalit, marraskuun lakko, sosialidemokraattien ja porvarillisten välien särkyminen, itsenäisyysjulistus ja kansalaissodan syttymisen uhkaavat merkit, sekä samanaikaisesti saksalaiset aselähetykset, sopimus Ludendorffin kanssa, suojeluskuntain järjestäminen ja valmistelut jääkäripataljoonan kotiin lähettämiseen. Se, mitä minä kaikessa tässä saatoin tehdä suuren asian hyväksi, ei ollut suurta. Sotilasasioiden kanssahan en ota pitkään aikaan ollut missään tekemisissä enkä enää ollut poliittisen työn keskustassa. Kuitenkin on muistiinpanoihini merkitty elämyksistäni tänä aikana yhtä ja toista, mikä kukaties voi kiinnostaa lukijaa.
Tukholma oli edelleenkin erinomainen poliittinen tähystyspaikka. Kuten ennenkin, tulin siellä kosketuksiin eri kansallisuuksiin ja eri puolueihin kuuluvien poliitikkojen kanssa. Niinpä esim. tapasin syyskuussa tunnetun puolalaisen duumanjäsenen Lednickin. Erittäin kuvaavaa oli, mitä hän keskustelun kuluessa lausui Suomesta. Hän ei oikeastaan siinä esittänyt omia mielipiteitään, vaan venäläisten katsantokantaa. Eduskunnan päätöstä olla alistamatta heinäkuun 18 p:n lakia (valtalakia) Venäjän hallituksen vahvistettavaksi, sanoi hän Pietarissa pidettävän uhkahaasteena. Muutoinkin oli vaarallista herättää sitä käsitystä, että Suomi tahtoo päästä irti Venäjästä Saksan avulla. Meidän täytyy välttämättä kumota se käsitys, että Suomen vapausliike on vain saksalaisten puuhaa. Sitäpaitsi on vaarallista turvautua Saksaan, sillä sodan jälkeen tulee todennäköisesti tehtäväksi liitto Venäjän ja Saksan välillä ja silloin tulee jälkimmäinen valtakunta uhraamaan Suomen. Jos Suomi nyt rikkoo välinsä Venäjän demokratian kanssa, jää maa tuonnempana ilman suojaa Saksaa vastaan. Meidän on nyt asetuttava Venäjän demokratian puolelle taikka myöskin avoimesti työskenneltävä Venäjän hajoittamiseksi. Kuten näkyy, oli puolalainen poliitikko tähän aikaan vallalla olleiden ympärysliittolaisnäkökantain puhetorvena ja varmaankin ilmaisi hän samalla ne mielipiteet, jotka Suomesta olivat vallalla Kerenskin piireissä.
Aivan toinen ääni kellossa oli bolshevistisella taholla. Lokakuun 24 p:nä olin pitkässä keskustelussa bolshevikki Radekin kanssa, joka keväästä saakka oli oleskellut Tukholmassa jonkinlaisena puolueensa edustajana. Jo keväällä hän oli sanonut minulle, että Suomen tietenkin täytyy saada tulla itsenäiseksi, jos se sitä haluaa. Nyt toisti hän vain saman lauseensa, kuitenkin sillä kuvaavalla ja sumealla lisäyksellä, että Suomen vapautta ei voida turvata kansainvälisillä sopimuksilla vaan sen kansallisten laitosten täydellisellä kansanvaltaistuttamisella. Merkillisempää oli, mitä Radek lausui bolshevikkien suunnitelmista ja toiveista ylimalkaan. Tila Venäjällä, sanoi hän, on erittäin arveluttava, kun nyt kävi ilmi, että Saksa aikoo asettua Venäjän vallankumousta vastaan. Bolshevikit ovat kuitenkin päättäneet puolustaa Pietaria, koska pääkaupungin kukistus merkitsisi vallankumouksen loppua. Joka tapauksessa tulisivat bolshevikit valtaan kahden, kolmen viikon kuluttua. He tulisivat silloin heti katkaisemaan välinsä ympärysliiton kanssa ja ryhtymään rauhanneuvotteluihin. Kysymyksen valtakunnan ei-venäläisten kansallisuuksien asemasta ratkaisisivat bolshevikit Venäjän sisäisenä kysymyksenä kansojen täydellisen itsemääräämisoikeuden periaatteen mukaan. He suostuisivat ottamaan tämän kysymyksen rauhanneuvotteluiden ohjelmaan ainoastaan sillä ehdolla, että myöskin Itävalta-Unkarin kansallisuuskysymykset samalla otettaisiin käsiteltäviksi. Todennäköistä kuitenkin on, että Saksan rauhanehdot havaittaisiin mahdottomaksi hyväksyä. Mutta bolshevikit tulisivat kuitenkin jatkamaan kulkuansa sillä tiellä, jolle he ovat astuneet, varmoina siitä, että maailmanvallankumous on ovella. Venäjällä hajoitettaisiin vanha yhteiskunta maata myöten. Se tulee maksamaan hirvittävän paljon verta, mutta vanhan raunioille rakennetaan uusi yhteiskunta Marxin oppien mukaisesti. Samoin tulee käymään kaikissa muissa maissa; siitä oli Radek vakuutettu.
Kahta viikkoa myöhemmin olivat bolshevikit todella kukistaneet Kerenskin hallituksen ja vähän sen jälkeen alkoivat rauhanneuvottelut. Silloin ilmeni, että Saksan rauhanehdot tosiaan olivat mahdottomat hyväksyä, niin että neuvottelut keskeytettiin — juuri oikeaan aikaan, jotta Saksan rynnistys Viroon ja avunlähetys Suomeen kävi mahdolliseksi — jota mahdollisuutta Radek muuten niin ihmeellisen selvänäköisissä ennusteluissaan ei ollut ottanut huomioon. Nuoren bolshevikkijohtajan koko esiintymisessä ja tyynessä, melkein peloittavan kylmäverisessä puheessa oli häikäilemätöntä määrätietoisuutta, joka sai minut aavistamaan, että juuri näillä miehillä on Venäjän kohtalo käsissään eikä niillä lörpöttelevillä idealisteilla, joiden tyypillinen edustaja Kerenski oli.
Erään näitä jälkimmäisiä tapasimme joulukuun alussa. Se oli tunnettu menshevikkijohtaja Axelrod. Bertel Appelberg, joka kävi hänen luonaan, kuuli hänen lausuvan kovia sanoja Venäjän vieraista kansallisuuksista ja niistä esteistä, joita nämä olivat vyöryttäneet vallankumouksen tielle avoimesti osoittamallaan separatismilla. Sen sijaan, että itsekukin nyt ajatteli omaa pientä maataan, olisi niillä pitänyt olla laajempi ja suurpiirteisempi käsitys vallankumouksesta, joka on käännekohtana Euroopan sivistyksen historiassa. Eristäytymistoimillaan edistivät he bolshevikkien asiaa ja samalla vastavallankumouksellisten virtausten voiman kasvamista. Jos vieraat kansallisuudet lojaalisesti olisivat työskennelleet vallankumouksen saavutusten turvaamiseksi, olisi perustava kansalliskokous varmaan mielellään suostunut siihen, että itsekukin määrää oman tulevaisuutensa. Nyt sitä vastoin tulisi tämä kokous todennäköisesti olemaan natsionalistinen, ja silloin saattaa tapahtua, että Venäjä panee kovan kovaa vastaan. Porvarillisten suomalaisten separatismin ymmärsi Axelrod sangen hyvin, mutta meidän sosialidemokraattejamme hän moitti mitä ankarimmin. He olivat ennen nauttineet suurta arvoa Venäjän sosialidemokraattien keskuudessa mutta olivat nyt menettäneet heidän myötätuntonsa. He toimivat tosin yhdessä bolshevikkien kanssa, mutta heidän katsantokantansa ei ollut bolshevistinen, vaan kansallisporvarillinen, he kun ensi sijassa olivat ajatelleet vapaan Suomen luomista eivätkä kansainvälisten sosialidemokraattisten aatteiden toteuttamista. Mitä bolshevikkeihin tulee, ei Axelrod uskonut heidän pysyvän vallassa pitkääkään aikaa. He olivat saavuttaneet vaikutusvaltansa pääasiassa sillä, että olivat luvanneet kansalle välittömän rauhan. Nyt oli kuitenkin kokonainen kuukausi kulunut eikä lupausta ollut täytetty. Tyytymättömyys bolshevistiseen sekasortoon kasvoi päivä päivältä, kuten vaalitkin perustavaan kansalliskokoukseen osoittivat. Vallankumouksen saavutuksiin innostuneena ei Axelrod voinut kuvitella mielessään, että hänen bolshevistiset vastustajansa eivät välittäisi vähääkään siitä, mitä perustava kansalliskokous haluaa, vaan tulisivat kylmäverisesti kukistamaan sen pistimillä. Myöskin käsitystänsä Suomen sosialidemokraattien kansallisporvarillisesta katsantokannasta hänen oli pian oikaistava.
Joulukuussa, jolloin Axelrod lausui tämän meidän kannaltamme optimistisen käsityksen, oli Suomessa useinkin jo sattunut tapahtumia, jotka olivat supistaneet miltei olemattomiin toiveet, että isänmaallismieliset sosialidemokraattimme saisivat ylivallan äärimmäispunaisista isänmaattomista aineksista. Vielä lokakuussa emme me aktivistit olleet luopuneet sangviinisesta uskostamme yhteistoimintaan suuren vasemmistopuolueemme kanssa. Eräässä raportissa, jonka minä lokakuun 8 p:nä lähetin Berliiniin, lausuin tosin huolestumiseni sen johdosta, että sosialidemokraattimme olivat liittyneet venäläisiin aatetovereihinsa, mutta huomautin kuitenkin, että he pitävät kiinni itsenäisyysvaatimuksesta, mikähän on pääasia. Samalla ilmaisin huoleni porvarillisten »maltillisesta ryhmästä» ja sen neuvotteluista Venäjän hallituksen kanssa. Kun lokakuun 31 p:nä matkustin Berliiniin, olin vielä vanhalla kannallani: yhteistoimintaa viimeiseen saakka sosialidemokraattien kanssa suuren päämäärän saavuttamiseksi. Katkeraa minulle oli, kun minun myöhemmin tämän neliviikkoisen oleskeluni aikana Berliinissä täytyi ilmoittaa saksalaisille ystävillemme, kuinka asiat nyt Suomessa kehittyivät. Mikä häpeä olikaan suomalaisten nimelle, että meidän lakkoilevat työmiehemme, kuten kirjoitin eräässä raportissa marraskuun 30 p:nä, olivat »käyttäneet venäläisten sotamiesten pistimiä terrorisoidakseen vastustajiansa»! Mutta tätä surullista totuutta ei voinut salata.
Omituista oli panna merkille, mille kannalle Saksan mielipide asettui toisaalta Venäjän bolshevikkivallankumouksen, toisaalta meidän sosialidemokraattiemme menettelyn suhteen. Eräässä yksityiskirjeessä toht. W. Zilliacukselle marraskuun 30 p:nä esitin Berliinissä saamiani vaikutelmia seuraavalla tavalla:
»Yleensä oltiin taipuvaisia antamaan bolshovikeille tunnustusta heidän rauhanharrastustensa vuoksi ja sivuuttamaan se tosiasia, että heidän puolueensa on asettunut mitä jyrkimmin vastustamaan koko porvarillista järjestystä. Sen mukaisesti arvosteltiin Suomen sosialidemokraattista vallankaappausta ja suurlakkoa enimmäkseen suopeasti. Niinpä esimerkiksi selitti lähetystöneuvos Nadolny, joka ulkoministeriössä oli tullut Pourtalésin seuraajaksi Venäjän ja pohjoismaiden asiain esittelijänä, että Suomen sosialidemokraatit olivat noudattaneet viisasta politiikkaa, kun he liittymällä bolshevikkeihin olivat pyrkineet ja myöskin onnistuneet ajamaan itsenäisyysliikettä hyvän matkan eteenpäin. Kuitenkin ovat myöhemmin saapuneet sanomat väkivallantöistä vaikuttaneet epäedullisesti ja vielä epäedullisemman vaikutuksen tekivät tiedot porvarien ja sosialidemokraattien äärettömän jyrkästä vastakkaisuudesta.»
Pitkä oleskeluni Berliinissä ei kulunut yksinomaan raporttien kirjoittamiseen. Minä olin ottanut suorittaakseni kaksi päätehtävää. Toinen oli propagandan teko sen ajatuksen hyväksi, että saksalaisen sotaväen pitäisi yhdessä meidän jääkäripataljoonamme kanssa heti miehittää Ahvenanmaa. Tämän toimenpiteen suotavuudesta oli valtuuskunta jo kauan ollut yhtä mieltä — se suunnitelmahan oli yhtä vanha kuin maailmansota — ja minä tiesin, että myöskin uudet valtuutetut toimivat samaan suuntaan. Minä puhuin asiasta Nadolnyn kanssa ulkoministeriössä ja everstiluutnantti Buchfinckin kanssa, joka oli esikuntapäällikkö Riian rintamalla ja suoranaisissa mieskohtaisissa kosketuksissa kenraali Ludendorffin kanssa. Heidän kehoituksestaan jätin marraskuun 8 p:nä everstiluutnantti Buchfinckille yksissä neuvoin toht. Sivénin kanssa kirjoittamani memorandumin ja laadin senjälkeen yhdessä eversti W. Thesleffin, joka äskettäin oli saanut luvan tulla Berliiniin Riiasta, missä hän oli joutunut saksalaisten vangiksi, sekä luutnantti von Gerichin kanssa yksityiskohtaisen esityksen, joka marraskuun 16 p:nä jätettiin amiraaliesikunnalle suureen päämajaan toimitettavaksi. Esitystä perusteltiin osittain sotilaallisilla, osittain poliittisilla syillä. Oli näet tunnettua, että mahtavia voimia oli liikkeellä, jotta saataisiin Ruotsi miehittämään Ahvenanmaa ympärysvaltain eduksi, mikä toimenpide olisi ollut yksinomaan vahingoksi Suomelle, sitä kun varmaan ei olisi sidottu mihinkään toimeen Suomen eduksi, vaan se olisi vain riistänyt meiltä tuon tärkeän saariston omistuksen. Meidän ehdotuksemme sisälsi siis strateegisesti ja poliittisesti Suomelle ja Saksalle yhtä edullisen vastavedon. Jos se olisi toteutettu, olisi muun muassa jääkäripataljoonamme, joka nyt oli toimettomana Libaussa, saanut erinomaisen asemapaikan tulevia tehtäviä odotettaessa, ja moni seikka olisi muodostunut toiseksi vapaussodassamme. On huomautettava, että meidän esityksemme oli täydessä sopusoinnussa sen promemorian kanssa,[90] jonka marraskuun 18 p:nä valtioneuvos Hjelt ja vapaaherra von Bonsdorff jättivät kapteeni von Hülsenille suureen päämajaan toimitettavaksi. Aloitteen tähän viimeksimainittuun esitykseen oli tehnyt maisteri Fabritius eräässä valtuuskunnan kokouksessa Tukholmassa ennen Hjeltin ja Bonsdorffin lähtöä.
Toinen tehtävä oli koettaa saada Saksan hallitus valtuuttamaan meidän edustajamme lähettämään Suomeen luottamuksellinen tieto, että Saksa, heti kun eduskuntamme on julistanut Suomen itsenäiseksi, tulisi julkisesti ja virallisesti tunnustamaan Suomen riippumattomaksi valtioksi. Tämäkin oli vanha suunnitelma — kuinka usein olikaan aikaisemmin ollut puhetta tällaisesta sitoumuksesta Saksan puolelta! — Mutta se voitiin nyt rakentaa aivan toiselle ja reaalisemmalle perustalle kuin ennen. Minä panin kysymyksen vireille käydessäni Nadolnyn luona ulkoministeriössä marraskuun 6 p:nä. Hän vastasi minulle olevansa varma, että me voisimme saada semmoisen selityksen Saksan hallitukselta, ja pyysi meitä jättämään kirjallisen esityksen asiasta. Samanlaisen tiedon sai professori Erich käydessään Nadolnyn luona paria päivää myöhemmin. Ne valtuuskunnan jäsenet, jotka silloin olivat Berliinissä — Erich, Sario, Sivén ja minä — kokoontuivat nyt ja päättivät ryhtyä toimeen. Minä kirjoitin esityksen ulkoministeri von Kühlmannille osoitetun kirjeen muodossa ja Erich laati ehdotuksen Saksan hallituksen puolesta annettavaksi selitykseksi. Asiakirjan tarkastimme ja allekirjoitimme me kaikki neljä, ja marraskuun 12 p:nä jätettiin se lähetystöneuvos Nadolnylle, joka lausui siitä tyytyväisyytensä.
Tällä välin oli yleisesikunnan poliittisessa jaostossa toimiva kapteeni von Hülsen marraskuun 2:sena päivätyssä kirjeessä pyytänyt valtioneuvos Hjeltiä saapumaan Berliiniin suomalaisen valtuuskunnan valtuuttamana edustajana (siis katsoivat Saksan viranomaiset edelleenkin valtuuskuntaa johtavaksi ja määrääväksi laitokseksi meidän puoleltamme) selvittämään väärinkäsitystä eversti Mexmontanin ja poliittisen jaoston välillä, joka muun muassa johtui jääkäripataljoonan maihinnousua Suomeen koskevan suunnitelman epäonnistumisesta. Hjelt saapui nyt 15 p:nä ja seuraavana päivänä vapaaherra von Bonsdorff. Heidän aikomuksensa oli nyt saada aikaan saksalaisten kanssa se yleissopimus, joka tuntui yhä välttämättömämmältä, kuta pitemmälle aika kului. Marraskuun 18 p:nä pidettiin ulkoministeriössä neuvottelukokous, johon meidän puoleltamme ottivat osaa Hjelt, von Bonsdorff ja Erich sekä saksalaisten puolelta Nadolny, kapteeni Püschel, Steinwachs ja von Hülsen. Minä olin ajatellut, että sitä kysymystä, joka oli esitetty Erichin, Sarion, Sivénin ja minun allekirjoittamassa kirjelmässä, käsiteltäisiin tässä neuvottelukokouksessa. Käydessäni sittemmin Nadolnyn luona sainkin kuulla, että hän huomauttaakseen läsnäoleville yleisesikuntaupseereille, että ulkoministeriö oli valmis kannattamaan meidän asiaamme, nimenomaan oli kysynyt Hjeltiltä ja von Bonsdorffilta, oliko jokin poliittinen toimenpide Saksan puolelta Suomen eduksi nykyjään toivottava. Siihen olivat nämä vastanneet, että sotilaallinen toiminta nyt on tärkein. Nadolny oli siitä ilmeisesti tehnyt sen johtopäätöksen, että Hjelt ja von Bonsdorff eivät halunneet Saksan hallituksen puolelta sellaista selitystä, jota me olimme ehdottaneet. Muuten, sanoi hän minulle, oli hän omalta kohdaltaan taipuvainen pitämään sitä tarpeettomana, kun näet Suomen sosialidemokraatit tulisivat työskentelemään itsenäisyysvaatimuksen toteuttamiseksi ulkonaisesta painostuksesta riippumatta. Siihen huomautin minä, että virallinen lausunto Saksan taholta Suomen riippumattomuuden hyväksi, tosin ei tällä hetkellä ollut sovelias, mutta että oli sitä tarpeellisempaa antaa tukea riippumattomuuspyrinnöillemme sellaisella luottamuksellisella tiedonannolla, jota me olimme ehdottaneet.
Kun minä seuraavana päivänä kerroin keskusteluni Nadolnyn kanssa Hjeltille, sanoi tämä minulle, että Nadolny oli käsittänyt hänet väärin. Että niin todellakin oli ollut laita, totesi Hjelt käydessään uudelleen Nadolnyn luona. Asiaa oli kuitenkin nyttemmin vaikea muuttaa, kun Nadolny jo oli lähettänyt esityksemme suureen päämajaan ynnä tiedon, että Hjelt ja von Bonsdorff katsoivat, että toimenpiteet olisivat keskitettävät sotilaallisiin toimenpiteisiin. Minulla ei ole tietoa, otettiinko meidän esityksemme keskustelun alaiseksi neuvotteluissa kenraali von Bartenwerfferin kanssa, jonka Ludendorff oli lähettänyt Berliiniin Suomen asioissa, sekä Hjeltin ja von Bonsdorffin historiallisesti merkityksellisellä käynnillä Ludendorffin luona Kreuznachissa marraskuun 26 p:nä. Se päätös, joka tehtiin viimemainitussa tilaisuudessa, sisälsi kuten tunnettua seuraavaa. Siinä tapauksessa, että Venäjän kanssa tehtäisiin aselepo, tulisi Suomi vaatimaan itsemääräämisoikeutta ja venäläisen sotaväen poistamista maastamme. Tämän yhteydessä lausuttaisiin virallisesti julki toivomus, että Saksa kannattaisi näitä Suomen pyrkimyksiä. Kenraali Ludendorff puolestaan vaikuttaisi siihen, että vaatimusta venäläisen sotaväen poistamisesta Suomesta kannatettaisiin aselepo- tai rauhanneuvotteluissa. Suomessa pantaisiin pystyyn miliisi, jo alkanutta aseiden lähetystä jatkettaisiin ja meidän jääkäripataljoonamme siirrettäisiin Suomeen.[91] Pääajatus Erichin, Sanon, Sivénin ja minun aikaisemmin jättämässä esityksessä — luottamuksellinen Saksan kannatuksen lupaus Suomen rohkaisemiseksi julistautumaan riippumattomaksi — tuli siis, vaikka muutetussa muodossa, ilmaistuksi kenraali Ludendorffin kanssa tehdyssä sopimuksessa. Se ehdotus Ahvenanmaan saariston miehittämiseksi, joka oli tehty toht. Sivénin ja minun everstiluutnantti Buchfinckille jätetyssä esityksessäni sekä eversti Thesleffin, luutnantti von Gerichin ja minun kirjelmässä marraskuun 16 p:ltä samoin kuin valtioneuvos Hjeltin ja vapaaherra von Bonsdorffin marraskuun 18 p:nä jätetyssä promemoriassa, ei sitävastoin saavuttanut kenraali Ludendorffin hyväksymistä. Marraskuun 26 p:nä tehdyssä päätöksessä sanottiin siitä vain lyhyesti, että se ei voi tulla kysymykseen tänä vuonna, mutta että sellaisen yrityksen toteuttamismahdollisuudet seuraavana vuonna ovat suotuisat.
Vähän enemmän kuin kaksi vuotta aikaisemmin oli toinen neuvottelu Suomen kysymyksestä tapahtunut suuressa päämajassa, joka silloin oli Plessissä. Se mies, Fredrik Wetterhoff, joka silloin ajoi Suomen asiaa Saksan yleisesikunnan päällikön luona, oli nyt tavallisena sotamiehenä jossakin länsirintamalla kaikkien unohtamana ja hylkäämänä. Mutta voitaneen kysyä, olisiko se menestys, minkä Hjelt ja von Bonsdorff saavuttivat kenraali Ludendorffin luona marraskuun 26 p:nä 1917, ylimalkaan ollut mahdollinen, ellei Wetterhoffin elokuun 24 p:nä 1915 olisi onnistunut saada kenraali von Falkenayn taivutetuksi jääkäripataljoonamme perustamiseen. Olisiko saksalaista avustusretkeä milloinkaan aikaansaatu, ellei sen lähtökohtana olisi ollut tämä Saksassa muodostettu suomalainen joukko?
Kun sanon, että Wetterhoff oli kaikkein unohtama, ei tämä ole aivan täsmällistä. Jääkärit eivät olleet häntä varmastikaan unohtaneet ja myöskin saksalaisissa piireissä muisteltiin nyt hänen ansioitaan. Marraskuun alussa kertoi eräs suomalainen minulle, että hän uikoministeriössä ja samoin sotaministeriössä oli kuullut lausuttavan, että Wetterhoff pitäisi nyt asettaa jälleen entiseen toimeensa suomalaisen toimiston johtajaksi. Odotettiin sellaista anomusta meidän puoleltamme. Mutta se oli tietenkin mahdoton nykyisen valtakauden aikana.
Muun toimintani Berliinissä voin kuvata muutamalla sanalla. Kirjoitin useita artikkeleita saksalaisiin sanomalehtiin ja aikakauskirjoihin. Yksissä neuvoin toht. Sivénin kanssa tein esityksiä amiraaliesikunnalle ja ulkoministeriölle semmoisen sitoumuksen aikaansaamiseksi, että Saksan laivasto ei kohtelisi elintarvelastissa Suomeen kulkevia aluksia vihollisvaltiolle kuuluvina aluksina. Luulen esityksen johtaneen tulokseen. Paroni von der Roppin ja hänen avustajansa von Eckardtin kanssa olin paljon yksissä. Von der Roppin toimistossa Neutrale Korrezpondenz oli erityinen huone varattu suomalaisia varten. Von der Roppin kautta sain kutsun erääseen Hotel Continentalin tavanmukaiseen keskustelukokoukseen. Läsnäolijoiden joukossa oli ruhtinas Löwenstein, kenraali von Kluck, ruhtinas Henckell-Donnersmarck, valtiopäivämies Friedrich Naumann, kreivi Manteuffel, Vossische Zeitungin toimittaja Bernhard ja useita upseereja sekä muutamia puolalaisia, liettualaisia ja ukrainalaisia. Kokouksessa, jonka avasi paroni von der Ropp, pidin esitelmän aiheesta Venäjä ja Suomen riippumattomuus. Esittämäni näkökohdat kohtasivat kuitenkin aika paljon vastarintaa. Erikoisen ankarasti ahdisti minua Bernhard, joka esitti tunnettuja aatteitansa siitä, että Englanti oli päävihollinen ja että Venäjää, joka oli Saksan luonnollinen liittolainen, ei saa heikentää. Useimmat läsnäolijoista katsoivat minun kuitenkin olevan oikeassa. Mielenkiintoista oli todeta toisaalta puolalaisten ja toisaalta liettualaisten ja ukrainalaisten kiivas ottelu. Von der Ropp asettui lämpimästi jälkimmäisten puolelle. Juuri tähän aikaan saavutti von der Ropp Liettuan esitaistelijana suuren menestyksen, kun hänen onnistui saada aikaan, että maa sai oman kotimaisen hallituksen, toistaiseksi Landesrat-nimisen.
Ylimalkaan saatoin havaita, että mielenkiinto Suomea kohtaan oli poliittisissa piireissä voimakkaasti nousemassa. Friedrich Naumann, joka käydessäni hänen luonaan elokuussa oli Suomen asioista niin vähän perillä, ettei tiennyt edes oliko jääkäripataljoonaamme olemassakaan, oli nyt tulisesti innostunut meidän asiaamme. Hän selitti olevansa valmis kutsumaan koolle enemmistöön kuuluvien valtiopäivämiesten kokouksen keskustelemaan Suomen asiasta. Siinä oli ilmeisesti laaja työala meidän propagandallemme. Ei riittänyt, että meillä oli armeijan ylin johto puolellamme. Saattoihan tapahtua, että saksalainen apuretki viime hetkessä joutuisi karille valtiopäiväin puolelta ilmenevän vastarinnan vuoksi. Kuten tunnettua, oli tosiaankin vähällä niin käydä maaliskuussa 1918.[92]
* * * * *
Marraskuun 28 p:nä olin jälleen Tukholmassa. Siellä oli parhaillaan Ahvenanmaata koskeva väittely kiivaimmillaan. Leon Ljunglund oli Nya Dagligt Allehandassa asettunut puoltamaan Ahvenanmaan yhdistämistä Ruotsiin. Minä olin hänen kanssaan pitkissä keskusteluissa asiasta, mutta minun täytyi todeta, että emme voineet siinä suhteessa päästä yksimielisyyteen. Ljunglundin mielestä oli Ruotsilla oikeus vaatia Ahvenanmaata itselleen, koska saaristo ennen aina oli kuulunut Ruotsille (?) ja ainoastaan onnettoman sattuman kautta oli joutunut Haminan rauhassa emämaasta irroitetuksi. Sitäpaitsi oli meidän puoleltamme epäjohdonmukaista vastustaa ahvenanmaalaisten toivomusta päästä Ruotsin yhteyteen, kun me omasta puolestamme vetosimme kansojen itsemääräämisoikeuteen. Kuten näkyy, olivat ruotsalaisten pääargumentit jo valmiiksi muovatut.
Eivät sentään läheskään kaikki ystävämme Ruotsissa olleet näin jyrkällä kannalla tässä onnettomassa kiistakysymyksessä. M.m. sanoi minulle entinen ulkoministeri amiraali Lindman, että hän ei voi yhtyä Ljunglundin käsitykseen, että Ruotsi ilman muuta saattaisi vaatia Ahvenanmaata. Sen saadakseen täytyy Ruotsin ehdottomasti »tehdä jotakin Suomen hyväksi». Entinen kirkollisministeri professori Westman meni niin pitkälle, että sanoi, että puhetta Ruotsin vaatimuksista Ahvenanmaan suhteen on pidettävä enemmänkin romantiikkana. Pääasia on saada kansan mieliala Ruotsissa taivutetuksi ryhtymään avustamaan Suomea. Sitä varten pitäisi laatia juhlallinen julistus Ruotsille ja samalla Tanskalle ja Norjalle.
Lähimpinä päivinä palaamiseni jälkeen pidettiin useita valtuuskunnan kokouksia. Eräässä niistä joulukuun 2 p:nä teki valtioneuvos Hjelt, joka juuri silloin oli saapunut Berliinistä, selkoa siitä, mihin tuloksiin hänen ja von Bonsdorffin käynti suuressa päämajassa oli johtanut. Meidän odotuksemme olivat olleet niin suurenmoisia, että selonteko tavallansa tuntui meistä pettymykseltä. Varsinkin se seikka, että siinä pöytäkirjassa, jonka Hjelt luki, ei ollut nimenomaista lupausta, että Saksa tunnustaisi Suomen riippumattomuuden heti kun se julistettaisiin, tuntui meistä (Castrénista, Fabritiuksesta ja minusta) olevan arveluttava. Luulen kuitenkin, että arvostelimme asiaa liian pessimistisesti. Epäilemättä olivat Hjelt ja Sario oikeassa huomauttaessaan, että Suomen itsenäisyyden tunnustaminen seuraisi sopimuksesta luonnollisena johtopäätöksenä.
Tukholmassa tapasin näinä päivinä useita helsinkiläisiä poliitikkoja, jotka oleskelivat siellä eri tehtävissä, m.m. senaattori Paasikiven, maanviljelysneuvos Paloheimon, toht. Törngrenin ja professori G. von Wendtin. Viimeksimainitulta sain mielenkiintoisen kuvauksen siitä käsityksestä, joka juuri silloin oli vallalla ympärysliiton leirissä Suomen itsenäisyyskysymyksestä. Professori von Wendt oleskeli Tukholmassa varustettuna laajoilla valtuuksilla senaatin elintarvetoimituskunnalta ja oli tehtäväänsä varten neuvotteluissa sekä Ruotsin hallituksen että ympärysvaltojen Tukholmassa olevien edustajien kanssa. Mutta kun ympärysliiton suhtautuminen elintarpeiden hankintaan oli kiinteästi kytketty sen sotapolitiikkaan ylimalkaan, oli hän joutunut tekemisiin myöskin puhtaasti poliittisten kysymysten kanssa. On tunnettua, että hän tällöin sai tilaisuuden tehdä maallemme tärkeitä palveluksia vähän ennen ja heti jälkeen itsenäisyysjulistuksen. Erikoisen onnellinen seikka oli tässä se mieskohtainen luottamus, jota Englannin silloinen ministeri Tukholmassa sir Esmé Howard osoitti hänelle. On lisättävä, että professori von Wendt nautti samaa hyväntahtoista luottamusta Saksan ministerin puolelta.
Maanmiehiltäni sain mitä masentavimpia kuvauksia Suomessa vallitsevasta tilanteesta. Minusta tuntui kuin kotimaassa olisi oltu aivan sekaisin ei ainoastaan sosialidemokraattien, vaan myöskin porvarillisten taholla. Minut valtasi vastustamaton halu matkustaa kotimaahan näkemään, ovatko asiat tosiaan niin huonolla kannalla kuin sanottiin. Ennen kaikkea tahdoin saada selkoa mielialasta sosialidemokraattien keskuudessa. Ehkäpä sentään vielä oli toivoa, että maltilliset ainekset saisivat puolueessa ylivallan. Sitäpaitsi en tahdo kieltää, että vähitellen aloin tuntea itseni tarpeettomaksi Tukholmassa. Toimistoni oli tosin jäljellä ja siellä tehtiin sanomalehtipropagandaa y.m., mutta tämä työ tuntui minusta nyttemmin olevan verraten vähäarvoista. Berliinissä sitä vastoin vielä katsoin itselläni olevan tehtävää, mutta siellä en voinut työskennellä saamatta varmaa määrättyä tehtävää kotimaasta. Valtuuskunnan marraskuun 23 p:nä Berliinissä tekemän päätöksen mukaan piti sen useiden jäsenten, niiden joukossa minunkin, siirtää toimintansa Saksaan, mutta itsenäisyysjulistuksen jälkeen olivat valtuuskunnan päivät luetut. Sen sijaan tulisi virallinen lähetystö luonnollisestikin perustettavaksi sekä Berliiniin että Tukholmaan, heti kun Saksa ja Ruotsi ovat tunnustaneet Suomen itsenäiseksi valtioksi.
Päätin siis käydä Suomessa saadakseni asemasta selkoa. Vähän ennen lähtöäni pidimme vaimoni ja minä kahdet päivälliset kotonamme muutamille saksalaisille ja ruotsalaisille ystävillemme. Minä halusin kiittää heitä siitä kannatuksesta, jota he olivat antaneet meidän asiallemme, ja siitä ystävällisyydestä ja luottamuksesta, jota he olivat minulle mieskohtaisesti osoittaneet. Edelliset päivälliskutsut saivat puolittain virallisen luonteen, kun läsnä oli useita Saksan lähetystön jäseniä — ministeri von Lucius, sotilasattasea eversti von Giese, meriattasea komendööri von Fischer-Lossainen, lähetystöneuvos von Kienlin, salaneuvos Riezler, konsuli Goldbeck-Löwe ja toht. Stiewe — sekä Berliinin yleisesikunnan poliittisen jaoston edustaja tirehtööri. Steinwachs. Muiden kutsuvieraiden joukossa oli erinäisiä ruotsalaisia — amiraali Lindman, professori Fahlbeck, johtaja Sven Palme ja päätoimittaja Ljunglund — sekä meikäläisiä valtioneuvos Hjelt, professori Erich ja professori G. von Wendt. Päivälliset pidettiin joulukuun 7 päivänä. Me saatoimme siis samalla kertaa viettää Suomen itsenäisyysjulistuksen juhlaa. Tämä tuotti ilmeisesti paroni von Luciukselle suurta huolta. Kuuluiko kenties asiaan, että hänen pitäisi pitää puhe? Mitä hän siinä tapauksessa sanoisi ja mitä jättäisi sanomatta? Se oli todellakin arkaluontoinen kysymys. Hän huokasi helpotuksesta — kuulin kerrottavan — kun sai tietää, että myöskin Ruotsin entinen ulkoministeri, amiraali Lindman, oli kutsuttu. Asiahan voitiin järjestää niin, että tämä lausui julki vierasten tunteet siten vapauttaen hänet Luciuksen, tuosta vaikeasta tehtävästä. Ollakseen oikein varma, että hänen itsensä ei tarvitse esiintyä pani hän von Kienlinin soittamaan minulle ja pyytämän, että amiraali Lindmanille annettaisiin kunniapaikka emännän vieressä. Minä voin lisätä, että hän itse aikaisemmin oli soittanut kysyäkseen, onko herra Castrén myöskin kutsuttu. Minä saatoin rauhoittaa häntä ilmoittamalla, että niin ei ollut laita.
Vaimoni oli tehnyt parastansa ja tilaisuus oli onnistunut. Puheessani vieraille huomautin, että Suomi toivoo tukea ja apua sekä Saksalta että Ruotsilta uuden vastajulistetun itsenäisyytensä hyväksi, joka ilman tätä tukea kenties jäisi vain tyhjäksi sanaksi. Amiraali Lindmanin vastaus oli Suomen vapautta rakastavan kansan kaunopuheinen ylistys ja päättyi vakuutukseen, että Ruotsin kansa tervehtii vanhan veljesmaan tuloa itsenäisten valtioiden joukkoon mitä lämpimimmällä myötätunnolla. Mitäpä enempää hän saattoi sanoa? Nythän hoiti Ruotsin ulkopolitiikkaa ministeri Hellner eikä hän. Kaikki odottivat, että von Lucius nyt sanoisi muutamia sanoja, mutta hän noudatti taktiikkaansa ja vaikeni. Minun on kuitenkin lisättävä, että hän yksityisesti puhui minulle Suomesta mitä suopeimmin.
Seuraavana päivänä oli pöydässämme ainoastaan ruotsalaisia ja meikäläisiä. Edellisten joukossa valtionarkivario Clason, entinen kirkollisministeri professori K.G. Westman, aktuario Otto Järte, kapteenit Törngren ja Reutersvärd, toimittajat Ljunglund ja Langlet sekä vaimoni sukulainen sotatuomari Angur von Hedenberg, jonka kauniissa vierasvaraisessa kodissa olimme viettäneet monta mieluisaa hetkeä ja joka oli osoittanut vapausriennoillemme lämmintä harrastusta. Läsnäolevista suomalaisista mainittakoon vapaaherra Carl Langensklöld, joka viime vuosina oli ollut Tukholman järjestömme verrattomana tukena, sotilaskomitean edustaja ratsumestari Gripenberg, Konni Zilliacus, G. von Wendt sekä työtoverini valtuuskunnassa Rafael Erich, Almar Fabritius ja Bertel Appelberg. Senaattori Paasikivi ja maanviljelysneuvos Paloheimo oli myöskin kutsuttu, mutta he olivat estyneet tulemasta. Mitkään viralliset näkökohdat eivät tässä tuttavallisessa seurassa sitoneet sanoja. Läsnäolevat ruotsalaiset ystävämme olivat innostuneita ajatukseen, että Ruotsin heti ja ensimmäisenä kaikista valloista pitäisi tunnustaa Suomen itsenäisyys, kuten Valdemar Langlet äskettäin oli Aftonbladetissa vaatinut, ja kaikki olisivat he, jos se vain olisi ollut heidän vallassaan, empimättä luvanneet meille Ruotsin aseellista tukea. Vallitsi sama tunnelma, joka muutamia kuukausia myöhemmin ilmeni ruotsalaisen prikaatin muodostamisessa, kun virallinen Ruotsin jätti meidät pulaan.
* * * * *
Joulukuun 16 p:nä matkustin Suomeen Haaparannan kautta. Minä en ollut saanut passia Vorovskilta, joka siihen aikaan hoiti bolshevikkien »lähetystöä» Tukholmassa, ja matkustin niinmuodoin ilman. Haaparannasta oli helppo päästä Tornioon. Asiamiehemme K. Pietilän opastamana kävelin jään yli Handolinin sillalle ja sitten sillan alla, kunnes tulimme noin 100 metrin päähän Tornion rannasta. Pienellä kierrolla unisten vahtien huomio oli vältetty illan pimeydessä. Torniossa sain passin poliisimestarilta ja saatoin seuraavana aamuna turvallisesti astua junaan.
Jokainen tietää, miltä Suomessa siihen näytti Venäjän bolshevikkivallan puolustajat, punaiset sotilaat olivat maan todellisina valtiaina. Sen näki heidän ylimielisistä eleistään, kun he loikoilivat junavaunuissa tai kuljeksivat eri ryhmissä asemasilloilla, ja meidän omat punaisemme olivat yhtä itsetietoisia. Mutta jos puhui toiseen leiriin kuuluvain ihmisten — todellisen Suomen — kanssa, huomasi kyllä, kuinka katkeruus kuohui mielissä. Oliko sisäinen sota lopultakin välttämätön, huolimatta kaikesta, mitä sen karttamiseksi tehtiin?
Minä en tahtonut luopua vielä toivosta. W. Strömiltä jonka tapasin Helsingissä, sainkin todella kuulla, että sosialidemokraattinen puolueneuvosto oli päättänyt toimeenpanna puolueen puhdistuksen. Johdon siirtymistä äärimmäispunaisten käsiin ei tultaisi sallimaan. Oli olemassa myöskin toiveita saada venäläinen sotaväki poistumaan maasta. Sen tapahduttua olisi se vaara poistettu, mikä nyt uhkasi kiihtyneen punakaartin puolelta. Käydessäni Edvard Gyllingin luona katsoin saavani vahvistuksen sille, mitä Ström oli ilmoittanut. Myöskin Gylling toivoi hartaasti, että maa voitaisiin vapauttaa venäläisten sotajoukkojen turmelevasta läsnäolosta. Ja riippumattomuuden toteuttamiseen hän tuntui olevan yhtä innostunut kuin minäkin. Kysymykseeni, saisinko ilmoittaa Saksan sosialidemokraateille, että heidän suomalaiset puoluetoverinsa toivovat Saksan demokratian kannatusta Suomen valtiolliselle itsenäisyydelle, vastasi hän tinkimättä myöntävästi. Mutta ne kuvitelmat joiden valtaan aloin antautua, haihtuivat jälleen, kun puhuin erään miehen kanssa, joka oli lähellä Helsingin venäläistä bolshevikkijohtoa, nimittäin lehtori Smirnoffin. Kun huomautin hänelle, että Suomen ja Venäjän hyvien välien säilymiselle tulevaisuudessa on välttämätöntä, että venäläinen sotaväki viedään maasta pois, vastasi hän, ettei se käy laatuun, koska Pietari silloin jäisi suojattomaksi Suomen kautta tapahtuvaa saksalaista hyökkäystä vastaan.
Mutta kävipä sen kuinka tahansa — pian olisi meillä aseellinen voima asettaa venäläistä sotaväkeä ja myöskin omia punaisiamme vastaan, jos nämä ovat kyllin mielettömiä kulkemaan edelleen niitä polkuja, joille he niin katalasti olivat marraskuun lakossa astuneet. Ne, jotka olivat työskennelleet jääkäripataljoonamme aikaansaamiseksi ja kansamme asestamiseksi, olivat närkästyen torjuneet ajatuksen, että pataljoonaa ja niitä aseita, joita he koettivat tuoda maahan, voitaisiin tarvita omia venäläisiin liittyneitä kansalaisia vastaan. Mutta jos tähän keinoon täytyi tarttua suuren päämäärän — itsenäisyyden — saavuttamiseksi ja maan pelastamiseksi anarkiasta, ei voinut eikä saanut epäröidä. Sen käsityksen huomasin olevan vallalla, kun keskustelin ystävieni kanssa A.K:ssa ja sitä lähellä olevissa piireissä, ja minun täytyi mielikarvaudekseni myöntää heidän olevan oikeassa. Mutta kohtasin heidän keskuudessaan myöskin porvarillisen johdon arvostelua. Eräs ystävistäni sanoi minulle, että oli tehty suuri erehdys, kun ei oltu ilmoitettu sosialidemokraattien johtajille Hjeltin ja von Bonsdorffin Ludendorffin kanssa tekemän sopimuksen sisällystä. (Oliko asia todella näin, en tiedä. Oli ehkä pelätty, että sopimus ilmiannettaisiin venäläisille.) Toiset katsoivat, että porvarilliset olivat tehneet itsensä vikapäiksi raskaaseen laiminlyönnin syntiin, kun olivat viivytelleet kääntymistä Leninin hallituksen puoleen itsenäisyyden tunnustuksen saamiseksi. Erehdyinkö vai oliko asia niinkuin olin havaitsevinani: että kosketus varsinaisten aktivistien ja niiden henkilöiden välillä, joiden käsissä nyt oli maan johto, ei ollut niin läheistä, kuin sen olisi pitänyt olla?
Joka tapauksessa oli näillä hallituksen johdossa mies, jonka persoonaan oli yhtyneenä vanhan passiivisen vastarinnan esitaistelija- ja vanhan ja uuden aktivismin parhaat ominaisuudet: P.E. Svinhufvud. Minä kävin hänen luonaan senaatin linnan kuuluisassa nurkkahuoneessa. missä hän hallituspäällikkönä isännöi. Jos muut olivat hermostuneita näinä vaikeina aikoina, niin ei maan korkein hallintomies totisesti ollut. Tuntui tyynnyttävältä ja turvalliselta, kun vain näki hänet ja puhui hänen kanssaan. Myöskin senaatin muiden jäsenten kanssa tulin kosketuksiin, etusijassa ulkoasiaintoimituskunnan päällikön Karl Enckellin kanssa. Sain tilaisuuden tehdä selkoa Ruotsissa ja Saksassa vallitsevasta asemasta, niinkuin sen käsitin, ja myöskin kuvata ajatuksiani meidän suhteistamme Venäjän valtakunnan ei-venäläisiin kansallisuuksiin. Olen merkinnyt muistiin, että senaatti minun ehdotuksestani päätti lähettää edustajan Kiovaan. Suurella auliudella antoi Svinhufvud minulle allekirjoittamansa valtakirjan siihen poliittiseen työhön, johon aioin antautua Berliinissä. On huomattava, että tähän aikaan vielä ei mikään ulkovaltio ollut tunnustanut Suomen riippumattomuutta ja että meillä niin ollen ei vielä ollut säännöllisiä, virallisia lähetystöjä enempää Berliinissä kuin muissakaan pääkaupungeissa. Mutta senkin jälkeen kun Berliiniin perustettiin lähetystö, oli minulla varmaankin tehtävää siellä suoritettavana. Voin lisätä, että A.K. kokouksessaan 23 p:nä antoi minun tehtäväkseni toimia sen edustajana Berliinissä. Kokoukseen ottivat osaa toht. Zilliacus, toht. Eino Suolahti, maisterit Th. Swedlin ja Eino Välikangas sekä tri. Sven Donner.
Joulukuun 26 p:nä matkustin postijunalla Tornioon jatkaakseni sieltä matkaa Tukholman kautta Berliiniin. Helsinkiläiseltä järjestöltämme olin saanut neuvon astua pois junasta Kemissä ajaakseni sieltä jään yli Ruotsin puolelle. Minähän olin edelleenkin ilman passia. Mutta aktivistien kuuluisassa päämajassa Kemissä Osulan matkustajakodissa sanottiin minulle, että oli aivan tarpeetonta ryhtyä rasittavaan taivallukseen jään yli. Lähellä Torniota oli paikka, josta vaarattomasti voi kävellä pienen matkan joen yli. Olin kyllin varomaton noudattamaan neuvoa. Saavuttuani Tornion asemalle ajoin oppaani kanssa Alatornion kirkolle, nousin siinä reestä ja menin alas rantatöyryä jäälle matkalaukku kädessäni. Kaikki oli hiljaista. Mutta en ollut ehtinyt ottaa montakaan askelta, ennenkuin kuulin takaani ärjäistävän »astanavitesj!» (pysähtykää!). Minä en siitä välittänyt, vaan kävelin rauhallisesti eteenpäin. Mutta silloin pamahti laukaus ja sen jälkeen useita muita. Minä aloin juosta ja samoin oppaani, joka katosi kuin salama jäälle puolipimeässä. Äkkiä tunsin kovan kolauksen ja kaaduin. Luoti oli sattunut vasempaan reiteeni. Seuraavassa hetkessä olivat venäläiset sotamiehet kimpussani.
Mitä sitten tapahtui, voidaan kertoa muutamalla sanalla. Minut vietiin rannalla olevaan vahtitupaan ja siitä reellä päämajaan kaupunkiin. Haavastani, joka vuoti vahvasti verta, eivät tavarishtshit paljon välittäneet. Se oli »nitshevoo». Eräs upseeritavarishi oli sitä mieltä että tämä välinpitämättömyys meni hiukan liian pitkälle, ja soitti tohtori Beckerille kaupungin sairaalaan. Tämä tuli, sitoi haavani ja sanoi, että se on arveluttavan luontoinen. Ennenkuin minut vietiin sairaalaan, kuulusteli kuitenkin eräs »natshalnik» minua. Hän sai kuulla, että minä en suinkaan ole mikään ruplansalakuljettaja, vaan kunniallinen vanha kumousmies, joka on istunut Pietari-Paavalin linnassa y.m. Kuulijat joutuivat aivan hämilleen. Miksi en ollut tullut heidän päämajaansa? Olisin silloin heti saanut passin jos ei minulla semmoista ollut.
Sairaalassa sain nyt maata ankkurissa kaksi viikkoa Läpi ammuttua säärtäni ei tarvinnut leikata poikki! kuten tohtori Becker oli pelännyt. Toistaiseksi olin turvattu. Venäläiset eivät edes tiedustelleet minua. Pakollinen ankkurissaoloni muodostui niin mieluisaksi kuin suinkin saatoin toivoa. Tätini, neiti Augusta Krook, vanha aktivisti kuten minäkin, oli tapaturmasta sanan saatuaan rientänyt Tornioon pitämään minulle seuraa. Kaupunkilaiset osoittivat minulle mitä suurinta ystävällisyyttä. M.m. oli minulla ilo nähdä luonani yksi uskollisia avustajiani, rouva Hulda Reuter, joka vuonna 1915 oli välittänyt salaista postinkulkua Tukholman ja Helsingin välillä. Mutta mieleni oli täynnä levottomuutta. Joka päivä oli sanomalehdillä kerrottavana tärkeitä tapahtumia. Toinen ulkovalta toisensa jälkeen oli tunnustanut Suomen riippumattomuuden. Ulkomailla tarvittiin siis työvoimia nyt enemmän kuin milloinkaan, mutta minä makasin täällä kaukaisessa maailmankolkassa vuoteeseen kytkettynä. Seikkailuni oli todellakin sangen harmillinen.
Haava parantui kuitenkin pian ja minä tahdoin päästä uudistamaan epäonnistunutta yritystäni rajan yli. Toht. Lindgren, joka oli Punaisen Ristin palveluksessa ja saattoi liikkua vapaasti Tornion ja Haaparannan väliä, hankki minulle salakuljettajan, joka eräänä pimeänä iltana tammikuun puolivälissä vei minut reessään viisi kilometriä pohjoiseen pitkin jokea ja sitten täyttä neliä jään yli Ruotsin puolelle. Nytkin vinkui kiväärinluoteja korvissani — tällä kertaa lienevät ampujat olleet suomalaisia tullivartijoita — mutta kaikki kävi onnellisesti ja pian istuin ehein nahoin Haaparannan kaupungin hotellissa syömässä hyvää illallista toht. Lindgrenin kanssa. Hän kertoi minulle, että Tornion venäläisessä päämajassa juuri nyt oli löydetty paksu asiakirjapakka, joka koski minua. Se oli peräisin santarmien arkistosta ja sisälsi arvattavasti asioita, jotka olisivat aiheuttaneet minun vangitsemiseni uudelleen. Olin päässyt pälkähästä viime hetkellä. Seuraavana aamuna jatkoin keskeytynyttä matkaani Tukholmaan.
Kaksi viikkoa myöhemmin olin siksi toipunut haavastani, että saatoin ajatella matkustamista Berliiniin aloittaakseni sikäläisen työni. Valtakirjani oli onneksi tallella. Se oli Helsingistä lähetetty kuriirin mukana. Mutta kun helmikuun 2 p:nä soitin ministeri Gripenbergille ilmoittaakseni lähdöstäni, kysyi hän minulta, enkö mieluummin tahtoisi jäädä Tukholmaan lähetystöneuvoksena auttaakseni häntä lähetystötyössä. Hiukan epäröityäni vastasin myöntävästi. Berliinissä olisin kenties voinut olla suuremmaksi hyödyksi poliittisessa työssä, mutta täällä Tukholmassa oli juuri nyt vapaussotamme puhjettua äärettömän paljon käytännöllistä työtä tehtävänä. Niin tapahtui, että minä astuin viralliselle diplomaattiuralle viipyäkseni siinä lähes 8 vuotta. Toimintani Tukholmassa seuraavana myrskyisenä aikana rajoittui sitten suurimmaksi osaksi vaatimattoman lähetystövirkamiehen tehtävien puitteisiin. Kertomus elämyksistäni tänä aikana ei toisi paljoa uutta siihen, mikä jo on tunnettua Tukholman lähetystömme kuumeisesta toiminnasta, viimeisistä yrityksistä saada Ruotsin hallitusta luopumaan passiivisesta kannastaan meidän vapaussotaamme, uljaasta kansanliikkeestä Ruotsissa Suomen hyväksi, ruotsalaisten vapaaehtoisten rientämisestä kenraali Mannerheimin lippujen alle, Ruotsin surkuteltavasta Ahvenanmaan-retkestä, niistä vielä surettavammista oloista, jotka liittyivät Uudenkaupungin joukkueen aseistariisumiseen Ahvenanmaalla ja sen tuonnista Ruotsiin, jääkäripataljoonamme muistorikkaasta retkestä Vaasaan Pohjanlahden jäiden halki ja siitä, kuinka saksalaiset apuretkellään Etelä-Suomeen ottivat suorittaakseen sen tehtävän, jonka Ruotsi olisi voinut, mutta jota se ei tahtonut ottaa suorittaakseen.
* * * * *
Toukokuun alussa matkustin Suomeen. Kun toukokuun 16 p:nä seisoin Nikolainkirkon portailla ja katselin Mannerheimin ja hänen talonpoikaisarmeijansa juhlamarssia, palasivat ajatukseni siihen päivään huhtikuun alussa 1915, jolloin näin ensimmäisten Lockstedtin, nuorukaisten marssivan harjoituskentälle. Se, mikä silloin useimmista tuntui fantastiselta unelmalta, oli nyt toteutunut. Samat nuorukaiset, jotka silloin olin nähnyt harjoituksissa, ampumassa maaliin ja kaivamassa juoksuhautoja vieraassa maassa outoon pfadfinder-pukuun puettuina, marssivat nyt omaan pääkaupunkiimme jäntevinä upseereina niiden pataljoonain ja komppaniain etunenässä, joita he olivat johtaneet taisteluun ja voittoon. Nuorukaisunelman ihmeellisempää täyttymystä ei minkään kansan historia voi osoittaa.
On totta, unelman toteutumista olisi voinut ajatella vielä kauniimmaksi. Saman päivän aamuna, jolloin valkoinen armeija marssi Helsinkiin, olin nähnyt toisen sotaisen näytelmän: joukon voitettuja vihollisia matkalla vankileiriin, mutta se näky oli ollut sellainen, että se oli syöpynyt minun mieleeni ja esti minua tuntemasta eheää voitoniloa. Sillä nämä vangitut viholliset olivat kapinallisia, eksytettyjä maanmiehiä. Jälleen täytyi minun kysyä itseltäni, eikö meillä ollut mitään syytä siihen, että vapaustaisteluumme oli yhtynyt sisäisen sodan kauhu. Minun omatuntoni vastasi kieltävästi. Me olimme — nekin meistä, joiden osalle poliittinen työ oli tullut — viimeiseen saakka pitäneet kiinni ajatuksesta: yksimielinen kansa taistelussa ulkonaista vihollista vastaan. Senvuoksi olimme viimeiseen saakka tahtoneet pitää ystävinämme ja liittolaisinamme sosialidemokraattisia johtajia ja heidän vallassaan olevia työläisjoukkoja, huolimatta siitä ivallisesta moitteesta, mitä keskinkertaisporvarien puolelta siitä saimme. Ja me olimme siinä olleet oikeassa, kun emme unohtaneet, että sosialidemokraatit olivat voimakkaimmin julkilausuneet itsenäisyysvaatimuksen Venäjän maaliskuun vallankumouksen jälkeisinä ensi kuukausina ja että itsenäisyysliike oli saanut väkevän nousunsa suureksi osaksi heidän menettelynsä avulla. Sitten oli käynyt, niinkuin kenties täytyi käydä; työläiset eivät enää olleet voineet erottaa kansan vapausvaatimusta ja sosialisen vallankumouksen unelmaa toisistaan. Heidän sydämensä pohjalla hehkuva luokkaviha porvarillisen yhteiskunnan vanhojen syntien jälkimaininkina oli leimahtanut ilmiliekkiin idästäpäin tulevassa vallankumoustuulessa, ja sitä paloa eivät johtajat joko olleet voineet taikka ehkä sokaistuina tahtoneet sammuttaa. Se voitiin silloin sammuttaa ainoastaan verellä. Kansojen elämässä on traagillisia ristiriitoja, jotka vain väkivalta voi ratkaista.
Nyt oli kapinaliekki sammutettu ja ulkonainenkin vihollinen karkoitettu. Suomen taival vapauteen oli ollut vaikea, mutta nyt seisoi vapaa Suomi tuossa voittajana koko nuoressa voimassaan. Tosin kuului jo itse voitonhetkenä kateellisen pikkumaisuuden ja kansallisen suvaitsemattomuuden ääniä, jotka sittemmin totisesti eivät ole heikenneet. Mutta se henki, joka sai meidän kansamme lähettämään 2 000 poikaansa Lockstedtin-leirille oppimaan aseiden käyttöä aikana, jolloin muukalaisvalta aseettomassa maassamme oli ankarimmillaan, se henki, joka muutamissa viikoissa oli saattanut yhteensulattaa kymmeniätuhansia kansalaisia kaikista yhteiskuntaluokista taistelukuntoiseksi armeijaksi, jonka päämääränä oli maan pelastus, se elää kuitenkin, se elää sentään heikentymättömänä puoluekiistojen ja kansallisvastakkaisuuksien raateleman pinnan alla. Tämä saadaan nähdä niin pian kuin vaara uhkaa kalliisti hankittua itsenäisyyttämme. Silloin on kansamme seisova yksimielisempänä kuin se seisoi onnettomana ja kuitenkin kunniakkaana vuonna 1918.