I.

Aurinko painui juuri Välimereen. Lyhyttä hämärää seuraa tumma, pehmeä itämainen yö. Aurelia nojasi väsyneesti päätään leposohvan pielukseen. Yläkerran pylvässalista oli seinäverhot vedetty syrjään, ja Aurelian katse harhaili Välimeren tummenevalla pinnalla. Tähti toisensa jälkeen ilmestyi yön taivaalle antaen suurelle ulapalle ihmeellisen hämärhohteen. Satavuotiset Liibanonin seetripuut huminoivat. Ne kertoivat yön hiljaisuudessa lapsilleen pyhää salaisuuttaan: Meidän isistämme rakennettiin kerran Herran temppeli!

Mutta Aurelia ei kuule seetrien salaisuutta, ei huomaa illan ihanuutta, vaikka katse harhaileekin öisen ulapan yllä. Ah, hänen silmiensä edessä on toinen kuva: Rooma, ikuinen Rooma ja murheen muistot siellä! — Sitä kuvaa hän oli paennut tänne itämaille asti. Mutta kuva seurasi mukana — muistot elivät. Miten selvänä nytkin kaikki oli hänen edessään: Hän on Rooman ylhäisimmän ja rikkaimman perheen ainoa tytär. Ylhäistä sukua oli Antoniuskin, vaikkei hän ollutkaan rikas. Lapsena he leikkivät aina yhdessä. Tulivat sitten aikuisiksi. Miten hyvä oli Antonius aina! Jo lapsena oli hän, Aurelia, aina luvannut tulla Antoniuksen vaimoksi, ja isä oli hymyillyt ja nyökännyt hyväksyen päätään. Mutta sitten isä kuoli äkkiä — äiti oli kuollut jo Aurelian pienenä ollessa. Aurelian rikkaus ja kauneus tuli kuuluksi kautta Rooman. Ja eräänä päivänä saapui itse prefekti kosimaan. Prefektin komeus häikäisi Aureliaa. Miten suurta istua hänen vierellään sirkuksessa, katsella gladiaattoritaisteluita amfiteatterissa, kulkea foorumilla, tai ajaa Palatinukselle keisarin luo! Ja Aurelia antoi prefektille myöntävän vastauksen.

Antonius tuli illalla. Aurelia ruokki lintuja puutarhan suihkulähteen luona ja kertoi kihlauksestaan näköjään välinpitämättömästi. Antonius ei sanonut sanaakaan, vaan kääntyi, läksi, meni ja syöksyi suoraan Tibervirtaan. Kuka voisikaan kertoa Aurelian surua. Ah, sydän itki verta! Miten äärettömästi hän olikaan Antoniusta rakastanut — nyt vasta hän sen oikein käsitti, kun Antoniusta ei enään ollut. Prefektiä hän ei laskenut silmiensä eteen. Epätoivossaan uhrasi hän suuria uhreja kaikille jumalille Pantheonissa. Sitten hän aikoi Vestan neitsyeksi, sitten Isiksen naispapiksi, vaan ei mistään apua. Lopulta täytyi hänen jättää koko Rooma — hän ei jaksanut kulkea siellä muistojen paikoissa. Ensiksi hän pysähtyi Ateenaan. Ah, sen ihanuus viihdytti hetken, mutta vain hetken! Muistot elivät, ja hän pakeni Vähään Aasiaan. Sieltä sitten yhä eteenpäin, kunnes vihdoin tänne Liibanonin rinteelle rakennutti hienon, roomalaisen huvilan. Mutta kuva seurasi mukana tännekin: Oi, Antonius ja Rooma, ikuinen Rooma! — — —

Aurelia heräsi muistoistaan, kun tummaihoinen orjatar levitti kevyen vaipan hänen ylitsensä, yö kun viileni. "Asetanko jo seinäverhot paikoilleen?" kysyi orjatar.

"Ehk'et aseta. Yö on niin kaunis. Katselen vielä hetken, ennenkuin autat minut yölevolle. — Luukas ei ole kai tullut?"

"Ei", vastasi orjatar lyhyesti ja poistui hiljaa.

Puutarhan pimennossa alkoi orja soitella luuttua. Ennen oli tuo soitto tuottanut Aurelian surulle lievitystä, nyt tuntui tuska vain yltyvän. — Antoniuskin oli soitellut luuttua, kun istuttiin iltoja atriumissa. — — —

Alhaalta tieltä kuului askeleita. "Se on Luukas", ajatteli Aurelia ja nousi istumaan. Samassa ilmoitti orjatar Luukkaan tulleen. "Saata hänet tänne ylös", sanoi Aurelia ja hänen äänensä ilmaisi odotusta.

Siinä jo seisoi Luukas. "Tapasitko suuren opettajan?" kysyi Aurelia jännittyneenä.

"Tapasin kylläkin", vastasi Luukas vilkkaasti, "vaan en saanut tilaisuutta puhella hänen kanssaan, sillä tuo suuri opettaja oli aina äärettömän ihmisjoukon ympäröimä."

"Et nytkään tavannut ja sentään viivyit niin kauan", sanoi Aurelia alakuloisena.

Mutta Luukas alkoi innostuneesti kertoa: "Vaikka en hänen kanssaan puhellut, niin sainpa toki kuulla, mitä hän opetti, ja nähdä, mitä hän teki."

"No, mitä hän sitten teki?" kysyi Aurelia.

"Niin tiedätkö, Kapernaumissa ja Galilean maassa ei liene enään sairasta, sillä Mestari parantaa kaikki, jotka hänen tykönsä tulevat apua etsien. Näin itse, kuinka hän aukaisi sokeain silmät, kuurot saivat kuulonsa, rammat kävelivät ja spitaaliset parannettiin. Hän vain ojensi kätensä tai sanoi sanan ja katso, kaikki paranivat."

Aurelia ei sanonut mitään, mutta ajatteli itsekseen: "Niin, tuo suuri opettaja parantaa kyllä ruumiin sairaudet, mutta entäpä, kun onkin sydän sairaana." — Vihdoin hän virkkoi: "Muistatko, mitä tuo Mestari puhui?"

"Muistanko", huudahti Luukas, "minä sanon sinulle, Aurelia, ettei kukaan, joka tuona aamuna kuuli Mestarin puhuvan, voi sitä unohtaa."

"Tuona aamuna, — minä aamuna? Puhu nyt, Luukas, niin että ymmärrän?"

"Niin näes, oli varhainen aamu. Mestari nousi ylös vuoren rinteelle, me kaikki olimme alempana. Aurinko nousi kultaisena Genetsaretin järven takaa, linnut lauloivat ja liljojen tuoksu täytti ilman. Mestari loi katseensa yli äärettömän ihmisjoukon — meitä oli tuhansia — ja alkoi miehekkäällä äänellään: 'Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä heidän on taivasten valtakunta. Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen.'" — — —

Aurelia säpsähti. Mitä, murheellisetko ovat autuaita? Saavat lohdutuksen! Kuka sen heille antaa?

* * * * *

Luukas oli jo aikoja sitten lopettanut pitkän kertomuksensa ja poistunut. Mutta Aurelian mielessä eli vain yksi lause: "Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen." Mistä he sen saavat? Jupiteriltako vai Venukselta? Ei, ei toki, eiväthän he mitään voineet hänen surulleen Roomassa, vaikka augurit rukoilivat, uhrasivat. Mutta kuka sen sitten antaa? "Saavat lohdutuksen!" Niin — tietysti hän, tuo suuri opettaja, antaa sen. Miksen sitä heti huomannut! Nytpä tiedän. Lähden itse hänen luokseen ja kysyn: "Herra, kuka antaa murheellisille lohdutuksen?" — Milloin lähtisin? — Jo huomenna! Niin, huomenaamulla auringon noustessa!