III.
Aurelia kätki kasvot käsiinsä ja puhkesi rajuun nyyhkytykseen. "Mitä sanotkaan, Luukas", tuli viimein nyyhkytysten välistä, "ruoskivatko he todella hänet veriin ja viimein naulasivat ristille Golgatalla? Näitkö itse kaiken?"
"Näin, kaiken tuon näin omin silmin, sillä kuljin kansan joukon mukana Pilatuksen palatsilta Golgatalle asti. Mutta älä itke, Aurelia! En ole kertonut vielä kaikkea. Katso, Herra itse ei ollut surullinen. Vaikka hänen ruumiinsa vielä vavahteli tuskasta, sanoi hän ristillä riippuessaan ensimäiseksi: 'Isä, anna heille anteeksi, sillä he eivät tiedä, mitä he tekevät!'"
"Niinkö hän sanoi noille julmille", ja Aurelia nosti ihmeissään päätään. "Mutta hän ei ollutkaan tavallinen ihminen, tuo Rakkauden Herra, hän oli Jumalan poika."
"Samaa sanoi roomalainen upseerikin, joka komensi vartiojoukkoa. Kun hän oli nähnyt kaikki ne merkit, joita tapahtui Jeesuksen kuollessa, viittasi hän syvästi liikutettuna ristille ja sanoi meille, jotka seisoimme lähellä: Totisesti oli tämä hurskas mies ja Jumalan poika."
Mutta Aurelia puhkesi taas kyyneliin. "Minun murheeni otti hän kerran pois. Mutta uuden, vielä raskaamman murheen olen nyt saanut. Mitä onkaan elämä enään, kun hän, Rakkauden Herra, on poissa. Ja sillä tavalla he hänet surmasivat."
"Aurelia, älä itke, en ole kertonut vielä kaikkea! Olin mukana auttamassa häntä hautaan, enkä koskaan unohda hänen äitinsä tuskaa. Sitten jäin hänen oppilaittensa seuraan, tuntui, etten voinut lähteä. Ja ajatteles, sunnuntaiaamuna levisi tieto, että Jeesus on noussut ylös haudasta. Enkelit olivat kertoneet Herran elävän!"
"Mitä, mitä sanot, Luukas!"
"Niin, semmoinen tieto levisi. Aamulla jo olivat vaimot nähneet hänet ja illalla, ajatteles, kun kaksi opetuslasta juuri kertoi, miten he olivat kulkeneet yhdessä Herran kanssa, seisoi Jeesus keskellämme ja sanoi: 'Rauha olkoon teille!' — Olen itse pidellyt hänen käsiään ja syleillyt hänen polviaan. Hän elää, Aurelia, hän elää!"
Oli aivan kuin kauhean raskas taakka olisi vierähtänyt Aurelian sydämeltä: Hän elää! Rakkauden Herra elää!
"Luukas, sukulaiseni, olet matkasta väsynyt. Miten monasti oletkaan tuonut minulle tietoja rakkaasta Mestarista. Kiitos sinulle! Mene nyt lepäämään ja katso ohimennen, nukkuvatko lapseni! Kaikki käy nyt yli ymmärrykseni. Olen mielelläni yksin", puhui Aurelia.
Luukas kumarsi ja lähti. Mutta Aurelia jäi yksikseen yläkerran saliin. Yö oli tullut. Suuri, kellertävä täysikuu kohosi taivaalle antaen Välimeren ulapalle kauniin, tyynnyttävän hohteen. Aurelia nojautui pylvääseen ja antoi katseensa harhailla kaukaisuudessa. — Ah, miten saattoivatkaan ihmiset olla niin julmia, että ripustivat ristille hänet, Rakkauden Herran! Kyynelvuo kostutti Aurelian poskia, kun hän ajatteli Jeesuksen tuskia. Vaan mitä, mitä se oli! Aureliasta tuntui aivan kuin Jeesus olisi asettunut hänen vierelleen, pannut kätensä hänen päälleen ja sanonut: "Aurelia, autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen! Rakkaudesta ihmisiin olen tämän kaiken tehnyt. Nyt on maailman synnit sovitettu. Älä enään itke, vaan iloitse siitä, että rakkaus on voittanut!"
Sanoin kertomaton rauha laskeutui Aurelian sieluun. Rannaton ulappa muuttui hänen silmissään mitä ihanimmaksi kukkaiskentäksi, jonka takana hohti ijäisyyden kaupungin kultainen portti. Ja Libanonin satavuotiset seetrit humisivat yön kätkössä: "Rakkaus on voittanut, rakkaus on voittanut!"