VII.
Vuoren rinteellä korkealla, vanhojen seetrien suojassa sijaitsi pieni, natsaretilainen synagooga. Se oli täynnä Herran kansaa. Oli jo toimitettu tavallinen jumalanpalvelus kiitospsalmeineen ja kastettu nuo kolme lasta. Nyt oli hetken väliaika, jolloin pienokaiset vietiin pois. Vielä psalmi ja Luukas astui hitaasti puhujan paikalle. Sanoin kuvaamaton jännitys kohosi kaikkien kasvoille, kun Luukas alkoi aukaista pergamenttikääröjään. Paavali ja Barnabas kumartuivat aivan tietämättään eteenpäin kuin poimiakseen jokaisen sanan. Aurelia ja Julia pusertivat tuskaisesti käsiään. Ainoastaan apostoli Johannes istui tyynenä ja nyökkäsi Luukkaalle hymyillen päätään kuin sanoakseen: Aiota vain rauhassa, Herra kyllä tietää, mitä olet kirjoittanut! Luukas pani avatun pergamentin syrjään sanoen: "Ystäväni! Olen kirjoittanut tämän kertomuksen Jeesuksen elämästä ystävälleni Teofilukselle Roomaan. Mutta kun tiedän, että lukemattomat muut saavat ainoan tietonsa meidän Herrastamme vain tästä kertomuksesta, olen tehnyt työni äärimmäisellä huolella, olen kirjoittanut vain tärkeimmät tapaukset ja hankkinut luotettavat tiedot. Olen iloinen, kun saan lukea kirjoitukseni Herran omille opetuslapsille. Jos jossakin olen erehtynyt, tulee se oikaistuksi."
Sitten hän otti pergamentin ja alkoi lukea: "Koska monet ovat ryhtyneet tekemään kertomusta meidän keskuudessamme täytäntöön käyneistä tapahtumista — — —"
Tyynellä, tasaisella äänellä jatkui lukeminen tiimasta toiseen. Mutta kuuntelijat eivät huomanneet ajan kulkua, vaan seurasivat yhä kasvavalla jännityksellä kaikkea. Siinä kiiti heidän ohitsensa kokonainen muistojen sarja, iloineen ja suruineen, toiveineen ja tuskineen. Kun Luukas vihdoin tuli kohtaan, jossa kerrottiin pitkäperjantain synkistä tapauksista, puhkesi koko pieni kirkko syviin nyyhkytyksiin. Raakel painoi vaistomaisesti sydäntään, kun Luukas luki: "Niin Jeesus kääntyi heihin ja sanoi: Jerusalemin tyttäret, älkää itkekö minua, vaan itkekää itseänne ja lapsianne!" — Oi, hän oli noitten naisten joukossa, ja hän muisti Herran katseen. Kuinka se koski sielun syvyyksiin asti! Herra, Herra, miten sanomattomasti kärseitkään! — Ja kun tultiin vihdoin Golgatalle, kävi apostoli Johannes kuolonkalpeaksi, sillä niin vihlovina nousivat muistot mieleen. Pääsiäisaamun tapahtumista luettaessa, kuivuivat kaikkien kyyneleet, ja katseet saivat kirkastetun hohteen, kun vihdoin kaikui evankeliumin loppu. "Ja he olivat alati temppelissä ja ylistivät Jumalaa."
Kaikkien päät painuivat hiljaa alas. Oltiin ääneti Herran edessä. Tuo syvä äänettömyys oli enemmän kuin mitä sanat voivat kertoa. Se oli rukousta, kiitosta, ihmissielun syvää yhteyttä ijäisen Jumalan kanssa — — —
Herran muistoateria odotti yläkerran salissa, jonne kaikki tulivat hiljaisina, vakavina. Koko aterian ajan täytti pyhä tunnelma salin, kaikki elivät vielä Luukkaan kertomuksen tapauksissa. Vasta kun ateria oli päättynyt, tuli Paavali Luukkaan luo ja sanoi: "Rakas veljeni, hyvin olet työssäsi onnistunut, olet tehnyt aivan neuvojeni mukaan. Kiitos sinulle ja kiitos Herrallemme, joka on työtäsi johtanut! Nyt on meillä luotettava kirjoitus Jeesuksen elämästä. Minä en ainakaan huomannut virheitä. Johannes, huomasitko sinä?"
Johannes: "En. Kaikki mitä on kirjoitettu, on niin tapahtunut. Enemmän vain pitäisi kirjoittaa. Herran töitä on niin paljon, että koko maailman kirjat niistä täyttyisivät. Poikani, sinun pitää jatkaa työtäsi!"
Luukas: "Sitä olen itsekin ajatellut. Olen tuuminut kirjoittaa, mitä kaikkea Herra on tehnyt oppilaittensa kautta sen jälkeen, kun hän nousi korkeuteen. — Paavali, sinullahan on Aasian seurakunnille kirje, joka sisältää Jerusalemissa tehdyt päätökset! Saan kai kopioida kirjeesi tuota uutta kertomustani varten?"
Paavali: "Tietysti! Onkin hyvä, että siitä jää toinen kappale tänne, sillä tuo päätös on kovin tärkeä: Pakanoita ei tarvitse ympärileikata ennen kastamista."
Johannes: "Herran Pyhä Henki aukaisi Jerusalemin seurakunnan silmät näkemään, ettei Herra vaadi ympärileikkausta. — Luukas, olet saanut ihmeellisen kertomislahjan. Jatka työtäsi, ahkeroitse yötkin! Herran töitä on maailma täynnä!"
Aurelia: "Johannes ystäväni, älä kehota enään meidän Luukasta, hän uurastaa muutenkin itsensä loppuun! Jospa tietäisit mitä kaikkea hän on tehnyt! Katsos, tuolla synagoogan vieressä on hänen työmajansa, kolme huonetta. Kun astut ensimäiseen, on se täynnä pergamentteja, kirjakääröjä. Siellä hän uurastaa nuoren Johanneksen kanssa. Kun astut toiseen kammioon, on se täynnä leilejä, yrttejä rohtoja, sillä Luukas on tämän vuoriston ainoa lääkäri. Miten monen vaivat hän on huojentanut! Mutta tämäkään ei vielä riitä, vaan tuolla on kolmaskin huone, jonne ei kukaan pääse, mutta jossa Luukas työskentelee monta hetkeä päivästä. Me kutsumme tuota huonetta 'Salaisuuden kammioksi' ja niin paljon tiedämme, että Luukas aikoo tänään näyttää meille, mitä hän siellä on valmistanut. — Niinhän se oli, Luukas?"
Luukas hymyili: "Niinhän se on. Kun aurinko vaipuu lähelle lännen rantaa, niin tulkaa puutarhan jasmiinimajaan. Silloin näette, mitä on valmistunut 'Salaisuuden kammiossa', joksi Aurelia nimittää kolmatta työhuonetta." — — —
* * * * *
Oli ilta. Laskeva aurinko antoi valkealle jasmiinimajalle kultaisen hohteen. Aurelia ystävineen astui majaan. Luukas työnsi varovasti syrjään pensaitten oksia ja veti sitten hitaasti pois vaatteen, joka peitti suurta maalausta. Tuskin oli vaate pudonnut, kun kaikki huudahtivat hämmästyksestä. Raakel painoi sydäntään, ja Johannes tarttui puuhun pysyäkseen pystyssä. Siinä oli heidän edessään suuri taulu, joka kuvasi Kristusta ristillä. Hetken vain kesti katselemista, sitten painuivat kaikki polvilleen. Oi, he eivät kestäneet tuon näyn valtavuutta! Tumma, pehmeä itämainen yö kietoi hienoon vaippaansa Kristuskuvan, maahan vaipuneet ihmislapset, puutarhan, vuoriston. Kun he vihdoin tointuivat lähtemään, sanoi Johannes: "Tuommoinen juuri oli Herra ristillään. On niin hyvä, kun meillä nyt on luotettava kertomus Herrasta, ja taulu, joka näyttää tuon raskaan ja ihmeellisen Golgatan päivän. Kun me olemme poissa, saavat jälkipolvet kuitenkin oikean tiedon Herrastamme. Jumala siunatkoon sinua Luukas ja antakoon sinulle edelleen voimia suureen työhösi! Herra on rakkaus, ikuinen rakkaus."
Kaikki menivät nyt levolle, Aurelia yksin nousi hiljaa yläkerran pylvässaliin. Hän tahtoi olla hetken yksin Herran kanssa. Hän nojasi pylvääseen. Keltainen kuu nousi taivaalle, ja yötuuli soitteli vuoriston puita. Kaukana siinti Välimeri kuun kelmeässä valossa. Aurelian sielu väreili niin oudosti. Oi, tämä päivä oli ihmeellinen, iki-ihmeellinen! Kuka ymmärtää kaikkea! Herra on todella rakkaus, ikuinen rakkaus! — —
Aurelia havahti. Hiljaiset askeleet kuuluivat portaista. Joku oli tulossa tänne ylös. Samassa seisoi hänen nuorin kasvattinsa, 23-vuotias Johannes hänen edessään. Ennenkuin Aurelia ennätti mitään kysyä, sanoi Johannes: "Äiti, minä olen tehnyt päätökseni tänä ihmeellisenä päivänä. Lähden julistamaan evankeliumia pakanoille kuten Paavali ja Barnabas. Tunnen, että Kristus sielussani kutsuu minua siihen. Mitä sanot äiti, saanko lähteä?"
"Rakas, rakas poikani, mene Herran Kristuksen nimeen!"
Silloin Johannes polvistui ja sanoi: "Äiti, anna minulle siunauksesi!"
Aurelia laski kätensä polvistuneen poikansa päälle ja luki hiljaa siunauksen. Kuu korkeudessa unohti kulkunsa, ja seetrit lopettivat yövirtensä, sillä taivaan soinnut täyttivät ilman. Mutta kukkien silmät täyttyivät kyynelistä, sillä he tunsivat, kuinka maailmassa tapahtui juuri nyt jotain niin kaunista, ettei sitä mikään kieli kertoa voinut.