VIII.
Saapui taaskin kevät, Liibanon-vuoriston ihana kevät. Koko metsä oli yhtenä ainoana kukkaismerenä, ja kevään voimakas tuoksu täytti ilman.
Vuosia oli kulunut siitä, kun kerran kotoisessa juhlassa Luukas luki ensi kerran ihanan evankeliuminsa. Aurelia, roomalaisen huvilan hyvä äiti, oli saanut Ajattarelta hopeaisen seppeleen päähänsä, ja hänen ystävänsä Juliankin hiuksiin oli pudonnut hiukan lunta. Tuossa astui Aurelia miettien yläkerran pylvässaliin. Onnellisia, sanomattoman onnellisia olivat olleet nämä vuodet hänelle. Tuontuostakin majaili Herran omia hänen luonaan, ja lastenlapsien suuri parvi pani usein koko vuoriston raikumaan keväisestä ilosta. Ja ennen kaikkea, asuihan Kristuksen rakkaus ja rauha hänen sielussaan.
Mutta nyt astuessaan yläkerran saliin tunsi Aurelia itsensä murheelliseksi, sielun pohjia myöten murheelliseksi. Vaikka hänellä olikin niin paljon kotoista onnea, oli viime aikoina saapunut yhä vain surun viestejä muualta maailmasta, viestejä, jotka panivat Aurelia-äidin hellän sydämen värisemään. Ei ihme, jos Ajattaren hopeaseppel muuttui ohimoilta valkeaksi. Aurelia nojasi kaidepuuhun ja antoi katseensa kulkea aina Välimeren siintävälle ulapalle asti. — Ah, kuka uskoisikaan kaikkea todeksi! Ensiksi oli viesti kertonut, että Rooma, ikuinen Rooma oli raunioina. Kohta sen jälkeen saatiin kuulla, että tuo kaamea tulipalo oli itse keisari Neron aikaansaama. Hullussa ylpeydessään tahtoi hän rakentaa uuden, entistä uhkeamman Rooman, siksi hän poltatti vanhan. Eikä tässäkään vielä kyllin. Pian viesti toi tiedon, että Roomassa oli alkanut kamala kristittyjen vainoaminen, heidän niskoilleen kun Nero vieritti kaupungin palon syyt. Kaikki idän seurakunnat olivat palavasti rukoilleet onnettoman, veriinsä vaipuvan Rooman seurakunnan puolesta. Mutta yhä vain jatkui vaino. Tänä aamuna sitten tuli Aurelian nuorin kasvatti, hiljainen Johannes, kotiin Efesosta, jossa hän jo vuosia oli ollut apostoli Johanneksen apuna. Apostoli oli vartavasten lähettänyt rakkaan apulaisensa Aurelia-äidin luo Libanonille. Kuinka syvästi olikaan Aurelia iloinnut, kun Johannes — nyt jo neljännelläkymmenennellä oleva mies — saapui. Mutta väleen muuttui ilo murheeksi. Apostoli lähetti Aurelialle pitkän kirjeen, jossa hän pyysi, ei sen enempää eikä vähempää, kuin että Aurelia lähtisi ystävänsä Julian kanssa Roomaan. Puistatus kävi läpi Aurelian ruumiin, kun hän siinä kaidepuuhun nojaten ajatteli, että hänen pitäisi lähteä nuoruutensa Roomaan — raunioitten Roomaan. Ei, ei, sanoi hänen vaistonsa. Mutta apostolin pyyntö oli velvoittava: Roomassa riehui yhä vaino, ja apostolit Pietari ja Paavali olivat vaarassa. Aurelia ja Julia olivat ainoat kristityt, jotka ylhäisen syntyperänsä vuoksi voivat vaaratta lähteä Roomaan ja siellä mahdollisesti tehdä jotakin apostolien pelastamiseksi. Tuska vihloi Aurelian sydäntä, kun hän ajatteli matkaa. Mutta Herran apostoli käski, ja Kristuksen rakkaus velvoitti. — "Jumalani, osoita minulle sinun tiesi", huokasi hän.
Aurelia havahti mietteistään, kun Julia, Luukas ja Johannes astuivat pylvässaliin. Kaikki istuivat varjoisaan nurkkaukseen. Siinä he lukivat uudelleen apostolin kirjeen ja alkoivat tuumia, mitä tehdä. Julia oli heti valmis lähtemään, mutta Aureliasta tuo pyyntö tuntui edelleen liian raskaalta. Koko seuraavan yönkin hän vielä vietti valvoen ja rukoillen. Mutta kun aamu vaikeni, sanoi hän Johannekselle: "Mene Sidoniin tiedustelemaan laivojen kulkua. Lähden ensimäisellä laivalla Roomaan. — Sinä kait voit jäädä kotiin niin kauaksi, kun olen poissa?"
Johannes: "En äiti. Minä tulen mukaan Roomaan. Rakas apostoli varoitti vielä viimeiseksi, että joka tapauksessa lähtisin teidän kanssanne. Luukas on täällä ja huolehtii kyllä kaikista, jotka rientävät tänne väsyneinä ja vainottuina."
Aurelia: "Mutta jos sinulle käy huonosti Roomassa. Julma on Nero. Etkö pelkää?"
Johannes: "En, äiti. Elämäni on Kristuksen kädessä, eikä Neron."
Pian oltiin matkalle valmiita. Mutta vielä piti yhden murheviestin saapua juuri lähtiessä. Juudeassa oli puhjennut kapina julmaa maaherraa, Gessius Florusta vastaan, ja ensimäisiä pakolaisia saapui jo Liibanonille. Monen miettimisen jälkeen päätti Aurelia kuitenkin seuralaisineen lähteä kohti Roomaa, sillä olihan kapina Juudeassa, eikä Herodes Agripan alueella. Liibanonilla ei näyttänyt olevan mitään vaaraa.