IX.
Aurelia astui Julian rinnalla kiireisesti, tuskaisena. Hän oli kärsinyt näinä muutamina tunteina täällä Roomassa enemmän kuin ennen vuosina. Kieli ei voi kertoa, miltä tuntui seisoa ihanan nuoruutensa kodin nokisilla raunioilla. Sydän aivan värisi tuskasta. Ja ystävät sitten! Ah, ne olivat kuolleet, vain muutamia vanhoja tuttuja oli jälellä! Mutta sittenkin kaikki tämä oli pientä sen hädän ja tuskan rinnalla, missä kristitty seurakunta eli. Pietari ja Paavali olivat vangittuina ja heidän kuolemantuomionsa jo julistettu, vaikka ei vielä täytäntöön pantu. Hetkeäkään ei ollut hukattavissa. Aurelia oli kulkenut kuin siivin ylhäisten sukulaistensa luona, ja Julia oli tehnyt voitavansa. Mutta kaikki sanoivat: "Kuka uskaltaisi hullulta keisarilta anoa armoa! Itse silloin syöksyisi surman suuhun." Silloin Aurelia teki rohkean päätöksensä: hän päätti itse lähteä Neron luo. Sattui niin onnellisesti, että pretorianein päällikkö oli Julian läheinen sukulainen ja hän hankki naisille pääsyn keisarin puheille. Ja siinä he nyt kulkivat kiireisesti kohti Vatikania, Neron mahtavaa palatsia. — — —
Nero loi raukeat silmänsä ihmetellen tulijoihin. Mitä etsivät nuo kaksi vanhaa naista hänen luotaan, hänen, joka juuri oli Kreikassa niittänyt taiteen ihanimpia laakereita.
Nero: "Mitä tahdotte minulta, maan piirin suurimmalta keisarilta?"
Aurelia: "Anomme, että keisarimajesteetti peruuttaisi seurakunnan johtajien, Pietarin ja Paavalin, kuolemantuomiot ja lopettaisi kristittyjen vainoamisen."
Nero sävähti tummanpunaiseksi: "Mitä, mitä sanotte! Kuka uskaltaa tulla anomaan armoa noille kristityille koirille, noille roistoille. Kirous ja kuolema! Keitä olette?"
Aurelia: "Kristittyjä."
Nero: "Kri-kristittyjä ja mi-minun silmieni edessä! Kuolema ja kirous!
Pretorianit, onko ruoskanne valmiina! Vangitkaa!"
Aurelia sanoi lähestyville pretorianeille tyynesti: "Älkää koskeko tähän ystävääni, suuren Augustuksen tyttäreen! Tässä näette viiden keisarin suojeluskirjeet, myöskin nykyisen. Pretorianit, kavahtakaa koskemasta keisarin tyttäreen!"
Hämmästyneinä peräytyivät pretorianit. Mutta Aurelia jatkoi: "Jos jonkun vangita tahdotte, niin vangitkaa minut. Olen suuren Caesarin jälkeläinen, Caesarin, jonka hallituksen yllä leijaili oikeus ja jonka palatsiin jokainen voi turvallisena astua."
Sanattoman hämmästyksen vallassa katselivat henkivartijat noita ryhdikkäitä, vanhoja naisia. Keisarin tytär ja Caesarin jälkeläinen! — Ah, polvilleen he painuisivat, jos uskaltaisivat!
Neron kamala viha lauhtui hiukan, kun hänelle äkkiä selvisi, että hänen edessään seisoivat juuri ne naiset, joitten turvallisuudesta kaikki keisarit olivat tarkasti huolehtineet Augustuksen testamentin mukaan. Mutta vimmoissaan hän vieläkin huusi: "Ulos palatsistani kristityt koirat! Entistä enemmän saavat nyt pedon hampaat työtä. Ulos!"
Aurelia: "Me lähdemme, keisari! Mutta muistakaa, että suuri Kristus vaatii teidät, keisari-majesteetti, kerran tilille jokaisen kristityn verestä. Armahdus ei ole koskaan päässyt sydämeenne. Surmannut olette äitinne, veljenne, opettajanne ja ties keitä, nyt viimeiseksi kristittyjen ylevän joukon. Siksipä saatte kerran niittää, mitä olette kylvänyt. Meidän kristittyjen Jumala maksaa kullekin töittensä mukaan, niin keisarille kuin kerjäläiselle."
Vihan veret syöksähtivät uudelleen Neron kasvoille ja hän sähisi:
"Vangitkaa, vangitkaa!"
Mutta Aurelia ja Julia kääntyivät ja lähtivät juhlallisin askelin Neron luota, ja pretorianit väistyivät kunnioittaen syrjään kuin ruhtinattarien kulkiessa.
Tuskin olivat naiset päässeet asuntoonsa, vanhan senaattorin luo, kun heidät yllätti hirveä uutinen: Vangitut apostolit oli jo surmattu. Paavali oli mestattu Ostian tien varrella, ja Pietari ristiinnaulittu Vatikanin vuorella. Maahan masentuneena kokoontui Rooman vainottu seurakunta yön tullen maanalaiseen katakombiin itkemään apostolien äkkinäistä poismenoa. Aurelian kasvatti, hiljainen Johannes puhui syviä lohdutuksen sanoja tuolle veriinvainotulle seurakunnalle. Ja Kristus itse tuntui olevan läsnä lohduttamassa tuskassa vaikeroivia sydämiä.
Aurelia ja Julia huolehtivat apostolien hautaamisesta ja muistomerkin pystyttämisestä heidän haudoilleen. Sitten he päättivät toistaiseksi jäädä tämän raadellun seurakunnan tueksi ja lohdutukseksi. Mutta tuskin oli viikko vierähtänyt apostolien surmasta, kun katujen kulmiin ripustettiin piirtotauluja, joissa oli julistus: Kristittyjen vainoaminen on kaikkialla ja kaikissa muodoissa lopetettu! — Pretorianein päälliköltä saatiin kohta tietää, että Nero oli joutunut Aurelian käynnin jälkeen hirvittäviin omantunnontuskiin. Hän oli heti lähettänyt peruutuksen apostolien kuolemantuomioon. Mutta peruutus tuli liian myöhään — apostolit oli jo surmattu. Tätä piti Nero niin pahana enteenä, että hän kiireesti lopetti koko kristittyjen vainoamisen.
Kun Aurelia oli tästä kaikesta kuullut, virkkoi hän Julialle: "Nyt voimme rauhassa palata kotiimme rakkaaseen Liibanoniin. Siellä on meidän paikkamme, siellä meitä tarvitaan. Vanha Rooma jaloine harrastuksineen on poissa ja tätä uutta emme ymmärrä. Kunpa Jumala varjelisi Rooman paljonkärsinyttä kristittyä seurakuntaa, sillä siihen on kätketty uuden Rooman siemen."
* * * * *
Juudeassa oli tällä välin kapinan liekki kohonnut yhä korkeammalle.
Syyrian maaherra oli marssinut joukkoineen kapinoitsijoita vastaan,
mutta kärsi musertavan tappion. Silloin lähetettiin Roomasta
Vespasianus 60,000 miehen kanssa kukistamaan kapinaa.
Tuskin oli Aurelia ystävineen kotiutunut pitkältä matkaltaan, kun hän odottamatta sai korkeita vieraita. Itse Vespasianus henkivartijoineen ratsasti vuoripolkua kohti roomalaista huvilaa. Aurelia luuli jo viimeisen hetkensä tulleen, mutta astui kuitenkin pelottomana tulijoita vastaan. Suuri oli sentähden Aurelian hämmästys, kun Vespasianus ilmoitti, että hän saapui keisari Neron käskystä tuomaan Aurelialle suurta rahalahjaa ja keisarin omakätistä turvakirjettä. Kuningas Herodes Agrippa oli lisäksi saanut uudistetun käskyn huolehtia Libanonin rauhallisuudesta tänä melskeisenä aikana. Kun Aurelia suuresti ihmetteli näitä keisarin toimenpiteitä, sanoi Vespasianus: "Semmoinen Nero on aina, yhden kerran yhtä, toisen kerran toista, houkkio alusta loppuun. — Kuitenkin onnittelen, että hän on osoittanut suopeuttaan teidän korkea-arvoisuudellenne. Minä puolestani lupaan suojella teitä voimieni mukaan."
Aurelia kiitti liikutettuna suorasukaista sotapäällikköä, joka pian poistui Liibanonin rauhallisesta kodista.