X.

Kolme vuotta oli vierähtänyt. Keisari Nero oli tällä välin muuttanut manan maille, vaikka kristityt uskoivat varmasti, että hän oli vain paennut Eufrat-virran taakse ja tulee sieltä vielä kerran Antikristuksena häiritsemään ihmiskunnan rauhaa. — Vespasianus oli heti kuolonsanoman saavuttua rientänyt Roomaan, jossa hänet pian huudettiin keisariksi. Juudean kapinan kukistamisen jätti Vespasianus pojalleen Tiitukselle.

* * * * *

Oli syyskesän auvoinen ilta. Aurelia-äidin luo Liibanonille oli kokoontunut paljon vieraita. Tuntui, että nyt jos koskaan täytyi olla toisiaan lähellä, nyt kun Herran kaupunki, Jerusalem, kamppaili kuolintuskissaan. Kristuksen omat olivat kyllä ajoissa tienneet poistua kaupungista. Heille oli selvinnyt, kuinka tuo kaupunki kärsi nyt rangaistuksen siitä, että se oli hyljännyt Vapahtajansa. Mutta sittenkin: Jerusalem oli sentään Jerusalem, isien kaupunki, Herran kaupunki, joka oli heitä kaikkia sanomattoman lähellä. Itse apostoli Johannes oli tullut Efesosta Liibanonille ollakseen lähempänä onnetonta Jerusalemia. Samoin oli saapunut pyhä Ignatius, joka lapsena oli kiikkunut Jeesuksen polvella, ja monet muut. Raakel, Pietarin vaimo, oli heti miehensä kuoleman jälkeen jäänyt pysyväisesti Aurelian luo.

Oli sabbatin ilta. Aurelia, Julia ja Raakel istuivat yläkerran salissa odotellen muita. Herran apostoli Johannes oli luvannut puhua illan hartauskokouksessa täällä pylvässalissa. Siitä naiset nyt puhuivat, olihan apostolin puhe aina kuin viesti korkeammasta maailmasta. Vähitellen saapuivat vieraat. Tuossa Aurelian kasvattilapset perheineen, tuossa Luukas ja nuori Johannes, tuossa Simeon Kleopaanpoika, tuossa Barnabas ja Iganatius ja kaikki muut.

Apostoli Johannes astui pöydän ääreen ja taivutti päänsä hiljaiseen rukoukseen. — Hän aikoi puhua siitä äärettömästä rakkaudesta, joka sisältyi Jeesuksen kärsimiseen ja kuolemaan. — Apostoli nosti päänsä alkaakseen, mutta hän ei ennättänyt lausua ainoatakaan sanaa, kun hän tunsi ruumiinsa vavahtavan, jäykistyvän: Synkät savupilvet kohosivat yli eteläisen taivaanrannan. Kauhun valtaamina hypähtivät kaikki paikoiltaan ja tuijottivat äänettöminä, väristen noita paksuja savukierteitä. — "Pyhä kaupunki palaa, Tiitus on päättänyt valloituksensa", sanoi apostoli Johannes viimein värähtelevin äänin. Nyyhkyttäen painuivat kaikki polvilleen. Oi, tämä oli sittenkin liian raskasta! Jerusalem tulessa, raunioina! Herra, Herra!

Tunnista tuntiin seurasi uskovaisten joukko Liibanonin huvilasta savupilvien nousua ja laskua. Sanomaton oli heidän tuskansa. He aivan kuin aavistivat sen murhenäytelmän kaameuden, jota nyt näyteltiin noitten savupilvien alla. Vasta kun täysikuu keltaisena nousi vuorien takaa, astui apostoli Johannes pöydän ääreen ja sanoi:

"Rakkaat ystäväni Herrassa! Minun pitäisi sanoa teille joku rakkauden ja lohdutuksen sana tänä suurena sabbattina. Mutta tuo pyhän kaupungin palo silmien edessä kangistuttaa kielen ja sydän vaikeroi tuskissaan. Muistakaamme kuitenkin, että Jeesus itse puhui meille Jerusalemin hävityksestä, tuon kaupungin, joka paadutti sydämensä, eikä ottanut vastaan Elämän Herraa. Pyhä kaupunki nyt katoaa, mutta kaikki maallinenhan on katoavaista. Elämän Herra, Jeesus itse, pysyy ijankaikkisesti. Hän on meidän lähellämme, näkee meidän tuskamme ja lähettää meille Lohduttajan. Hän ei koskaan meitä jätä. Rakastakaamme Häntä ja rakastakaamme toisiamme! Kun Jeesuksen rakkaus täyttää koko olentomme, olemme ijäti Hänen omiaan."

Syvän hiljaisuuden vallitessa syötiin illallinen. Tulisoihdut vain lepattivat kaidepuitten renkaissa, ja valittaen kulki yötuuli yli seetrimetsän.

Puolenyön aikana lähtivät vanhemmat vieraat levolle, mutta nuoremmat päättivät yhdessä kiivetä läheiselle Liibanonin huipulle paremmin nähdäkseen tuota etelän murhenäytelmää. Aurelia yksin jäi yläkerran pylvässaliin. Kuu oli kalvenneena noussut aina keskitaivaalle. Aurelian katse kulki kauas tummenevalle Välimerelle. Siitä siirtyi katse etelään, jossa taivaanranta punerti. Siinä nyt raunioituu pyhä kaupunki, kuten hiljan ikuinen Rooma. Kyynel kostutti Aurelian poskea. Hän loi uudelleen katseensa tummalle ulapalle. Ja koko mennyt elämä oli kuin kirkkaana tauluna hänen edessään: Nuoruus Roomassa sanomattomine sydänsuruineen, matkustus tänne idän vuoristoon, käynti Genetsaretin rangalla, kastetoimitus, matka Roomaan ja sadat muut tapahtumat, joitten aikana hän oli hiljaa harmaantunut. — Aurelia havahti muistoistaan, sillä läheiseltä vuorenhuipulta alkoi kuulua harpun hiljaista soittoa. Kohta yhtyi siihen monta kaunista ääntä laulaen vankeuden aikaista valitusvirttä:

"Me virroilla Baabelin itkimme illoin,
Sun templiäs, Siion, muistellen,
Ja laskimme vaieten harppumme silloin
Vain oksille kyynelpajujen."

Pyhä liikutus täytti Aurelian sydämen, kun hän siinä kuunteli, miten suruiset säveleet häipyivät hiljaiseen yöhön. — Tämä yö muistutti Aurelialle niin elävästi erästä yötä — kauan sitten —, jolloin Herra itse kävi häntä lohduttamassa. Silloin hänelle ensi kerran elävästi selväsi Herran sana: "Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen." — Mitä onkaan elämä? Surua ja kärsimystäkö vain? Ei! Värähtelihän hänen sielussaan onni, Mestarin lahjoittama ijäinen onni. Ja kerran aukeaa hänelle toinen maa, jossa hallitsee Kristus, rakkauden Herra. Mutta hän tahtoi olla vielä täällä alhaalla, auttamassa ja palvelemassa Herran omia, joita hän niin syvästi rakasti! Miten hyvin olikaan Mestari asettanut, kun antoi hänen kotinsa täällä Liibanonilla tulla kaikkien väsyneitten ja vainottujen turvapaikaksi tänä myrskyisenä aikana. Herran rakkaus on ääretön. Se on kuin meri vailla rantoja. — — —

Aamurusko lähetti ensimäiset vienot säteensä idän taivaalle. Mutta Aureliasta tuntui kuin olisi väliverho autuaitten maahan hetkiseksi auennut. Ja taivaan pyhyys täytti hänen sielunsa.