AKOMATKALLA.
Drevljanein kamala kohtalo nostatti aseisiin lähes kaikki Kiovan alamaiskansat. Vaara oli niin suuri, että itse Olgakin vapisi. Mistä hän saisi liittolaisen tässä uhkaavassa vaarassa? — Kreikan keisarissa on ainoa turva, päätti hän.
Pian oli suunnitelma valmiina: Olga lähti loistavan seurueen kera Miklagårdiin kastettavaksi. Suuri riemu nousi keisarin hovissa, kun näin mahtavan kansan ruhtinatar kääntyi oikeaan uskoon. Olga kastettiin suurella juhlallisuudella, ja itse keisari oli hänen kumminsa. Tehtyään liiton keisarin kanssa lähti Olga paluumatkalle, ja hänen seurueeseensa liittyi suuri joukko pappeja. — — —
Ilta oli aika hämärä, sillä oltiin jo syyskesässä. Hirvo istui Kiovan ruhtinastuvassa ja söi huoletonna marjoja tuokkosesta. Mutta kohta hänen syöntinsä keskeytyi, sillä Tsaj riensi hänen luoksensa ja puhui hätäisesti: "Pikaviesti saapui juuri etelästä. Kahden päivän päästä on Olga täällä ja hänet on otettava mitä suurimmalla komeudella vastaan, sillä hänen kanssaan tulee paljon Miklagårdin tietäjiä. Niin viesti kertoo. — Hirvo rakas, kun Olga tultuaan saa tietää, että minä, ruhtinaan tytär, olen sinun vaimosi, ei hän jätä meitä kumpaakaan henkiin, ei kumpaakaan, se on varma se. Siksi on meidän paettava täältä ja paettava pian."
Hirvo tuli totiseksi: "Paettava! Minne me sitten pakenisimme?"
"Jonnekin pohjoiseen, etelään ei käy lähteminen. Mene satuloimaan kaksi parasta hevosta! Aarteeni ovat valmiina matkaa varten. Mutta kiirehdi, rakas, kysymyksessä on henkemme!"— —
Illan hämärässä nelisti kaksi ratsua Kiovasta pohjoiseen. Päivien päästä he pääsivät Holmgårdiin, jossa Hirvo möi molemmat ratsut. Sattui niin onnellisesti, että voiolaisia kauppiaita oli juuri lähdössä kotimatkalle, ja Hirvo ja Tsaj pääsivät heidän veneissään Karjalaan. Täällä he kuljeksivat sinne ja tänne eksyttääkseen jälkiään. Vihdoin viimein he kuitenkin päätyivät Osmalaan, joka kaiken aikaa oli ollut Hirvon matkan määränä, sillä hän oli kuullut paljon Osmalasta, vieläpä lapsuudessaan kerran nähnytkin vanhan Osman. Mutta vanha Osma ei enää elänytkään. Hän oli talvella kuollut ja koko heimonsa saattamana kätketty isien kuusikkoon. Hänen poikansa, iäkäs mies tämäkin, otti tulijat hyvin vastaan.
Seuraavana päivänä jäivät Hirvo ja Osma sattumalta kahden pirttiin. Nyt kertoi Hirvo Osmalle pulmallisen asemansa. Osma tuli tuiki totiseksi. Hän mietti kauan. Vihdoin hän virkkoi: "Kaukana pohjoisessa on meillä eräsauna. Se on ainoa turvallinen pakopaikka, jonka näillä mailla tiedän. Sinne voisitte jäädä toistaiseksi."
"Valitsemisen varaa ei meillä ole, siksipä menemme sinne", sanoi Hirvo.
Eräänä yönä Osma saattoi pakolaiset tuonne kaukaiseen eräsaunaan. "Tänne ei osaa ainoakaan ihmisjalka. Täällä saatte varmasti olla rauhassa koko syksyn ja talvenkin jos tarvitaan. Ruuasta pidän kyllä huolen." Näin puheli Osma lähtiessään.
Miten yksinäiseltä tuntuikaan täällä salon sydämessä niistä, jotka vastikään olivat jättäneet Kiovan ihmisvilinän ja ruhtinaan iloiset pirtit! Molemmat he lisäksi olivat niitä ihmisiä, jotka eivät tajua luonnon ihmeellistä, syvää kieltä, eivät tunne siinä oman sisimpänsä sykähdyksiä. Siksipä ottikin alakuloisuus heidät valtoihinsa, vaikka Hirvo metsästi ja kalasti, Tsaj taas puuhaili taloustoimissa.
Yksinäisillä kalamatkoilla muistuivat Hirvon mieleen kotoiset selät ja saaret, nuo lapsuuden tutut paikat Suomessa. Hän muisti aivan tarkoin jokaisen saaren, selän, poukaman. Keväisin kalat polskivat lahdelmalla, ja salmen rannalla kukki pihlaja ja tuomi. Oi, ihana oli tuo lapsuuden maa, Suomi! Ja siellä kevätlehdoissa asteli impi — Kultarannan Impi, ja salmen rannalla kukki pihlaja ja tuomi…