VIESTEJÄ.
Koko kevät-kesän oli Suomessa puhuttu Igorista ja hänen matkastaan. Oli koetettu arvailla sinne ja tänne, miten tuo matka päättyisi. Kultarannan Impi oli lisäksi kaikessa hiljaisuudessa varronnut Hirvoa kotiin jo keväällä. Sillä hän ajatteli, että jos tieto hänen isänsä kuolemasta kulkee kauppiaitten mukana Kiovaan, niin varmaan Hirvo sitten heti rientää Suomeen takaisin. Näin ei kuitenkaan käynyt, Hirvo ei tullut.
Mutta keskikesällä alkoi saapua kummia viestejä Kiovasta. Ensimäinen viesti tiesi, että Igor oli perinpohjin voitettu. Toinen viesti kertoi hänen surkeasta surmastaan. Kolmas viesti vihdoin toi tiedon, miten Hirvo oli ihastunut Tsajhin ja paennut tämän kanssa Kiovasta.
Sekavin tuntein oli Impi kuullut nämät viestit. Mutta pian hän tapansa mukaan pudisti ne päältään. "Ne ovat vain huhuja", puheli hän itsekseen, "ja huhuihin ei ole koskaan luottamista. Aina liioitellaan, jopa kerrotaan perättömiäkin. Monelle kosijalle olen tänä kesänä antanut rukkaset, ei ihme, että he nyt levittelevät pahoja juttuja Hirvosta, — mistä tietänevätkin kohdistaa vihansa Hirvoon." — — —
Kesä oli vaihtunut syksyyn. Ja nyt sai Impikin kokea, ettei kaikki ollut vain juorua. Eräänä iltana saapui Kultarantaan vieraita matkamiehiä. He kertoivat olevansa ruhtinatar Olgan lähettämiä ja etsivät erästä Hirvo-nimistä Suomen miestä. Mitään aavistamatta he edelleen mainitsivat, kuinka ruhtinaantytär, ihana Tsaj, oli ollut Hirvon rakastettu, ja kuinka he yhdessä olivat paenneet Kiovasta, kun Olga oli matkoilla. Kuin tulessa ja ilmassa oli Olga lähettänyt etsijöitä kaikille ilmoille; heidän osakseen tuli etsintä Suomesta. — — —
Näennäisesti tyynin mielin oli Impi kuunnellut kertomusta. Mutta kun hän oli saanut matkamiehille illallista ja tehnyt heille makuutilat, poistui hän hiljaa pirtistä. Hän asteli läpi syksyisen lehdon kummulle merenrannalle. Tummana lainehti ulappa hänen jalkainsa juuressa, valittaen riipi vihuri puitten viimeisiä lehtiä. Impi istahti kivelle. Kaksi kyyneltä vierähti hänen silmistään, nimetöntä, yksinäistä. — Yö kului. Laineet loiskuivat. Vihuri valitti. Impi yhä istui, istui.
Keskiyön aikana alkoi vihdoin tuuli tyyntyä. Pilvet poistuivat ja täysikuu loi valoaan yli hiljaisen ulapan. — Impi nousi, loi katseensa merelle ja hänen kasvonsa säteilivät sisäistä kirkkautta. Nyt hän sen tiesi! Niin, nyt! Hän ei ollut koskaan rakastanut Hirvoa, ei koskaan! Jonkun verran hän oli pitänyt Hirvosta, tai oikeastaan hänen kauneudestaan. Mutta sitä syvää sielun antautumista, sitä sanomatonta hellyyttä, jota nainen vain kerran elämässään voi tuntea, — niin sitä ei Hirvo häneltä koskaan ollut saanut, ei koskaan. Ah, hän kantoi vielä aarretta sielussaan, syvyyksissä rikkautta, jolle ei löydy nimeä. — — Oi elämä, elämä, miksi oletkaan kautta aikain säilyttänyt kalleinta äärettäsi naissydämessä! — — —
Syksymmällä saapui Kultarantaan vielä yksi suruviesti. Kesämatkoilta palaavat kauppiaat tiesivät kertoa, että Kulkija-Helkky ei saavu tänä syksynä Suomeen. Hän oli lähtenyt Hedebystä kauppiaitten mukana etelän maille. "Yhden ainoan illan hän viipyi viime syksynä ja nyt hän ei tule ollenkaan", huokailivat Kultarannan naiset, ja Impinkin otsalle nousi surunpilvi.