SUOMEN SANKARIT.
Kurkelan kuuluisille turkismarkkinoille Nousiaisiin oli tänä talvena saapunut tavattomasti väkeä. Talvi oli erittäin suotuisa ja siksipä täällä ei ollut ainoastaan koko Suomen heimo koolla, vaan oli tullut paikalle paljon Kyrönmaan miehiä, joukottain jäämejä täysinäisine turkisahkioineen, jopa miehiä Karjalasta ja Eestistä.
Eipä puuttunut ostajiakaan. Paitsi Suomen omia kauppiaita, oli täällä ostajia Voionmaalta, Birkasta ja koko Svitjodista, olipa muutamia aina Lejrestä ja Vikenistä asti. Ja kauppa kävi mainiosti. Tuota pikaa myytiin turkispaljous, ja ihmiset alkoivat vähin erin lähteä markkinoilta.
* * * * *
Talviaurinko loi valoaan yli lumisen lakeuden. Vartija Hallusvuoren laella seurasi silmillään yksinäistä ajajaa Lemun selällä. "Minnekä tuokin pyrkinee, virma on hevonen edessä", ajatteli vartija. — "No, kääntyy tännepäin. Jo lähtee ylös Hirvijokea. Myöhästynyt markkinamieskö siinä tulee? Nyt vasta, kun kaikki muut ovat jo lähteneet Kurkelasta. Tänä aamuna viimeiset menivät tästä ohi. — — Jopa tunnenkin! Sehän on Kultarannan hevonen. — Annas kun katson, ketä on matkassa. — Niin, vanha Harto ja Impi.
"— — Arvaankin minne ovat menossa. Kurkelassa on tänään Suomen sankareitten käräjät, ovat menossa sinne. — Kas kun Impikin on lähtenyt. Varmaan on nyt tärkeitä asioita urhoilla, Hartohan se tavallisesti vain Kultarannasta saapuu…"
Vartijan jatkaessa yksinäisiä mietteitään, vieri reki ohi Hallusvuoren ja päätyi pian kosken kuohujen ympäröimälle Kurkelan niemelle. Markkinapaikan vieressä oli pyhä uhrilehto ja kalmisto. Syksyllä martaitten kuussa, silloin kun henget hurjimmin kiitivät halki ilmojen, vietettiin täällä mahtava uhrijuhla, johon koko Suomen heimo saapui. Vähitellen, aikain kuluessa oli tullut tavaksi, että myöskin näin talvella toimitettiin pieni uhri, varsinkin, jos markkinoitten jälkeen oli jäätävä yhteisistä asioista päättämään, kuten nyt.
Keskellä uhrilehtoa, pyhien puitten alla sijaitsi suuri uhripirtti, ja sen vierellä kumpuili haltijoitten lähde yhtä kirkkaana talvipakkasessa kuin kesähelteelläkin. Lehdon laidassa oli vanha kalmisto ja toisessa laidassa uhriaitan vartijan Topon mahtava kartano, jonka maat ulottuivat kauas ympärille. Tällaisia uhriaittoja oli muuallakin kuin Nousiaisissa, mutta ne olivat tavattoman pieniä. Tämä Nousmaan aitta teki poikkeuksen kaikista, sillä se oli hyvin suuri. Kas, sehän olikin koko Suomen heimon yhteinen uhriaitta.
Kultarannan hevonen pysähtyi Topon pirtin eteen. Kun Impi astui pirttiin, oli se aivan tyhjä, sillä kaikki olivat menneet pyhään lehtoon. Impi lämmitteli kiukaan luona niin kauan, kuin Harto laitteli hevosta suojaan ja nosti vero- ja uhriohrat sisälle. Sitten hekin lähtivät lehtoon. Sinne he saapuivatkin parahiksi. Pyhän lehdon rinteellä, uhriaitan vierellä paloi jo uhrituli. Valkoparta Väinävalta kuljetti juuri Topon kanssa suurta pässiä kohti uhriaittaa. Varovasti he aukaisivat aitan oven. Puitten alla seisovat sankarit pidättivät melkein henkeään, sillä nyt he saivat nähdä iki-ihmeen: aitan perällä häämötti mahtava jumalankuva, koko Suomen heimon palvoma suurhaltija, jolle ei vertoja otavan alla. Kuvan muodosti suunnaton puunkanto, jonka yläpää oli koverrettu ihmisen muotoiseksi. Mistä se oli tänne uhriaittaan tullut, ei kukaan tiennyt. Siellä se oli ollut jo isien ja isänisien aikana. Sinne se jäi lasten ja lastenlasten palvottavaksi. Lattiassa kuvan edessä oli pyöreä reikä. Sen reunalla iski Väinävalta pässin ja antoi veren vuotaa reiästä lattian alle. Kun veri oli valunut loppuun, kantoivat Väinävalta ja Topo pässin varovasti ulos, jossa se nyljettiin ja palotettiin. Sisälmykset tarkastettiin perinpohjin, sillä niistä nähtiin tulevia tapauksia. Sitten ne pantiin tuohivakkaan, mutta liha laskettiin pataan, joka jo kiehui uhrivalkealla. Sillä aikaa kun liha kypsyi, lähti Väinävalta muutamien vanhimpien sankareitten kanssa viemään sisälmysvakkaa uhriksi veden väelle. Vakavina he seisoivat hetkisen Pyykosken kuohuja katsellen. Sitten Väinävalta luki uhriluvun ja heitti vakkasen koskeen.
Kun he tulivat takaisin pyhään lehtoon, oli liha jo kypsynyt. Topo toi tuokkosia. Väinävalta pani tuokkoset lihaa täyteen, ja Topo kuljetti ne miehille, jotka seisoivat vähän edempänä pyhien kuusten alla. Mutta sillä aikaa kun urhot söivät, keitti Topo lihaliemeen maukkaan puuron.
Uhriaterian päätyttyä siirryttiin suureen käräjäpirttiin. Sekin oli koko Suomen heimon yhteistä omaisuutta. Täällä viettivät tavallisesti ne markkinamiehet yönsä, jotka eivät sopineet Nousiaisten asukkaiden pirtteihin, ja täällä pidettiin yhteiset neuvottelut silloin, kun ei voitu taivasalla istua. Syksyllä martaitten kuussa, uhrijuhlien aikana pidettiin aina suuret heimokäräjät, joihin jokainen Suomen mies otti innolla osaa. Mutta näin talvella tulivat vain eriseutujen sankarit ja kukin heistä kertoi sitten päätöksistä alueensa miehille.
Komea oli miesjoukko, joka nyt astui käräjätupaan. Eikä ihme, olivathan he kaikki sankareita, joitten mainetöistä viestit vierivät yli merien. Itse vanha Väinävalta, koko heimon johtaja, kuningas vertoja vailla, asettui pirtin perälle pöydän taa. Urhot istuivat ympäri pirttiä lavitsoille ja raheille. Kelpasi tätä joukkoa katsella! Turkin alta näkyivät verkaiset kaatiot ja paita. Kullatut miekankahvat välkkyivät, hopeasoljet hohtivat.
Impi oli Topon emännän kanssa asettunut lähelle kiuasta. Muita naisia ei täällä ollutkaan. Pirtti oli jo melkein pimeä. Siksipä Topo sulki akkunaluukun ja pani päreen pihtiin. — — —
Käräjät alkoivat. Ensin päätettiin parin sillan korjauksesta, sillan, joita koko heimo käytti. Korjauskulut päätettiin maksaa vero-ohrista. Sitten tultiin pää-asiaan. Väinävalta kertoi lyhyesti, miten syksyllä viimeisten avovesien aikana kainulaiset olivat lähteneet sieltä kaukaa Pimeydenmeren rantamilta vainoretkelle etelään. He olivat uskaltaneet nousta tänne Suomenkin rannikolle. Ankaran lähdön he kyllä saivat, mutta jo se, että uskalsivat yrittää, oli jotain, joka ehdottomasti vaati kostoretkeä Kainuun. Näin puhui Väinävalta, ja nuorimmat sankareista kalistelivat jo aseitaan kuin lähteäkseen. Mutta joku koiranleuka ovinurkassa kuiskasi toverilleen: "Ukko Väinävalta muistaa viime kesäisiä rukkasiaan, siksi hän nyt noin touhuaa retkeä Kainuun."
Kaikki olivat kuitenkin samaa mieltä siinä, että retki tehdään tulevan kesän aikana, ja niin ryhtyi Väinävalta tiedustelemaan, montako uiskoa kukin lähettäisi matkalle. Ensiksi nousi nuori, kaunis Reko, Nousiaisten kuningas, ja ilmoitti varustavansa retkelle kolme urhouiskoa. Samalla hän toi Väinävallalle kolme kapulaa, joihin oli veistetty hänen oma merkkinsä. Tuskin oli Reko päässyt paikoilleen, kun jo karski Mielivalta astui pöydän luo. Hänen silmänsä säkenöivät kiukusta, sillä juuri hänen alueelleen olivat kainulaiset nousseet. Siksipä lupasikin Mielivalta laittaa matkalle kaikki suuret uiskonsa, viisi tai kuusi. Sitten siinä tulivat järjestään Väinävallan luo Saaren sankari, Mynäjoen Virmas, Ahti, vanha Untamo, Kauko, kulkijakuningas, Räntämäen Räimä, Halikon Sarvi ja kymmenet muut. Kukin antoi niin monta kapulaa, kuinka monta uiskoa aikoi retkelle varustaa. Viimeiseksi tuli Kultarannan Impin vuoro. Punastuen hän nousi ja tuntui olevan kovin hämillään. Mutta äkkiä hän suoristi pitkän, kauniin vartalonsa ja alotti pehmeällä äänellään: "En oikein tiedä, miten on Kultarannan uiskojen laita. Kainulaiset eivät ennättäneet tehdä mitään vahinkoa ja niin ankaran lähdön he saivat, etten luule heidän toisten tänne yrittävän. Pitäisin sentähden parempana, että koko kostoretki jätettäisiin. On heimon miehillä muutakin hommaa keväällä. Kaskimaat odottavat raivaajia, lahdelmat kalastajia, kauppamatkat miehiä."
Monet vanhemmista miehistä myönsivät heti, että Impi puhui oikein.
Nuoriin miehiin taas vaikutti Impin kauneus ja pehmeä ääni niin
voimakkaasti, että heistä oli koko sotainto kuin poispyyhkäisty. Ja
Väinävallan suureksi ihmeeksi päätettiinkin nyt, että koko kostoretki
Kainuun jätetään tekemättä.
Mutta kulkijakuningas Kauko ajatteli itseksensä: "Kaksi kertaa olen tehnyt turhan matkan Kultarantaan. Ja kuitenkin ensi kesänä nostaa kosiopurteni vielä kerran purppurapurjeet ja laskee Kultarannan valkamaan." — — Nousiaisten nuori Reko taas päätteli nurkassaan: "Vielä tämän kuun puoliskon aikana valjastan orhini ja teen toisen kosiomatkan Kultarantaan."
Pian Väinävallankin ihmettely vaihtui suureksi iloksi, sillä hän oli pohjaltaan oikea rauhan mies. Ja kun oluthaarikka oli tehnyt muutaman kierroksen, nosti Väinävalta polvilleen vanhan kanteleensa, tuon Suomen iki-ilon ja alkoi hiljaa näppäillä. Kohta hänen soittonsa alkoi paisua. Mahtavana kuin keväinen vuo vyöryi sävelvirta. Tuntui aivan kuin koko pirtti olisi suurentunut ihanaksi säveltenmaaksi, jossa ei enää ollut taisteluita, ei surua, ei kyyneleitä.
* * * * *
Yö oli jo pitkälle kulunut, kun miehet viimein alkoivat ajatella nukkumista. Impi lähti vartijan vaimon kanssa Topon pirttiin yöksi. Peräkkäin he astuivat puitten välistä kiemurtelevaa polkua tuon lyhyen matkan. Mutta kun Impi juuri oli tarttumaisillaan pirtin ovioksaan, pysäytti Topon emäntä hänet äkkiä ja sanoi: "Kuuletkos, Impi, kummaa kohinata tuolta kalmiston puolelta, henkien metsästä?"
"Kuulen kyllä."
"Niin, katsos lapseni, pyhässä uhriaitassa on nyt juhla, henkien juhla. Uhriaterian jätteet pantiin pyhän aitan lattialle seinän viereen ja keskelle nostettiin suuri oluthaarikka. Vainajat siellä nyt aterioivat. Tuo on haltijoitten kohinata, tuo kumma kuiske metsässä. — Mennään pois pirttiin!" — — — Nokisesta uksesta painuivat naiset pimeään pirttiin, mutta haltijoitten havina täytti talvisen yön.
Nukkumaan eivät naiset kuitenkaan malttaneet mennä, oli niin paljon puheltavaa. Topon emäntä oli Impin äitivainajan sisar ja siksi hän tunsi melkein äidillistä hellyyttä Impiä kohtaan, varsinkin, kun eivät haltijat olleet suoneet hänelle itselleen lasta. — Päre oli jo aikoja sammunut, hiilos tummunut, — naiset yhä juttelivat. Ja kun Impi jo oli lavitsalla, kumartui täti vielä hänen puoleensa sanoen: "Kyllä sinun nyt jo sentään pitäisi ottaa isäntä Kultarantaan. Vaikeaksi sinulle ajanmittaan käy. Vanha Harto ei ole enään moniaikainen, ja kyllä tällaisiin tilaisuuksiin kuin tänään pitäisi miehen tulla Kultarannasta. Mitä sanot meidän maan nuoresta Reosta? Komea hän on ja oikea miesten mies. Hyvin hän on johtanut Nousmaan asiat siitä asti, kun minun mieheni luopui johdosta. Uhriaitan vartijathan ne ennen aina johtivat muutkin asiat, mutta ei Toposta ollut siihen. Hän ajattelee vain haltijoita ja niitten palvonnassa vierivät häneltä päivät. Mutta Reko johtaa mainiosti maata. Komea on hänen kartanonsa siellä Hirvijoen suussa, ja hän se Hallusvuoren varustuksetkin pitää kunnossa. Ota pois Reko! Parempaa miestä et löydä ilman alta. — Onnellinen sinä, kun saat itse valita, oi onnellinen!" — — —
Impin huomio kiintyi tädin viimeiseen, huokauksena lausuttuun ajatukseen, ja kun hän muutenkin tahtoi kääntää keskustelun pois tästä tädin mieliasiasta, virkkoi hän hiljaa: "Sinä, tätikulta, et kai saanut itse valita?"
"En, Impi. Eikä sitä saanut sinun äitisikään. Olimme kuulun Saaren tyttäriä ja kosijoita kulki paljon. Mutta minä — niin — olin kiintynyt yhteen meidän omista miehistä, ja sinun äitisi rakasti taas erästä kuljeksivaa laulajaa. Oi, kuinka syvästi hän rakastikaan laulajaansa! — Sitten tuli aika, jolloin meidän kummankin täytyi lähteä miehelään. Isäni antoi sinun äitisi Kultarannan Luonnolle ja minut hän möi tälle uhriaitan vartijalle, saamattomalle Topolle. Itkimme monta kesäistä iltaa rantatuomen varjossa. Vihdoin tuli lähtöpäivä. Minulle se oli helpompi, sillä olin kovempi ja vanhempi. Mutta sinun äitisi oli niin hento ja heikko, — laulajan sylistä hän riistäytyi Luonnon purteen. Eikä hän kauan Kultarannassa kestänyt. Ah, hän ei voinut elää ilman laulajan rakkautta. Hän kuihtui, kuoli pois kuin hallan viemä kukkanen! — Ja mitäpä on minunkaan elämäni ollut, — kolkkoa, tyhjää, kovaa! Siitä asti kun pikkupoikani, tuon kiharapään, kätkin kalmiston varjoon, en ole iloa tuntenut sydämeni alla. Silloin kuivuivat kyynellähteetkin silmistäni. Elämä on niin kolkkoa, tyhjää, tyhjää…"
Impi oli kuunnellut melkein henkeään pidättäen. Tämä kaikki oli hänelle aivan uutta. Nyt hän kietoo kätensä tädin kaulaan ja hyväilee häntä hellästi. — Täti raukka ja äiti! Ah, miten paljon onkaan elämän salattujen verhojen takana kärsimystä, kyyneleitä, sanatonta sydäntuskaa!