KUUSIEN ALLA.
Oli sydäntalvi. Pakkanen paukutteli kelohonkia, ja lumi natisi suksien alla. Yksinäinen hiihtäjä kiirehti läpi metsän kohti merenrantaa. Sitten suoraan yli salmen ja siinä hän jo astui Kultarannan pirttiin.
"Kas Riukua! No kerran sinäkin joudut tänne asti", sanoi Impi iloisesti.
"Niinpä niin, mutta ei ole minulla hauskoja uutisia kerrottavana", vastasi Riuku.
Impi tuli totiseksi: "Mitä sitten on tapahtunut? Onko vainolainen liikkeellä?"
"Ei, ei toki. Mutta Tuurin äiti on kovasti sairaana. Hän tuntee loppunsa lähestyvän ja pyytää sinua tai isääsi heti tulemaan luokseen. Tuuri itse ei uskaltanut lähteä äitinsä luota tänne asti, siksi lähdin minä."
"Isä on miehien kanssa metsästämässä ja tulee vasta illalla kotiin, mutta minä kyllä voin lähteä heti."
"Sinua oli Tuurin äiti enemmän kaivannutkin, kiirehdi vaan, sillä päivä on painumassa lännen rannalle."
Impi työnsi konttiinsa kaikkea hyvää sairaalle tulijaisiksi. Sitten hän pukeutui lämpimään turkkiin. Riuku oli asettanut sukset valmiiksi pirtin uksen eteen.
Äänetönnä he hiihtivät peräkkäin läpi huurteisen metsän. Kun he pääsivät Riu'un kotiin, oli jo tullut ilta. Riuku olisi tahtonut lähteä loppumatkaksi saattamaan, mutta kun Impi oikein pyytämällä pyysi, jäi Riuku kotiinsa, ja Impi sai hiihtää yksin. Ah, miten äärettömästi hän rakastikaan tätä saloseudun hiljaisuutta! Tähdet valaisivat tietä. Salaperäinen humina täytti ilman. Kaskimaan ylitse juoksi kettu, vai susiko tuo oli. Yö saapui. Impi astui hiljaa Tuurin pirttiin.
"Olipa hyvä, että tulit", sanoi Tuuri. "Äiti on jo monasti kaivaten kysynyt sinua. Hän on hyvin heikko."
Impi lämmitteli ensin kiukaan luona ja meni sitten lavitsan ääreen. Sairas nosti laihaa kättänsä ja sanoi: "Istu, Impi-lapsi! Ennätit sentään. Kumarru lähelleni, en jaksa puhua kovaa."
Impi istui lavitsan laidalle ja kyynelvuo kostutti hänen poskiaan, kun hän päreen valossa näki sairaan laihtuneen muodon. Sitten hän kumartui kuuntelemaan, ja sairas kertoi: "Impi-lapsi, isäsi rakasti minua kerran, vaan en huolinut hänestä. Otin ennemmin köyhän metsästäjän. Sain itse valita, vanhempani olivat kuolleet Isäsi oli nuorena hyvä ja lempeä, mutta siitä asti, kun hänet hylkäsin, on hän ollut jäykkä ja kova. Säälin isääsi,—ole hänelle hyvä! Itsekin olen ollut paha pojalleni, vaikka Tuuri on parhain mies otavan alla, niin isävainaansa näköinen. — — —
"Tuuri on kauan rakastanut yhtä teidän orjanaisista, vaan en ole huolinut orjatarta miniäkseni. — Vasta nyt maatessani, kun jo tunnen Kalman saapuvan, huomaan, kuinka hupsu olen ollut. Mitä merkitsee suku, rikkaus, — ei mitään! Sydämen hyvyys yksin on tärkeätä,— — hyvyys, hyvyys. — Impi-lapsi, toimita niin, että Tuuri saa teiltä omansa, vaikk'ei hänellä olisikaan täysiä lunnaita."
"Hän saa varmasti omansa, äiti! Mutta ketä meidän naisista Tuuri rakastaa?" sanoi Impi kuiskaten.
"Syys-Ruskoa. — Sinä olet niin hyvä, Impi-lapsi. — — Tuuri on hyvä, — liian hyvä. — — Oi inehmon lapset, rakastakaa, rakastakaa! — — Olkaa hyviä, — hyviä, — — ikuisesti hyviä!" — — —
Sairaan rinta kohosi raskaasti muutaman kerran. Sitten kaikki oli lopussa.
Tuuri vaipui polvilleen lavitsan ääreen, otti äitinsä kylmän käden ja itki kuin lapsi. Impi tahtoisi lohduttaa, mutta ei löydä sanoja, — omaakin sydäntä kouristi, särki. Tuuri yhä itki, itki. Vihdoin Impi meni luo ja alkoi hiljaa silittää hänen pörröistä päätään. Ihmeellistä, Tuuri tyyntyi, kyynelvuo tyrehtyi. — — —
Aamun sarastaessa lähti Impi kotiinsa, mutta Tuuria hän ei mitenkään saanut mukaansa, sillä tämä tahtoi jäädä äitinsä luo siksi, kunnes hänet oli saatettu pyhään lehtoon.
Impin astuessa kotipirttiin, istui vanha Luonto hiipuvan hiiloksen ääressä. Hän oli hyvin kalpea, vaikk'ei Impi sitä pirtin hämärässä heti huomannut.
"Onko Tuurin äiti hyvinkin sairas?" kysyi Luonto hätäisesti.
"Ei — ei enään. Hän muutti viime yönä jo Kalman kartanoon."
"Mitä! Kuollutko?"
"Niin, kuollut!"
Impi näki, että isä ensin molemmin käsin painoi sydäntään ja horjahti sitten hervotonna taaksepäin. "Isä, isäkulta", sai Impi sanotuksi ja riensi luo. Kohta olivat siinä muutkin ja Luonto nostettiin lavitsalle. "Hän on kuollut", kuiskailivat naiset, ja siltä todella näyttikin. Mutta sydän löi vielä heikosti, ja hetken päästä aukaisi hän silmänsä, sanoi: "Miehet, totelkaa Impiä! Hän jää nyt Kultarannan isännäksi. Ja Impi, ota omaksesi kenet tahdot!—Oi inehmon lapset, rakastakaa, rakastakaa! — — Olkaa hyviä,—ikuisesti hyviä — hyviä!" — — —
Impi pelästyi kovasti. Nuo sanat lausui Tuurin äiti yöllä viimeiseksi!
Ja voi! Isän rintakin kohoili samalla tavalla. Sitten hiljeni kaikki,
— Luonto oli lähtenyt manan maille. — — —
Impin sydämessä kaikki turtui, tyrehtyi. Ei kyynelkään pudonnut silmästä, tokko hän enään tunsikaan mitään. Saman silmän avannan kahden kuolevan ääressä, kahden rakkaan. Oi, ihmiset, henget, onko tämä totta vai unta, totta vai unta?
— Totta, ikuisesti totta! — — —
Vasta illan tullen alkoi Impin ajatuskyky palautua ja hän ymmärsi, että hänen nyt oli otettava asiain johto käsiinsä. Ensi työkseen hän lähetti kaksi vankkaa miestä Tuurin luo. Näiden tuli viedä kuolonsanoma sekä pyytää, että Tuuri toisi äitinsä ruumiin Kultarannan vanhaan kalmistoon. Miesten piti häntä tuomisessa auttaa. — Näin toimi Impi, mutta sydämessä asui yhä turtumus, kangistunut turtumus, kyynelhelmikään ei vierähtänyt hänen silmästään.
* * * * *
Aurinko kallistui kohti lännen rantaa. Vanhassa kalmistossa pyhien kuusten alla oli vastakaivettu, matala hauta. Haudan reunalla oli vankka vene, jonka toisessa päässä lepäsi vanha Luonto, toisessa Tuurin äiti. Molemmat olivat juhlavaatteissaan, Luonto lisäksi täysissä aseissa: miekka ja tappara vyöllä, keihäs kädessä, jousi ja kilpi vieressä. Tuurin äidin rinnoilla loisti hopeaketju ja solkia, vyöllä riippui avaimia ja tulukset, kädessä oli rannerengas. Kaikenlaisia talouskaluja oli hänen ympärillään veneessä.
Kaikki Kultarannan alueen asukkaat ja läheiset naapurit mantereelta seisoivat ympärillä pyhien kuusten alla ja katselivat, kuinka Harto, Kultarannan vanhin mies, asetteli yhä lisää esineitä. Nyt hän panee kuolaimet, päitset, — niin, kaikki hevosen varustukset ja puhelee hiljaa: "Jos Kalman orhilla tahdot ratsastaa jumalten taloon, niin tässä on varustukset valmiina. — Mutta jos käyden kuljet, niin panen tässä paikkaa, jotta voit korjata rikkiastumasi jalkineet." — Nyt nostaa Harto veneeseen airot, sanoo: "Ehkäpä sentään tyydytkin soutelemaan tällä veneellä Manalan mustalla virralla. Tässä on airot." — Nyt asettaa Harto kummankin vainajan vierelle rahaa ja höpisee: "Kenties lähdet veneinesi pitkille kaupparetkille ja tarvitset rahaa, — tuosta sitä saat. Voitpa poiketa matkallasi oluttupaankin ja sammuttaa janosi." — Vielä pani Harto runsaasti kaikenlaisia ruokatarpeita kummankin vierelle evääksi pitkää Manalan matkaa varten.
Vihdoinkin kaikki oli valmiina, ja miehet nostivat veneen varovasti hautaan. Sitten he levittivät veneen yli suuria tuohia ja nahkoja sekä loivat haudan umpeen. Miesten vierittäessä suuria kiviä haudalle, alottivat naiset itkuvirren. — Kohta siinä jo syötiin höyryävää hernekeittoa tuokkosista; mutta itkuvirren sävel kaikui yhä yksitoikkoisena, alakuloisena, ja ihmiset tunsivat seisovansa kalman kynnyksellä, salaperäisen käsittämättömän edessä.
Päivä oli jo painunut metsän taa, ja hämärä hiipi yli talvisen hangen, kun ihmiset hiljaa poistuivat kalmistosta. Impi jäi melkein huomaamattaan paikalleen. Siinä hän seisoi pyhän kuusen alla yksin, yksin. Nyt vasta jätti jäykistävä turtumus hänet ja hän itki, — oi, hän aivan vaikeroi tuskasta. Isä, isäkulta! Ja hän muisti vain ne kerrat, jolloin isä oli ollut hänelle hyvä, sanomattoman hyvä. Oi, ja niitä kertoja oli paljon, — isä oli aina hyvä, mutta hän, Impi, miten paljon parempi hänen olisi pitänyt olla. Ja hän oli niin yksin, ei ollut enään isää turvana! Isä raukka, hän oli paljon kärsinyt! Nyt vasta hän osaisi olla isälle oikein hyvä, — nyt kun isää ei enään ollut.
Vihdoinkin Impi lähti täältä henkien paikasta, jossa moni ei olisi ollut yksin. Mutta Impi ei pelännyt, hän tiesi, etteivät henget hänelle tee pahaa. Kalmiston laidassa hän pysähtyi pyyhkimään kyyneleitään. Tähdet tuikkivat ylhäällä, ja kalmiston kuuset alhaalla virittivät hiljaisen, surunvoittoisen hautauslaulun:
Oi, inehmonlapset, rakastakaa, rakastakaa!
Olkaa hyviä, ikuisesti hyviä!
Vain rakkaus elää ja hyvyys ei kuole
Kuusien alla, kuusien alla.