KULKIJAN SYDÄN.
Seuraavana aamuna istui Impi kiukaan luona ja kohenteli tulta. Pirtti oli jo niin lämminnyt, että ala-osa oli savusta vapaana, mutta räppänän ympärillä leijaili sakea savupilvi. Naiset olivat menneet aamuaskareille ja miehet lähteneet töihinsä. Ainoastaan mummo oli jäänyt nukkumaan, ja nukkuvan näytti vielä Kulkijakin lavitsallaan.
Impi katseli hiilosta ja eli uudestaan eilisen illan. Kauniimmin ei Kulkija ollut koskaan laulanut. Oli aivan kuin olisi ollut toisessa maailmassa, lämpimässä, ihanassa. On se kulkija ihmeellinen, niin ei laula kukaan muu. Hän saa harppunsakin aivan itkemään. Kulkijan kärsimyksiäkö se itkee? Olisipa vain Hirvokin ollut kuuntelemassa. He olisivat istuneet yhdessä pirtin hämärässä, ja Hirvo olisi hiljaa ottanut hänen kätensä. — — —
Isä astuu pirttiin. Hän istahtaa Impin viereen ja sanoo: "Tiedätkös, tyttöseni, että pian saadaan Kultarantaan uusi isäntä."
Impi loi pelästyneen katseensa isään, mutta ei sanonut mitään, ja Luonto jatkoi: "Jo Koroisten markkinoitten aikana pyysi Sarvi Karjalainen sinua vaimokseen ja lupasinkin sinut mielihyvällä, sillä kunnollisempaa miestä ei ole Suomen mailla. Jo tänä talvena vietetään häät. Iloitse tyttären onnestasi!"
Mutta Impi purskahti katkeraan itkuun.
"Mitä vetistelet, tyttö! No, sehän on naisten tapa. Eikö Sarvi mielestäsi ole kyllin hyvä sinulle, niin kuulun Kultarannan tytär kuin oletkin?"
"Oi, isä, hän on niin vanha ja minä pelkään häntä. Säästä minua vuosi vielä!"
"Vuosi vielä! Etkö ole itkullasi jo kyllin kauan säästynyt! Kuinka monta kosijaa enkö ole antanut sentakia lähteä! Mutta tiedä, nyt ei enään itkusi auta! Olen luvannut sinut Sarvelle, ja hän sinut saa, milloin tahtoo!"
"Mutta isäkulta, en pidä Sarvesta, pelkään häntä. Anna armoa edes kevääseen!"
"Ei päivääkään! Sarvi sinut ottakoon milloin tahtoo. Kaksikolmatta talvea olet jo nähnyt. Missä muualla on neito koskaan saanut olla niin kauan kotonaan! Laita vain kaikki kuntoon, Sarvi voi tulla minä päivänä hyvänsä! Ja pois tuo vetistely! Iloita sinun pitäisi!"
Tuimana lähti Luonto pirtistä, mutta Impi jäi itkemään hiiloksen luo. Hän tiesi, että minkä isä oli päättänyt, sitä ei muuksi voinut muuttaa. Sydän oli särkyä, kun hän ajatteli tuota vanhaa Sarvea pitkine partoineen. Ja Hirvo…
Mutta Kulkija lavitsallaan ei ollutkaan nukkunut. Hän oli kuullut joka ikisen sanan. Ja kun aurinko oli noussut metsän takaa, otti Helkky harppunsa ja huilunsa ja teki lähtöä.
Impi katsoi kummeksien, sanoi: "Mitä, Helkky, aiotko jo lähteä?"
"Aion, otan veneen rannasta ja soudan sillä Karvetin puolelle. Hakekaa se sitten sieltä!"
"Mutta, Helkky, ethän voi meitä näin jättää! Jää toki muutamaksi päiväksi vielä!"
"En", vastasi Kulkija lyhyesti.
"Koko syksyisen ilon viet mukanasi. Sinulla ei ole sydäntä, Helkky, jos nyt näin lähdet."
"Ehkäpä ei olekaan minulla sydäntä. Se onkin parasta kulkijalle.
Hyvästi!"
Ja Kulkija läksi. Mutta pirtin ovelle jäi Impi katsomaan ja hänen silmistään vieri kyynelkarpalo toisensa jälkeen. No, se johtui kai vain siitä, että häneen tänään kaikki koski.
Seuraavan päivän iltapuolella astui Helkky Joensuun suureen tupaan.
Illan tullen saapui tännekin paljon väkeä, ja Helkky lauloi kuten
Kultarannassa. Yksi laulu oli vain tullut lisää. Pehmeämmin ei lie
Kulkijan ääni konsana kaikunut, kuin laulaessa laulua neidosta, jolla
oli nuori sulhanen, vaan jonka isä pakotti vanhalle miehelle vaimoksi.
Kautta laulun kertaantuivat aina säkeet:
Itki neito, saaren tyttö,
Itki aamut, itki illat.
Oma on sulho sydämessä,
Ainokainen aatoksissa,
Isä vanhalle pakotti,
Ikämiehelle iloksi.
Siksi itki itkettyään,
Suri sydänsulhoansa,
Neito nuori norjavarsi
Ihanaisin ilman alla.
Monen silmissä oli kyyneleitä, kun Helkky laulunsa lopetti. Sarvi tuijotti synkkänä tuleen.
* * * * *
Aamu oli sangen kaunis. Helkky otti harppunsa ja meni pihalle pyhän pihlajan alle. Pihlajan viimeiset kultalehdet putoilivat hiljaa maahan. Mutta Kulkija ei sitä huomaa, sillä hän laulaa taas lauluaan neidosta, jonka täytyi lähteä vanhalle vaimoksi.
Kun hän oli lopettanut, tuli Sarvi hänen luokseen ja kysyi hiljaa:
"Kuka on tuo neito?"
"Kultarannan Impi," vastasi Helkky jurosti, otti harppunsa ja huilunsa ja lähti taas kiertämään maailman rantaa.
Mutta seuraavana päivänä Sarvi nousi hevosensa selkään. Vanha ratsastuspolku kulki kierrellen ikimetsien läpi. Hevonen kulki ohjat höllänä, Sarvi mietti, mietti käsi povella. Hämärä yllätti ennen aikojaan, ja Sarvi yöpyi Räntämäelle. Siitä hän seuraavana aamuna ratsasti Karvettiin. Tänne hän jätti hevosensa, kulki jalan rannalle ja souti siitä salmen poikki Kultarantaan. Luonto tuli hyvin iloiseksi, kun aivan odottamatta sai Sarven vieraakseen. Impi vain värisi kauhusta. Jokohan se Sarvi nyt hänet ottaa?
Mutta illan tullen sattuivat Sarvi ja Luonto jäämään kahden pirttiin ja silloin virkkoi Sarvi: "Poikani on vielä niin nuori ja tyttäreni aivan lapsi, olen sentähden päättänyt, että jätän koko naimispuuhani. Olen jo liian vanhakin Impille. Ottakoon hän jonkun nuoremman. Ovat myöskin ne Joensuun seudut käyneet minulle rakkaiksi. Elelen siellä lapsineni, kuten elellyt olen. Sinne pyhään lehtoon minut viimein kätkeköötkin."