VAINOLAISIAKO?
Kultarannan miehet olivat juuri tulleet kotiin kasken raivannasta. Helkkykin oli ollut mukana ja oli nyt aivan musta noesta. Kaikki nauroivat, sillä tuonlaisena ei oltu Kulkijaa koskaan nähty. Pian olivat miehet kuitenkin pesseet itsensä ja panneet puhtaat mekot yllensä. Illallinen maistui mainiolta.
Mutta hirmu! Kesken illallisen alkoi kuulua hätätorven ääni. Miehet kavahtivat pystyyn ja kuuntelivat hetken: Pitkää törähdystä seurasi aina kaksi lyhyttä. Se merkitsi: mereltä vaara! Jos olisi kuulunut vain pitkiä, olisi vaara uhannut mantereen puolelta. Kiiresti etsivät miehet aseikseen jousia, nuolia, keihäitä, miekkoja ja tapparoita. Ja pakolinnan vallilla vartijan torvi soi yhä: tuuu-tu-tu, tuuu-tu-tu.
Tyyneenä ja maltillisena antoi Impi käskyjään: Kaikki naiset ja lapset veneisiin ja mantereen puolelle, samoin kaikki irtain omaisuus. Pian olivat veneet täpötäynnä tavaroita, ja hätääntyneet naiset ja lapset olivat rannalla lähdössä. Siinä oli Kulkijakin harppuineen. Hän ei ollut koskaan ottanut osaa aseitten kalskeeseen, aina hän oli sellaisesta poistunut ja niin hän aikoi nytkin tehdä. Mutta jopa hän äkkiä kävi totiseksi, sillä hän kuuli, miten Impi kertoi naisille menevänsä miesten luo vuorelle ja viipyvänsä siellä siksi, kunnes vaara on ohi. Helkky katsoi hetkisen maahan. Sitten hän suoristi vartalonsa ja hänen kasvoilleen kohosi päättävä, miehekäs ilme. Hän laski harppunsa ja huilunsa veneeseen ja sanoi: "Varokaa, etteivät ne kastu!" — Sitten hän läksi takaisin pirttiin ja valitsi itselleen aseet. Miekkaa vyölle sitoessaan hän puheli itsekseen: "En pidä taistelusta, kammoksun aseita ja verta. Mutta totisesti, vainolaisen käsi ei Impiin koske, niinkauan kun minä miekkaa pitelen." — Miesten hämmästys oli suuri, kun näkivät Kulkijan asestettuna tulevan vuorelle. — — —
Vartija vuorella kertoi totisena, miten hän kaiken päivää oli seuraillut muutamia purjeuiskoja kaukaisuudessa. Nyt illan tullen ne olivat ilmestyneet lähemmäksi ja laskeneet tuonne saaren rantaan. Hän oli vakuutettu, että ne olivat vainoveneitä.
Juuri kun miehet vakavina tuumivat, mitä olisi tehtävä, saapui viestintuoja naapurisaarelta. Tämä kertoi, että verottaja Sveanmaasta oli tullut, ottanut veroja jo muutamista saarista ja aikoi käydä koko Suomen verottamassa.
Kaikki henkäisivät helpotuksesta, sillä vaara ei ollut nyt kovin suuri, vaikka voihan se verottajakin muuttua vainolaiseksi milloin hyvänsä. Pian kuitenkin oli päätös tehty: Kultarannan parhaat soutajat ja nopeimmat veneet läksivät kiireesti viestinviejiksi etelään ja pohjoiseen. Sinä yönä soivat hätätorvet; sinä yönä pantiin urhouiskot kuntoon; sinä yönä pukeutuivat miehet sotisopaan. Ja kun auringon kultainen kehrä kohosi itäisten vaarojen takaa, olivat sadat sankaripurret jo matkalla kohti Luonnonmaata.
Pahaa aavistamatta lähtee verottaja liikkeelle. Mutta mitä ihmettä? Tuolla salmessa näytti olevan niin paljon uiskoja vastassa, että oli paras etsiä toista tietä. No hirtehinen! Kaikki mantereelle vievät salmet olivat suljetut! — Verottajakuningas manasi purressaan: "Tässä ei auta muu kuin taistelu!" — Hän kutsuu urhonsa neuvottelemaan, mutta useimmat heistä olivat taisteluun nähden epäilevällä kannalla, sillä vastustajia näytti olevan paljon. Neuvotellessa kului aikaa. Tästä taas seurasi, että kauempaa lähteneitä pursia ennätti paljon Suomen joukkojen vahvistukseksi. Kauhukseen huomaa verottaja, että hänen paluutietänsäkin jo uhataan. Ei muu neuvoksi kuin miehet airoihin ja nopeasti kohti Svitjodia, jotta ei jouduttaisi saarroksiin.
Kun Suomen miehet tämän huomasivat, läksivät he riemuiten ajamaan verottajaa takaa. Soudettiin siinä todentotta molemmin puolin. Illalla suomalaiset pääsivät jo nuolenkantaman päähän. Ja eivätpä he nyt nuoliaan säästäneet. He kulkivat verottajan kintereillä aina aamuyöhön asti. Vasta kun verottaja oli ajettu saaristosta suurelle ulapalle, kääntyivät he takaisin, ja vanha Harto virkkoi: "Ei tehne Svean verottajan mieli pian lähteä Suomeen." — — —
Mutta verottajakuningas kirosi purressaan. Hammastaan purren hän lausui: "Isäni ja isäni-isä kävivät verotusretkillä Suomessa harva se kesä. Ja veroja he saivat määrättömästi. Mutta minä jos milloin lähden, näin matkani aina päättyy. Sanon minä sen, hiisvieköön, että niin kauan kun tuo vanha Väinävalta Suomea johtaa, pitää heimoaan koossa, et sieltä veroksi ota turkisriekalettakaan."