KULKIJAN LÄHTÖ.
Impi oli ollut asialla Käkölässä ja palasi nyt sieltä. Hän kulki lehtojen läpi kohti Kultarantaa. Linnut lauloivat ja aamuaurinko loi kultaansa polulle. Impi mietti itsekseen, miten ihmeen hauska oli tämä kevät ollut. Semmoista ei hän muistanut koskaan ennen viettäneensä. Mistähän sekin mahtoi johtua? Oli tavattoman kaunistakin. Kaikki kukki, loisti, iloitsi. Impi heräsi mietteistään vasta, kun näki Hirvon yht'äkkiä edessään polulla.
"Vihdoinkin tapaan sinut yksin, Impi, ja saan jutella kanssasi. Kuinka sitä olenkaan toivonut! Oletko hyvin pahoillasi minulle?"
"En."
"Etkö! No sen arvasinkin. Unohda pois koko Kiovan matkani! Kuolluthan
Tsaj on ja minä, niin minä rakastan sinua enemmän kuin koskaan ennen.
Etkö voi antaa minulle anteeksi ja rakastaa minua, kuten ennen
lähtöäni?"
"En ole sinua koskaan rakastanut", vastasi Impi ja peräytyi pari askelta, kun Hirvo yritti lähestyä.
"Et koskaan! Mutta Impi!"
"Niin, en koskaan. Jonkun verran pidin sinusta, sillä olinhan melkein lapsi, kun aloit leikkiä kanssani, mutta rakkauttani et ole koskaan saanut."
"En koskaan! Mutta jos saisin sen vasta, Impi rakas?"
"Mahdotonta", vastasi Impi ja läksi tietään kuin kuningatar.
Hirvokin läksi tietään, mutta tuumi itseksensä: "Älä sano, Impi, mahdotonta! Kerran se on kuitenkin mahdollista. Hirvo tuntee naiset, Hirvo." — — —
Koko päivän tuntui Impistä niin hyvältä, kun vihdoinkin oli tullut sanotuksi Hirvolle tuo kaikki. Ah, elämä oli nyt niin kevyttä, niin iloista.
Mutta kauan ei Impi saanut nauttia tuosta keventyneestä mielialastaan.
Illan suussa otti Kulkija harppunsa ja huilunsa ja teki lähtöä.
Impi kalpeni tämän nähdessään. Kuin pelästyneenä hän sanoi: "Mitä,
Helkky, aijotko lähteä näin illalla, Helkky?"
"Lähden. Hyvästi!"
Impi ei tiennyt, mitä olisi tehnyt. Tämä tuli niin äkkiä, odottamatta.
Oi sentään! Kulkija, Kulkija, miksi hän lähtee, oi, miksi, miksi!
Mutta Kulkija ei näyttänyt huomaavan Impin hätää. Hiljaa hän astui pirtistä. Impi näki sen kuin unissaan. Sitten hän kietoi huivin hartioilleen ja läksi saattamaan Kulkijaa rannalle. Siinä lähellä, pirtin alla rannassa oli veneitä, mutta aivankuin yhteisestä sopimuksesta suuntasivat he kulkunsa metsän läpi kauemmas sinne, missä salmi oli kapein, ja missä myöskin aina oli veneitä. Hitaasti he astuivat tuon matkan vaihtamatta sanaakaan keskenään.
Rannalla he seisoivat hetken, kunnes Helkky ojensi sanatonna kätensä hyvästiksi. Mutta kun hän tunsi, miten Impin käsi vavahti, työnsi hän äkkiä veneen vesille ja oli samassa jo loitolla rannasta.
Impin silmissä kaikki pimeni, tuntui ihan kuin olisi maakin vajonnut jalkain alta. Horjuen hän astui takaisin metsään. Vaan ah, hän ei jaksanut enään. Hän istahti kivelle puun viereen ja painoi molemmin käsin sydäntään. Hänestä tuntui, että se särkyi tuskasta. Sitä kirveli niin, että teki mieli huutaa. Oi Kulkija, Kulkija, miksi hän lähti, miksi hän lähti! Hän voi viipyä matkoillaan vuoden, kaksi, kenties ei tule enään milloinkaan. Koditonna kiertää yhä. Kova on maailma. Voi Kulkija raukka, miten paljon hän on kärsinyt! Miksi hän lähti, miksi hän lähti! Ah, hän, Impi ei kestä enään, ei kestä enään! Sydän särkyy, särkyy. Oi, Kulkija, Kulkija, koditon Kulkija!
Mutta Kulkijan vene ei koskettanut vielä toista rantaa, kun hän äkkiä käänsi sen takaisin. Hänen mieleensä tuli kummallinen halu. Hän tahtoi hiipiä metsän läpi lähelle Kultarantaa, katsella lehdosta hetkisen pirttiä, ja jos hän näkisi vilahduksenkin Impistä, palaisi hän iloisempana takaisin.
Montaakaan askelta ei Kulkija ottanut metsään päin, kun hän vavahtaen pysähtyi. Siinä istui Impi vähän matkan päässä kädet sydämellä, silmät ummessa, ja hänen kalpeitten kasvojensa tuska pysähdytti Kulkijan sydämenlyönnit. Ja ennenkuin hän itsekään tiesi, mitä teki, oli hän polvillaan Impin vieressä, kietoi kätensä hänen ympärilleen ja kätki päänsä hänen syliinsä.
Impistä tuntui, ettei tämä voinut olla totta. Kiharainen pää oli hänen sylissään ja hän veti sen lähemmäksi, mutta hän ei uskaltanut aukaista silmiään, sillä hänestä tuntui, että jos hän aukaisisi, niin kaikki katoaisi samassa.
Vihdoin viimein, pitkän ajan kuluttua nosti Kulkija päänsä ja sanoi hiljaa: "Nyt minun on helpompi lähteä."
"Lähteäkö! Mitä sanot, Helkky! Lähteäkö?"
"Niin näes, hyvä minun on Kultarannassa olla, kovin hyvä. Mutta en jaksaisi kestää sitä, kun Kultarantaan tulee isäntä, ja siksi on parempi, että lähden sitä ennen pois. — Sinä tapasit tänä aamuna Hirvon lehdossa."
Impin kasvoilla leikki hymy. Hän piteli yhä kiharaista päätä käsissään ja hänen äänensä oli hellän pehmeä, kun hän virkkoi: "Niin Helkky, Kultarantaan tulee todella pian isäntä, tulee jo tänä iltana."
"Hirvoko?"
"Ei. Ei Hirvo tule, en ole häntä koskaan rakastanut, vaan tulee toinen, tulee Helkky, Kulkija-Helkky, Helge."
Iki-ihmeissään, melkein pelästyneenä loi Kulkija katseensa Impiin. Näkyi, ettei hän ollut koskaan mitään tällaista edes uneksinut. Mutta kohta hänen katseensa painui alas ja hän sanoi: "Kuninkaat ja kuninkaanpojat ovat lähteneet Kultarannasta rukkasten kera. Köyhän, kodittoman Kulkijanko ottaisit?"
"Oi, Helkky, mitä merkitsevätkään rikkaudet sinun rinnallasi! Sinä itse olet aarre vertoja vailla, kalliimpi kaikkea, kaikkea."
Äkkiä kätki Kulkija päänsä Impin syliin ja itki hiljaa. Nuo nyyhkytykset tuntiessaan Impi vasta tiesi, kuinka sanomattomasti hän rakasti Kulkijaa, — oi, oli jo kauan rakastanut. Eikä hän vain rakastanut, hän tunsi äidin hellyyttä koditonta Kulkijaa kohtaan. Ja hänen sydämensä aarre nousi kätköstään, koko sielu värähteli rajattoman onnen säveleistä. Kulkija yhä nyyhkytti. Impi kohotti hiljaa kiharaisen pään, ja lämpiminä yhtyivät heidän huulensa ensi suudelmaan. — — —
Päivä painui jo lännen maille, kun Kulkija vihdoin nousi. He lähtivät yhdessä rannalle ja ottivat veneestä Helkyn harpun ja huilun. Sitten he käsikädessä kulkivat metsän läpi kohti Kultarantaa. Mutta keskellä lehtoa pysähtyi Helkky ja sanoi: "Impi, minä en ymmärrä niitä miesten töitä. Ei minusta ole isännäksi suureen kartanoon. Olen vain soittaja."
"No, minä ymmärrän miesten töitä ja onhan meillä vanhoja miehiä, jotka johtavat askareita. Soita sinä vain, niinkuin soittanut olet."
"Ja sitten, Impi, ei minusta ole uhrimenojenkaan johtajaksi, sillä kunnioitan yksin valkeata Kristusta. — — — Olen kastettukin siellä etelässä. — Mitä sanot, etkö ihan pelästy kun tämän kuulet."
"En Helkky! Kunnioitan itsekin sitä valkeata, niinkuin muitakin haltijoita. Jo lapsena kuulin hänestä monta kertomusta, kun eräs etelän kauppias majaili meillä."
"Niin, mutta minunhan pitäisi kuitenkin johtaa uhrijuhlat. — — — Otanko sittenkin harppuni ja huiluni ja lähden kiertämään. Ei minusta ole isännäksi Kultarantaan."
"Vanha Harto kyllä toimittaa uhrimenot kuten tähänkin asti, ei niistä sinulle huolta. Mutta jos et itse tahdo jäädä, niin lähde sitten."
Helkky vavahti. Hän sulki Impin syliinsä ja sanoi: "En lähde koskaan sinun luotasi, en koskaan, en koskaan." — — —
Siinä jo astuivat Kultarannan pihalle. "Helkky ei lähtenytkään", huudahti paimenpoika ihastuneena, ja samassa tuli koko pirtin väki pihalle.
"Ei", vastasi Impi, "Helkky ei lähtenyt, eikä lähde enään koskaan. Nyt on isäntä Kultarannassa."
Ilon välke nousi kaikkien kasvoille. Viimein vanha Harto sanoi:
"Tiesin, Impi, että kun sinä kerran valinnan teet, on se hyvä.
Mutta näin hyvää en sentään osannut odottaa. — Helkky, isäntä,
tervetulemaan!"
Helkky loi hymyillen katseensa Impiin, mutta paimenpoika touhusi:
"Impi, annanko nyt iloluikun soida?"
Ja Impistä tuntui niin herttaisen somalta, kun hän sai kysyä: "Niin mitä sanot, Helkky, saako luikku nyt kutsua ihmiset ilojuhlaan?"
"Nyt jos koskaan", vastasi Helkky, mutta lisäsi hiljaa Impille: "Paljon hauskempi olisi olla kahden, vaan kuuluuhan vanhaan tapaan, että nyt juhlitaan. Iloitaan siis ilta, Impini!"
Ison pirtin päässä, ihan seinän vieressä kasvoi tavattoman suuri, tuuhea kuusi. Ketterästi kuin orava kiipesi paimenpoika aina kuusen ylimmille oksille asti. Kohta vyöryi iloluikun ääni yli saaren, vieläpä mantereen puoleiset vaaratkin kertasivat sen kutsuvaa kaikua: tuu-tu-tuu, tuu-tu-tuu, juh-li-taan, juh-li-taan!