I. POIKANEN.
Kivinen linna, harmaa ja jylhä, sijaitsi korkealla vuoren rinteellä. Pienet akkuna-aukot olivat kolmessa kerroksessa, ja vakavina kohosivat tornit linnan neljältä kulmalta. Vartija tornin tasaiselta katolta voi nähdä Kanaalia kyntävän laivan valkopurjeet, jos vain ilma oli kyllin kirkas. Kerrottiin, että roomalaiset olivat alkuaan rakentaneet tämän linnan. Mutta sittemmin se oli päässyt perinpohjin rappeutumaan. Vasta kun pohjan viikingit alkoivat tehdä julmia hävitysretkiään Englantiin, korjattiin linna. Vuoren juurella kauniissa laaksossa olivat linnaan kuuluvan kartanon eli manorin maat, ja kummulla joen varrella matalamökkinen alustalaiskylä. Toisella töyräällä sijaitsi hautuumaa ja kirkko, jota ikivanhat orapihlajat uskollisina vartioivat. Laakson vastaisella rannalla siintivät laidunmaat, tammistot ja niityt.
Linnan porttiholvista astuu nuorekas nainen. Hän pysähtyy, katselee laaksoon kuin jotain odottaen. Siitä lähtee taas, kulkee vähän matkaa kiemurtelevaa tietä alaspäin ja istahtaa vihdoin vanhalle vallitukselle. Yhä katselee hän laaksoon. — Missä kummassa viipyi Henrik? Niin missä? Siinä odotellessa alkavat ajatukset kiertää tuttua latuaan: Hän muisti ne monet onnelliset vuodet, jolloin hän kaikessa rauhassa eleli tuossa linnassa rakkaan puolisonsa kanssa. Mutta vuosi sitten julma tuoni korjasi pois linnan uljaan kreivin, ja silloin suru otti asunnokseen koko vanhan, roomalaisaikuisen linnan. Jos ei hänellä olisi poikaansa, tuota rakasta Henrikkiä, kuinka hän jaksaisikaan elää! — Mutta missä kummassa viipyi nyt poika, Henrik pikkuinen? — — —
Jopa vihdoinkin näkyi kylästä tulevan muutamia poikia. Vuoren juurelta palasivat muut takaisin, mutta Henrik jatkoi matkaansa linnaan. Siinä hän jo oli äidin edessä. Vaaleat kiharat valuivat alas harteille, ja silmät loistivat syvän sinisinä kuin meri.
Äiti lempeästi: "Missä kummassa olet viipynyt? Aurinko jo pian vaipuu tuonne tammisalon syliin."
Henrik: "Et usko, äiti, miten hirveän hauskaa meillä oli! Ensin me leikimme kylän suurella hyrrällä. Mutta sitten rupesivat naapurikylän miehet ja meidän väki ottelemaan hyrrästä. Piiskat vain vinkuivat ilmassa, ja hyrrä pyöri kuin tuulessa piiskojen iskusta. Mutta niin siinä sittenkin kävi, että naapurikylä sai ison hyrrän ensi viikoksi. On niillä siellä nyt hauskaa. Mutta ensi pyhänä voittavat meidän miehet hyrrän takaisin, se on varma se."
Äiti: "Vai hyrrätaistelua siellä katselit. Kovin kauan se vain kesti."
Henrik: "Ei siinä pitkääkään aikaa mennyt. Mutta me olimme sen jälkeen oikein lujasti pallosilla ja lopuksi sokkosilla. Nyt ne leikkivät siellä pukkia. Minäkin ennätin olla jo sepän harteilla ja sanoa kymmenesti: Pukki, pukki sanohan, montako sormea kohotan? Mutta kertaakaan ei seppä arvannut, vaikka onkin tietäjä."
Äiti: "Mitä sanot, onko seppä tietäjä?"
Henrik: "On niinkin. Hän tietää tulevia tapahtumia — tai oikeastaan hyrrä tietää. Näes, ennenkuin kylän miehet veivät ison hyrrän pois, piirteli seppä siihen hiilellä ihmeellisiä merkkejä. Sitten hän asetteli pieniä kiviä maahan ja alkoi hiljaa piestä hyrrää, joka aina kallisteli ja kaatueli. Seppä mumisi ja katseli hiilimerkkejään. Vihdoin hän lopetti ja kertoi totisena, että kohta tulee kova aika. Sota ja hävitys, rutto ja nälkä vaeltavat yli Englannin, ja ihmiset itkevät silloin kyyneleensä kuiviin. Mitä luulet, äiti, tulevatko ne tänne meidänkin laaksoomme?"
Äiti: "Älä nyt ajattele sellaisia asioita, en usko, että seppä tietää tulevista tapahtumista?"
Henrik: "Ei seppä tiedäkään. Mutta hyrrä, kylän hyrrä, se se kertoi tulevia asioita. Ja hyrrä tietää, niin sanoivat kaikki."
Äiti: "En usko hyrrän tietoihin. Eivätkä nuo vaeltajat ainakaan tänne asti joudu, niin luulen. — Mutta mennään nyt sisälle. Sinulla on tietysti hirveä nälkäkin."
Henrik: "Eipä olekaan. Minä söin myllärin lasten kanssa puuroa ja vuohen maitoa."
Ruokakammiossa asetteli rouva itse päivällisruuan tähteitä poikansa syötäväksi. Henrik söi hyvällä halulla. Mutta äkkiä hän keskeytti ja kysyi: "Äiti, miksi myllärillä leipä on mustaa ja puurokin mustaa, mutta meillä leipä valkoista ja puuro valkoista?"
Äiti joutui ymmälle. Mitä hänen piti vastata! — Vihdoin hän sanoi: "Katsos, myllärin pojista tulee kaikista mustan pellon kaivajia, siksi puurokin saa olla mustaa. Mutta sinusta tulee linnan kreivi. Sinun pitää oppia paljon ja kerran ratsastaa valkealla orhilla kuninkaan hoviin. Siksi leipäkin on valkoista."
Henrikistä tämä asia oli vähän ihmeellinen, mutta hän ei kysynyt enempää, sillä hän muisti, että hänen vielä tänä iltana piti käväistä linnan puistossa. Tuo ihana puisto oli linnan takana, ja sen keskellä oli pieni kumpu, joka aina oli ollut Henrikin mieluisin leikkipaikka. Jo palleroisena vieritti hän isän kanssa kiviä sen rinteiltä. Ja sittemmin se oli ollut milloin Siinai, milloin Tabor, öljymäki tai Golgata, aina sen mukaan, kuin hänen opettajansa, isä Markus ennätti jutella hänelle pyhiä kertomuksia. Tällä kummulla oli Aabraham toimittanut uhrinsa, Mooses saanut laintaulut ja Jeesus seisonut oppilaineen. Olivatpa siellä käväisseet Pyhä Genoveva, Ursula, Katariina, Hieronymus, Augustinus ja kymmenet muut. — Mutta nyt näytti pyhimysten aika menneen, ja Henrik rakensi ahkerasti linnaa kummun korkeimmalle kohdalle, puhellen: "Huomenna tulee meille naapurilinnan pikku Eedit ja silloin pitää meillä olla hauskempaa kuin koskaan ennen. Minä tiedän jo, mitä leikimme. Tulisipa vain pian huomen."
Mutta sill'aikaa kun Henrik puistossa laitteli linnaa, istui hänen äitinsä isä Markuksen kanssa tammisen pöydän ääressä neuvottelen pojan kasvatuksesta. Rouva virkkoi: "Ei kai liene vahingoksi, vaikka Henrik on niin paljon alhaalla kylässä leikkimässä kylän lasten kanssa?"
Isä Markus: "Jalo kreivihän — Jumala hänen sieluaan armahtakoon — itse niin järjesti, että poika alkoi käydä kylässä leikkimässä. Kun Henrik ei kerran viihtynyt naapureitten poikien kanssa, keksi kreivi kylän, jotta hän miehistyisi kylän poikien leikeissä."
Rouva: "Mikä kumma siinä, ettei meidän Henrik ollenkaan tule toimeen vertaistensa poikien kanssa, naapurilinnan herttainen Eedit on ainoa, jonka kanssa hän mielellään leikkii?"
Isä Markus: "Luulen, että siihen on kaksikin syytä. Ensiksikin on Henrik kehityksessä paljon ikäisiään edellä. Hän hallitsee nyt jo täysin latinaa ja on aivan itsekseen lukenut monta kirjaa. En aina tahdo keksiä hänelle kylliksi luettavaa, vaikka autuaasti kuolleen kreivin kirjasto on suuri. Mutta naapureitten pojat eivät tiedä lukemisesta mitään. Heillä on retket ja hevoset, aseet ja haukat kaikki kaikessa. Kun Henrik kertoo lukemiaan, eivät he häntä ymmärrä. Kun pojat puhuvat hevosistaan ja muista, ei Henrik siitä välitä. Mutta pikku Eedit, hän kuuntelee hartaana, mitä Henrik kertoilee. — Sitten luulen syyn olevan siinäkin, etteivät nuo toiset kuulu anglien heimoon, kuten Henrik. Hehän ovat tummatukkaisia, mutta Henrik on vaalea, ja luonteeltaankin he ovat hyvin erilaisia. En pidä tuota Henrikin erikoisuutta ollenkaan vaarallisena. Jalo kreivitär voi pojan suhteen olla levollinen. Hän on niin lahjakas, että voimme odottaa hänestä paljon. Taistelevia ritareita on yllinkyllin, mutta oppineita ei nimeksikään. Ja niitäkin tarvitaan."
Rouva: "Kiitoksia neuvoistanne. Ehkäpä pojastani vielä mies tulee. — Oletteko hyvä ja noudatte hänet puistosta sisälle. Iltamessun aika joutuu."
* * * * *
Seuraavana päivänä seisoivat Henrik ja pikku Eedit puiston kummulla. Henrik kertoi siinä vilkkaasti ihmeellistä ritarikertomusta: Muuan ylhäinen herttua lähtee sotaretkelle kaukaiseen maahan ja jättää poikansa naapurilinnan ritarille, joka, kautta Pyhän Neitsyen, lupasi suojella lasta. Mutta pian saapui herttuan verivihollinen ritarin luo ja vaati lasta itsellensä. Ritari ei anna, ei ehdolla millään. Herttuan vihamies käy yhä uhkaavammaksi, hänellä on vahva joukko mukanaan. Vihdoin täytyy ritarin taipua. Mutta hän tuokin oman poikansa tuolle vihamiehelle ja pelastaa siten herttuan pojan. Kamalat ovat ritarin tuskat, kun hän katselee poikansa surmaa. Mutta kirkkain otsin voi hän astua herttuan eteen, hän oli pitänyt lupauksensa ja suojellut lasta. — Nyt piti heidän leikkiä tämä tarina. Eedit on ritari, joka asuu tuossa kummun linnassa ja Henrik herttuan vihamies, joka tulee vaatimaan lasta. Pian on leikki lopussa, mutta silloin on Henrikillä jo toinen. Kaikki puut muuttuvat nyt uljaiksi ritareiksi, kaikki pensaat ja kukat ihaniksi neidoiksi, jotka henkeään pidättäen katselevat, kuinka pyhä ja täydellisesti nuhteeton ritari Parsifal suorittaa muille kuolevaisille mahdottomia tekoja ja löytää siten pyhän Graalin, astian, josta Jeesus oli jakanut ehtoollis-viinin kiirastorstain iltana. — Eedit kuunteli posket hohtaen. Kun Henrik vihdoin oli lopettanut, sanoi hän: "Osaan minäkin jotakin. Osaan laulun Tristanista ja Isoldesta melkein kokonaan. Monet illat olen naistentuvassa kuunnellut, kun sokea Maud-mummo kehrätessään sitä laulaa."
Lapset istuivat nyt kivelle tammen alle, ja Eedit lauloi monta katkelmaa tuosta ihmeellisestä laulusta. Vasta kun äidin kutsuva ääni kaikui portailta, juoksivat he sisälle. Sinne vanhojen puitten varjoon jäivät satujen suloiset olennot laulamaan kehtolauluja pienille kukkalapsille, ja iltatuuli säesti hiljaa heidän laulujaan. Mutta kummun sammaltuneelle kivelle istahti linnan harmaa haltija ja alkoi miettien sukia maahan asti ulottuvaa partaansa.