II. NUORUKAINEN.
Toinen toisensa jälkeen vierähtivät vuodet. Henrik varttui. Pituuskin lisääntyi melkein silmin nähden. Isä Markus oli sangen tyytyväinen opetustyönsä tuloksiin. Henrik ei osannut ainoastaan latinaa, hän hallitsi myöskin täydellisesti ranskaa ja kirjallisuutta hän harrasti melkein liiaksikin. Se vain oli ihmeellistä, että naapurilinnojen poikien kanssa ei hän vieläkään viihtynyt, vaikka ikää karttui. Eedit oli yhä mieluisin leikkikumppani. Linna, kylä ja metsä näytti antavan Henrikille aivan riittämään vaihtelua. Yhtenä ainoana iltana ennätti hän käydä naistentuvassa, miesten työhuoneessa, taputella tallissa kaikkia hevosia, pistäytyä voudin asunnolla ja haukkamestarin luona ja loppujen lopuksi vielä suuressa ritarisalissa räiskyvän takkatulen ääressä lukea äidille ihmeellisiä kertomuksia. — Kylässä hän tunsi joka ikisen ihmisen, vieläpä eläimetkin koirista kilipukkiin, sillä joka päivä hän kävi siellä.
Mutta metsä se sittenkin oli Henrikille mieluisin. Siellä hän tunsi polut ja notkelmat, kivet ja kalliot. Tuntikausia saattoi hän siinä samoilla. Mutta harvoin hän tuli mitään ampuneeksi, sillä hänestä tuntui vaikealta surmata eläintä. Joskus hän istui kauan sammaltuneella kivellä ja kuunteli metsän hiljaista huminaa. Se aivan kuin puheli hänelle, mutta mitä se puhui, ei hän oikein ymmärtänyt. Jotakin ihmeellistä se tuntui olevan.
Pian yleni Henrik nuorukaiseksi, ja minkä ylenmääräisen elämänrikkauden se toikaan tullessaan! Nyt täytyi hänen lähteä äitinsä kanssa jokaiseen lähiseudun linnaan, milloin vain viestiratsu lennähytti kutsun. Ja kerran vuodessa tapasi hän koko seudun Rougemontin linnan suurissa joulupidoissa. Usein saapui vieraita heillekin, Dartmoorin kauniiseen vuoriseutuun.
Mutta tämä kaikki ei luonut nuorukaiseen tuota yli äyräittensä hersyvää elämän intoa ja riemua. Muualta se tuli — oi muualta! Katsos, tuontuostakin poikkesi linnaan joku kuljeksiva trubaduuri, ja silloin oli Henrikillä riemun suuri täyttymyshetki. Hänen sielunsa jano sai kerrankin tyydytyksensä. Jokainen laulu, jokainen taru, jokainen sävel tuntui menevän hänen sielunsa pohjaan asti. Silloin kutsuttiin linnaan vieraita, silloin juhlittiin. Ja kun laulajaritarit huomasivat, kuinka tervetulleita he olivat Dartmoorvuoriston vanhaan linnaan, poikkesivat he sinne usein ja viipyivät kauan.
Mutta vieläkin ihmeellisempää tapahtui. Eräs trubaduuri oli Henrikille lahjoittanut luutun, soittimen, jommoisia käytettiin vain etelämaissa. Pian oppi Henrik sillä soittamaan muutamia lauluja, ja uusi, ennenaavistamaton riemu täytti hänen sielunsa. Hän sai siis itsekin aikaan jotain samanlaista ihmeellistä kuin nuo kuljeksivat soittajaritarit. Ja äkkiä välähti hänelle jotakin. Ehkä hän voisi itse sepittää laulutkin ja tarinat! Kiireesti hän riensi metsään, kauas metsään, minne ei kuulunut ainoatakaan ääntä ihmisasunnoilta. Siellä hän heittäytyi pitkäkseen puun alle ja alkoi silmät ummessa kuunnella metsän ikuista soittoa. Kuva toisensa jälkeen kulki hänen ohitsensa. Ja ihmettä! Syntyi säe, toinen — oi, koko säkeitten sarja. Hän kertasi sen yhä uudestaan ja uudestaan. Sitten hän ponnahti pystyyn ja riensi kuin siivin linnaan. Tuossa jo syöksyi kirjastoon. Ja noin — nyt oli laulu pergamentilla, oi hänen laulunsa, hänen laulunsa! Henrik ei tahtonut uskoa silmiään. Oliko tuossa todellakin hänen laulunsa. Oi, oli, oli! Henrik kulki kuin unessa. Mitä, oliko hänelläkin trubaduurin ylevä lahja. Pyhä Neitsyt, sehän oli enemmän kuin ihme! — Mutta ensimäistä yritystä seurasivat toiset. Ennen oli hän huolellisesti jäljentänyt pergamenttivihkoonsa kaikki mielilaulunsa. Siellä oli tarina kuningas Arturista ja pyöreän pöydän ritareista, siellä laulu Tristanista ja Isoldesta, kertomus Floiresta ja Blanchefleurista, laulu lyhytnenäisestä Vilhelmistä, sikermä Troian sodasta ja Aleksanteri Suuresta ja paljon muuta. Nyt hän alkoi kirjottaa omia laulujaan ja tarinoitaan niin paljon, että linnan vouti kerran kautta rantain huomautti jalolle kreivittärelle, kuinka pergamenttia kuluu liian paljon.
Aina kun uusi laulu oli pergamentilla, tulvehti Henrikin sydän ilosta. Joskus hän sai laululleen syntymään säveleenkin luutustaan, vaikka se tuntuikin paljon vaikeammalta. Tarinat syntyivät kevyesti, vaivattomasti, kuin itsestään — luuttu oli itsepäinen, se antoi vain harvoin säveleen tarinalle. Mutta kun se sen kerran antoi, voi Henrik tuntikausia soittaa ja hyräillä hiljaa omaa lauluaan, hiljaa, ettei vain kukaan sitä kuulisi.
Kerran näytti Henrik erään lauluistaan trubaduurille, joka majaili linnassa, mutta ei maininnut, että laulu oli hänen tekemänsä. Laulajaritari ihastui siihen niin, että heti kirjoitti sen itsellensä, ja pian oppi hän sen säveleenkin. Kun sitten vietettiin Rougemontin suuria joulupitoja, lauloi trubaduuri uuden laulun, jota kaikki ihastuen kuuntelivat. Yhä uudelleen ja uudelleen piti ritarin laulaa tuo ihana laulu. Henrikin päätä aivan pyörrytti — miten hyvä, ettei kellään ollut aavistustakaan, kuka oli tuon uuden laulun sepittäjä. Oi, hänellä oli salaisuus, ihmeellinen salaisuus! — Mutta kotimatkalla virkkoi äiti: "Sitä laulua sanottiin uudeksi, mutta minusta tuntuu, kuin olisin sen kuullut jossakin ennen."
* * * * *
Linnan vouti oli sitä mieltä, että nuoren kreivin piti vähitellen tottua isännän tehtäviin, ja hän jätti sentähden yhtä ja toista Henrikin huostaan. Mielellään Henrik mukautuikin, varsinkin kun äiti oli samaa mieltä, ja täytyihän hänen kuitenkin joskus ottaa linna ja koko manor hoitoonsa.
Kävi sitten kerran kummasti. Vouti oli ottanut vuoristosta salametsästäjän kiinni ja toi hänet linnaan. Sitten hän ilmoitti, että nuoren kreivin oli tutkittava rikollinen ja määrättävä rangaistus, sillä täytyihän hänen kohta ruveta istumaan kartano-oikeuttakin ja siinä tuomita koko seudun asiat. Henrik totteli ja lähti linnan käräjähuoneeseen, joka sijaitsi alakerrassa vankityrmän vieressä. — Mutta mitä ihmettä! Käräjäsalissa seisoikin myllärin Egbert, jousi olalla ja muutamia lintuja kädessä. Henrik ei voinut olla nauramatta nähdessään lapsuutensa parhaan leikkitoverin. "Sinäkö täällä?" virkkoi hän.
Egbert: "Minä."
Henrik: "Olet käynyt kartanon metsässä."
Egbert: "Olen."
Henrik: "Teki mielesi lintupaistia."
Egbert: "Niin."
Henrik: "Hyvä on sulla jousi."
Egbert: "Hyvä."
Henrik: "Riittää kai niitä lintuja siellä metsässä?"
Egbert: "Riittää."
Henrik: "Älä tule toista kertaa niin lähelle, että vouti saa sinut kiinni."
Egbert: "En."
Henrik: "Kiirehdi nyt kotiin, että äitisi ennättää vielä tänään valmistaa linnut!"
Egbert teki tahallaan syvän kumarruksen ja sanoi: "Kiitoksia, jalo kreivi." Mutta Henrik nauroi: "Ole siinä kreivinesi senkin vekkuli! Kiirehdi nyt vain kotiisi!"
Vouti oli kuitenkin oven takaa kuullut koko keskustelun ja päätti hammastaan purren: "Toista kertaa en jätä salametsästäjiä nuoren kreivin tuomittavaksi."
* * * * *
Kun Henrik oli 18-vuotias päätettiin, että hänet lähetetään kouluun Yorkiin asti. Isä Markus oli kyllä sitä mieltä, että Henrikin olisi pitänyt mennä joko Oxfordiin tai Pariisiin. Mutta jalo kreivitär piti lujasti kiinni siitä, että pojan oli lähdettävä Yorkiin ja hänellä oli siihen omat syynsä. Kun sitten Henrikille kerrottiin näistä tuumista, kysyi hän vain: "Onko Yorkissa paljon kirjoja?" Isä Markus vastasi: "On. Hyvin paljon." — Silloin oli poika tyytyväinen. — — —
Eedit saapui ratsain linnan pihaan, heitti ohjat palvelijalle ja juoksi sisään. Hänkin näytti jo jättävän lapsenkengät, vaikka olikin Henrikkiä nuorempi. Jalo kreivitär oli lähtenyt kastelemaan kirkkomaan ruusuja, siksi lähti Eedit ominpäin samoilemaan linnan saleja. Vihdoin hän tuli kirjastoon, jossa Henrik järjesteli kirjoja matkaansa varten. Omat tarinansa ja laulunsa oli hän päättänyt ottaa mukaansa, jotta niitä ei vain kukaan näkisi, samoin muutamia muita kirjoja.
Henrik nosti ihmeissään päänsä, kun Eedit astui sisään: "Mitä ihmettä, aijotko sinä lähteä aina Yorkiin asti tänä rauhattomana aikana", sanoi Eedit ennättämättä edes tervehtiä.
Henrik: "Aijon niinkin. Tuntuu oikein hauskalta. Siellä on paljon kirjoja."
Eedit: "Vai hauskalta! Semmoisia ovat pojat! Et ajattele yhtään, että minä jään tänne. Mitä hauskuutta minulla on, kun et sinä kerro tarinoita?"
Henrik tuli hämilleen. Hän oli kertonut Eeditille paljon omiakin tarinoitaan, vaikka ei tietysti koskaan maininnut, mistä ne olivat lähtöisin. Miettien hän virkkoi: "Tuntuu ikävältä, kun jäät tänne yksin. Olisitpa poika, niin läksisit kanssani Yorkiin."
Eedit: "Kun olisinkin poika — kissa vieköön! — — — Tai — en minä sentään tahdo olla poika. — — — Kuka mulle nyt kertoo tarinoita. Oh, ikävä täällä tulee. Sinä et ole oikein kiltti poika, etkä mikään ritari. Oikea ritari tekee aina niinkuin nainen tahtoo. Mutta sinä jätät minut noin vain ilman tarinoita."
Henrik: "En minä olekaan mikään ritari, mutta et sinäkään ole mikään nainen. Kuules, minä tiedän. Sinähän osaat aika hyvin lukea, vaikka ei kukaan veljistäsi osaa tuota jaloa taitoa. Olen kirjoittanut vihkooni suuren joukon trubaduureilta oppimiani tarinoita. Ota sinä tämä vihko siksi aikaa, kun olen poissa. Silloin voit itse lukea noita ihmeellisiä tarinoita."
Eedit: "Tämä on mainiota! — Mutta, tiedätkö, minä luen vielä vähän huononlaisesti."
Henrik: "Silloin isä Markus auttaa sinua. Hän voi joskus oikein opettaakin sinua, jos vain tahdot."
Eedit: "Niin juuri! Sinä olet sittenkin kiltti poika ja paras ritari. Minä rupean oikein lukemaan isä Markuksen johdolla, nyt kun et sinä enään kuluta hänen aikaansa."
Henrik: "Ja sitten kun opit vähän enemmän, niin lue tämä Geoffroyn kirjoittama 'Brittiläisten historia.' Se on ylen ihmeellinen. Ajatteles, että Ascaniuksen poika Brutus perusti uuden Troian tänne Britaniaan, ja Artur kuningas, hän se puolusti viimeiseen asti brittien ikivanhaa vapautta. Sitten luet tuosta Orosiuksen historian. — Olipa se hyvä, kun isä — Jumala hänen sieluaan siunatkoon — harrasti lukemista ja hankki meille näin paljon kirjoja. Isä minua ensin opettikin."
Eedit: "Sinulla on ollutkin aivan ihmeellinen isä, niin kertoo äitini. — — Meillä ei ole juuri mitään kirjoja, eikä isä osaakaan lukea. — — Hän vain metsästää ja ratsastaa. — — — Kuules, kuinka sinä uskallat matkustaa? Kuuluu olevan paljon rosvoja liikkeellä, vaikka eivät ole tänne Dartmooriin vielä ennättäneet. Isä kertoi tänään, että tuo kruununtavoittelija Maud onkin päässyt pakenemaan Oxfordista ja kokoaa taas uusia joukkoja. Hän aikoo itsepäisesti kukistaa kurjan Tapani-kuninkaan ja nousta isänsä valtaistuimelle."
Henrik: "Äiti sanoo, että on turhaa odottaa rauhallisempia aikoja. Henrik-kuninkaan onnelliset ajat eivät enään milloinkaan palaa, ei, vaikka hänen tyttärensä Maudkin saisi vallan käsiinsä. Lähdemme Yorkiin meritietä, sillä siellä ei kuulu olevan rosvoja nykyään."
Eedit: "Viivytkö kauankin siellä?"
Henrik: "Pari vuotta, arvelee äiti."
Eedit: "Sehän on pitkä aika kuin kiirastuli. — Ei, ei, en saa sanoa kiirastuli, isä Markus on minua siitä varottanut. Kaksi vuotta on pitkä aika kuin meidän vouti."
Henrik: "Eihän kaksi vuotta niin pitkä ole. Pian aika kuluu."
Eedit: "Puhut kuin pappi, paha poika! Et puhuisi, jos minä läksisin ja sinä jäisit tänne yksin, eikä kukaan kertoisi sinulle tarinoita."
Henrik aikoi vastata, ettei hänelle nytkään kukaan kerro, mutta silloin juuri astui äiti sisään. Eedit juoksi vastaan, kietoi kätensä äidin vyötäisille ja kertoi kyynelsilmin, miten surkeaksi jäi maailma, kun Henrik lähti. — Heti sovittiin siitä, että tästä lähin käy Eedit joka päivä äitiä tervehtimässä, ja samalla isä Markus opettaa häntä.
Kun oli jo myöhäinen, nousi Henrik ratsunsa selkään ja lähti saattamaan Eedittiä metsän läpi. He ratsastivat aivan ääneti tuon lyhyen matkan. Henrik ohjasi ratsunsa Eeditin hevosen viereen ja ojensi kätensä hyvästiksi. Mutta kun hän näki Eeditin silmissä kyyneleitä, alkoivat hänenkin silmäluomensa polttaa. Hän taivutti hiukan päätään, ja Eedit silitti hiljaa hänen poskeaan.