III. SUKUSALAISUUDET.
Henrik oli koko päivän ratsain kierrellyt lähiseutua. Hän oli käynyt kylässä hyvästillä, seisonut pitkän aikaa kirkon luona vanhojen orapihlajien alla ja vihdoin kulkenut laitumen ja tammisalon kautta vuoristoon. Täällä hän kierteli kaikki lapsuutensa paikat. Tuntui niin omituiselta ajatella, että hänen huomenna täytyi jättää nämä kaikki — jättää ensi kerran elämässään. Linnut lauloivat puissa, vuoripuro hyppelehti kohisten kivien yli, ja metsän voimakas tuoksu täytti koko ilman. Henrik pysähdytti hevosensa. Yhtäkkiä hän tunsi, kuinka äärettömästi hän rakasti tätä vuoristoa, lapsuutensa ihanaa vuoristoa, Dartmooria. Oi, hän olisi tahtonut syleillä jokaista puuta, jokaista sammalmätästä ja tuohikiveä. Jospa hän edes voisi kutsua jokaisen metsäneläimen vieraisille linnaan täksi päiväksi. — — —
Vasta illan tullen kääntyi Henrik kotiin. Illallista syötäessä vallitsi melkein painostava tunnelma. Puhelias hovimestari ei sanonut yhtä halkaistua sanaa, ja juomanlaskijan kokkapuheet eivät nyt höystäneet ruokaa, kuten ennen. Kamaripalvelijat olivat liikutettuja, ja linnahovin naiset pyyhkisivät salaa kyyneleitään.
Illallinen päättyi. Äiti ja Henrik astuivat kirjastoon. "Poikani, minun täytyy kertoa nyt jotakin sinulle, uskoa sinulle sukumme salaisuudet, ennenkuin lähdet Yorkiin", sanoi äiti.
Henrik katsoi ihmetellen äitiään. Mitä, oliko heidän suvullaan joitakin salaisuuksia.
Äiti lukitsi kirjastohuoneen oven ja istahti Henrikin viereen rahille. Hetken päästä alkoi hän hiljaa kertoa: "Sinä et tiedäkään, että sukumme juuret eivät ole täällä etelän lauhkeassa vuoristossa, vaan ne ovat kaukana pohjoisessa, Northumberlannin lumisilla lakeuksilla. Täällä olemme kuin juurettomia puita. Siellä pohjoisessa on sukumme ja oikea maamme. Niin sukumme! Et tiedä vielä, kenen verta virtaa suonissasi. Olet Wessexin vanhaa, kuuluisaa kuningassukua."
Henrik: "Mitä! Samaako sukua kuin suuri Alfred?"
Äiti. "Niin. Samaa. Sukumme vaiheita voidaan seurata vuossatoja taaksepäin, aina siihen asti kuin heimomme, anglien suuri heimo, tuli meren takaa tähän saarimaahan. Silloin eräs mahtava päällikkö tunkeutui kauas pohjoiseen ja valloitti itselleen sieltä laajan alueen. Ja tuo päällikkö oli sukumme kantaisä. Hänen jälkeläisensä olivat meidän esi-isiämme ja hallitsivat sitten tuota suurta aluetta kymmenissä polvissa. Ja hyvin he hallitsivatkin. Heillä oli elämässään vain kaksi johtotähteä: Tehdä aina ehdottomasti oikein ja varoa, ettei ainoakaan vierasheimoinen tunkeudu sukuumme. He tahtovat olla ja pysyä puhtaina angleina. Ja niin he pysyivätkin. Katso, kuinka sinunkin kiharasi valuvat keltaisina harteillesi, ja silmäsi ovat siniset kuin meri. Olet angli, täydellinen angli. Iso-isäni oli jaarlina silloin tuolla pohjoisessa, kun Normandian Vilhelm hyökkäsi tänne Englantiin. Mutta hän oli haavoittunut Stamford Bringen voittoisassa taistelussa, jossa hän oli heiluttanut säiläänsä kuningas Haraldin rinnalla. Kun sitten taisteltiin Hastingsin tulinen taistelu, ei iso-isäni ollut silloin kuninkaansa rinnalla taistelemassa, vaan oli haavoistaan vuoteenomana. Vilhelm Valloittaja julisti sittemmin kapinoitsijoiksi kaikki ne, jotka olivat taistelleet häntä vastaan Hastingsissä ja riisti ilman muuta heidän maansa. Lapsuudessani kertoivat vielä vanhat ihmiset, kuinka hullunkuriselta näytti, kun anglien ja saksien hienoihin linnoihin tuli isännäksi leipuri, teurastaja tai olueenpanija, joka kaikessa kömpelyydessään koetti esiintyä kreivinä tai paroonina. Vanhojen linnojen koko rikas henkinen elämä ja kauniit tavat pyyhkäistiin kädenkäänteessä pois, ja sijalle tuli raakuus ja tietämättömyys. Mutta isoisäni sai pitää komean linnansa ja suuret maansa, sillä eihän hän ollut taistellut Vilhelmiä vastaan. Hänen sairautensa oli pitkällinen, ja kun hän vihdoin toipui, kykeni hän liikkumaan vain kainalosauvojen varassa. Kun sitten siellä pohjoisessa puhkesi kaksikin kapinaa Vilhelmin sortoa vastaan, ei isoisäni voinut yhtyä kapinallisiin, vaikka hän sydämessään heitä kannattikin. Vilhelm vainusi kuitenkin pahaa ja poikkesi kerran Skotlanninmatkallaan meille. 'Jos olisit ollut terve, olisitko seisonut vihamiesteni riveissä Hastingsissa?' kysyi hän isoisältäni.
"'Laillisen kuninkaani vihamiesten riveissä en seiso milloinkaan. Mutta te ette vielä silloin ollut Englannin laillinen kuningas, siksi olisin luonnollisesti seisonut heimoni miesten kanssa kuningas Haraldin rinnalla', vastasi isoisäni. — Vilhelmin silmät leimahtivat, ja hän riisti puolet isoisäni maista. Mutta sitten tapahtui vielä pahempaa. Nuo kuuluisat vapauden sankarit Edvin ja Morkar jatkoivat metsien kätköissä yhä taistelua Vilhelmiä vastaan. Kerran myrskyisenä syysyönä kolkuttivat he isoisäni linnan portille ja pyysivät yöksi suojaa. Portti aukaistiin, ja vapaussankarit saivat yömajan. Tapaus joutui jollakin tavalla Vilhelmin korviin. Heti hän kutsui isoisäni luokseen ja sanoi: 'Ovatko Edvin ja Morkar majailleet luonasi?' Isoisäni vastasi: 'Ovat. Heimoni keskuudessa on tapana antaa suojaa sille, joka sitä myrskyisenä yönä etsii.' — Vilhelm suuttui silmittömästi. Isoisäni mestattiin paikalla ja röyhkeä, kuningas lahjoitti sukuni vanhan linnan ja laajat alueet eräälle normandialaiselle. Tyhjin käsin, vain pienin poikansa käsivarrellaan, ajettiin isoäitini kodistaan talvisiin kinoksiin. — Pian tämän jälkeen sairastui kuningas Vilhelm ankarasti. Hän luuli jo viimeisen hetkensä tulleen. Omantunnon tuskissaan hän lahjoitti isoäidilleni tämän linnan täällä etelän vuoristossa ja antoi takaisin irtaimiston, minkä hän oli riistänyt entisestä linnasta. Tänne tuli isoäiti, ja täällä varttui hänen poikansa — minun isäni — mieheksi. Puolisonsa toi isäni sieltä kaukaa pohjoisesta omasta heimostaan. Muistan, kuinka äitini minulle usein kertoi noista pohjan lumisista lakeuksista. Kun sitten vihdoin Henrik I nousi valtaistuimelle, antoi hän isälleni suuria maita entisten lisäksi ja kreivin arvon, jotta unohtuisi vanha viha. Ja kun minä sitten ylenin immeksi, nouti isäni mulle puolison pohjolasta, vaaleatukkaisen, sinisilmäisen. Se oli sinun isäsi, Henrik, mies, jonka hyvyyttä ei voi sanoin ilmaista. — Kohta tulee sinun vuorosi, poikani. Sieltä pohjoisesta on sinunkin etsittävä itsellesi puoliso, anglien heimosta, kuten itsekin olet. Tiedätkö, nyt on käynyt niin ihmeellisesti, että tuo sukumme vanha linna on joutunut uudelleen anglien heimolle, miehelle, joka on kaukaista sukua sinun isällesi. Ja ajatteles, tuolla kreivillä on vain yksi ainoa tytär, Maria, joka on aivan sinun ikäisesi. Isäsi jo eläessään keskusteli sukulaisensa kanssa siitä, että sinusta tulee Marian puoliso, ja silloin tuo sukumme vanha linna ja alue jää sinulle. Ajatteles, saamme takaisin vuossataisen linnamme ja pääsemme sinne, missä ovat sukumme juuret ja heimomme maa, missä valkeat hanget leviävät silmänkantamattomiin."
Henrik: "Äiti, minä rakastan tätä meidän vuoristoamme — oi, koko tätä maata, jota Tamar, Exe ja Axe halkoilevat. Täällä lounaistuuli on niin lauhkea ja lehtimetsä koko vuoden vihreänä."
Äiti: "Oi, älä puhu noin, Henrik! Vielä sinä ihastut pohjolaan. Siksi sinut juuri lähetetään Yorkiin kouluun. — Lupaatko, että silloin tällöin käyt vanhassa sukulinnassamme? Se ei ole varsin kaukana Yorkista."
Henrik: "Sen lupaan, äiti."
Äiti: "Sitten vielä, poikani, kerron sinulle jotakin. Meillä on äärettömät rikkaudet salakammiossa, jonka olemassaolosta nyt vasta kuulet. Tule, niin näytän sen sinulle!"
Äiti otti nurkasta pois pienen kiven. Sen alla oli monta nappulaa ja hihnaa. Kun äiti niitä hetken pyöritti, soljui kiviseinän paasi hitaasti syrjään, ja siinä oli heidän edessään pieni kammio. Iki-ihmeissään astui Henrik äitinsä jälessä sinne. Perällä ammotti musta aukko, ja äiti kertoi, että se oli salakäytävän suu, joka kulki maan alta vuoren juurelle. Sitten hän näytteli pojalleen kammion suunnattomat aarteet. Eniten ihmetteli Henrik niitä kalliita helmiä, joita eräs suvun piispa oli tuonut Intianmatkaltaan. Kun kaikki oli katseltu, sanoi äiti. "Ymmärrätkö nyt, että suvullamme on pyhät, vuossataiset salaisuudet ja lisäksi äärettömät aarteet?"
Henrik: "Kyllä, äiti."
Äiti: "Mutta muista tarkoin, että nämä pysyvät meillä vain niin kauan, kun seuraamme sukumme suurta sääntöä: Puhua aina totta, tehdä oikein ja pysyä angleina. — Poikani, puhutko aina totta ja teetkö aina oikein?"
Henrik suoristui äkkiä: "Varmasti, äiti."
Äiti: "Muuta en sinulta nyt pyydä. Polvistu, niin saat sukumme vanhan siunauksen!"
Henrik polvistui. Äiti pani kätensä hänen päälleen ja sanoi: "Viheriöitse kuin Aaronin sauva! Kulje tietäsi kuin Mooses, jumalanmies! Puhu totta! Tee oikein! Silloin Pyhä Cuthbert rukoilee sinulle siunausta, Pyhä Wilfred vie huokauksesi Kaikkivaltiaan eteen, Pyhä Pietari aukaisee sinulle kerran taivaan oven, Pyhä Neitsyt ojentaa sinulle voitonpalmun, ja Kristus itse siunaa sinut tästä hetkestä iankaikkisuuksiin asti."