IV. YORKISSA.
Henrik kulki kuin unessa. Tämä oli ihmeellistä, ylen ihmeellistä. Kirjoja, kirjoja ja taas kirjoja. Vaikka lukisi sata vuotta, ei konsana lopu kirjat Yorkin tuomiokirkon suuresta kirjastosta. Kun Henrik lausui ihastuksensa opettajalleen, vanhalle munkille, sanoi tämä: "Niin katsos, tämän kirjaston ja koulun perusti piispa Egbert jo neljä vuosisataa sitten. Hän hankki elinaikanaan tähän kirjastoon kaiken, mitä Roomalla oli, kaiken ihanan, mitä Kreikanmaa oli latinalaisille antanut ja kaiken, mitä hebrealaiskansa oli korkeudesta saanut. Ja vuosien vieriessä on kirjastomme yhä kasvanut. Olen itse opiskellut Canterburyssä, Parisissa ja Bolognassa, mutta en missään ole nähnyt tällaista kirjastoa. — Poikani, älä yritäkään ahmia kaikkia. Parempi, että luet vähän, mutta hyvin. Olen ajatellut, että nyt ensin lukisit tämän Orosiuksen maailman historian ja sitten Bedan kirkkohistorian."
Henrik: "Minä olen ne molemmat lukenut jo aikoja sitten."
Isä Samuel: "Jo lukenut nämä suuret teokset? Mitä sanot, poika?"
Henrik: "Niinpä niin, lukenut."
Ihmeissään rupesi vanha isä Samuel nyt tiedustelemaan, mitä kaikkea Henrik oli lukenut. Pian hän joutui aivan ymmälle. Kun hän sitten vielä huomasi, että Henrik hallitsi täydellisesti paitsi äidinkieltään, myöskin latinaa ja ranskaa, ei hän sanonut enään mitään, työnsi vain Henrikille anglosaksien kroniikan ja läksi kiireesti itse Yorkin arkkipiispan luo. — Tälle hän kertoi: "Kouluumme on saapunut ihmenuorukainen, ihmeellisempi kuin koskaan ennen. Hän on 18-vuotias, osaa latinaa ja ranskaa kuin äidinkieltään ja on lukenut enemmän kuin kukaan tuomiokirkkomme papeista. Hän on kaukaa, tuolta lounaisesta vuoristosta, ihme, että hän on lähtenyt tänne opiskelemaan, Canterbury ja Oxford kun ovat paljon lähempänä."
Arkkipiispa hymyili kuunnellessaan. Ei ollut ensi kertaa, kun isä Samuel tuli kertomaan hänelle oppilaistaan, jotka kaikki olivat vähin ihmelapsia isä Samuelin mielestä. Mutta nyt heräsi arkkipiispankin mielenkiinto niin paljon, että hän päätti tutustua tuohon ihmekreiviin, joka oli tullut lounaisesta vuorimaasta. Ja suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän kuuli, että Henrik oli suuren jaarlin, tuon laulujen ylistämän "maan isän" jälkeläisiä, oikea Northumbrian poika.
Pian tiesi koko kaupunki kertoa Henrikistä. Ja kaikki tahtoivat tutustua häneen. Arkkipiispan asunnossa liikkui hän kuin kotonaan, ja moniin lähiseudun linnoihin häntä kutsuttiin. Kun seudun kansa sitten kuuli, että Henrik oli "maan isän" jälkeläinen, alkoi se katsella häntä kuin ilmestystä yläilmoilta.
Useimmin kävi Henrik sukunsa vanhassa linnassa, vaikka se sijaitsikin verrattain kaukana Yorkista. Mutta pianhan sinne ratsasti. Olihan äiti pyytänyt, että hän kävisi usein siellä, ja olivathan linnan rouva ja herra hänelle ystävällisiä kuin vanhemmat ikään. Sinisilmäinen Maria tuli lisäksi joka kerran kovin iloiseksi, kun Henrik ratsasti linnaan. Sillä näes, ei kukaan osannut kertoa niin hyvin tarinoita kuin Henrik — ei kukaan!
Aika riensi kuin siivin. Syksy meni, tuli talvi. Henrikistä kaikki tuntui melkein liian suloiselta. Hän sai kerrankin kyllikseen lukea, kerrankin riitti kirjoja. Ja kyllä hän lukikin, luki niin paljon, että isä Samuel alkoi jo rajoittaa aikaa, jonka Henrik vietti kirjastossa. Sillä hän pelkäsi, että ihmekreivin terveys aivan menee. Mutta useimmin sentään hykerteli isä Samuel tyytyväisenä kämmeniään, sillä katsos, ei kellään ollut sellaisia ihmeoppilaita kuin isä Samuelilla. Hän se on kasvattanut maan suuret miehet. Tästä etelän kreivistä tulee varmaan uusi Dunstan, joka kerran ylevällä opillaan täyttää koko Englannin. Silloin loppuu tuo alituinen kalpojen kalske, joka on karkoittanut täältä kaikki runottaret. Silloin hengenvoimat pääsevät taas oikeuksiinsa, ja runottaret heräävät huilun soittoon. Näin haaveili isä Samuel.
Ja Henrik itse! — Oi, hän ei ainoastaan nauttinut opin kultaisesta maljasta täysin siemauksin, hän tunsi myöskin syvästi, että täällä oli hänen heimonsa, täällä virtaili kaikkien suonissa samaa verta kuin hänenkin, täällä esi-isien muistot täyttivät koko ilman. Nyt hän vasta oikein ymmärsi, kuinka hän oli tuolla etelässä kuin juureton puu, joka ei voinut imeä ympäristöstään elämännesteitä. Mutta sittenkin kammoksui hän täällä noita suuria autioita hankia ja kylmyyttä, tuota kylmyyttä, jota hän ei voinut sietää. Hänen sydäntään aivan värisytti, kun hän katseli alastonta lehtimetsää talven pakkasessa. Ja yht'äkkiä oli hänen edessään koko etelän kaunis vuoristo: alativiheriöivät lehtipuut, lauhkeat lounaistuulet ja satakielen laulu myrttipensaassa. Oi, ja siellä oli linna, uljas linna vuoren rinteellä, laaksossa pellot, kummulla kylä ja ristiharjakirkko, jota satavuotiset orapihlajat vartioivat. Vuoristossa solisi puro ja humisi tuuli, ja metsän halki kulki tie Eeditin linnaan. Sanomaton koti-ikävä täytti Henrikin mielen. Hän oli sittenkin kiintynyt kotiseutuunsa koko sielullaan.
Tuli kevät. Henrik iloitsi äärettömästi sen tulosta, olihan nyt täälläkin lämmintä ja vihreyttä. Hän oli päättänyt opiskella yhteen menoon koko kesän ja vasta seuraavana talvena lähteä takaisin kotiseudulleen. — — —
Oli lauantai-ilta. Henrik oli päättänyt pyhäksi mennä ystäviensä luo sukunsa vanhaan linnaan. Hän hypähti hevosensa selkään, otti ohjat palvelijalta ja aikoi juuri lähteä. Silloin karautti kaksi ratsua pihaan.
"Mitä ihmettä! Meidän väkeä etelästä! Sinäkin Egbert", huudahti Henrik.
Egbert: "Niin, niin. Rouva äitinne, jalo kreivitär lähetti meidät tuomaan tätä kirjettä ja odottamaan, mitä käskee jalo kreivi."
Henrik otti kirjeen, käski palvelijansa pitämään huolta miehistä ja hevosista ja lähti kiireesti huoneeseensa. Täällä hän aukaisi sinetöidyn pergamenttikirjeen ja luki:
"Rakas poikani!
Et varmaankaan ole iloinen, kun näin tulen häiritsemään sinun lukujasi, joista niin äärettömästi pidät, ja pyydän sinua tulemaan kotiin. Niinkuin tiedät, on maassamme jo vuosia ollut rauhatonta, kun prinsessa Maud taistelee kuningas Tapanin kanssa Englannin kruunusta. Meidän lounainen kolkkamme on kuitenkin tähän asti saanut olla rauhassa — kiitos Pyhän Neitsyen. Mutta nyt kutsui kuningas Tapani varusväkensä pois Rougemontin linnasta, ja heti ilmestyi rosvoilevia parvia tännekin. Olemme päättäneet, että kukin manor aseistaa joukon miehiä vuoristoamme varjelemaan. Ja sinun luonnollisesti täytyy tulla meidän miesten päälliköksi. Raskasta sinun on tietysti vaihtaa kirjasi kalpaan, mutta se on välttämätöntä, sillä muuten tulee tänne sama kurjuus kuin muuallekin. Katsos, näin kirjoittaa minulle Oxfordin piispa: "Rosvojoukkojen johtajat rakentavat linnoja ja täyttävät ne piruilla ja pahoilla miehillä, panevat ihmisiä riippumaan päästä, jaloista tai peukaloista ja sytyttävät rovioita heidän alleen. Nälkä ahdistaa kansaa, ja toisia paleltuu kuoliaaksi. Ihmiset sanovat, että Kristus pyhimyksineen nukkuu." — Eikö olekin kamala kuvaus. Kuka olisi uskonut, että hyvän Henrik-kuninkaan jälkeen tulee tällainen aika. Kiirehdi siis kotiin, poikani. Parasta kai, että lähdet meritietä etelään. Rukoilen Pyhää Neitsyttä varjelemaan sinua matkalla.
Omakätisesti Äitisi."
Henrik istui hetkisen aivan hiljaa. Sitten hän nousi ja suoristui. Hänestä tuntui kuin olisi hän äkkiä tullut täyskasvuiseksi mieheksi. Hän meni miesten luo ja sanoi näille: "Minä tulen nyt kotiin. Rouva äitini kehottaa meitä palaamaan meritietä, mutta maata myöten pääsisimme pikemmin. Jos palkkaisin täältä pari ratsumiestä lisää, luuletteko, että silloin uskaltaisimme lähteä taipaleelle?"
Egbert: "Ei auta vaikka paikkaisitte kaksikymmentä. Mutta hankkikaa itsellenne niin nopea juoksija kuin voitte, niin silloin uskallamme lähteä kolmisinkin. Jos rouva äitinne ei olisi antanut meille linnan nopeimpia hevosia, olisimme aikoja olleet rosvojen käsissä. Kuljimme kuin tulessa ja ilmassa vaaran uhatessa."
Henrik: "Kiitos neuvostanne. Hankin ratsun. Pelkäättekö matkaa?"
Egbert: "Emme."
"En minäkään", vastasi Henrik ja nosti ylpeästi päätään.