XIII. LAPSUUDEN MAILLA.
Henrik oli kutsunut kartanon alustalaiset ja linnan entisen väen papin luo. — Äänet pihamaalla vaikenivat, kun Henrik papin seurassa tuli tervehtimään vanhoja tuttujaan. Niin mielellään olisivat ihmiset tahtoneet kysyä, missä Henrik oli ollut, minne hän aikoi mennä ja miksei hän jäänyt tänne heidän isännäkseen — pian he linnan korjaisivat. Mutta Henrikin olennossa oli jotain, joka esti heidät kyselemästä. Vakavana nousi Henrik papin asunnon kynnyskivelle ja puhui siinä kokoontuneille: "Jätän koko tämän suuren kartanon peltoineen, niittyineen, laitumineen ja metsineen teille. Peltoja viljelette tietysti entiseen tapaan, saatte vain lisää sarkoja kartanon maista. Metsämaa olkoon teille kaikille yhteinen. Olen jo määrännyt miehet, jotka jakavat kullekin perheelle heidän osuutensa manorin maista. Maksuksi tulee teidän täyttää kaksi ehtoa: Ensiksikin ette saa riidellä, sillä maatahan saatte enemmänkin kuin tarvitsette elääksenne. Kukin tyytyköön osaansa. Toiseksi tulee teidän joka pyhäaamu sytyttää vahakynttilät vanhempieni hautakuoriin ja pitää huolta, että kynttilöitä on riittämään. Ristiinnaulitun jalkoihin sytytätte kolme kynttilää, Pyhän Neitsyen eteen kaksi ja Pyhän Cuthbertin eteen samoin kaksi, niin että kuorissa palaa pyhä seitsenluku kynttilöitä. — Lupaatteko täyttää nämä ehdot?"
"Lupaamme kautta Pyhän Cuthbertin", kuului voimakas vastaus.
Henrik jatkoi: "Niin jätän siis teille tämän lahjoituskirjan, jotta ei kukaan riistäisi teiltä maata, joka on teidän ja teidän jälkeläistenne oma. Olen tämän lahjoituskirjan kirjoittanut todistajien läsnäollessa ja vahvistanut sen sukumme vanhalla sinetillä."
Liikutettuina tulivat kaikki kiittämään Henrikkiä. Kun he vihdoin palasivat mataliin, olkikattoisiin majoihinsa, täytti heidän sydämensä sanoin kertomaton riemu.
* * * * *
Yksin astui Henrik maatunutta tietä ylös linnaan. Kauan hän nojasi pylvääseen ja katseli noita mustuneita seiniä. Tuska puistatti häntä. Tämä linna ja vuoristo oli kuin osa hänestä itsestään. Nytkö hänen piti ijäksi jättää kaikki! Niin, nyt. "Joka ei luovu isästään ja äidistään ja kaikesta mitä hänellä on, ei hän ole minulle sovelias." — Olihan oikeastaan helppokin jättää tämä kaikki, sillä eihän hänellä ollut enään äitiä — ei ollut äitiä, ei ollut. Ja minkälainen oli hänen loppunsa. Henrikkiä värisytti. Hän tunsi vain, että hänen täytyi antaa kaikkensa Herralle, koko elämänsä, koko olentonsa, sovittaakseen, mitä oli rikkonut. Hän sulki silmänsä ja puhui hiljaa: "Kristus Herrani, sinä kovia kokenut ristinmies, minun sieluani jäytää taas tuo vanha tuska, vaikka tiedänkin, että Sinä olet ottanut syyntaakan harteiltani, olet antanut minulle armosi. Auta minua! Anna minun tuntea läheisyyttäsi! Nosta minut rakkautesi siivillä pois tästä tuskien maasta sinne, missä sieluni löytää levon!" — Ja hiljaa laskeutuivat taivaan voimat yksinäisen vaeltajan sieluun.
Tyynin mielin läksi Henrik linnasta ja meni kirkkoon. Täällä hän koristi äidin haudan kukilla, joita hän oli poiminut linnan villiytyneestä puutarhasta. Sitten hän sytytti vahakynttilät pyhimysten jalkojen eteen ja polvistui äitinsä kivisen arkun ääreen. Siinä hän rukoili: "Rakas äiti! Olet taivaassa pyhien seurassa. Kuulethan poikasi huokaukset. Anna minulle anteeksi syyni ja rikokseni! Anna minulle siunauksesi! Minä lähden nyt kulkemaan Jumalan tietä, olen antautunut kokonaan Hänelle. Pyhä ilo ja rakkaus täyttävät sieluni. En ole yksin, vaikka sinä, äiti, olet poissa. Kristus, sieluni ylkä, on aina luonani. — — Hyvästi äitini! En koskaan enään näe hautaasi. Mutta minä tiedän, että kerran, kun minun vuoroni on astua ijankaikkisuuteen, tulet sinä silloin vastaani."
Hetken vielä viipyi Henrik kirkossa. Sitten hän poistui huomaamatta täältä, huomaamatta koko kylästä.
Mutta pian tämän jälkeen kerrottiin kylässä, että tuo mies ei ollutkaan mikään kreivi Henrik, vaan se oli ollut hänen enkelinsä, joka oli tullut tuomaan siunausta kylään. Eihän sillä miehellä ollut edes ritarin pukua, niinkuin kreivi Henrikillä olisi ollut. Ja muutenkaan hän ei sopinut Henrikiksi, kun hänellä oli harmaita hiuksia ohimoilla ja kaikkihan tietävät, ettei kreivi Henrik ole vielä edes 30-vuotias. Ei, ei, Henrik se ei ollut, vaan hänen enkelinsä, hänen hyvä enkelinsä. — —
Muutamia vuosia tämän jälkeen matkusti uusi kuningas Henrik Plantagenet näillä mailla. Hän oli lujalla kädellään palauttanut järjestyksen raastettuun Englantiin. Kun hän ratsasti aution vuorilinnan ohi, pysähdytti hän hevosensa, katseli hetken linnan paksuja seiniä ja sanoi: "Tuohon linnaan voi helposti joku rosvoritari pesiytyä, jaoitettakoon se tantereen tasalle!" Ja linna hajotettiin maahan. Kohta eivät ihmiset enään tarkoin muistaneet paikkaakaan, missä se oli ollut, sillä kivet sammaloituivat, ja ruoho ja pensaat peittivät seudun. — Mutta kauan, kauan eli kansan suussa laulu hyvästä kreivistä, joka nosti polulla leikkivän lapsen satulansa eteen ja päästi salametsästäjän rankaisematta; joka kaatui Pyhässä maassa Vapahtajan hautaa puolustaessaan ja lähetti sitten enkelinsä tuomaan siunausta ja onnea kylälle. Vielä vuosisatoja tämän jälkeen sytytti kansa vahakynttilät pyhään kuoriin ja seppelöi kedon kukilla pyhät haudat. Väsyneitä vaeltajia tuli aina maan ääristä saakka etsimään lohdutusta noilta kahdelta suurelta pyhimykseltä, jotka ottivat hoiviinsa jokaisen murheen murtaman. — Ja vieläkin myöhemmin etsivät tutkijat turhaan syytä talonpoikien itsenäisyyteen keskellä jäykintä läänityslaitosta.