XIV. JUMALAN TIE.
Isä Bernhard huokasi helpotuksesta, kun Henrik astui hänen huoneeseensa. Yhdeltä puolen oli hän ollut varma, että Henrik palaa, mutta toiselta puolen oli hän ollut levoton, sillä hän tunsi liian hyvin maailman ja ihmisluonnon heikkouden.
Henrik kertoi kaikki matkansa vaiheet ja ryhtyi sitten taas sihteerin tehtäviin kuten ennenkin. Nyt oli hänellä kuitenkin enemmän aikaa oleskella luostarin kirjastossa. Usein hän vain pysähtyi ihmettelemään, kuinka toisenlaiset kirjat häntä nyt viehättivät kuin ennen. Nuo ihmeelliset ajantiedot ja tarinat olivat hänelle olleet kaikki kaikessa. Nyt hän viihtyi parhaiten Augustinuksen tunnustusten ja kirkko-isien teosten ääressä.
Apotti oli kaikessa hiljaisuudessa tehnyt sen huomion, että Henrikillä oli verraton kieliaisti. Siksipä hän pitkän mietiskelyn jälkeen uskoi Henrikille uuden tehtävän. "Nuoruudessani", sanoi hän, "kirjoitin joskus hymnejä Kristukselle. Tunnen voimieni vähenevän ja tahtoisin sentähden lähettää ystävilleni jouluksi uuden hymnin. Valitse sinä nyt näistä joku sitä varten." Ja apotti antoi Henrikille kimpun vanhoja pergamentteja. Ihmeissään katseli Henrik niitä. Hän ei ollut edes aavistanut, että apotti osasi kirjoittaa hymnejä. Muistui siinä niin elävästi mieleen omat laulut, nuoruuden haavelaulut. Miten toisenlaisia ne olivatkaan! — "Oi tuossa", huudahti Henrik. "Minä en muuta siitä sanaakaan, vaikka isä Bernhard on kehoittanut korjaamaan." Ja liikutettuna hän luki yhä uudestaan ja uudestaan hymnin: "Jesu dulcis memoria." [Jeesuksen muisto ihana.] — Pian kopioi Henrik hymnin kymmeniä kertoja, ja kirjeittensä mukana lähetti apotti sen yli maitten ja merien. — — —
Vähää ennen joulua sanoi apotti, että hän niin mielellään vihkisi Henrikin papiksi nyt, jotta Henrik sitten voisi avustaa häntä suurien joulumessujen aikana. Henrik myöntyi heti, sillä hän oli itsekin ajatellut samaa.
Oli ilta. Seuraavana päivänä piti vihkimisen tapahtua. Henrik astui miettien hiljaiseen rukouskammioon, jossa hän aikoi valvoen viettää yönsä. Tuntui niin kummalliselta. Ei siitä ollut montaakaan vuotta, kun hän valvoen vietti yönsä kirkossa. Silloin saadakseen kultaiset kannukset — nyt antautuakseen kokonaan Herran työhön. Niin, kokonaan. Oliko hän silloin onnellisempi kuin nyt? Ah, Jumala yksin sen tietää. Silloin oli hän katsellut elämän pintaa — nyt tutki hän sen syvyyksiä. Mitä tiesi hän silloin tuskien meren syvyydestä? Ei mitään! Mutta oi, hän ei jäänyt tuonne syvyyteen. Hän sai nousta, nousta ylös vuorelle, jonka nimi on: Jumalan Rakkaus. Ja tältä vuorelta katsottuna näytti kaikki mainen sanomattoman pieneltä ja mitättömältä, ja hänen eteensä avautui uusi ihmeellinen elämäntie, Jumalan tie. Se oli kyllä kaita ja kivinen, mutta sen varrella tuoksuivat rakkauden ruusut ja etäisyydessä häämöitti sen ihana päämäärä: täydellisyys. Hän oli astunut tälle tielle, ja ihmeellinen jumal'elämä oli hänessä alkanut. Oliko hän myöskin pysyvä tällä Jumalan tiellä? Kristus oli uhrannut kaikkensa — henkensäkin — kulkiessaan tätä tietä. Voisiko hän antaa kaikkensa, henkensäkin? — Kyllä, hänen täytyi voida, sillä vain kaikkensa antamalla voi sovituksen vaippa kätkeä poimuihinsa hänen syynsä. — Ja vielä kerran värähtivät tuskien kielet yksinäisen valvojan sielussa, kunnes Jumala ne tyynnytti anteeksiantavalla rakkaudellaan.
Ristiinnaulitunkuvan edessä paloi kynttilä. Henrik siirtyi lähemmäksi sen himmeätä valoa ja rupesi selailemaan raamattuaan. Vihdoin hän pysähtyi vuorisaarnaan ja alkoi lukea: "Autuaita ovat hengessään köyhät, sillä taivasten valtakunta on heidän," Oi, tuommoinen köyhä oli juuri hän. "Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen." Antaako Jumala lohdutuksen hänellekin? — Ah, hänhän on jo saanut sen. "Autuaita ovat puhdassydämiset, sillä he saavat nähdä Jumalan." — Tuleeko hänenkin sydämensä joskus niin puhtaaksi, että hän näkee Jumalan? Ehkäpä tuolla Jumalan tien päässä, jossa häämöittää täydellisyys. — "Autuaita ovat, joita vanhurskauden tähden vainotaan, sillä heidän on taivasten valtakunta." — Ei ainakaan häntä koskaan vainota vanhurskauden tähden, sillä semmoistahan tapahtui vain pyhien marttyyrien aikana. Eikö hän sitten saakaan autuutta? Tietysti, olihan hän hengessään köyhä ja murheellinen.
Taas käänteli yksinäinen valvoja kirjansa lehtiä ja luki: "Minä olen se totinen viinipuu ja isäni on viinitarhuri. Jokaisen minussa olevan oksan, joka ei tuota hedelmää, Hän ottaa pois ja jokaisen, joka tuottaa hedelmää, sen Hän puhdistaa, että se tuottaisi runsaamman hedelmän." — Mitä hedelmää hän oikeastaan oli tähän asti tuottanut? Auttanut apottia, lueskellut kirjastossa. Oliko se mitään hedelmää tuottavaa työtä! — Tuhannet ihmiset huokailivat pakanuuden pimeydessä. Oliko hän sittenkin kuiva oksa! Oi, Herra armahda! — "Joka pysyy minussa ja jossa minä pysyn, se tuottaa paljon hedelmää." — Oi, Kristus, olenko minä sinussa ja pysytkö Sinä minussa! — "Jos te pysytte minussa ja minun sanani pysyvät teissä, niin anokaa, mitä ikinä tahdotte ja te saatte sen." Henrik kertasi: "Ja te saatte sen." — Sitten hän polvistui. Ja vain Jumala tietää, mitä silloin puhui tuo yksinäinen valvoja luostarin rukouskammiossa.
Sydänyön tuuli kulki hiljaa humisten yli luostarin. Idän taivas alkoi ruskottaa. Kohta vaikeni päivä, Herran päivä. — Suurin juhlallisuuksin vihki apotti Bernhard Henrikin papiksi.
* * * * *
Joulujuhlan ajaksi tuli luostariin paljon kaukaisia vieraita kuuntelemaan isä Bernhardin ihmeellisiä saarnoja. Aamumessun jälkeen saarnasi suuri apotti aina latinankielellä papeille ja munkeille. Mutta iltamessun jälkeen saarnasi hän kansankielellä. Silloin oli kirkko aina ääriään myöten täynnä ihmisiä, sillä apotin ihmeellinen saarna tuntui nostavan ihmiset ylös maan tomusta.
Uskollisesti oli Henrik auttanut apottia. Joka kerta, kun hän pukeutui papin viittaan ja astui alttarille messua toimittamaan, tuntui hänestä hyvin ihmeelliseltä. Ja vielä ihmeellisemmältä tuntui, kun hän ensi kerran astui rippikomeroon ja otti vastaan ihmisten synnintunnustuksia. Kuinka hyvin hän ymmärsikään ahdistettujen sydänten tuskaa. — — —
Kolmantena joulupäivänä sattui, ettei apotti jaksanutkaan lähteä iltamessuun, eikä nousta saarnatuoliin sen jälkeen. Vain rukouksen voimalla oli hän pysynyt pystyssä nämä päivät, mutta nyt ei raihnainen ruumis enään totellut hehkuvan sielun käskyjä. — Kansa oli jo ennen messun alkua täyttänyt kirkon, jopa osan luostarin pihaakin. Pitikö sen nyt ravitsematta lähteä pitkälle taipaleelle? Ja vanha apotti valitti ääneen. Mutta äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat. "Kuules, poikani Henrik", sanoi hän, "saarnaa sinä kansalle tänä iltana!"
Henrik hämmästyi. Ei, ei. Ei hyvä isä siitä tule mitään.
Mutta apotti sanoi: "Yritä Jumalan avulla. Sinulla on vielä kyllin aikaa valmistautua. Ota raamattusi ja mene rukouskammioon. Minun saarnataitoni salaisuus on rukous. Rukoile, että Kristus itse puhuisi sinun kauttasi!"
Henrik meni. Vähää ennen iltamessua tuli hän apotin luo ja sanoi: "Isä, sinä olet itse nähnyt, millä ihastuksella on kuunneltu sinun uutta hymniäsi: 'Jesu dulcis memoria.' Olen kääntänyt sen kansankielelle. Saavatko papit laulaa sen iltasaarnan jälkeen kansalle?"
"Tietysti, poikani. Jumala usein puhuu ihmissieluille hymninkin kautta."
Sykkivin sydämin astui Henrik iltamessun jälkeen saarnaamaan. Ensin hän oli hämmentynyt ja kompasteli sanoissa. Mutta yhtäkkiä hänen pelkonsa hävisi. Hän katsahti yli suuren kuulijakuntansa, ja vuolaina tulvivat lauseet hänen huuliltaan. Hän oli valinnut saarnansa aiheeksi Kristuksen rakkauden. Kuinka suurena ja ihanana se esiintyikään Hänen syntymisessään, opetuksissaan ja ennen kaikkea Hänen kuolemassaan. Me saamme kaikkine tuskinemme paeta Hänen haavoihinsa, ja Hän nostaa meidät rakkautensa siivillä ylös Jumalan ihmeelliseen valtakuntaan, tuohon valtakuntaan, jossa vallitsee ikuinen rauha ja rakkaus.
Henrik lopetti. Ihmiset seisoivat ääneti, syvästi liikutettuina. Ja useat puhkesivat kyyneliin, kun papit hitaasti lauloivat:
"Jeesuksen muisto ihana,
Sielulle ilon antava.
Jeesus, sydänten lohdutus,
Elämä, mielten valkeus,
Ilonkin yli iloisuus."
Hiljaa poistuivat ihmiset kirkosta. He tunsivat olleensa kosketuksessa toisen maailman kanssa, maailman, jonka kuninkaana on Kristus.
Ihmeellisin tuntein riensi Henrik kammioonsa. Oliko tämä totta! Hänkö omisti ihmeellisen saarnalahjan. Hänkö voi Herran sijasta virvoittaa nääntyneitä ja janoisia sieluja! Oi armon äärettömyyttä! Nyt hänelläkin oli elämäntehtävä. Hän voi johdattaa kadonneita lampaita takaisin Hyvän Paimenen luo. Ja koko hänen olentonsa väreili kiitosta.
Tämän jälkeen saarnasi Henrik aina silloin, kun ei apotti itse jaksanut lähteä kirkkoon. Astuessaan puhujapaikalle tunsi hän taivaan väreilevän sielussaan ja Kristuksen puhuvan hänen kauttaan. Ja ihmiset sanoivat, että Jumala oli lähettänyt apotti Bernhardille seuraajan suoraan taivaasta. Usein haettiin Henrikkiä lähiseuduillekin puhumaan ja aina oli hänellä paljon kuuntelijoita. Oi, nyt hänellä oli vihdoinkin tehtävä elämässä. Hän sai olla kylväjä Jumalan vainiolla. Ja kylväessään hän tunsi itsekin saavansa yhä enemmän lahjoja korkeudesta. Hänen täytyi yhä perinpohjaisemmin syventyä raamattuunsa. Hän eli lakkaamatta Kristuksen yhteydessä, ja tuo syvä jumal-elämä loi ihmeellistä rauhaa ja kauneutta koko hänen olentoonsa. Ken hänen läheisyyteensä tuli, tunsi kohoavansa puhtaampaan ilmapiiriin. Olipa kuin olisi pyhä tunnelma leijaillut koko seudun yllä. Ja usein aasinajaja yksinäisellä vuoristotiellä hyräili itsekseen: "Jeesuksen muisto ihana." — — —
Mutta kun kevät alkoi luoda kirkkautta ilmaan, kävi Henrik yhä totisemmaksi. Kummalliset ajatukset vaivasivat häntä. Ääni hänen sisässään sanoi: Sinulla on täällä liian hyvä olla. Sinulla ei ole mitään ristiä, ei kärsimystä. Herra oli käskenyt kunkin ottamaan ristinsä ja seuraamaan Häntä. Mutta hänellä ei ollut ristiä, ei kärsimystä. — Yhä syvemmissä mietteissä asteli Henrik. Vihdoinkin ajatukset tuntuivat selvenevän. Silloin hän astui apotin luo ja sanoi: "Isä, minulla on täällä luostarissa liian hyvä olla. Minulla ei ole mitään ristiä. Astelen täällä kuin paratiisin puitten alla. Sentähden olen päättänyt lähteä kaukaiseen Hispaniaan saarnaamaan evankeliumia uskottomille maureille."
Isä Bernhard loi Henrikkiin hämmästyneen katseen: "Olet päättänyt lähteä! — Poikani, ken on laskenut kätensä Herran käteen, ei itse päätä mitään. Hän vain kulkee sinne, minne Herra häntä kuljettaa. Sinä olet langennut suureen syntiin ruvetessasi itse päättämään. Anna Herran päättää, anna Herran kuljettaa itseäsi. Mene kammioosi ja nöyrry siellä Herrasi edessä. — Jos täällä ei ole sinun paikkasi, on Herra katsova sinulle uuden."
Henrik ei sanonut mitään, vaan läksi syvästi nöyryytettynä kammioonsa.
Kuinka hän olikaan voinut langeta tällä tavalla! — — —
Kevät saapui pitkin askelin. Linnut laittelivat pesiään, ja mehiläiset surisivat kukkien ympärillä. Henrik oli toimessaan kuten ennenkin, hoiti apotin kirjeenvaihtoa, saarnasi kansalle ja syventyi yhä enemmän pyhien kirkko-isien teoksiin. — Mutta tuo alakuloisuus ei jättänyt häntä. Yhä uudestaan tuli hänelle ajatus: "Minä tahtoisin antaa kaikkeni Kristukselle, ja Hän ei vaadi minulta mitään. Itse Hän vaelsi täällä ristiään kantaen — minua kuljettaa Hän läpi ruusulehtojen."
Kevät-ilta oli ihana. Pika-viesti karautti ylös luostariin. Kohta astui muuan munkki apotin huoneeseen ilmoittamaan, että oli saapunut sanantuoja itse paavin luota. — "Niinpä käske hänet tänne", virkkoi isä Bernhard.
Lähetti ojensi apotille paavin sinetillä suljetun kirjeen ja poistui odottamaan vastausta. Apotti mursi sinetin ja alkoi lukea. Mitä pitemmälle hän pääsi, sitä enemmän hän näytti ihmettelevän. Vihdoin hän pani kirjeen syrjään ja soitti hopeatiukua. Heti astui Henrik huoneeseen, ja isä Bernhard sanoi: "Tiedätkö, ystävälläni, paavi Eugeniuksella on minulle ihmeellistä asiaa. Tuolla pohjoisella maan äärellä ovat kirkon asiat vähän noin ja näin. Siksi on paavi päättänyt lähettää sinne parhaan kardinaalinsa, piispa Nikolauksen. Ja tälle on hän antanut rajattoman valtuuden järjestää pohjolan kirkon olot mielensä mukaan. — — Usein olen kertonut sinulle noista pohjan maista. Siellähän vanha ystäväni, kuningas Sverker hallitsee Göötanmaata, jonka yllä jo loistaa evankeliumin valo. Muistathan, kuinka monta luostaria sinne on viime vuosina perustettu Sverkerin ja hänen jalon puolisonsa, kuningatar Ulfhildin toimesta. Minähän noihin luostareihin lähetin ensimäiset asukkaat täältä etelästä. Niin niin, hyvin ovat asiat Göötanmaassa. Mutta sen takana siellä pohjan äärimmällä äärellä on Sveeanmaa, joka vielä on hämärän peitossa. Kauan on sielläkin kyllä evankeliumia saarnattu — olethan itse lukenut siitä Pyhän Ansgariuksen elämäkerrasta — ja kirkkoja ja pappeja on sielläkin. Mutta siitä huolimatta seisoo siellä yhä kullanhohtoinen epäjumalan temppeli, ja syrjäisillä seuduilla uhrataan yhä Odinille, Torille ja Frejlle. Nyt tuo pohjan äärimmäinen ääri on aivan ilman piispaa. Mutta siellä, jos missään, tarvittaisiin työmiestä Herran viinimäessä. Ystäväni Eugenius kirjoittaa, että piispa Nikolaus veisi niin mielellään muassaan sinne piispan, mutta ei ole löydetty siihen sopivaa miestä. Miehiä kyllä on, mutta kukaan ei ole halukas lähtemään tuonne jäitten pohjolaan, jossa kansakaan ei ole vielä kokonaan antautunut kirkon johtoon. Siksi kysyy pyhä isä nyt minulta neuvoa. Hän pyytää, että lähettäisin vaikkapa jonkun munkeistani piispaksi Sveeanmaahan. Pikalähetti on rientänyt kardinaali Nikolauksen edellä, jotta minun valitsemani piispa ennättäisi vielä yhtyä kardinaalin seurueeseen ja pääsisi siten helpommin yli suuren meren."
Apotti vaikeni, painoi päänsä käden varaan ja mietti kauan. Vihdoin hän virkkoi kuin itsekseen: "Ja samassa Esaias kuuli Herran äänen, joka kysyi: Kenen minä lähetän? Kuka tahtoo olla sanansaattajanani?"
Henrik säpsähti. Hän muisti Yorkin lumiset lakeudet ja purevat pakkaset. Häntä puistatti. Ei kai apotti tarkoittanut, että hänen pitäisi lähteä tuonne kinosten maahan! — Mutta jos se on Jumalan tie ja — ristintie, jota hän juuri on kaivannut! Niin jos? Mutta tuo jäitten pohjola! Oi, sinne hän ei tahtoisi, ei, ei. Hän ei kestä sen purevia pakkasia, ei kestä! — — Apotti sanoi hiljaa uudestaan: "Ja samassa Esaias kuuli Herran äänen, joka kysyi: Kenen minä lähetän? Kuka tahtoo olla sanansaattajani?"
Henrik painoi päänsä alas ja vastasi Esaian sanoilla: "Tässä minä olen, lähetä minut!"
Apotti nousi ja laski siunaten kätensä Henrikin päälle ja rukoili kauan. Kun hän taas istui tuolilleen, sanoi hän: "Poikani, tämä on Herran tahto. Sinä olet erinomaisen sopiva piispaksi tuonne pohjan äärimmäiselle rajalle. Olet nuori ja voimakas. Omistat lisäksi ihmeellisen saarnalahjan. — Tässä nyt aukeaa eteesi Jumalan tie." — — —
Seuraavana päivänä oli melkein koko luostari liikkeellä valmistamassa Henrikin lähtöä. Suuri apotti ymmärsi niin hyvin, mitä parhaiten tarvittiin tuolla uudella työmaalla. Henrikin piti saada mukaansa kaikki jumalanpalveluksessa käytetyt messut ja hymnit, kokoelman saarnoja, kanoonisen lain, paavien säädökset ja ennen kaikkea pyhän raamatun. Mitä ei ollut valmiina, se kopioitiin. Siksipä kaikki kirjoitustaitoiset munkit olivat nyt ahkerassa työssä. Jo parin päivän päästä oli näet Henrikin lähdettävä ehtiäkseen ajoissa määräpaikkaan, jossa hänen piti tavata kardinaali Nikolaus.
Henrik itse oli kummallisessa mielentilassa. Mitä toisi tuo kaukainen pohjola tullessaan? Minkälaista oli elämä siellä? Mitkä tehtävät häntä siellä odottivat? Minkälaista oli siellä kansa ja luonto? Miksi Jumalan tie kuljetti hänet lumiseen pohjolaan, hänet, vihreän vuoriston ja lempeän lounaistuulen lapsen? Oliko hän tehtäväänsä kelvollinen? Kestäisikö hän tällä Jumalan tiellä — ristintiellä? Mikä kohtalo odotti häntä? Niin, mikä, mikä?
Varhain oli luostarissa noustu tänä aamuna. Henrik oli ripittänyt itsensä apotille ja saanut tältä synninpäästön. Nyt juuri pidettiin luostarin kirkossa messu matkallelähtijän varjelukseksi.
Henrik oli jo sanonut hyvästinsä kaikille ja astui vakavana apotin luo. Hänestä tuntui sanomattoman vaikealta erota tuosta ihmeellisestä miehestä, joka oli ollut hänelle kuin isä, hänen kaikkensa. Liikutettuna syleili apotti Henrikkiä ja siunasi hänet melkein nyyhkyttäen. — Kohta tämän jälkeen nousi Henrik hevosen selkään. Pari maallikkoveljeä lähti saattamaan häntä sinne asti, missä hän kohtaisi kardinaali Nikolauksen.
Jasmiinin tuoksu lehahti Henrikkiä vastaan, kun hän ajoi luostarin portista alas laaksoon. Hän katsahti taaksensa. Siinä selänteellä olivat yhä luostarin matalat muurit, rakkaan luostarin. Ja portilla seisoi sauvaansa nojaten pitkä, hintelä apotti. Henrik käänsi äkkiä päänsä pois. Oi, sydän ei tahtonut kestää ajatusta, että hän nyt viimeisen kerran näki tuon rakkaan apotin, tuon ihmeellisen jumalan-miehen. — Mutta yhä seisoi isä Bernhard sauvansa varassa luostarin portilla. Kun matkamiehet viimein peittyivät metsän varjoon, alkoivat suuret kyyneleet vieriä apotin silmistä punertavalle parralle ja hänen leukansa värisi. — "Mikä tulleekin tuon rakkaan poikani Henrikin osaksi, risti vaiko kruunu, sitä en tiedä, mutta sen tiedän, että hän nyt lähti Jumalan tielle." Näin huokasi sauvansa varassa tuo aikakautensa suurin mies, keskiajan ihmeellinen uskonpuhdistaja Bernhard Clairvauxlainen.