XV. MATKAN VARRELLA.
Vihdoinkin taivalten takaa oli päästy ensimäiseen matkan määrään: Nidarosiin [nykyinen Trondhjem]. Ihmeellinen oli ollut matka, ihmeellistä oli täällä perilläkin. Henrik ei osannut sanoiksi sommitella, miltä tuntui, kun hän tapasi kardinaali Nikolauksen, ja he tervehtivät toisiaan anglien kielellä, sillä kardinaali oli kotoisin Englannista, kuten Henrikkin. Ja koko tuolla määrättömällä matkalla, kuinka hän olikaan ruvennut kunnioittamaan ja ihailemaan tuota heimonsa miestä, jonka kanssa keskustelu luisti kuin leikkien. Koko matkaseurue ihaili suurta kardinaalia. Ja kun sitten vihdoin päästiin tänne Nidarosiin, näytti koko ikuisten tuntureitten Norja joutuneen kardinaali Nikolauksen lumoihin, niin lempeä ja hyvä hän oli. Kansa rakasti häntä, papit aivan jumaloivat ja ylimyksetkin taivuttivat syvästi kunnioittaen päätään hänen edessään. Aivan kuin luonnollisena asiana suostuttiin Norjassa kaikkeen, mitä kardinaali ehdotti. Nuo riitaiset kuninkaat, Harald Gillen kolme poikaa, eivät aina olleet edes selvillä, mistä oli kysymys. Mutta kun kardinaali julisti, että Norja oli saava oman arkkipiispan, silloin iloitsi koko tuntureitten maa. Ja ilo suureni yhä, kun kuultiin, että kardinaali oli määrännyt arkkipiispan olinpaikaksi Nidarosin, jossa säilytettiin Pyhän Olavin luut. Mutta huippuunsa kohosi riemu vasta silloin, kun Nikolaus vihki arkkipiispaksi Stavangerin piispan Jon Birgerinpojan.
Henrik seurasi vain sivultakatsojana suuren kardinaalin töitä. Jo matkalla oli kardinaali antanut Henrikille monta hyvää neuvoa. Hänen piti koko ajan Norjassa viivyttäessä ahkerasti seurustella kansan kanssa, jotta hän oppisi käyttämään näitten pohjoisten maitten kieltä ja tutustuisi itse kansaan. Henrikin on paljon helpompi ryhtyä tehtäviinsä, jos osaa maan kieltä. Näin selitti kardinaali. Ja Henrik noudatti neuvoa. Kohta oli koko Nidaros hänelle tuttua ja pian hän alkoi kulkea kauemmas ympäristöön. Kielen oppimisessa ei hänellä ollut paljoakaan vaivaa, sillä se muistutti suuresti hänen kotoista kieltään, anglien kieltä. —
Aamu oli mitä ihanin. Henrik seisoi Nidarnesin pohjoisella rannalla, jota vuonon leppoiset laineet huuhtelivat. Meren voimakas, suolainen tuoksu täytti ilman, ja Henrik hengitti syvään. Hän tunsi nuoruuden, elämän ja voiman virtailevan suonissaan. Oi, kuinka hän ikävöikään jo uutta työmaataan! Millä tarmolla hän tarttuisikaan kaikkeen. Ensin alussa oli luminen pohjola häntä pelottanut. Mutta päästyään tänne oli hän joutunut kokonaan tuntureitten lumoihin. Tämä ihana vuono tässä, humisevat metsät tuolla ja pohjan valoisat yöt. Ihan ne suurensivat sielua, ihan ne toivat ennen tuntematonta elämänvoimaa. — — Siellä lapsuuden maillakin oli vuoria, vihreitä vuoria. Murheenmuistot puistattivat sielua. Oi, hänen täytyi antaa kaikkensa, ihan kaikkensa Herralle. — — —
Henrik nosti päätään. Siinä leikkivät aavan vuonon laineet auringon säteitten väreillä. Henrik suoristautui. Ah, hänen mielensä teki ratsastamaan. Metsä täällä pohjolassa oli niin kumman juhlallista. Kun siellä kulki, tunsi tulleensa kuin Jumalan temppeliin, jonka kupu oli korkealla ja seinät vihreitten köynnösten peitossa. Ja Jumala oli siellä lähellä, niin lähellä, että aivan voi vaipua Häneen ja unohtaa kaikki maiset murheet. Oi, hän oli viettänyt monen monta autuasta hetkeä tuolla Jumalan temppelissä. Sinne nytkin hänen mielensä kaipasi. Henrik kulki reippain askelin Nidarnesin eteläpuolelle kuninkaan kartanoon, jossa koko kirkollisella seurueella oli asuntonsa. Hetken päästä tömistivät ratsun kaviot palkkisiltaa, joka vei yli Nidelvenin. Ja ratsu vei yksinäisen vaeltajan Jumalan temppelin vihreään saliin. — — —
Henrik oli ratsastanut kauan. Vihdoin hän laski hevosensa tunturinurmikolle syömään. Itse hän kulki jalan vielä ylemmäksi. Kuinka kevyttä ja raikasta olikaan ilma täällä korkeudessa. Varmaankin täällä oli taivasta lähempänä. Ei ihme, jos Jeesus aina nousi ylös vuorelle rukoilemaan. Oi, täällä sai olla yksin Kristuksen kanssa, katsella hänen kasvojaan ja vaipua kokonaan, kaikkineen Häneen. Silloin loppui rukouskin, ja Kristus täytti koko olennon.
Henrik heräsi kuin unesta. Läheiseltä tunturilta kuului paimenpojan laulua ja karjan kellojen kalkatusta. Henrik tarkisti kuuloaan. Hän kuuli ensin vain joitakin sanoja, mutta sitten kokonaisen säesarjan:
"Ah jumalat kutsuu,
Mua kuolema vartoo,
Pois kiiruhtakaamme,
Jo valkyrjat kotihin viittoo.
Ja salissa Odinin
Kilvet kultaiset välkkyy,
Ja juhlassa aasain
Juon olutta kohta.
Elonretkeni loppu on tullut,
Hymyhuulin mä kuolen."
Henrik läksi paimenpojan luo. Ensin katseli poika ihmetellen vierasta.
Mutta pian hän rupesi iloisesti juttelemaan.
"Etkö pelkää susia ja ilveksiä? Näin aamulla ilveksen puussa", puheli
Henrik.
Poika: "Enkä pelkää. Minulla on hyvä jousi ja keihäs."
Henrik: "Ovatko ne sinua ahdistelleet milloinkaan?"
Poika: "Ovat kylläkin. Kerrankin ne ryöstivät multa vuohen. Mutta tavallisesti ne pakenevat, kun lähetän nuolen. En lähde kovin kauas, sillä siellä on petoja enemmän. Olen tässä lähempänä ja laulelen, niin ne pysyvät kauempana karjastani."
Henrik: "Mitä sinä äsken lauloit?"
Paimen: "Bjarkamalin."
Henrik: "Mikä se on?"
Paimen: "Laulu Ragnarin kuolemasta."
Henrik: "Laulapa se minulle!"
Ja paimen alotti:
"Iskimme miekoin,
Ei viipynyt kauan,
Kun göötien maalla
Lohikäärme sai surman."
Kun poika vihdoin lauloi viimeiset säkeet: "Elonretkeni loppu on tullut, hymyhuulin mä kuolen", istui Henrik kauan vaieten. Vihdoin hän virkkoi: "Uskotko sinä vielä Odiniin ja noihin toisiin aasajumaliin?"
Poika: "En oikein tiedä. Hauska niistä ainakin on laulaa. — On minut kastettu."
Henrik: "Luuletko, että ihminen todella kuoltuaan joutuu Valhallaan jumalten pitoihin?"
Poika: "En, sitä en luule, sillä osaan laulun sielun matkasta manalaan."
Henrik: "Minkälainen on se laulu?"
Poika lauloi ihmeellisen laulun sielun matkasta. Ensin vajoaa sielu suuren pimeyden syliin, ja naristen aukeaa Helheimin portti. Nyt kulkee sielu Gjallar-sillan yli, ja molemmin puolin nostavat hirviöt uhmaillen päätään. Sitten tullaan Kvalheimiin, tuskien kotiin. Siellä ne, jotka ovat riistäneet köyhiltä, kantavat lyijyvaippaa. Myrkylliset käärmeet pistävät varkaita, ja tuonelan korpit ahdistelevat valehtelijoita. Mutta jos sielu on ollut hyvä, saa hän jättää tämän tuskien kodin ja kiiruhtaa edelleen valon valtakuntaan, jossa pyhät neidot pesevät hänet synneistä puhtaaksi.
"Sinun laulusi on ihmeellinen", sanoi Henrik. "Mistä olet sen oppinut?"
Poika: "Laulu-Björniltä."
Henrik: "Kuka on Laulu-Björn?"
Poika: "Mikä sinä olet, kun et sitä tiedä. Laulu-Björn on Laulu-Björn."
Henrik: "Missä hän asuu?"
Poika: "Tuolla laaksossa on hänen pajansa."
Henrik: "Löydänkö minä sinne?"
Poika: "Minä tulen sinua saattamaan, koska näytät olevan vähän tyhmänlainen."
Käsikädessä kulkivat he laaksoa kohti. Kun he pääsivät niin kauas, että
Laulu-Björnin maja näkyi naavakuusen alta, palasi paimen takaisin, ja
Henrik jatkoi yksin matkaansa. Mutta tunturilta kuului kohta paimen
laulu:
"Ja vastasi tyttö:
En uskalla ottaa
Kirjokangasta tuota,
Mi Toora-Hirveää
Kaunisti kerran.
Mun nimein on Kraaka
Ja pukunain sarka,
Kun paimennan vuohia
Kivillä rantain."
* * * * *
Tunnin toisensa jälkeen istui Henrik Laulu-Björnin kynnyspuulla ja kuunteli lauluja tämän maan ihmeellisestä muinaisuudesta. Ah, se oli aikaa, jolloin lohikäärmelaivat palasivat myrskyisiltä matkoiltaan äärettömien aarteitten kera. Silloin kaikuivat laulut sankaripirtin loimuavan tulen ääressä, silloin soivat harput, silloin kuohuivat maljat, ja ilo nousi yli pilvien. Itse Odin ja Tor tuntuivat astelevan ihmisten iloissa. Mutta sitten muuttui kaikki. Jumalten hovit poltettiin, pyhät puut kaadettiin, ja sankarilaulajat saivat surmansa. Kuitenkin viihtyi ilo täällä tuntureitten maassa niin kauan, kun täällä oli onnen kultainen kannel. Mutta sitten sekin meni meiltä. Tunsbergin suurissa soittojuhlissa siitä kilpailtiin. Suomalaiset sen silloin voittivat ja veivät koko kanteleen Suomeen. Ja sen mukana meni meiltä laulu ja ilo ja onni. — — —
Henrik keskeytti ihmetellen: "Suomeen. Missä on sellainen maa? En muista koskaan kuulleeni Suomen nimeä."
Laulu-Björn: "Oi, se on kaukana, hyvin kaukana, vielä Svitjodista paljon itään. Ja ihmeellinen maa se kuuluu olevan. Siellä asuu yhä laulu ja soitto, ja niitten seurassa viihtyy aina onni. Ja mikäs on viihtyä, kun onnen kultainen kannel on siellä, vaikkakin sirpaleina. Oli sekin ihmeellinen tapaus, kun tuo kannel särkyi. Kuningas Olavi Pyhä lähti Suomeen muka ristimään maata. Todellisuudessa hän etsi onnen kannelta. Hän löytääkin sen. Syntyy hirvittävä taistelu kanteleesta. Siinä särkyi koko onnen soitin. Vain pienen pirstan sai Olavi siitä. Sen hän toi iloiten tänne ja pääsi heti koko tuntureitten maan kuninkaaksi. Mutta silloin suuttui Dovren tuhatvuotinen tietäjä. Mitä, uskalsiko Olavi särkeä onnen kanteleen ja tuoda pirstan siitä Vikeniin, vaikka suomalaiset olivat sen voittaneet Tunsbergissä! Ja Dovren tietäjä meni ja vei kanteleen pirstan kalliolinnansa syvyyksiin. Mutta Olavi menetti heti valtakuntansa."
Keskiyö laski hämärvaippansa yli seudun. Henrik ratsasti kiemurtelevaa metsäpolkua kohti Nidarosia. Yökehrääjän ääni kuului tuntureilta, ja lehdossa lauloi rastas. Jostakin kaukaa kuului vuoripuron kumea kohina. Henrik oli kummallisessa mielentilassa. Tuo Laulu-Björn oli loihtinut hänen silmiensä eteen ihmeellisen satumaailman. Se oli kuin tuulahdus lapsuuden vuorilta. — Oi, hän taisi sittenkin vielä rakastaa noita laulun ja sadun maailmoita. Eikö hänen sydämensä ollutkaan puhdas? Eikö hän kuulunutkaan kokonaan Kristukselle? Ja yksinäinen vaeltaja kesäyön tummassa hämärässä risti kätensä ja rukoili hiljaa: "Kristus, ristinmies! Anna minulle anteeksi, jos olen laskenut maailman sydämeeni! Anna minun tuntea armosi ja rakkautesi äärettömyys!" — Vaeltaja nosti päänsä. Kaukana taivaanrannalla välkähti valo. Oi, se oli vastaus hänen rukoukseensa. Ja yön yksinäinen kulkija tunsi taas vaipuvansa Kristuksen rakkauden pohjattomaan mereen. Vasta kun kaviot kumahtivat siltapalkkeihin, havahti vaeltaja ja huomasi kulkevansa yli Nidelvenin. Vartija sillan portilla tunsi hänet heti ja laski tiedustelematta Nidarosiin. Kellot Pyhän Olavin kirkossa soivat yömessuun. Mutta muuten lepäsi öinen rauha matalakattoisten majojen yllä.