XVI. LINKÖPINGISSÄ.
Pitkä ja vaivaloinen oli matka Nidarosista Linköpingiin. Syksyn myrsky
riipi jo lehtiä Holaveden suurista metsistä. Vihdoinkin avautui eteen
Stångejoen tasanko ja kuljettiin metsien kätkössä olevaan kauppakylään,
Linköpingiin.
Kardinaali Nikolaus seurueineen oli kuin mikäkin taivaallinen ilmestys näillä pohjan mailla. Ja hänet otettiin vastaan kuin itse paavi. Kellot Pyhän Laurin kirkossa kumisivat. Papit tien varrella lauloivat juhlallista hymniä. Kardinaalin toisella puolella ratsasti kuningas Sverker, toisella kuningas Eerik. Ja kaiken yllä leijaili pilvi pyhää savua. Mutta Henrik ei huomannut, mitä ympärillä tapahtui, sillä hän tarkasteli kuningas Eerikkiä kiireestä kantapäähän. Siinä nyt oli sen maan kuningas, jonka piispaksi hänet oli määrätty. Ah, mitä tuonnee tuo maa hänelle! Iloako vai surua, onneako vai kärsimystä! — — —
Paitsi noita kahta kuningasta oli Linköpingiin saapunut kaikki Sveean ja Göötan suurmiehet, jopa monta mahtajaa Skånestakin, muiden muassa Lundin etevä arkkipiispa Eskil. Munkkeja ja pappeja oli tullut pohjolan kaikilta kolkilta. Kardinaali Nikolaus pani täälläkin kaiken taitonsa liikkeelle, mutta tuo järeä joukko ei ollutkaan täällä taivutettavissa yhtä helposti kuin Nidarosissa. Kardinaali oli päättänyt järjestää Ruotsiinkin oman arkkipiispan istuimen. Mutta tyhjiin raukesi kardinaalin unelma, kun kokous ei päässyt yksimielisyyteen arkkipiispan asuinpaikasta. Göötalaiset tahtoivat sitä Linköpingiin, sveealaiset Upsalaan, ja kummatkaan eivät luopuneet ehdotuksestaan. Muut ehdotuksensa sai Nikolaus toki toteutetuksi: Koko Ruotsi lupasi tästä lähin maksaa veroa Roomaan, hyväksyttiin aseittenkantokielto ja monta muuta kirkollista määräystä. — — —
Oli ilta, pimeä syysilta. Henrik astui nopeasti taitekattoiseen majaansa, heitti kauhtanan harteiltaan ja sytytti talikynttilän. Sen valossa aukaisi hän vapisevin sormin pergamenttikirjeen. Nuo tutut koukerot saattoivat hänet aivan suunniltaan ilosta. Oi, hän oli saanut kirjeen isä Bernhardilta Clairvauxsta. Ja Henrikin silmät aivan juoksivat riviltä riville. Mutta hän ei ollut vielä päässyt loppuun, kun ovi äkkiä avautui ja Lundin arkkipiispa Eskil syöksähti sisään. Sanatonna sulki hän Henrikin syliinsä. Henrik joutui aivan ymmälle. Mutta piispa Eskil hymyili, istahti rahille ja sanoi:
"Henrik poikani, älä ihmettele käytöstäni. Sain juuri kirjeen pyhältä Bernhardilta, ja siinä hän kertoi niin paljon sinusta, että läksin heti sinua etsimään. Nyt saan oikein paljon kuulla tuosta ihmeellisestä miehestä, tulethan sinä suoraan sieltä, niin kirjoitti isä. En milloinkaan unohda aikaa, jolloin oleskelin tuossa kauniissa laaksossa. Sinne halajaa sieluni yhä, siellä tahdon kerran päättää eloni retken luostarin rauhallisten muurien suojassa. Kerro nyt, poikani, isä Bernhardista ja tuosta ihmeellisestä luostarista."
Ja Henrik kertoi. Mutta mitä enemmän hän kertoi, sitä enemmän halusi piispa Eskil kuulla. Illan tunnit kuluivat. Taaskin aukeni ovi ja samassa oli koko pieni maja täynnä munkkeja. Heidät oli aikanaan isä Bernhard lähettänyt tänne pohjan perille, siksi hekin tulivat tiedustelemaan Clairvaux'n oloja, kuultuaan Henrikin lähteneen sieltä. Ja taas kertoi Henrik, kertoi suuret ja pienet tapahtumat. Vasta sydänyön aikana lähtivät munkit, mutta piispa Eskil jäi vielä hetkeksi istumaan. Henrik sanoi silloin hänelle: "Isä Bernhard kirjoittaa kahdesta pappismunkista, jotka hän on lähettänyt minulle työkumppaneiksi eräästä Saksan luostarista. Oletko kuullut mitään noista papeista?"
Eskil: "Olen niinkin. Hehän juuri toivat nämä isä Bernhardin kirjeetkin. Jo viikon päivät ovat he täällä Linköpingissä odotelleet sinua. Haluatko, niin lähetän heidät jo aamunkoitossa luoksesi?"
Henrik: "Tietysti. Olen iloinen, kun saan pian nähdä isä Bernhardin miehet. Kyllä tuo suuri apotti on sittenkin ihmeellinen mies."
Eskil: "On totisesti. Hänen suuruutensa käy joskus aivan yli ymmärryksen. Hän se oikeastaan johtaa koko kristikuntaa, sillä paavitkin tottelevat nöyrästi hänen käskyjään. — — Tulen sinun luoksesi, poikani, joka päivä puhelemaan isä Bernhardista." — — —
Henrik lopetti juuri aamuhartautensa, kun kaksi nuorta pappia astui hänen majaansa. Henrik nousi heitä tervehtimään ja kysyi ystävällisesti: "Kumpiko teistä on Johannes, kumpiko Coppmannus?"
Pitempi papeista vastasi: "Minä olen Johannes. Olen angli niinkuin sinäkin, vaikka olen oleskellut jo jonkun vuoden Saksassa."
Lyhempi ja hartiakkaampi sanoi vain: "Minä olen Coppmannus."
Henrikin sydän vavahti. Siinä mies hänen heimonsa saarelta, vaaleatukkainen, sinisilmäinen. Liikutettuna hän kysyi: "Mikä sai teidät lähtemään tänne kauas pohjoiseen?"
Coppmannus: "Isä Bernhardin kehoituksesta annoimme vihkiä itsemme papeiksi, ja sitten läksimme. Olimme olleet munkkeina samassa luostarissa."
Henrik: "Vai isä Bernhard teidätkin on saanut liikkeelle."
Johannes: "Ei yksin. Kristuksen rakkaus oli toisena käskijänä. Kukaan ei tahtonut lähteä tänne pohjoiseen, jossa niin monet vaarat odottavat, siksi päätimme me lähteä, nuoria ja voimakkaita kun olemme. — Mikä odottanee meitä tuolla Sveeassa?"
Henrik: "Niin, mikä?"
Coppmannus: "Paljon ne meitä peloittelivat siellä kotona luostarissa. Mutta tuo sveealaisten kuningas Eerik tuntuu hyvin hurskaalta mieheltä, ja Sveean miehet ovat ihan samannäköisiä kuin Göötankin, vaikka heitä on kuvailtu aivan hirviöiksi. En minä pelkää lähteä."
Henrik: "Clairvaux'n luostarissa luin Aadam Bremeniläisen kronikan, jossa kerrottiin Upsalan suurista uhrijuhlista. Siellä uhrattiin ihmisiäkin jumalille, ja komeana seisoi kullanhohtoinen epäjumalantemppeli. Mutta siitähän on jo vuoskymmeniä. Aikojen kuluessa kai on kaadettu Odinin, Torin ja Frejn patsaat temppelistä, valkea Ansgariushan siellä jo saarnasi evankeliumia."
Coppmannus: "Ja on siellä käynyt muitakin. Meidän luostarista on lähtenyt monta saarnamiestä Sveeaan asti, jopa joskus kauemmaksikin, aina Suomeen."
Henrik: "Mikä oikeastaan on Suomi. Jo Norjassa kuulin ihmeitä tuosta maasta. En ole kuullut tuota nimeäkään ennen, sillä Aadam Bremeniläinen ei mainitse Suomea. Hän puhuu vain Kainuunmaasta, jossa ihmiset syntyvät hienon, valkean villan peitossa ja kaikilla miehillä on koiran pää. Olisikohan se sama maa?"
Johannes: "Sitä en luule, sillä Suomessa asuu ihan oikeita ihmisiä. Luostarissamme pidetään erikoista kirjaa pohjoisista maista, ja siihen ovat lähetysmatkailijat aina kirjoittaneet kokemuksiaan. Olen tuosta kirjasta lukenut, että Suomi on meren takana, Sveeasta itään. Siellä asuu paljon kansaa, ja se on levähdyspaikkana vielä kauemmas itään matkustettaessa. Kerran — kauan sitten — oli luostarissamme majaillut Helkky-niminen suomalainen, joka oli kastettukin ennen lähtöään. Parikymmentä vuotta myöhemmin läksi luostaristamme pappismunkki Liudolf Suomeen ja kastoi siellä koko Helkyn heimon. Näin kertoo tuo kronikka. Vielä myöhemminkin, siihen aikaan, jolloin kuningas Stenkil hallitsi täällä Ruotsissa, lähti Hiltin-Johannes luostaristamme Suomeen ja saarnasi siellä kauan evankeliumia."
Henrik: "Onpa tuo kaikki ihmeellistä. Isä Bernhardkaan ei tiennyt mitään Suomesta ja kuitenkin tunsi hän nämät pohjoismaat niin hyvin. Luulenpa, että meidän täytyy ulottaa vaikutuksemme Suomeenkin, tuonne laulujen ihmeelliseen maahan. Paljon työtä meille tulee."
"Mutta olemmehan nuoria", hymyili Johannes.
* * * * *
Viikko oli vierähtänyt. Oli yö, ja myrsky vonkui nurkissa. Henrik istui valvoen majansa nurkassa. Ihmeellinen tunnelma täytti hänet, sillä hän tunsi taas olevansa elämän merkkipylvään edessä. Sen toiselle puolelle jäi menneisyys, toiselle puolelle aukeni tulevaisuus. Huomenna aikoi kardinaali vihkiä hänet Upsalan piispaksi. Näin oli hän ennen valvonut jo kahdesti. Oi, mitä tiesi hän elämästä silloin, kun hän valvoi kultaisten kannusten tähden! Vasta kun hän valvoi papiksi tullakseen, oli suru jo paljastanut hänelle elämän syvät sammiot. Ja Henrikin sydän vavahti. "Oi, äiti, äiti", huokasi hän. "Minä tahdon antaa kaikkeni, koko olentoni Kristukselle." Hän vaipui polvilleen ja hänen sydämensä yhtyi sanoitta Häneen, joka on julistanut murheelliset autuaiksi. Miten kauan hän oli ollut vaipuneena Kristuksen haavoihin, ei hän tiennyt. Hän havahtui vasta, kun tunsi jotain lämmintä kädessään. Äkkiä hän nousi ja aukaisi kätensä. Ja katso! Molemmissa oli punaisia hikipisaroita. Henrik vaipui melkein tiedotonna maahan. Oi, hän oli saanut suurimman lahjan, mitä kuolevaisen osaksi koskaan voi tulla. Hän oli saanut Kristuksen pyhät merkit käsiinsä. Sanoin sanomaton riemu vavistutti hänen olentoaan. Hän tahtoi tehdä työtä Herran viinimäessä. Kunpa hän voisi nostaa sadat ja tuhannet ylös maan tomusta sinne, missä puhaltavat Jumalan tuulet, sinne missä Kristuksen pyhä rakkaus täyttää koko ilman, ja sielu lepää Hänen haavoissaan. — Oi, hänelle oli tänä yönä tapahtunut salaisuuksien salaisuus, jonka hän kätki sydämensä syvyyteen.
* * * * *
Oli vielä varhainen aamu. Vakavana astui Henrik Pyhän Laurin kirkon pääalttarille, jonka yläpuolelle oli kohotettu purppurainen baldakiini. Tuohukset ja kynttilät antoivat kirkolle lämpimän, salaperäisen valaistuksen. Henrik näki edessään kirkossa kuningas Sverkerin ja Eerikin seurueineen ja paljon muita. Kardinaali Nikolaus toimitti vihkimisen arkkipiispa Eskilin ja kymmenien pappien avustamana. Henrik tunsi koko ajan olevansa ihmeellisten taivaan voimien kannattamana. Paastosta ja yövalvonnasta huolimatta, jaksoi hän tyyneenä seurata juhlaa. Vasta toimituksen lopulla, kun papit panivat siunaten kätensä hänen päälleen, saattoi pyhyyden ylenmääräinen läsnäolo hänet melkein tiedottomaksi, horjuvin askelin kulki hän kardinaali Nikolauksen tukemana kirkosta. Hän ei kuullut enään piispa Eskilin ylevähenkistä lähtösaarnaa kokouksen jäsenille, eikä pappien laulamaa ihanaa hymniä: "Jesu dulcis memoria."
Kohta tämän jälkeen täytyi Henrikin erota ystävästään Nikolauksesta, joka oli ollut kuin tuulahdus Clairvaux'n leppoisesta laaksosta. Kardinaali oli alakuloinen. Hänen työnsä ei ottanut menestyäkseen täällä Ruotsissa. Hän ei ollut voinut järjestää tänne arkkipiispanistuinta, ja kuitenkin oli kirkko ainoa, joka voisi pitää yllä järjestystä täällä pohjan äärellä. Lisäksi oli hän tehnyt kaikkensa säilyttääkseen rauhan Tanskan ja Göötan välillä. Mutta turhaan oli mennyt sekin puuha, sillä Tanskan kuningas Sven Grade oli taipumaton, hän tahtoi välttämättä kostaa sen loukkauksen, minkä kuningas Sverkerin poika oli tuottanut kahdelle ylhäiselle Tanskan naiselle. Ei muistanut Sven Grade enään Fotevigin kamalaa taistelua, jossa tanskalaisilta kaatui muitten lisäksi viisi piispaa ja kuusikymmentä pappia. Silloin alkoi tämä pohjolan pappispula, mutta sitä ei muista kuningas Sven sotainnossaan. — Näin valitteli kardinaali Nikolaus. Mutta sitten hän pyyhkäisi otsaansa ja entinen valoisa hymy leikki taas hänen kasvoillaan. "Kaikki on Jumalan kädessä", virkkoi hän, "sinunkin työsi tuolla pohjan äärimmällä äärellä. Luota vain Jumalaan ja kylvä, Kristus kyllä pitää huolen kasvusta."
Kardinaali siunasi Henrikin, ja sitten he erosivat, toinen lähteäkseen pohjoiseen, toinen etelään.