XVII. KOHTI UPSALAA.
Pakkanen jysähteli metsässä ja lumi narisi kavioitten alla. Henrik kietoutui lujemmin turkkeihinsa. Tämä oli sitä pohjan kovuutta, jota hän oli pelännyt Clairvaux'n lämpimässä laaksossa. Kuinka hän kestäisi täällä! Minkälainen maa ja kansa häntä odottikaan tämän loppumattoman Kolmårdin metsän takana. Savusiko siellä vielä epäjumalan alttari ihmisuhreineen, ja kuljetettiinko siellä vielä epäjumalien kuvia juhlasaatossa yli peltojen siemenen aikana? — Näin ajatteli Henrik ratsastaessaan suunnattoman Kolmårdin halki. Matkaseurue oli suuri, sillä kaikki Sveean miehet palasivat nyt kuninkaansa mukana kokouksesta. Kun ilta alkoi pimetä ja susien ulvonta rupesi säestämään pakkasen pauketta, kiirehdittiin hevosia ja niin päästiin erämaan matalaan yömajaan "sivuhuoneeseen". Sen oli joku uskova sielu rakentanut tänne keskelle mittaamatonta metsää levähdyspaikaksi matkamiehille. Ihmeissään astui Henrik majan korkean kynnyksen yli. Tässäkö piti heidän olla yötä — tähdet kiiluivat katon läpi ja nurkissa oli lunta. Mutta pian loimusi nuotio tuvan keskellä kivialustalla, ja sen suloisessa loisteessa syötiin illallinen. Ihmeeksi luisti keskustelukin tässä nuotion ääressä. Kuningas Eerikkin, joka alussa oli ollut kovin jäykkä, laski nyt leikkiä loppumattomiin ja oli hyvin ystävällinen Henrikille. Kardinaali Nikolaus oli kertonut Henrikille, että kun Eerik kuuli Sveean uuden piispan tulevan Clairvaux'sta, oli hän tehnyt aika tenän. — "Göötit pitäkööt clairvauxlaisensa ja heidän uudistuksensa, minä tahdon piispan oikein vanhaa tekoa", oli kuningas Eerik sanonut. Mutta kun Nikolaus oli sanonut, että Henrik on englantilainen, oli Eerik heti taipunut. Ja tässä he nyt yhdessä olivat. Miten hyvältä tuo Eerikin ystävällisyys tuntuikaan! — — —
Hetken vielä tarinoi miesjoukko iloisen valkean ääressä. Mutta sitten kellistyivät he yksi toisensa jälkeen tuoreelle havuvuoteelle nukkumaan. Viimeiseksi jäivät siihen kuningas Eerik, Henrik, Johannes ja Coppmannus. Vartijan askeleet kuuluivat ulkoa, ja Eerik kertoi, miten näissä suurissa metsissä joskus piileili rosvoja, jotka hätyyttivät matkamiehiä. Siksi piti olla varuillaan, ja siksi miehet nukahtivat keihäs kourassa. — Henrik olisi mielellään tahtonut kysyä, vieläkö Upsalan kullanhohtoisessa temppelissä uhrattiin epäjumalille, mutta ei hän sentään sitä tehnyt — sittenpähän näkee, kun sinne tulee. Viimein nukahti kuningas Eerikkin. Mutta kauan istuivat valveilla nuo kolme muukalaista jumalanmiestä puhellen niistä tehtävistä, jotka odottivat heitä tuolla suurien metsien takana.
Vielä havuvuoteeltaankin katseli Henrik kauan katon läpi loistavia tähtiä. Hevoset rouskuttivat jyviään, vartijain askeleet narisivat, ja silloin tällöin kuului suden ulvahdus. Hiilos hiipui. Henrik nukahti.
* * * * *
Aamun valjetessa lähdettiin taas matkalle. Yöt vietettiin nuotion ääressä paljaan taivaan alla. Vihdoinkin päästiin asutuille maille. Ja Mälarin rannalla sai Henrik istua kuninkaan viereen rekeen. Lähdettiin kirkasta jäätä myöten matkalle. Kuninkaan hird ratsasti, mutta useat suurmiehet ajoivat reellä. Vasta Sigtunassa levähdettiin kunnollisesti. Kuninkaalla tuntui olevan kiire kotiin. Siinä jo tultiin Ekoln-lahteen ja ajettiin Fyrisjoen jäätä ylös Itä-Årosiin eli Uuteen Upsalaan.