XVIII. UPSALASSA.
Hevonen pysähtyi kuninkaan talon eteen, ja reippaana nousivat Eerik ja Henrik reestä. Hirnahtelevien hevosten ohi astuivat he jykevistä hongista rakennettuun tupaan. Henrik katseli ihmetellen ympärilleen. Tupa oli tavattoman suuri, ja avonainen takka oli nurkassa — ei keskellä lattiaa, kuten joka paikassa muualla oli ollut. Ja savukin meni kiviuomaa myöten ulos, niin ettei sitä hiventäkään ollut tuvassa, vaikka iloinen tervasvalkea paloi takassa. — Katto-ikkuna oli peitetty ohuella nahalla, jonka läpi valo himmeänä virtaili tupaan. Kaappeja seinillä, arkkuja tässä ja juhlallisen jykevä tammipöytä tuossa. Siihen keskeytyi Henrikin katseleminen, kun kuningatar Kristiina miehensä seurassa ryhdikkäänä tuli tervehtimään Henrikkiä, Johannesta ja Coppmannusta. Kristiina loi läpitunkevan katseensa Henrikkiin, kuin yhdellä silmäyksellä nähdäkseen, mikä hän oli miehiään. Sitten hän viittasi palvelijoille, jotka heti täyttivät simalla hopeahelaiset sarvet. Vanha, isiltä peritty tapa oli näet sellainen, että tervetulijaismalja juotiin aina matkaturkit päällä. Kuningas Eerik nousi nyt kunniaistuimen korokkeelle, nosti sarvensa korkealle ja puhui: "Terve valtakuntani, voimakas Sveea! Terve heimoni maa, Uplanti! Terve kotoiset pirtit ja polut! Teidän ylistykseksenne tyhjennän sarveni." Ja kuningas tyhjensi ensimäisen simasarven, samoin muut. Heti täyttivät palvelijat ne uudestaan. Kuningas kohotti taas sarvensa ja sanoi: "Terve sinulle Henrik, Sveean uusi piispa! Terve teille hengen miehet Coppmannus ja Johannes! Teidän kunniaksenne tyhjennän sarveni!" Vielä kolmannen kerran täyttivät palvelijat sarvet, ja Eerik sanoi: "Kohotan kuohuvan simasarveni rakkaan puolisoni Kristiinan ja poikani Knuutin terveydeksi!" — Vasta nyt riisuivat tulijat turkkinsa ja istuivat tammisen pöydän ääreen aterioimaan.
Iltapuolella lähti kuningas Eerik vieraineen Pyhän Kolminaisuuden kirkkoon. Niin somalta tuntui Henrikistä astella mutkaista kujaa ja katsella, kuinka savu sakeana kohosi matalien pirttien räppänäreiästä tai seinäaukosta kapealle kujalle.
Ihmeissään jäi Henrik katselemaan Pyhän Kolminaisuuden kirkkoa. Ja tyytyväisenä Eerik virkkoi: "Osataan täällä Sveeassakin jotakin tehdä."
Henrik: "Mutta piispan talo ja kirkko ovat Vanhassa Upsalassa, miksi on tuo komea kirkko rakennettu tänne?"
Eerik: "Se on nyt niin, että siellä Vanhassa Upsalassa — siellä nyt on — — — sinne ei nyt tahdottu rakentaa näin komeata kirkkoa. Tähän satamapaikkaan kaupunki kuitenkin kerran siirtyy. Ja sitten — siellä on vielä tuo vanha lehto, jossa ihmiset joskus salaa uhraavat vanhoille jumalille. On siellä vielä tuo vanha temppelikin 'Korkeat salit', vaikkakin rappeutuneena. Ja taikakummutkin siellä ovat — minne ne siirtäisi kummut ja lehdot. Siksi rakennettiin tuo kirkko tänne, vaikka minunkin suuri kartanoni on Upsalassa."
Henrik: "Vai on siellä vielä tuo kuuluisa epäjumalien temppeli. Sen me pian maahan sorramme."
Eerik: "Varovaisuutta ystäväni! Ei siellä enään uhrata. Mutta kansa katselee hartaudella tuota vanhaa pyhäkköä, jossa esi-isämme ovat vuossatoja jumaliaan palvoneet. — Minä en ole tahtonut sentähden ärsyttää kansaa. Mahdollisesti sinä voit sortaa temppelin maahan. Mutta ole varovainen. Pystyyn sen jätti kuningas Stenkilkin aikoinaan."
Henrik aikoi sanoa jotakin, mutta Eerik aukaisi kirkon oven ja he astuivat komeaan pyhäkköön. Heitä vastaan tulivat Pyhän Kolminaisuuden kirkon molemmat papit, Upsalan kaikki kolme pappia ja muutamia lähiseudun hengenmiehiä ja munkkeja. Kunnioittaen tervehtivät he uutta päämiestään. Kauan he sitten yhdessä neuvottelivat kirkon oloista. Päätettiin, että Coppmannus ja Johannes saivat mennä Henrikin kanssa Upsalaan ja muodostaa siellä entisten pappien kanssa tuomiokapitulin, niinkuin pyhä isä Roomassa oli määrännyt. Mutta nämä Pyhän Kolminaisuuden kirkon papit saivat edelleen jäädä tänne Itä-Årosiin.
Iltamessuun saapui kansaa tavallista enemmän, sillä kulovalkeana oli kaikkialle levinnyt tieto uuden piispan saapumisesta. Ja sanomaton oli hämmästys, kun Henrik messun jälkeen nousi puhumaan kansalle. Vähän oudosti hän äänsi kansan kieltä, mutta joka sanan he kuitenkin ymmärsivät. Saarnan sisältö oli heistä hyvin kummallista. Paljon eivät he siitä ymmärtäneet, mutta sen he ymmärsivät, että jotain uutta ja ihmeellistä oli tullut tuon miehen mukana vanhaan Sveeaan.
Seuraavana päivänä lähti Henrik puolen peninkulman päässä sijaitsevaan Upsalaan ja asettui Johanneksen ja Coppmannuksen kanssa asumaan tilavaan piispantaloon. Heti alkoi hän tutkia uuden hiippakuntansa asioita. Upsalan vanhat papit kertoivat, että koko maa oli jo kastettu ja että kaikkialla oli jo kirkkoja ja pappeja. Jossakin syrjäseuduilla tietenkin uhrattiin vielä vanhoille jumalille, sillä hidas on kansa luopumaan tavoistaan. Pian sai Henrik kuitenkin huomata, ettei kaikki ollut niin valoisaa, kuin nuo herttaiset vanhukset kuvailivat. Vain kaksikymmentä vuotta oli kulunut siitä, kun viimeiset ihmisuhrit toimitettiin "Korkeissa saleissa", ja pappien tietämättömyys oli suuri. Laajana avautui sentähden Herran viinimäki hänen eteensä. Työtä oli äärettömästi, mutta työmiehiä vähän. Kuinka kiitollinen hän olikaan isä Bernhardille siitä, että tämä oli lähettänyt hänen avukseen miehet sellaiset kuin Johannes ja Coppmannus.
Ja kuningas Eerik sitten! Kuka olisi luullut Linköpingissä, että tuo jäykkä ja jörö mies oli niin lämmin kristitty. Ahkerasti hän rukoili, paastosi ja toimitti kaikki hartauden harjoitukset, ja Henrikille hän oli mitä uskollisin auttaja ja ystävä. Yhdessä he suunnittelivat monet illat, kuinka ulottaa Sveean valta yli koko vanhan Svitjodin ja samalla luoda järjestynyt ja voimakas kirkko, joka voi seistä lujana ajan kaikissa myrskyissä. Ja yhdessä he laativat monta hyvää lakia, jotka hyväksyttiin ilman muuta maakuntien käräjillä kuninkaan esityksestä. Niinpä tuli nyt naisen asema ja perintöoikeus järjestetyksi uuden lain mukaan. Vaikka ei kansa täällä pitänyt uudistuksista, otettiin kuitenkin kaikki Eerikin ja Henrikin säädökset mielihyvin vastaan, sillä niin viisaita ne aina olivat. Ja se rakkaus, jolla kuningas otettiin kaikissa maakunnissa vastaan, kohdistui aivan huomaamatta myöskin hänen seuralaiseensa Henrikkiin, jonka ihmeellisiä saarnoja kuunneltiin sydämen halulla. Jo ensimäisenä talvena tutustui Henrik lähes koko hiippakuntaansa kierrellessään kuninkaan kanssa talvikäräjillä. Ja milloin asiat vaativat, teki hän matkoja yksikseenkin. Pohjan pakkaset eivät häntä enään pelottaneet, niihin oli hän jo tottunut.
Henrikin ollessa melkein aina matkoilla hoiti Coppmannus tuomiokapitulin ja kirkon juoksevat asiat. Hän olikin kuin luotu siihen toimeen. Levollisena ja tyynenä harkitsi hän kaikki asiat perinpohjin. Siksipä Henrik kotonakin ollessaan jätti kirkon käytännöllisen puolen Coppmannuksen hoitoon. Itse oli hän suuren innoituksen mies, joten nuo kirkon arkiset huolet tuntuivat rasitukselta. —
Heti Upsalaan saavuttuaan oli Henrik perustanut sinne koulun, ensimäisen Sveean-maassa. Johannes oli tuon koulun opettajana, mutta aina, kun vain aikaa riitti, antoi Henrik itsekin opetusta noille nuorille kansanmiehille, jotka aikoivat papeiksi heimonsa keskuuteen.
Mitä lämpimämmäksi kevät tuli, sitä suuremmat joukot riensivät kuuntelemaan Henrikin saarnoja. Usein oli väkeä niin paljon, että Henrikin täytyi jättää ahdas kirkko ja puhua kuulijoilleen Jumalan kirkkaan taivaan alla. Kerran sitten sattui kummia. Oli toukokuun ilta ja juuri se aika, jolloin ennen vanhaan kuljetettiin epäjumalien kuvia yli siemennettyjen peltojen. Henrik puhui suurelle kuulijakunnalle kirkon ulkopuolella. Kevään raikas tuoksu täytti ilman. Äkkiä keskeytti Henrik puheensa ja kysyi: "Kuka uskaltaa lähteä minun kanssani hävittämään tuota rappeutunutta pahanhengen temppeliä, sillä tänä iltana se hävitetään! Niin on Valkea Jumala käskenyt." — "Minä ja minä ja minä", kuului loppumattomiin kansan seasta. Eikä aikaakaan niin oli "Korkeat salit" hävitetty ja osa lehdon pyhistä puista kaadettu.
Seuraavana päivänä sanoi kuningas Eerik ihmetellen: "Henrik, sinä teet ihmeitä joka päivä. Vuosi sitten olisi kansa lyönyt kuoliaaksi sen, joka olisi uskaltanut koskea 'Korkeisiin saleihin'. Nyt sinä panit kansan itsensä sen hävittämään. Miksi sinä vielä muutatkaan tämän Sveean heimon!"
Henrik: "Jumalan työtä tuo oli eilen, ei minun. Olin pyytänyt, että näin tapahtuisi, ja Kristus oli kuullut rukoukseni. Paljon on täällä vielä pakanuutta kansan sydämessä, paljon on täällä Herran työtä. Mutta onhan Hän voimakas, vaikka työmiehiä onkin vähän."
Eerik: "Vähänhän niitä on ja eloa on paljon. Mutta sinä, ystäväni, vastaat ainakin sataa. Varmaan ei Jumalan enkeli saarnaisi paremmin kuin sinä. Toisinaan kun kuuntelen sinua, tuntuu minusta, kuin voisit taivuttaa vaikka kivetkin, jos tahtoisit."
Henrik: "Liioittelet, ystäväni. Ei minulla itselläni ole mitään. Jumala vain käyttää minua tarkoituksiinsa, antaa minun julistaa pelastavan rakkauden ihmeellistä sanomaa syntisille."