XXVI. KYLVÄJÄ.
Sarasti syksyinen aamu. Kukko lauloi orrellaan. Kissa köyristi raukeana selkäänsä. Lämpisi siinä kivinen kiuvas, ja sakeana tuprusi savu räppänäreiästä ylös ilmojen holviin. Palavan pesän edessä istuivat hengenmiehet, isä Pietari ja piispa Henrik. Hitaasti nosti Pietari silmänsä leimuavista liekeistä ja katsoi iki-ihmeissään piispaa. "Mi-mitä sanot", sammalti hän, "ajotko jäädä talveksi Suomeen, tänne mun nokisen kurkihirteni alle?"
Henrik: "Aijon niinkin. Enkä jääkään tänne yksin, vaan kokoilen ympärilleni nuorukaisia, joita talven aikana opetan. Tästä näes on kahdenlaista hyötyä: Suomi saa pappeja, ja minä opin helpommin tämän maan kieltä, kun askartelen nuorten kanssa talviset päivät.— Mitä sanot tuumistani, sinä uskollinen kylväjä täällä pohjan äärimmällä äärellä?"
Pietari: "Mi-mitäs minä. Paljon täällä on Herran työtä. Minä olen jo vanha. Senjälkeen kun I-Ingegärd kuoli, ei minusta ole mihinkään. Uusia miehiä täällä kaivataan. Mutta Köyliön kuningas! Jos hän hurjistuu. Silloin taivas meitä varjelkoon, kova on Lalli."
Henrik: "Kristus on suurempi kuin Köyliön kuningas. Minä luotan Häneen."
Pietari: "Kristus on suuri. Mutta polttaneet ovat Köyliön kuninkaat jo kahdesti Kristuksen kirkot. Ja Lalli on muita mahtavampi. Koko Suomen heimon hän aina kutsuu Köyliöön suuriin uhrijuhliin, ja silloin virtailee uhrieläinten veri. Luja on Lalli, se muista!"
Henrik: "Mutta Kristus on lujempi. Hiuskarvaakaan ei putoa päästäni Hänen tahtomattaan. Minä uskon, että juuri Kristus antoi minulle ajatuksen jäädä talveksi tänne Suomeen. — — Luuletko, että löydän täältä nuorukaisia, joita voisin kasvattaa papeiksi?"
Pietari: "Ky-yllä. Avoin on kansan sydän Valkealle Kristukselle. —
Mutta Lalli?"
Henrik: "Sanoinhan jo, että Jumala on suurempi kuin Lalli. Minä uskon kulkevani Jumalan tietä, kun jään tänne Suomeen talveksi. Etkö sinä voi uskoa Kaikkivaltiaaseen?"
Pietari: "Ky-yllä. Häneenhän minä olen uskonut ja uskon. Mutta siitä asti, kun I-Ingegärd kuoli, on elämäni ollut hapuilemista. Ingegärd minua kuljetti Jumalan tietä, nyt astun pimeydessä."
Henrik: "Herra luo kyllä valoa pimeyteen. Mutta pelkäätkö, jos jään tänne sinun kattosi alle talveksi?"
Pietari: "En, en ollenkaan. Mitäpä minusta, vanhasta ukkorievusta, onhan Ingegärd jo kuollut. Mutta minä pelkään, että muut saavat kärsiä, että La-Lalli…"
Henrik: "Jumala on Lallia suurempi. Jos et itsesi takia pelkää, niin jään tänne. — Luuletko, että saan täältä oppilaita?"
Pietari: "Ky-yllä. Mun poikani, joka nyt on pitkällä eräretkellä, tulee varmaan mielellään. Usein hän on jo minua autellutkin ja olen mä yrittänyt opettaa hänelle messujakin. Papiksi poikani parhaiten sopiikin, koska ei ole naikkostakaan itselleen ottanut. — Kuuluvat siellä etelässä jo semmoistakin vaativan, ettei muka pappi saa ottaa puolisoa. Tyhmiä miehiä ne, eivät tienneet, minkälainen oli Ingegärd ja mitä minä olin, kun hän eli. Silloin olin mies, nyt olen tyhjä varjo. Sano sinä se heille. Sano, että täällä pohjan äärillä on niin hyvä, kun on rinnalla toinen — Ingegärd näes — joka saattaa pakkasen pehmeämmäksi, pu-purevan vihurin lempeämmäksi ja syksyiset illat iloisemmiksi. Sano se heille, että täällä taivas itse viittoo ihmislapsia kulkemaan kaksittain, käsikädessä luonnon ankarien lakien alla."
Henrik hymyili. Oi, hän ymmärsi niin hyvin tuota raihnaista vanhusta. Miten hyvä, jos hänellä vielä olisi Ingegärdinsä rinnallaan. Täällä pohjan pakkasissa on totisesti toinen laki kuin etelän lämpimissä laaksoissa. — Kuitenkin tahtoi Henrik johtaa keskustelun toisaalle ja siksi hän sanoi: "Arvelet siis, että saan pojastasi oppilaan?"
Pietari: "Ky-yllä, varmasti. Poikani haluaa papiksi minun jälkeeni tänne Nousiaisiin, sillä tämän Toposten kaskimaat ja metsästysalueet ovat tavattoman hyvät, ja ne tahtoisi poikani pitää elinaikansa. Hän on jo niin tottunut virittämään ansoja ja kulkemaan keinopolkuaan täällä meidän metsässämme. Ennen kuului tämä Toponen suurine alueineen pakanatietäjille. Se oli siihen aikaan, kun koko Suomen heimo kokoontui tänne Nousiaisiin mahtavaan uhrijuhlaan. Mutta sitten kastettiin täällä kansa — siitä on jo miespolvia — ja silloin jäi tämä Toponen alueineen papille. Ja näitä metsästysmaitahan poikani nyt mielii."
Henrikin täytyi taas hymyillä: "Etkö luule muita tulevan oppilaikseni?"
Pietari: "Tu-tulee, tulee, Kultarannasta, Kaalannista, Mynämäeltä. — —
— Tulisipa nyt poikani kotiin." — — —
Kuin kutsuttuna astui tupaan tanakka, leveäharteinen, noin neljänkymmenen korvissa oleva mies. Hän heitti lintutaakan selästään lattialle ja loi kysyvän katseensa Henrikkiin. Harmaakarvainen Halli lähestyi kuono korkealla piispaa ja murisi vihaisesti. Mutta silloin sanoi isä Pietari: "Ha-alli, ole hiljaa! Tämä vieras on korkea piispa, jommoista ei ennen Suomessa nähty. Ha-alli, ymmärrä toki!" — Ja Halli ymmärsi.
* * * * *
Vaikka isä Pietari olikin alussa epäröinyt kuullessaan piispan aikeista, tuli hän pian touhua täyteen. "Po-poikani", sammalsi hän toisenkin kerran, tassutteli lyhyillä askeleillaan sinne-tänne, ja tuulessa liehui harmaja tukka. Ja paljon hän uskoikin tehneensä, vaikka "I-Ingegärd" oli poissa. Mutta todellisuudessa oli se hänen harvasanainen poikansa, joka tyyneenä järjesti kaiken.
Toposten pihan toisella reunalla oli jo kauan seissyt pirtti puolivalmiina. Nyt se kiireesti valmistettiin, jotta piispa nuorukaisineen saisi siellä ruveta tekemään työtä, hengentyötä. Tuskin oli malkakatto saatu tuohilimityksen päälle ja kiuaskivet paikoilleen, kun jo alkoi nuorukaisia saapua piispan luo. Paitsi nuorta Pietaria, tuli Nousiaisista toinenkin oppilas. Se oli Kirves, poika reipas ja vikkelä kuin orava keväisenä aamuna käpykuusen latvassa. Tuolla hietaisella Nummella, kelohonkien suojassa suitsusi hänen isänsä savupirtti, suurin kaikista Nummen pirteistä. Nuori oli Kirves, vain yhdenkolmatta, mutta vielä nuoremmaksi olisi häntä luullut, kun katseli hänen pientä ja liukasta olentoaan.
Tuossa tuli isänsä saattamana Kultarannan solakka, 19-vuotias Helkky. Äänetönnä hän asteli isänsä rinnalla rannasta Toposiin. — Meren saarilta saapui Aasla, mies viidenkolmatta, pitkä ja harteva, hidas ja vakava. Vähän myöhemmin ennättivät tänne Olavi Kaalannista ja Harska Mynämäeltä, molemmat kahdenkolmatta kesäisiä, molemmat raikkaan iloisia kuin kesäinen aamu. Aasla, Olavi ja Helkky hallitsivat kahta kieltä, vaikka suomi sujuikin heiltä helpommin.
Iloisena katseli Henrik oppilaitaan. Hän oli toivonut vain kahta tai kolmea ja saikin kuusi. Mikä Herran lahja! — Siinä he nyt istuivat leveillä lavitsoilla Toposten uudessa tuvassa, ja kärsivällisenä jakeli piispa heille opin alkeita. Mikä siunattu asia, että puolet pojista ymmärsivät sveeankieltä ja voivat siis toimia tulkkeina toisille. Paljon kertoi Henrik oppilailleen raamatunkertomuksia ja tapauksia pyhimysten elämästä, vieläpä tuonelan ja taivaan salaisuudet. Mutta kun Henrik sitten kertoi käyneensä pyhällä haudalla ja kaikissa pyhissä paikoissa Palestinassa, mykistyivät pojat aivan hämmästyksestä. Piispa kohosi heidän silmissään aivan jumalalliseksi olennoksi, ja pian tiesi koko seutu, että Henrik oli käynyt taivaan esikartanoissa, oli astellut samoja polkuja kuin Kristus kerran. — Ahkeraan opeteltiin myöskin latinankielisiä messuja ja rukouksia, sana-sanalta lause-lauseelta yhä uudestaan ja uudestaan. Yritettiinpä vihdoin lukemisen ja kirjoituksenkin alkeita, mutta se osottautui niin vaikeaksi, että vain Helkky ja Olavi siinä edistyivät. Muut eivät mitenkään voineet käsittää, että silmä voi nähdä saman, mitä korva kuuli. Kuinka voisi ääntä nähdä! — — ei, ei, sehän oli sula mahdottomuus! — Vain Helkky ja Olavi piirtelivät ahkerasti puukkonsa kärjellä kummallisia koukerolta tuohilevyille.
Silloin-tällöin keskeytti Henrik kuitenkin opetustyönsä ja lähti saarnamatkoille saaristoon, jossa hän voi saarnata kansan omalla kielellä. Tällöin oli hänen mukanaan aina roteva Aasla, joka tunsi tarkoin kaukaisimmatkin saaret täällä Airiston seutuvilla. Ihmeellisin oli se päivä Rymättylässä, jolloin Henrik korkealla mäellä saarnasi suurelle kuulijakunnalle. Liikutus täytti sydämet, ja ken vielä oli kastamaton, se kastettiin mäen laella kumpuilevassa kirkkaassa lähteessä.
Piispan viipyessä saarnamatkoilla, katosivat oppilaatkin aina joksikin aikaa Toposten tuvasta. Pietari läksi rakkaille metsästysmailleen. Kirves kierteli pirttejä turkiksia ostellen, kauppainto kun hallitsi häntä. Helkky ja Harska riensivät kumpikin kotiinsa. Mutta Toposiin jäi kaunis Olavi, kaikkien ihastus, kulki kylillä ja kylvi iloa ympärilleen.
Meni näin syksy ja tuli talvi pakkasineen. Lumen aikana teki Henrik saarnamatkoja pitkin rannikkoa Kultarannasta Kaalantiin asti. Helkky ja Olavi olivat hänelle vuoroin tulkkeina. Ja ihmeissään olivat ihmiset täälläkin. Olivathan he ennenkin kuulleet Kristuksesta, melkein kaikki olivat he kastettujakin, mutta niin ei ollut puhunut vielä kukaan kuin Henrik. Hän olikin tullut varmaan suoraan taivaasta johdattamaan Suomen yössä vaeltavaa heimoa valkeuden teille. Kun ihmiset sitten vielä Helkyltä ja Olavilta kuulivat, kuinka väsymättömästi pyhä piispa harjoitteli suomenkieltä, ei heidän liikutuksellaan ollut määrää. Ja niin siinä lopulta kävi, että Henrik sai kokonaan jättää vaivalloiset saarnamatkat, sillä läheltä ja kaukaa tulivat ihmiset itse hänen luokseen.
Henrik kylvi, ja Herra kasteli istutusta. Uusi valo oli syttynyt Suomen lounaiselle taivaalle.